Monday, December 31, 2007

Pallona

Kävin tänään keskustassa etsimässä huoltoliikettä rikkinäiselle digipokkarilleni. Eipä löytynyt, ainakaan sellaista joka olisi ollut auki uuden vuoden aattona, joten palasin samalla bussilipulla kotiin. Bussipysäkiltä lähdin kävelemään mielestäni reippaasti ruokakauppaan. Hetkisen kuluttua samasta bussista noussut nainen pyyhälsi ohitseni. Reippaan kävelyn sijasta huomasin raahustavani eteenpäin lähinnä etanan vauhtia. Näin sitä herää todellisuuteen, aina silloin tällöin.

Olen pienikokoinen, ja tällä hetkellä suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä. En näytä raskaana olevalta, näytän ainoastaan pallolta. Uudessa Tulvassa Hannele Harjunen kirjoittaa, miten feministit eivät edelleenkään näe lihavuutta yhtenä mahdollisena identiteetin perustana, vaan jonkinlaisena ohimenevänä tilana. Ymmärrän sen toisaalta ihan hyvin, suurin osa naisista on jossa elämänsä vaiheessa lihava ja suurella osalla se myös menee ohi. Lihavuus voitaisiin nähdä samanlaisena ’ruumiillistuneena’ eli ihmisen kehossa näkyvänä erona kuin sukupuoli tai ihonväri, mutta ihan samanlaisesta kategoriasta ei minun mielestäni kuitenkaan voi olla kysymys. Jos melkein kaikki ovat jossain vaiheessa kuitenkin lihavia, se ei ole riittävän suuri ero jotta sen varaan voisi rakentaa identiteettipolitiikkaa.

Tyhmä vartalonmuokkauspuhe feministien suusta on tietysti asia erikseen. Ja on enimmäkseen tarpeetonta syyllistää lihavia naisia terveysargumenteilla, aika harva on kuitenkaan niin lihava että sillä olisi merkittäviä terveysvaikutuksia, jos elämäntavat ovat kunnossa. Ymmärrän myös, että lihavien syrjintä työelämässä on todellinen ongelma, joka kaiken lisäksi kohdistuu usein naisiin. Opiskeluajoiltani muistan, miten lihava vuosikurssilainen ei päässyt harjoitteluun urheilutoimittajaksi, vaan hänen sijastaan toimitukseen otettiin miestoimittaja (joka käsittääkseni ei edes ollut yhtä suuri urheiluhullu kuin tämä nainen). Ja kyseessä oli kaiken lisäksi radiotoimitus, jossa toimittajan ulkonäöllä noin muuten ei luulisi olevan väliä.

En ole tutustunut uuteen Koolla on väliä! -kirjaan, pitäisi varmaan tutustua. Harjusen argumenteista tulee kuitenkin mieleeni väistämättä toinen keskustelu, jossa lihaviin kohdistuvaa syrjintää käytettiin esimerkkinä. Siinä keskustelussa argumentointi meni kuitenkin toisin päin. Naisparien hedelmöityshoitoja vastustettiin vuosi pari sitten mm. sillä perusteella, että lapsia voitaisiin kiusata koulussa. Lain kannattajat vastasivat, että niin voidaan kiusata lihaviakin lapsia. Tässä tapauksessa lihavien kiusaamista pidettiin itsestään selvänä asiana, johon kuitenkaan ei voida puuttua. Kiusaajat löytävät kuitenkin aina jonkin perusteen.

Niin löytävät.

Saturday, December 29, 2007

Isäblogit

Kun lapsiasiat eivät vielä itselleni olleet millään tavalla ajankohtaisia, ihmettelin usein, miksi miesbloggaajat, kolumnistit ym. kirjoittajat eivät pohtineet vauvoihin tai pikkulapsiin liittyviä asioita. Näin siinäkin tapauksessa, että tiesin heidät pienten lasten vanhemmiksi. Nyt kun olen päässyt tutustumaan pariin isäblogiin, vauva- ja naistenlehtien isäkolumneihin ja mm. Rosan ja Simon kirjaan, en enää ihmettele miksi. Niillä ei ole vanhemmuudesta mitään uutta sanottavaa. Eikä ole naisillakaan. Pikkulapsen nukuttamiset, syöttämiset tai korvatulehdukset toistuvat sen verran samanlaisina perheestä toiseen, että ei ole väliä, kirjoittaako niitä koskevia ajatuksiaan kahden lapsen freelancer-isä vai uraohjusäiti.

Blogin tai kolumnin kirjoittaminen omasta perhe-elämästään on oman yksityisen sfäärin avaamista julkisuuteen. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos kirjoituksissa puututtaisiin oikeasti syvällä vaikuttaviin yhteiskunnan ja sukupuolijärjestelmän rakenteisiin. Pikkulasten vanhemmat eroavat usein, eikä mikään ihme, sillä pienen lapsen hoito on rankkaa samalla kun duunissa ihmisistä yritetään repiä irti kaikki mahdolliset tehot. Työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen on ihan yhtä vaikeaa miehille kuin naisillekin silloin, kun molemmat haluaa tehdä hyvin. Tämän ristiriidan vaikutusta isän ja äidin parisuhteeseen ei vain usein käsitellä.

Jos tämä alue avattaisiin keskustelulle, Vauva-lehden isäblogisti voisi kertoa esimerkiksi, miten uusperhe muotoutuu tilanteessa, jossa ensimmäistä lasta ei uudelle puolisolle ole olemassakaan. Tai naistenlehden isäkolumnisti voisi kertoa, miten tasa-arvoisen ja hoivaavan isän läsnäolo turvataan lapselle erossa, jossa isä on löytänyt uuden rakkauden ydinperheen ulkopuolelta.

Ehkä naisten- ja perhelehdet ovat sen verran konservatiivisia, että tila tätä keskustelua varten pitäisi löytää muualta. Toisaalta pelkät revanssihenkiset isä-jää-heikoille-avioerossa -tyyliset vuodatukset eivät ole kiinnostavia, sillä nämä kirjoittajat eivät keskustelupalstojen perusteella ole lainkaan kiinnostuneita lapsista, tai ainakaan he eivät kirjoita juuri koskaan mitään lapsiin tai heidän kasvatukseensa liittyvää.

Sunday, November 11, 2007

Naiskulttuuri ja pienkustantajat

Ostin tänään Tiitu Takalon piirtämiä ja toimittamia sarjakuvia tekijältä itseltään. Takalon oma Nurin-kokoelma maksoi viisi euroa ja hänen toimittamansa Irtoparta kolme euroa. Pidän omakustannesarjakuvasta, sitä on Tampereella hyvin saatavilla ja varsinkin naissarjakuva on viime aikoina käsitellyt tunnistettavia, arkisia ja monesti itseäni lähellä olevia asioita hauskasti. En oikeastaan osaa edes lukea sarjakuvaa, siis en osaa seurata tarinaa kuvista, luen vain tekstit. Mutta silti. Siksi onkin vähän sääli, että Irtoparran kahdeksas numero ilmoittaa olevansa viimeinen ainakin näiltä tekijöiltä.

Alalle tulevilla sarjakuvapiirtäjillä on hyvin erilainen tapa pyrkiä saamaan teoksiaan levitykseen kuin uusilla kirjoittajilla. Sarjakuvapiireissä on tavallista, että piirtäjät tekevät omakustanteita ja levittävät niitä itse, kirjoittajat taas välttävät omakustanteita viimeiseen saakka ja keskittyvät kolkuttelemaan isojen kustantamoiden ovia. Sarjakuvapiirtäjät eivät omakustanteillaan hanki elantoaan, mutta eivät hanki myöskään erikoiskirjailijat suurten kustantamojen leivissä. Jos tavoitteena kerran ei ole itsensä elättäminen, miksi kirjailijat eivät pyri levittämään teoksiaan samalla tavalla, omilla ehdoillaan?

No tapahtuuhan sitä, mutta yleensä pienkustantamojen siipien suojissa ennemmin kuin itse kustantamalla. Pienkustantajat uskaltavat parhaimmillaan julkaista epäkaupallista materiaalia, joka isojen kustantamojen ohjelmaan ei mahdu. Jäin kuitenkin miettimään Takalon sarjikset luettuani, onko tosiaan niin, että kirjalliset pienkustantajat ovat Suomessa useimmiten miehiä. Ne pienkustantamot, jotka tiedän, ovat ainakin nimenomaan yhdenmiehen firmoja.

En tiedä, lasketaanko Savukeidasta enää pienkustantamoksi, mutta sen perustajaporukka ainakin oli poikia. Sukupuoli näkyy kustannusohjelmassa, kustantamon 15 kirjailijasta kaksi on naisia. Muistaakseni se oli Ville Hytönen joka kerran Kirjan ja ruusun päivänä sanoi minulle, että ainakaan Karusellikyytiä-antologiaan ei tullut niin paljon hyviä tarjouksia naiskirjoittajilta. Hei haloo, miksi joku tyttö haluaisi tarjota hyvää tekstiä nimenomaan poikien kustantamoon?

Ehkä pienkustantaja-skene on miesvaltaista ihan sen vuoksi, että pienyrittäjissä nyt yleensäkin on vähemmän naisia, oli ala melkein mikä tahansa. Minusta Suomeen mahtuisi kuitenkin yksi räväkkä, poliittinen naiskustantaja. Kääntöpiiri julkaisi 90-luvun alkupuolelle saakka muistaakseni etenkin kolmannen maailman naisten kirjoja. Kustantamo siirtyi myöhemmin Likelle, mutta en tiedä, onko julkaisusarjaa jatkettu enää uuden omistajan Otavan aikana.

Tai ehkä Suomessa onkin joku pienkustantaja, jonka julkaisuohjelmaan mahtuu naisten alakulttuuria ja naisten kirjoittamia radikaaleja, poliittisia teoksia, en vain tiedä siitä. Jos joku tietää, niin voitteko ilmoittaa kommenttilaatikossa, kiitos.

Wednesday, November 7, 2007

Kirjoittajakoulutuksesta ja vapaudesta

Sokeripala ehdotti että bloggaisin lisää kirjoittajakoulutuksesta, jossa olen mukana. En ole ehtinyt pohtia koulutuksen hyötyä tai sen tavoitteita kovin syvällisesti, suurin osa ajasta menee itse työhön. Aamun Hesarissa 85-vuoden ikään ehtinyt sotakirjailija arveli, että nykyään kirjoittamista opetetaankin, ja että se on silkkaa sontaa. En minä koe, että Turun yliopistossa tai Viita-akatemiassa varsinaisesti opetettaisiin kirjoittamaan, tai ainakaan vielä sellaista oppia ei ole tullut että ’tee näin’. Kurssien hyöty on ollut tavoitteiden asettamisessa, toisten opiskelijoiden antamassa palautteessa (ja vertaistuessa!) ja siinä, että tulee kokeiltua erilaisia tekstilajeja. No, opettavat ne joitain muoto- ja tyyliseikkojakin, joista olen kovin kiitollinen.

Turussa opiskelu on intensiivisempää kuin harvakseltaan kokoontuvassa Viidassa. Opiskelijat ovat yllättävän motivoituneita. Melkein kaikki ovat aina paikalla, ja melkein kaikki ovat tähän mennessä palauttaneet kaikki tehtävät, mikä on hyvin sillä kokoontumisia on kaksi kertaa viikossa ja tekstitkin palautetaan aina kahta päivää ennen, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Sekä Turussa että Viidassa opiskelijat monistavat tekstinsä itse, mutta koulun laskuun.

Turussa opiskelijat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, suurin osa vielä humanistisesta tiedekunnasta (en minä), kun taas Viidassa on enemmän hajontaa. Viidan kirjoittajat ovat myös kokeneempia kuin Turussa, se on varmaan väistämätöntä. Oli terveellistä huomata, että molemmissa ryhmissä on parempia kirjoittajia kuin minä! Luultavasti jossakin vaiheessa tekstit alkavat lähentyä toisiaan ryhmien sisällä niin, että muodostuu jonkinlaisia yhteisiä arvostuksia. Tekstien samankaltaistumien lienee väistämätöntä kaikenlaisessa ryhmätyöskentelyssä, sitä ottaa kuitenkin niin helposti mallia sellaisilta kirjoittajilta joista ajattelee, että he ovat onnistuneet jossakin asiassa paremmin kuin minä.

Viikonloppuna sain palautetta yhdestä keskeneräisestä novellista ja aloin kirjoittaa sitä heti sunnuntaina uusiksi. Muuten aika on mennyt Rikun antamissa harjoitustehtävissä ja National Novel Writing Month -tempauksessa, johon vaihteeksi osallistun tänä vuonna. Muista koulutehtävistä olen kirjoittanut ainoastaan yhtä naistutkimuksen perusopintojen esseetä, haaveenani on saada perusopinnot suoritettua jouluun mennessä. En usko, että jatkan aineopintoihin.

Olen myös joutunut huomaamaan, että vapaan kirjoittajan elämäntapa ei sovi minulle, ainakaan näin syksyllä kun ei pääse ulos lukemaan tai kirjoittamaan. Markku on nauttinut apurahavuodestaan, mutta minusta ei tunnu päivän päätteeksi että olisin saanut mitään aikaan, jos olen koko päivän saanut tehdä itse valitsemiani töitä omaan tahtiin. Ainakaan tutkijanura ei tästä päätellen sopisi minulle. Minä tarvitsen jonkun työpaikan kaltaisen lastentarhan, johon mennään aamulla ja josta tullaan pois illalla. Olen helpottunut, että maaliskuusta lähtien saan tehdä enimmäkseen fyysistä työtä suurimman osan vuorokaudesta, käsittääkseni imeväisikäisen hoito on juuri sellaista.

Tuesday, October 23, 2007

Lokakuu

Lokakuu on asvaltille liiskautuneita lehtiä, märkiä puunrunkoja ja raakaa ilmaa.
Lokakuu on keltaista sähkövaloa, jäätyneitä vesilätäköitä ja palelevia korvia.
Lokakuu on alkavaa kaamosväsymystä, kinastelua perheenjäsenten ja ystävien kanssa ja harmaita aamupäiviä. Ensilumen odotusta. Pakkasaamuja. Pyörät viedään vajaan, syksyn viimeisenä mökkiviikonloppuna nostetaan laituri ja vedetään vene rannalle. Työmoraali heikentyy: syyskuussa on reippaasti aloitettu monta kurssia, joiden tehtävät ovat nyt myöhässä ja kirjat kasaantuvat tietokoneen viereen pinoksi, joka ei liiku kahteen viikkoon. Flunssakausi alkaa. Aivastuttaa, nenä vuotaa. Ne, jotka oikeasti kärsivät kaamosmasennuksesta, alkavat näihin aikoihin kaivata kirkasvalolampun ja mäkikuisman tuomaa helpotusta.

Olen elänyt tässä maassa 26 vuotta ja minun pitäisi olla hyvin varustautunut kohtaamaan syksyn pimeys. Ei siitä kukaan pidä, täälläkään, en ole vielä tavannut ihmistä jonka lempikuukausi olisi lokakuu. Saati marraskuu, mutta marraskuun pimeys on niin liioiteltua, absoluuttista, että se ei herätä samanlaista ankeaa oloa kuin tällainen masentunut hämärä. Marraskuussa pimeyteen on jo tottunut, silloin haluaakin hidastua, polttaa illalla kynttilöitä, olla vain. Joku arveli lehtikirjoituksessa aikaa sitten, että enemmän kuin syksyn pimeys häntä ahdistaa keinovalon tunkeutuminen joka paikkaan, se, että ihminen ei osaa levätä kun luonto lepää.

Niin vain minäkin olen ihan yhtä yllättynyt kuin joka syksy ennen tätä, miten synkkä on taivas ja harmaita kaupungin talot ja kadut ja miten se vaikuttaa mielialaan. Kirjoittaminen kuitenkin sujuu kun sen pistää sujumaan, sytyttää lampun ja istuu koneen ääreen ja antaa mennä. Yleensä parin horjuvan lauseen jälkeen pääsee vauhtiin ja saa kirjoitettua koko tehtävän loppuun yhdellä kertaa. Olen tyytyväinen siitä, että saan vaihteeksi käyttää kolme arkipäivää viikossa aamupäivät kirjoittamiseen, aamupäivisin olen terävimmilläni, lounaan jälkeen taas aivot ovat pelkkää puuroa. Rikun tehtävät ovat vaikeita, periaatteessa, mutta eivät mahdottomia jos niille ottaa kunnolla aikaa ja keskittyy. Joskus joutuu palauttamaan vähän hutaisten tehtyjä tekstejä, sille ei voi mitään, tosin joskus nopeasti ja tiedostamatta kirjoitettu teksti saa parhaan palautteen.

Toinen kysymys on, mitä tehdä kaikilla näillä kurssilla syntyneillä teksteillä!

Saturday, October 6, 2007

Parveilua

Blogin päivitysväli on harventunut viime keväästä, eikä tätä varmaan kukaan luekaan kun kaikki roikkuu vain facebookissa. Kalevassa on synkkää. Satakunta naakkaa on pysäköinyt vastapäisen talon katolle, toinen samankokoinen parvi kiertelee yläpuolella. Uskomatonta, että on jo lokakuu, tämän syksyn alku meni minulta näköjään kokonaan ohitse. Syksyn alku siis siinä mielessä, että on tunne siitä, että lukukausi on alkanut ja töitä jatketaan nyt jouluun saakka.

En viitsi postittaa harjoitustöitäni kursseilta tänne, niiden ansiosta tämä syksy tulee kuitenkin tallennettua edes jossakin kirjallisessa muodossa. Viita-akatemian toinen kokoontumiskerta oli tänään. Kävimme läpi puolet kurssilaisten ennakkotehtäviä, toinen puoli jäi huomiseksi. En viitsi postittaa ennakkotehtäväänikään tänne, mutta novellin nimi on Äiti ja susi ja se kertoo rutosta. Olen laiska kirjoittamaan novelleja, tänä vuonna olen kirjoittanut tasan kolme ja kaikki olen jo lähettänyt johonkin, ennakkotehtäväksi tai kilpailuun.

Nyt niitä naakkoja on katto mustanaan, niitä istuu piipuissa, antennissa ja katon harjalla kuin mustia shakkinappuloita. Välillä näyttää kuin tuuli lakaisisi naakat katolta, toisen puolen kattoa kokonaan tyhjäksi niin että toiselle reunalle jää vain rippeet. Välillä ne kaikki nousevat lentoon ja punainen tiilikatto taas kuin tyhjä taulu. Se on ihan uusi katto, tasainen ja tiilet suorissa riveissä.

Oli kiinnostavaa kuunnella toisten teksteistä annettua palautetta, vaikka ne käytiinkin aika rivakasti lävitse. Vähän yli puolet kirjoituksista oli proosatekstejä, vähän alle puolet lyriikkaa ja kaksi tekstiä oli draamaa. Tekstit olivat niin erilaisia, että missään vaiheessa ei kyllästyttänyt, vaikka niitä puitiin neljä tuntia putkeen.

Viita-akatemiaan saa tuoda omia tekstejä jaettavaksi ja kommentoitavaksi. Ne voi kopioda työväenopistossa, ja jotkut ovat jo tuoneet jotain. Minä olen taas vaihteeksi siinä vaiheessa, että kirjoitan irrallisia lauseita tyhjään tiedostoon, mitään ei voi viedä kommentoitavaksi vielä pitkään aikaan. Olen tehnyt salapoliisin työtä ja jäljittänyt vanhan draaman palasia. Minua nauratti lause: "Osaan tehdä itseni naurettavaksi ilman sinuakin. Sinun kanssasi se on vain hauskempaa."

Surullisempaa on se, että vanhoilla draamoilla ei lopultakaan ole mitään väliä. Vain sillä on väliä, että kun kaikki mahdollisuudet kommunikaatioon on kerran pilannut, niitä on hyvin vaikea saada enää takaisin.

Nyt ei näy enää kattoa eikä naakkoja, vain savupiippujen ääriviivat taivasta vasten. Menen lukemaan Niinan antamaa tekstiä huomiseksi.

Tuesday, September 25, 2007

Lukukauden alku

Hei, minä olen Hehku, 26, ja olen yli-ikäinen taideopiskelija. Siltä minusta ainakin tuntui eilen, kun aloitin luovan kirjoittamisen sivuaineopinnot. Jos ihan totta puhutaan, niin muut opiskelijat siellä olivat aika lailla saman ikäisiä, tai eivät ainakaan kovin paljon nuorempia. Ja ryhmässä on pari muutakin, joilla on aiempi tutkinto. Oli hauska yllätys, miten erilaisia kirjoittajia ryhmässä näyttäisi olevan. Toivottavasti koulutus on niin hyvä, että sitä varten kannattaa käydä Turussa joka maanantai ja perjantai.

Turun luovan kirjoittamisen koulutusohjelman valintakokeesta voisin sanoa sen verran, että ennakkotehtävä oli vaikea ja pääsykoetehtävä vielä vaikeampi. Olin aika varma pääsykokeiden jälkeen, että en pääse sisään, mutta toisin kävi. Hain aikoinaan puolen vuoden sisällä sekä yliopistoon että ammattikorkeaan, ja päätin sen jälkeen, että en enää ikinä pyri mihinkään. Samasta syystä en ole koskaan hakenut esimerkiksi Aamulehteen kesätoimittajaksi, niille kun järjestetään valintakokeet. Toisaalta haastava valintaprosessi motivoi opiskelemaan.

Hain ja pääsin myös Viita-akatemiaan täällä Tampereella. Sen ensimmäinen kokoontuminen oli viime viikonloppuna. Se kokoontuu vain kerran kuussa viikonloppuisin, ja tuntuu mukavan kotikutoiselta kirjoittajapajalta yliopisto-opintoihin verrattuna. Kun tulin valituksi Turkuun, ajattelin ensin luovuttaa paikkani Viidassa pois, mutta toisaalta haluan tutustua tamperelaisiin kirjoittajiin. Sitä paitsi Turun opinnot kestävät vain vuoden, ja Viita on kolmivuotinen.

Hyvä puoli taideopinnoissani on myös se, että sivuaine tyrkkää mukavasti eteenpäin levällään olevia yliopisto-opintojani. Minulta puuttuu yksi lyhyt sivuaine. Toimittajan töitä ajatellen kirjoittajakoulutus ei myöskään ole pahitteeksi. En ole niin hyvä journalisti, etteikö minulla olisi varaa laajentaa kirjallista ilmaisuani.

Tämän ohjelman mukaan mennään niin kauan kuin motivaatio ja jaksaminen riittävät. Toivottavasti riittävät. Vaikeinta on perustella itselleen, miksi "pelkän" proosan kirjoittamiseksi kannattaa ryhtyä töihin aamuisin. Toisaalta aikaraja auttaa. Jos hyvin käy, minulla on puoli vuotta aikaa syventyä pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä vaativiin asioihin. Sen jälkeen pitää vain selvitä jotenkin.

Thursday, September 20, 2007

Sikiö-tv

Osallistuin toissapäivänä sikiöseulontaan. Puhun yksikössä, koska päätös (sikäli kun sitä piti miettiä) oli käytännössä minun. Tutkimuksien ajankohta määräytyy paitsi lääketieteellisin, myös juridisin perustein, suomeksi sanottuna niin että raskauden keskeyttäminen on niillä viikoilla vielä laillista. Ajattelin kuitenkin, että tulevat vanhemmat pitävät koko hommaa vain tapana saada kiva kuva tulevasta ihmisyksilöstä. Miehen mielestä odotushuoneessa istuvat pariskunnat näyttivät hermostuneemmilta kuin hammaslääkärin vastaanotolla, joten ehkä siihen jotain pientä jännitystä liittyy.

Tutkimukseeen ei sinänsä liittynyt mitään mystiikkaa. Kätilö jauhoi purukumia koko toimituksen ajan, ja homma oli ohi aika nopeasti. Mukaan saimme lähinnä kahta saippuakuplaa muistuttavan kuvan.

Jos mahdollisuutta osallistua ns. niskaturvotusultraan Tampereella ei olisi, tuskin olisin sitä kaivannut. Koko niskapoimu tuntui siinä tutkimuspöydällä maatessa täysin yhdentekevältä. Ultraäänikuvaukseen osallistuminen on ehkä niin suosittua lähinnä siksi, että sillä saadaan vakuutettua pelokas odottaja siitä, että mahassa tosiaan kehittyy jotakin. Ja sitä varmistustakin hakee ehkä enemmän alkuraskauden aikana, kun kohtu ei ole vielä alkanut kasvaa niin että sen tuntisi itse.

Mietin kyllä kovasti, onko näissä alkuraskauden ultrissa (joissa moni käy yksityisellä puolella) mieltä. Eikö sitä tule vain entistä epävarmemmaksi, jos ei usko omaan raskauteensa kuin tietokonemonitorista nähtynä? Tai ne odottajat, jotka tilaavat kotiin laitteen, jolla voi kuunnella sikiön sydänääniä. Jos sydänäänet eivät löydykään tai ne loppuvat, niin mitä sitten? Mitä siinä voi tehdä, ei mitään.

Itse sikiöseulontojen etiikkaan en osaa ottaa kantaa, en kerta kaikkiaan osaa. Olen pohtinut asiaa kehitysvammaisia koskevan journalismiprojektin yhteydessä, mutta yhdellekään perheelle en menisi suosittelemaan osallistumista sen paremmin kuin pois jäämistä. Jokaisen on pakko päättää itse.

Lisääntymisen etiikkaan en myöskään osaa ottaa kantaa. Ihmisen lisääntymisen eettisyys tai epäeettisyys ei mahdu tuntemieni ajatusjärjestelmien sisälle. Voin ajatella eri konteksteja, joissa lasten hankkiminen voi olla oikein tai väärin, mutta lisääntyminen sinänsä ei voi minusta olla oikein kumpaakaan. Laji vain tekee sitä.

Enkä osaa pitää sikiötä vauvana. Ehkä suhtautumiseni muuttuisi, jos sikiöllä tietäisi olevan jokin hätänä. Jos sitä koskevia päätöksiä pitäisi tehdä jo tässä vaiheessa, niin kyllä sitä ajattelisi valmiina vauvana.

Olipas synkkä kirjoitus aiheesta, mutta menköön. Kirjoitan myöhemmin jotain iloisempaa. Jos joku haluaa viritellä kommenttilaatikossa keskustelua liittyen joko sikiöseulontoihin tai lisääntymiseen niin mahtavaa. Anonyymeja kommentteja ei voi enää postittaa, aihe on herkkä eikä vain itselleni.

Tuesday, September 11, 2007

Siinä se puhaltaa



Kaskelotin koosta on vaikea saada käsitystä pinnalta katsottuna, mutta tämä uros lienee sellaiset 17 metriä pitkä, painoa 30 tonnia.

Friday, September 7, 2007

Andenes 7.9.

Lofoottien pohjoiskarjessa on yllattavan kirkasta, lampoa on 11 astetta. Naimme useita valaita, kaskelotteja, kolme isoa aivan veneen lahella. Niista nakyi pinnalle kyttyra ja osa paata. Kun ne sukelsivat, niiden selka paljastui nikama nikamalta ja aivan viimeiseksi jai nakyviin yllattavan siro, symmetrinen pyrsto. Valasretkella oli paljon osallistujia, melkein 40, vaikka kausi on lopuillaan. Valaat ovat tietysti taalla ympari vuoden. Kaskelotit tulevat Andøyan edustalle syvanteisiin syomaan. Taalla on vain uroskaskelotteja, naaraat elavat lampimammissa vesissa.

En ole nahnyt valtamerta koskaan ennen, saati sitten purjehtinut sellaisella. Sattuneesta syysta en voinut ottaa matkapahoinvointilaaketta muiden mukana, joten loppumatkasta olin aika poikki - tuulta oli 1 m/s, eli ei paljon mitaan, mutta aallot antoivat silti aika huimaa kyytia.

Koko matkan ajan olen hammastellyt, miten en ole tullut tanne koskaan aikaisemmin. Jo bussimatka (5 tuntia Narvikista) oli upea, suomalainen ei tajua naita korkeuseroja ennen kuin on itse paikan paalla. Valaiden nakeminen on ollut unelmani siita saakka kun oli viisivuotias, mutta jostain syysta paasin nakemaan niita vasta nyt. Eika tanne ole Suomesta edes pitka matka! Norja on aika kallis maa, ruoka on joka paikassa on huonoa ja varsinkin nain korkealla on aika kylma, mutta silti Lofootit ja koko Nordland ovat ehka hienoin paikka, missa olen kaynyt.

Miekkavalaita tai lahti- tai sillivalaita emme nahneet. Miekkavalaskausi alkaa vahan myohemmin, lokakuun puolessa valissa. Narvikin alueella tehdaan retkia, joissa turistit paasevat snorklaamaan valaiden parissa. Neliasteisessa vedessa, mahtaa olla iso hitti.

Lahtivalaita norjalaiset sen sijaan pyytavat, 300-400 paria vuodessa jos olen oikein ymmartanyt. Hallitus tukee valaanpyyntia niin, etta niiden liha on halpaa - sita loytaa kuulemma joka supermarketista, mutta en ole ainakaan viela nahnyt. Ehka se on sesonkituote. Toisaalta norjalaiset tuotteet kuten kalavanukas ja vuohenjuusto ovat taalla edullisia, varmaan juuri tukiaisten vuoksi.

Huomenna kaymme viela valas- ja valaanpyyntinayttelyissa retkikeskuksessa ja lahdemme sitten Sortlandin kautta takaisin Narvikiin.

Thursday, September 6, 2007

Narvik 7.9.

Istun 300 euron edestæ retkeilyvarusteita yllæni narvikilaisessa nettikahvilassa. Norjassa ihminen saa sitten tuntea itsensæ ælykkææksi. Vielæ emme ole pææsseet testaamaan uusia kenkiæmme ja vaatteitamme tunturiin, mutta bussin ja junan ikkunasta maisemat ovat olleet hienoja. Itse asiassa junareitti Kiirunasta Narvikiin taitaa olla yksi maailman hienoimpia, vuoria ja vuoristojærviæ ja syyskuista maaruskaa.

Tæællæ radat kuljettavat malmivaunuja, yksi niistæ putosi eilen raiteilta joten jouduimme odottelemaan parisen tuntia pikku vuoristoasemalla ennen kuin bussikyyti vei meidæt Narvikiin. Tuttua suomalaisille, paitsi tietysti se rikkinæiseen mikrofoniin næhtævyyksiæ esitellyt kuski. Markku katsoi vasta eilen parhaaksi mainita minulle, miten norjalaiset bussikuskit ovat kuuluisia hurjasta ajotyylistææn kiemuraisilla vuoristoteillæ. Tunnin kestæneen bussimatkan jælkeen pitikin jæædæ loppuillaksi huilaamaan Narvikiin, vaikka meidæn piti alunperin jatkaa Lofooteille saman tien. Tænææn ohjelmassa on viisi tuntia samanlaista kyytiæ.

Mutta ensin tunturiin, sateessa tietenkin, hip hei!

Friday, August 17, 2007

Vauva

Rosa Meriläinen ja Simo Frangén ovat ensimmäisinä ihmisinä maailmassa saaneet vauvan. Eikä siinä kaikki, he ovat myös yhteistuumin kasvattaneet vauvan vuoden ikäiseksi. Tiedotustilaisuudessa pari haastatteli toisiaan ja totesi muun muassa, että he eivät riitele juuri koskaan. Mitä nyt Simo joskus nalkuttaa siivoamisesta.

Meriläinen kertoo kirjassa myös synnytyspelostaan. Uskaltautui lopulta synnyttämään alateitse, mutta toteaa, että saatanastihan se sattuu. Rosa muistelee sylivauvan ja äidin ihanaa symbioosia. Perheen lapsiluku saa kuitenkin hänen puolestaan jäädä yhteen.

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin Rosa Meriläisellä oli vielä jotakin sanottavaa. Älykäs ja terävä poliitikko kirjoittaa nyt Helsingin Sanomien verkkoliitteeseen kolumneja, jonka aiheena ovat olleet mm. alkuraskauden salaaminen, nuoruudenavioliitot ja kolmikymppisten nostalgia. Niin, ja mies neuvolan asiakkaana.

Enkä minä tästäkään asiasta jaksa sanoa enää muuta. Paitsi ehkä sen, että toivottavasti Rosa vielä jonakin päivänä terottaa aivonsa ja keksii jotain uutta.

Monday, August 13, 2007

Järkytyksiä

Lauantai-aamuna meni Hesaria lukiessa tee väärään kurkkuun, kun käänsin kulttuurisivuille. Syksyn esikoiskirjalistalla oli yllättäen teos, joka samoin kuin eräskin kustantamokierroksella oleva käsikirjoitus, käsittelee tanssia. Päähenkilö on nuori nainen, ja tarina on rakkaustarina.

Ei tässä vielä mitään, mutta kirjailijalla on sama sukunimi kuin minulla! ARGGH!

Ensi kerralla kirjoitan kyllä jostain niin järjettömästä aiheessa, että kenellekään ei tulisi mieleen kirjoittaa samanlaista. Kun nyt ylipäätään kirjoittaisin jotain, tämäkin helleviikonloppu on mennyt lojuessa. Taidanpa kirjoittaa... hohhoijaa, aamulla junassa.

Friday, August 3, 2007

Stravinsky Aleksanterin teatterissa

Olin eilen työkaverin kanssa katsomassa Tero Saarinen Companyn Stravinsky-iltaa Aleksanterin teatterissa. Petruskaa en ollut nähnyt aikaisemmin, HUNTin olen nähnyt puolitoista vuotta sitten samassa paikassa. Molemmissa teoksissa on älyttömän hyviä ideoita, muutamalla tanssijalla, valaistuksella ja puvuilla saadaan paljon vaihtelua ja tapahtumia näyttämölle.

Petruskan paras idea oli toteuttaa Stravinskin musiikki elävänä näyttämölle kahden harmonikansoittajan avulla. Nämä lähinnä vanhoiksi variksiksi naamioituneet soittajat saivat harmonikoistaan esille uskomattoman monipuolista ääntä, ja soittajat myös itse osallistuivat esitykseen ja kommentoivat sitä. Puvut ja näyttämökuva toivat mieleen soittorasian.

HUNT on Petruskaa paljon vakavampi ja brutaalimpi. Saarinen tanssii sen yksin, eilinen esitys oli soolon sadas esitys. Linkin takaa näkyy kuva, jossa tulee esille teoksen yksi kantavista ideoista. Teos sisältää tanssia ja videotaidetta, mutta kertaakaan katsoja ei joudu valitsemaan, katsooko tanssijaa vai videota, sillä video heijastetaan tanssijaan ja hänen pukunsa.

Suomalaisilla nykytanssiryhmillä ei ole varaa palkata paljon tanssijoita. Saarisen Stravinsky-ilta todistaa, että muutamalla tanssijalla ja kourallisella hyviä ideoita saadaan koko illan täydeltä upeaa liikettä ja katsottavaa, joista jää inspiroitunut fiilis moneksi päiväksi.

Monday, July 30, 2007

Lompakko löytyi

Muuttomies löysi Lönkalta taloyhtiön roskakatoksesta. Ei sieltä puuttunut kuin kela-kortti ja HKL:n bussikortti. Ehkä joku alaikäinen on löytänyt lompakon junasta ja huristellut Helsinkiin päästyään baariin.

Että kiitokset löytäjälle.

Viikonloppuna Mikkelissä Annen puutarhakutsuilla, eikun kirjoitusleirillä, korjasin siellä uutta novelliani vähän ja totesin, että paljon työtä tarvitaan vielä, joten hyötyäkin leiristä koitui. Novelli käsittelee kaikuluotausta ja se ei tapahdu maapallolla, hähää.

Nyt töissä. Uutispäivä olisi hiljainen ellei Ingmar Bergman olisi sattunut kuolemaan tänään. Ehkä katsomme Markun kanssa viikonloppuna 7 sinettiä, XX:n kerran.

Monday, July 23, 2007

Hukkasin lompakkoni

Alan pikkuhiljaa keräillä päätäni kasaan FinnConin ja helteiden jälkeen. Avajaisesitys meni hyvin ja muutenkin conissa oli hauskaa, mutta paluumatka meni vähän pieleen.

Pendolinomme, jonka piti matkata Jyväskylästä Jämsän kautta Tampereelle ja edelleen Helsinkiin, jämähtikin Jämsään. Tavarajunan veturi oli pudonnut raiteilta, odottelimme lisäohjeita tunnin verran ja bussikuljetustakin puoli tuntia. Bussimatka täpötäydessä linja-autossa sujui sinänsä rattoisasti J-P K:n ja Sarin kanssa, mutta kaikessa hässäkässä en huomannut, että minulla ei ollutkaan kaikkia tavaroita mukana.

En tiedä mihin lompakko jäi, mutta nyt tiedän, millainen prosedyyri on automaattikortin, pankkikortin, visa electron -kortin, kelakortin, pressikortin, firman taksikortin, kolmen kaupungin kirjastokortin, yhden yliopiston kirjastokortin, liikuntakeskuksen kortin, videovuokraamon kortin, nettipankkitunnuksien (joo joo, ei saa säilyttää lompakossa) ja kaupunginliikenteen kortin kuolettaminen ja uudelleen hankkiminen.

Markku torui minua sekä kaikkien korttin säilyttämisestä lompakossa että liian pienen, tavaroita pursuilevan laukun käytöstä. Onni onnettomuudessa oli, että opiskelijakortti oli työnnetty matkalipun kanssa kirjan (Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi) väliin enkä siis joutunut uusimaan sitä. Siinä kun on hieno valikoima lukuvuositarroja aina vuodelta 2002 asti konkreettisena muistutuksena, no, elämänmittaisesta opiskelusta.

Lompakko hävisi viikko sitten eikä suinkaan ole vielä tullut takaisin. Käteistä lompakossa ei ollut, vain yksi lounasseteli.

Eikä tässä koko tarinassa ole mitään pointtia. Tuskin muutan tapojani, tai kukaan muukaan tämän luettuaan, mutta näinkin voi käydä. Onneksi minulla ei ole tapana säilyttää valokuvia tai muita muistoja lompakossani, muuten voisi harmittaa oikeasti.

Monday, July 2, 2007

Jotain sukua

Vielä mökkitunnelmista: edellisessä postauksessani mainittu N-M pohti ajellessamme takaisin kohti etelää, miten vanhojen kulttuurisukujen kuten Krohnien perustajat ovat onnistuneet opettamaan aina seuraavalle sukupolvelle, miten kulttuurin tekemisellä tullaan taloudellisesti toimeen. Hyvä kysymys. Tosin esimerkiksi vuosikurssilaiseni kirjailijaisä patisti poikansa toimittajakouluun, jotta jokin oikea ammattikin olisi. Puhui varmaan kokemuksesta.

Kämppis totesi tässä eräänä päivänä hämmästyneenä, että hän puhuu aina rahasta. Vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla ihminen, jolle rahan hankkiminen ei ole kovin tärkeää. Kuitenkin useimmat tuntemani taiteentekijät kirjailijoista tanssijoihin puhuvat aina rahasta. Se kutsumustaiteilijuudesta. Rehelliset käytännön ihmiset voivat sitten ihmetellä, mikä järki on keskittyä luomaan jotakin joka ei myy.

Puhe rahasta lakkaa turkulaisen koreografin sanoin silloin, kun sitä on tarpeeksi niin että siitä ei tarvitse enää puhua. Luin juuri vaikuttavan kirjoittajatoverin novellin siitä, mitä tapahtuu kun taiteen tekemiseen käytettävät resurssit keskitetään vain ja ainoastaan tulevien Shakespeare-tasoisten tekijöiden käyttöön, niin että massat eivät pääsisi luomaan tekeleitään. Kyllähän muiden töiden ohella kirjoittaa proosaa ja mielellään, kodin ulkopuolinen työ tarjoaa sitä paitsi sosiaalisia ym. virikkeitä kirjoittamiseen. Välillä kirjoittamiseen kuitenkin pitää pystyä keskittymään kunnolla, muuten ei tule hyvää jälkeä.

Sitä paitsi kirjoittamisella voi ansaita rahaa, varsinkin lehtijuttujen kirjoittamisella. Leipä ei ole kovin leveä, mutta jos suostuu elämään ilman nelivetoautoa, taulutelevisiota tai kaukomatkoja, sillä tulee toimeen.

Friday, June 29, 2007

Ansassa

Juhannuksena mökkivierailullaan meitä ilahduttivat Niko-Matti ja Emil. Ensiksi mainittu on Markun entinen opiskelija, joka kiersi kalareissulla ruotsalaisen vaihtarikaverinsa kanssa (ne eivät tosin saaneet mitään). Kaksi poikaa olivat menossa Tiinan (myöskin Markun ex-opiskelija) isän 50-vuotispäiville, ja N-M pohti, että oman sukunsa juhliin hän ei haluaisi mennä kaverinsa kanssa - sukujuhliin ilmestyminen seuralaisen kanssa kun tulkittaisiin välittömästi seurusteluksi.

Parisuhdenormia on hauska teoretisoida mökin takapihalla, auringon paisteessa, kirjosiepon pesätouhuja seuratessa. Kun se jäisikin vain teoretisoinniksi. Pikkuisen hymyilytti, kun pojat ja Tiina tulivat juhannuspäivänä vielä uudelleen käymään ja M:n äiti kysyi, kumman tyttöystävä Tiina on. Omalle äidilleni melkein räjähdin (tosin vain itsekseni), kun hän kysyi mökkivieraista kerrottuani "oliko ne joku homopari". Me ollaan kaikki parisuhdeansassa, siviilisäädystä huolimatta, eikä me päästä siitä pois.

Parisuhdenormeissa tai heteronormissakaan ei olisi yhtään mitään vikaa, jos suurin osa ihmisten välisistä, vapaaehtoisuuteen perustuvista, merkityksellisistä suhteita ei jäisi niiden varjoon tai jos ne eivät tulisi normin vuoksi vähätellyksi. Jokaisella parisuhteessa elävällä (kuten esimerkiksi minulla) on muitakin tärkeitä ihmissuhteita, vaikka näiden ihmisten kanssa ei seurustelisikaan. Elämäntavassa, johon kuuluu vain näitä muita-kuin-parisuhteita, ei tässä mielessä pitäisi olla mitään kummallista.

Odottelin esimerkiksi viime viikolla puoli tuntia pesiskentän laidalla kaveria, joka riiteli heterosuhdekumppanikseen merkityn ihmisen kanssa netissä. Vaikka suhde ystävään olisi parempi kuin poika- tai tyttöystävään (mitä tässä yhteydessä en edes väitä), odotetaan, että muut kaverit aina antavat tilaa tälle kaikkein merkityksellisemmäksi koetulle. Kaikin mokomin, jos tästä on jotain hyötyä näiden kahden ihmisen suhteen kannalta ja jos voi tällä tavalla osoittaa solidaarisuutta kaverilleen, mutta jos ei, niin miksi vaivautua?

Kirjosiepon etupihalla pohdimme myös sitä, miten arkipuheessa on tavallista viitata kumppaniin omistussuhteeseen tai statukseen viittaavalla nimellä, ei ihmisten välisiä tunnesiteitä kuvaavilla nimityksillä. (Keskustelu alkoi muuten Anna-lehden Kirsten Dunst -haastattelusta. Vetäkää omat johtopäätöksenne.) Neiti Dunst nimitti kumppaniaan "rakkaakseen", mikä ei ole tavallinen nimitys poikaystävästä, ainakaan minun työpaikallani, tai minun kokemuspiirissäni muutenkaan.

Keskustelun päätteeksi jäin haikailemaan teiniaikoja, jolloin puhuttiin vain yleisesti "ihmissuhteista" kavereihin ja potentiaalisiin ihastuksiin. Kukaan ei vielä seurustellut "vakavasti", joten eriytyneempiä nimityksiä ei tarvittu. Epäkypsyyden merkki?

Jatulintarha on kirjoittanut parisuhdenormin kummallisuuksista melkein kaiken mitä osaan tulla ajatelleeksi, joten en jatka tästä sen enempää (Jatulintarhassa oli mm. N-M:n pohdintaa vastaava huomio siitä, että sukujuhliin ilmestyminen yksin tulkitaan välittömästi sinkkuudeksi). Seuraavissa postauksissa voin palata taas tuttuun marinaani ihmisten työkeskeisyydestä ja luovan työn ja rahan hankkimisen ristiriidasta.

Monday, June 25, 2007

Lapsiluku

Diiva kirjoitti ylioppilaaksi tänä keväänä, ja sitä juhlittiin muutama viikko sitten Helsingissä. Ylioppilasjuhlissa ensimmäistä kertaa kuulin, että joku oli aikanaan ihmetellyt, miten meille tuli niin monta lasta: äitini velipuoli oli käymässä viiden lapsensa kanssa, ja äiti sanoi vain, että te sitten panitte vielä paremmaksi. Kun kerroin tästä Pyylle ja Marialle, molemmat sanoivat ihmetelleensä samaa. Neljä on monta.

En ole ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin kuin että on hauskaa, että on sisaruksia. Se valkolakki jonka Diiva painoi päähänsä oli sitä ennen ollut minun ja Syskan kutreilla (miksi ostaa uutta lakkia kun sitä käytetään vain kerran!!!!). Lapsena meillä ei ikinä ollut uusia vaatteita, edes minulla joka olen vanhin, ehkä juuri sitä kommentoidakseen tai perheen arvostuksien eteenpäin siirtymisen merkiksi siskot halusivat käyttää samaa lakkia. No, Desimaalille voidaan sitten ostaa uusi.

Toisaalta olen kuullut monilta, että yksi lapsi on sukulaisten mielestä liian vähän. Ainokaiset ovat pilalle hemmoteltuja, ja pitäähän perheen murulle pikkuveikka tai sisko hankkia. Jos yksi on liian vähän ja neljä paljon, normiksi jää kaksi-kolme lasta. Se on aika ahdas luku, normiksi. Tunnen monta sosiaalista ja fiksua, perheessään ainoana lapsena kasvanutta aikuista. Monet heistä ovat toivoneet itselleen sisaruksia, mutta olemme mekin varmasti toivoneet useamman kerran, että musta aukko nielaisisi ärsyttävät sisarukset niin että niistä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Varsinkin koulutetut vanhemmat hankkivat nykyään lapsensa joka tapauksessa niin myöhään, että lapsiluku pysyy väkisinkin pienenä. Suomalaisen lapsiperheen elämäntapa tuhlaa keskimäärin niin paljon luonnonvaroja, että se ei varmaankaan ole huono asia.

Thursday, June 21, 2007

Vapaus

Moitin taannoin Veloenaa siitä, että on naiselle helppo vaihtoehto hypätä pois oravanpyörästä ja jäädä vaikkapa harrastamaan ympäristöfilosofiaa akateemisten hanttihommien varaan. Moni akateemisesti koulutettu nainen tekee saman siinä vaiheessa, kun on mahdollista jäädä hoitovapaalle. Siis siinä tapauksessa, jos hänellä on vakituinen työpaikka. (Milloinkohan miehet hoksaavat saman mahdollisuuden?)

Olen potenut pientä päätöskrapulaa, yliminäni saarnaa että petän liberaalifeministisen aatteeni jos "jään kotiin", olkoonkin että jään kirjoittamaan enkä hoitamaan lapsia. Krapulasta selviää sillä, kun muistaa, että se on vain liian hyvin sisäistettyä ammattikuntani hysteriaa oman ja muiden markkina-arvon jatkuvasta määrittämisestä alan sisällä.

Opin tämän jo koulussa: tunsin itseni väkisinkin huonommaksi kuin ylellä jo ekoina opiskeluvuosina tuuraavat kaverini, täysin riippumatta siitä, että hakkasin ekoja romaaniyritelmiä ja novelleja koneelle iltaisin ja kunnianhimoni suuntautui ensisijaisesti sille puolelle. Ja vähän balettiinkin. Ammattikorkeakoulussa arvostettiin yhdenmukaisuutta, meidät koulutettiin tavoittelemaan samoja asioita. Tai sitten vika on minussa, opiskelukaverini ovat kuitenkin menneet hyvin erilaisiin paikkoihin töihin, naistenlehtiin tai tiedottajiksi tai iltapäivälehteen tai opettamaan.

Tämä asia ei selvästi ole ongelma kenellekään muulle kuin itselleni, ei työkavereilleni, ei ystävilleni, ei kenellekään. Pientä sukurasitetta tosin voi olla takana. Jenny Kangasvuo kirjoitti vähän aikaa sitten, miten sukujuhlissa ihastellaan kihlautumisia ja lapsia ja perheelliset sisarukset nousevat vanhempien sukulaisten silmissä arvoasteikossa ylemmäs. Meillä puhutaan perhejuhlissa todistuksista, tutkinnoista, työpaikoista. No puhutaan meilläkin lapsista nyt kun yhdellä meistä sisaruksista on sellainen.

En pohtisi näitä asioita, jos kirjoittaminen ei olisi menestyksestä riippumatta henkisesti aina jonkin verran raskasta. Jos voisin olla täysin varma lahjoistani ja motivaatiostani, jäisin vapaaksi kirjoittajaksi saman tien, ilman minkäänlaista opiskelukulissia.

Tuesday, June 19, 2007

Syksy

Olen nyt virallisesti ilmoittanut työnantajalleni, että en ole syksyllä käytettävissä. Vähän haikea olo, mutta puolentoista tunnin työmatka on liian pitkä. Toisaalta, jos hankkisin Helsingistä asunnon, taloudellinen hyöty olisi plus miinus nolla. Syksyn suunnitelmissa on haku Turun yliopiston luovan kirjoittamisen koulutusohjelmaan. Jos en pääse, niin se on kolaus itsetunnolleni, ei muuta. Joudun ravaamaan Helsingin sijaan Turussa, mutta vain kolmena päivänä viikossa, enkä joudu tekemään niin pitkää päivää.

Luovasta kirjoittamisesta saisin yhden lyhyen sivuaineen, joka minulta puuttuu. Opinnot ovat muutenkin levällään, lähinnä kirjatenttejä ja esseitä sekä jotain kieliopintoja olisi seuraavaksi vuorossa. Ehkä en ole tarpeeksi kunnianhimoinen, kun lähtökohtani on tehdä opintoja vähän valmiimmaksi, ei valmiiksi?

Luultavasti haen viimeistään kesätöihin samaan paikkaan taas ensi vuonna. Jotenkin ne opinnotkin pitää maksaa.

Wednesday, June 13, 2007

Päivä on rajaton

Maria on kotonaan saaristossa, asunto on ollut minulla yksin koko alkuviikon. Taivas talojen välissä on valoisa, tuuli riepoo vaahteranlehtiä, lehtokone pörrää yläilmoissa. Pihan toisella puolella heiluva ikkunalasi lähettää viimeisiä auringonkiloja olohuoneeseen. Kesäkurpitsa ja kik-herneet valmistuvat pannulla paksussa oliiviöljyssä, huulille ja kitalakeen jää pehmeä kalvo rasvaisesta ruoasta. Vuodevaatteet roikkuvat ranskalaisen parvekkeen kaiteelta. Piano seisoo hiljaisena seinustalla, nuottikirja auki sivulta 174.

Lainasin kirjastosta uudelleen Rajattoman Nova-levyn. Kesällä haluan kuunnella kansanlauluja, sekä perinteisiä uusina sovituksina että uusia kansanmusiikin kauneutta lähenteleviä sävellyksiä. Suosikkini on Mia Makaroff, mutta myös Petri Laakson sävellys Ilpo Tiihosen runoon on ihana. Markku sanoi Makaroffin Mustapää-sävellyksestä Merin laulamana äskettäin että se on kuin kuulisi Chydeniuksen jonkin klassikon ensimmäistä kertaa. Ja Kantelettaren jotkut runot ovat niin kauniita että ne laulavat jo itsessään lukijan mielessä, pienoiset peränpitäjät, lapset, lapset laivan hallitsijat.

Yövuoron jälkeen herättyäni olen vähän pihalla, painelen alhaalla odottelevan ystävän ohitse kaupasta tullessani. Se istuu lattialle sijatulla vuoteellani ja pohtii kaikkivoipaisuuden kuvitelmaa, siitä aiheutuvaa ahdistusta ja masennusta, kun tuntee ettei pysty käyttämään koko potentiaaliaan. Ystävä on ravisuttavan lahjakas ja vain vähän minua vanhempana saavuttanut oikeastaan kaiken mitä tv-toimittaja tässä maassa voisi haluta. Se on mennyt tosi varhaisessa vaiheessa töihin ja sanoo, että viiden vuoden työputken jälkeen se haluaisi viettää vaikka viisi vuotta maalla lasten kanssa, että uupumus ei lähde pelkällä nukkumisella vaan sen pitäisi kerta kaikkiaan ladata akut uudelleen, se olisi parempi toimittajakin sillä tavalla. Mennessään se vie muratin, jonka se on tuonut Marialle viime kesänä hoitoon. Kirjoitan arvostelua, laitan ruokaa ja siivoilen. Mahassa tuntuu nipistystä, kuin yöperhosen siiveniskut vatsanahkaa vasten, tömps tömps.

Minä sanoin ystävälle että minuakin ahdistaa suunnattomasti ajatus, että en julkaisisi koskaan omaa kaunokirjallista teosta. Valehtelin, minua ahdistaa suunnattomasti ajatus että en tee sitä ennen kuin täytän 30. Mutta sä ainakin panostat henkisesti siihen että sä kirjoitat myös tulevaisuudessa, ystävä sanoo. Minä nyökkäilen vaisusti. Ehkä eniten minua arveluttaa oma motivaationi, onko sitä tarpeeksi, varsinkin nyt kun olen töissä ja muut toimet ja ajatukset vievät kirjoittamiselta tilan. Jos olisi todella motivoitunut, eikö kirjoittaminen olisi aina etusijalla?

Tarkemmin ajatellen se ei ehkä ole mikään tavoiteltava tila.

Friday, June 8, 2007

Toinen kotimainen

Alppilassa kuume-kurkkukiputaudissa maatessani olen joutunut tuskailemaan jälleen ohueksi jäänyttä suhdettani toiseen kotimaiseen. Kun vointini oli vähän parempi, suomenkielinen luettava loppui nopeasti. Marian hyllyssä on parempi valikoima ruotsinkielisiä kirjoja kuin suomenkielisiä, mutta en lue varsinkaan kaunokirjallista ruotsia kovinkaan vaivattomasti.

Juuri lopettelemastani Lentävästä feminististä viimeistään tajusin, miten suomenkielisellä puolella radikaalifeminismistä todella puhutaan 80-luvun liikkeenä, kun suomenruotsalaiset siskot olivat liikkeellä jo 70-luvulla. Kielimuurin vuoksi suomalaisnaisilla ei ollut mahdollisuutta osallistua samaan keskusteluun eikä seurata samalla tavalla sitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.

Sama pätee yhteiskunnalliseen keskusteluun vieläkin, suomenruotsalaiset ovat rinnanmitan edellä, koska pystyvät seuraamaan ja osallistumaan siihen keskusteluun mitä ruotsissa käydään. Eikä suomenkielisillä ole samaan tilanteeseen mitään muuta reittiä kuin opetella vielä vähän paremmin ruotsia...

Monday, June 4, 2007

Vampyyriperhonen

Suomen Luonto kertoo, että vertaimevä perhonen yleistyy Suomessa. Kyseessä on kyynelyökkönen, otuksella on siis myös kaunis nimi. Hauska kuriositeetti STk:n kirjoittajakurssille valmistautuville, jos siis ennakkotehtäväksi laitetaan omaperäisen vampyyritarinan kirjoittaminen. Perhoseksi muuntautuvan päähenkilön vampyyritarinassa pitäisi jo lähtökohtaisesti olla erilainen kun sudeksi tai lepakoksi muuttuva kaverinsa. Ehkä se on vampyyrien geenimuunnos...

Professori Kauri Mikkola pitää onneksi epätodennäköisenä, että perhonen levittäisi Suomen oloissa tauteja. Vampyyrikuumetta ei siis ole luvassa vaalenevaan kesäyöhön enempää kuin tavallista.

Friday, June 1, 2007

Ilmasto vai ilmastointi?

Päivän paras: Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA palkitsi Mitsubishin merkittävästä ilmastoteosta. Ai minkä ne palkitsi? Mitsubishin katumaasturimallin energiaa säästävän ilmastointilaitteen.

Huomenna on paljon juhlia: Diivan ylppärit, Desimaalin kevätjuhla ja Satakielen laulukauden avajaiset Lammassaaressa. Olen käynyt lenkillä Vanhankaupunginlahdella puiden lehtien puhkeamisen jälkeen ja varsinkin nyt, kun tuuli on jo lämmin ja tuomet kukkivat. Siellä ne linnut laulavat jo kovasti, oikeastaan pitäisi kävellä rauhallisesti sen konsertin keskellä eikä juosta.

Wednesday, May 30, 2007

Lukkarina,

ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Edellisestä pesäpallo-ottelusta lienee vähintään kymmenen vuotta, en muista että olisimme lukiossa enää pelanneet. Kaisa ja Tim olivat kutsuneet pelaajaporukan koolle, viime viikolla olivat pelanneet ensimmäisen kerran ja nyt minäkin pääsin mukaan. Yhdellätoista pelaajalla saimme hyvin kolmen pesän pelin pystyyn.

Olin hämmästynyt, miten hyvin porukalta löytyi pelivälineitä, mutta seuraavana aamuna aiheesta äitini kanssa ratikassa puhuessani kävi ilmi, että meilläkin on vanha räpylä ja maila tallessa Diivan harrastusajalta. Otan ne mukaan ensi tiistaina.

Urheilu on vapaaehtoisesti kavereiden kanssa harrastettuna älyttömän hauskaa. Kuulun niihin, jotka inhosivat liikuntaa koulussa, mutta onneksi olen oppinut pitämään siitä aikuisena. Varmaan osasyynä on se, että kunto kohosi balettitreeneissä niin että muihinkin lajeihin on tullut osallistuttua helpommin. Turussa pelasimme yhtenä kesänä korista ja toisina jalkapalloa. No koriksessa vähän alle 160 senttisenä minulla ei ollut kauheasti mahkuja.

Nyt töissä postivuorossa. Euroopan avaruusjärjestö on muuten todellakin tulevaisuuden järjestö, ne lähettää tiedotteet vanhanaikaisella paperifaksilla.

Friday, May 25, 2007

Lyhyt nimi

Yhteensä seitsemän kirjainta etu- ja sukunimessä: lyhyt nimi melkomoiselle miehelle. Muutamia näistä yhteensä 1981-2007 vuosista muistellen, meillä oli aina hauskaa. Muisteluilta ryyppäämisen ja synkistelyn merkeissä tullaan järjestämään toivottavasti lähiaikoina. Pukukoodina sama iänikuinen musta, savuke holkin päässä.

Oraksesta ilmastoguru

(Valtioneuvoston tiedote:)

"Pääministeri Matti Vanhanen on kutsunut kansanedustaja Oras Tynkkysen ilmastopoliittiseksi asiantuntijaksi hallituksen toimikauden ajaksi.

Asiantuntijan keskeisinä tehtävinä ovat ilmastoa ja energiapolitiikkaa käsittelevän tulevaisuusselonteon valmistelu, osallistuminen hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen ministeriryhmän kokouksiin sekä ilmastopolitiikan koordinointi.

Ilmastopoliittisen asiantuntijan tehtävän perustamisesta sovittiin hallitusneuvotteluissa.

Asiantuntija on tässä tehtävässä hallinnollisesti sijoitettu valtioneuvoston kansliaan. Asiantuntijalle ei suoriteta erillistä korvausta."

Aika jees, siihen nähden että vielä vuonna 2000 Maan ystävien ilmastokampanjaa tehtiin Oraksen Rautatienkadun olohuoneessa. Monet silloin mukana olleet ovat nykyään energia- tai ilmastoasiantuntijoina eri järjestöissä, kuten Greenpeacessa tai Suomen luonnonsuojeluliitossa.

Seuraavaksi jännätään, valitaanko Leo Stranius SLL:n hallituksen puheenjohtajaksi.

Tuesday, May 22, 2007

Science Fiction

Kirjoitin jokin aika sitten Pelipeitto-nimisen pienkustantajan uudesta "m"-novellisarjasta. Sarjan toinen osa on nyt ilmestynyt, sisältäen M.G.Soikkelin scifi-lehdissä julkaisemia jatkiksia kansien väliin koottuna + yhden julkaisemattoman novellin (minun keksimä nimi, minun minun!) eli kokoelman niminovellin Marsin ikävä.

Markun haastattelu Turun Sanomissa löytyy täältä.

Risingshadow-nettifoorumilta löytyi myös kustantajan sopivasti ylisanainen lehdistötiedote:

"Filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, viime vuonna Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden väliaikaisena professorina toiminut, kuluvana vuonna apurahalla omaan kirjoittamiseensa ja kritiikkiin Tampereella keskittyvä Markku Soikkeli on suomalaisessa tieteiskirjallisuudessa eräs tunnetuimmista ja palkituimmista fanzine-novellisteista. Nimellä M. G. Soikkeli alan lehdissä vuodesta 1991 alkaen tieteisnovelleja julkaissut kirjailija on muun muassa voittanut suomalaisen scifin arvostetuimman kisan, Portti-novellikilpailun, jo useita kertoja, ja sijoittunut kaikissa alan kilpailuissa (joihin on osallistunut) aina kärkijoukkoon [tai ainakin melkein. toim. huom.). Novellien lisäksi Soikkeli on julkaissut runsaasti alan artikkeleita ja kolumneja suomalaisissa scifilehdissä, ja alan kirjallisuuden kritiikkejä muuallakin, muun muassa Turun Sanomien kulttuurisivuilla. Soikkeli on tehnyt jo mittavan yliopistouran Turun, Helsingin ja Tampereen yliopistoissa, kirjallisuuden tutkijana ja opettajana.

Soikkeli poikkeaa monista suomalaisista alan kirjoittajista. Hän keskittyy aitoon science fictioniin, ja tuo sciencen, tieteen, monitasoisesti novelleihinsa mukaan: sekä kirjallisuudentutkijana, ruotiessaan genren eri suuntausten mahdollisuuksia novelliensa sisällä, että monialaisena yhteiskuntatieteilijänä, tutkiessaan yhteiskuntien kehityslinjoja ja -mahdollisuuksia novelleissaan, jotka asettavat sekä historian että muiden tieteiden vallitsevat totuudet kyseenalaiseksi. Soikkelin tarinat ovat todellista, aitoa tieteisfiktiota, joskaan hän ei väheksy fantasiankaan aineksia. Niitäkin hän käsittelee tutkijana – ja taitavana tarinoitsijana, erinomaisena kielen käyttäjänä.

Soikkeli on vahva tieteiskirjailija, joka luo tarinoissaan paitsi tiede- ja tieteisfiktiota myös huikeita kohtaloita, jännittäviä seikkailuja ja syvällisiä kurkotuksia outoihin tulevaisuuksiin. Soikkeli on Suomessa harvinainen science fiction-kirjailija: hyvin kurinalainen ja lajin perinteitä kunnioittava, samalla kuitenkin rönsyäviä ja laaja-alaisia, lajia uudistavia tarinoita luova kokeileva kirjailija, kirjailija joka ei pelkää aiheittensa arkojakaan elementtejä. Politiikkaa, uskontoja, seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja muita aiheita tutkiessaan Soikkeli luo tarinoihinsa jännitteitä joita harvoin suomalaisessa scifissä tapaa. Soikkelin novelleissa yhdistyvät science fictionin ainekset nautittavasti laaja-alaiseen filosofiseen näkemykseen, ja samaistumispintaa Soikkeli rakentaa joukkojen, ryhmien, kansojen tai ihmiskunnan mittakaavaan, soveltamalla yksilökuvauksessa lähes brechtiläistä etäännyttämismenetelmää."

Sunday, May 20, 2007

Huone

Kävin tänään äidin kotitalon varastossa etsimässä muutossa hukkuneita Maurice Ravelin nuotteja. Niitä ei löytynyt, sen sijaan löysin kolme äidin nätisti lasikehykseen laittamaa vesivärimaalaustani, ilmeisesti ajalta, jolloin osasin jo jotenkin kirjoittaa. Kaikki piirroksista esittävät miekkavalaita: yksi mustavalkoinen, mittakaavaan piirretty miekkavalas pieni tikkutyttö vierellään (maalauksessa lukee: MIEKKAVALAS SAARALTA), toinen värikkäämpi, luonnossa uiskentelevaa miekkavalasta esittävä (KAISALLE) ja kolmas, kolmea delfinaariossa uiskentelevaa valasta esittävä maalaus (jossa ei lue mitään). Kaikilta puuttuu muuten toinen evä.

Mietin vieras/pikkuveljenhuonetta tänään siivotessani, miten mittavat arkistot vaikka minä ja Diiva olemme jättäneet jälkeemme, ja miten vähän mitään omaa on pikkuveljelläni, vain jotain kummallista ryönää pöydillä ja kirjahyllyn väleihin työnnettynä. Miten paljon esikoisen piirroksia ja maalauksia säästetään ja miten paljon siitä otetaan valokuvia, ja miten todistuskappaleiden määrä vähenee sen myötä erilaisia kun sisarussarjassa siirrytään alaspäin (ellei itse säästä kaikkea niin kuin Diiva). Äidillä on omassa piilossaan erilaisia lahjoja ja käsitöitä, mutta lapsilla itsellään vähemmän. Syskasta en tiedä, miten paljon reliikkejä sillä on jossain omissa varastoissaan.

Eikä minullakaan ole mitään omaa ympärilläni nyt, kun asun taas viikot Helsingissä. M ehdotti, että olisi hakenut syksyksi kuukauden residenssiä Barcelonasta, mutta itse olen sitä mieltä että jos alan taas tehdä itsenäisiä kirjoitustöitä niin teen niitä mieluummin Tampereella, omien kirjallisten referenssien ja kirjaston ym. resurssien äärellä. Eikä edes se ole tärkeää, vaan se että on itse kalustanut huoneen ympärillään, että lempikirjat ovat lähellä muistuttamassa olemassaolostaan, ja laatikoita penkomalla voi löytää juuri sellaisia outoja muinaisesineitä kuin lapsena piirrettyjä miekkavalaita.

Saturday, May 19, 2007

+20 astetta

Kaksi ja puoli valoisaa päivää Tampereella, joskin flunssaisena. 4 elokuvaa katsottuna, 1 näytelmä kirjasta luettuna, 1 sosiaalifoorumi ja 1 mahdollisuuksien tori käytynä. John Webster kertoi sen uudesta elokuvasta Muutetaan yhteiskuntaa, ei ilmastoa -paneelissa. Se halusi tehdä parhaan ilmastonmuutosta käsittelevän elokuvan, jonka se itse pystyi tekemään, ja se teki elokuvan itsestään ja perheestään. Inspiroiva tekijä ja kiinnostava elokuva.

Hain Sallalta lähdemateriaalia tulevaa käsikirjoitus numero kolmosta varten, kaskelottien sosiaalievoluutiosta, ja lainasin sen suosituksesta toisen, mainion Eläin ihmisen sielunmaisemassa, on muuten SKS:n julkaisu. Lukukirjana on Ursula LeGuinin Buffalo Gals.

Sunday, May 13, 2007

aika ihanin

Viettänyt koko viikonlopun häissä ihanassa Fiskarsissa. Kauniin kesäsään, lintujen kuoron ja ruukkimaiseman lisäksi parasta viikonlopussa olivat Merin laulu, shamaanisauna ja tietenkin söpö pääpari. Onnea!

Harvemmin sitä on yli vuorokauden kestävissä juhlissa. Nyt vähän väsyttää. Esitykset menivät hyvin, ja isoa joukkoa näissä häissä toivon näkeväni myös seuraavissa Pernajassa.

Riittääkö maallemuutto koko loppuelämän suunnitelmaksi? En kyllä ole varma, haluaisinko elää taiteilijakolonnassa. On helpompi identifioitua johonkin muuhun ammattiin, jos teksti ei vaikka kulje.

Friday, May 11, 2007

HelsinkiTM

Jouduin tänään pitkän välttelemisen jälkeen käymään ostoksilla Helsingin keskustassa. Päivä sinänsä oli mitä parhain, mutta se alkoi vähän huonosti. Nukuin aamulla niin myöhään (juu, katsoin euroviisujen semifinaalia), että lähdin pilates-tunnille vähän myöhässä, ja unohdin vielä bussikortinkin kotiin. Jouduin käymään automaatin kautta, koska minulla ei ollut käteistä, tietenkään, ja myöhästyin entisestään. Tunnille ehdin nipin napin. Mitä hyötyä on kiirehtiä pää kolmantena jalkana tunnille, jos on vielä kyseisessä lajissa surkea, kysynpähän vaan.

Sattuneesta syystä minulla ei ollut laukkua mukana, vain jumppakassi, joten ajattelin että nyt voin vihdoin hakea sen kauan harkitsemani olkalaukun. Katselin GlobeHopen kierrätyslaukkuja Ruohonjuuressa ja mustavalkoisia, graafisesti kuvioituja kasseja Design Forumilla, mutta en syttynyt. Suomalaisen käsityön sijaan päädyin ostamaan Virossa tehdyn Marimekko-laukun.

Shoppailijana olen surkea harrastelija useimpiin ikätovereihini ja jopa siskoihini verrattuna. Laukku ja toinen päivän isompi ostos, lenkkarit, lähtivät mukaan alennusmyynnistä, mutta ollakseni todella ammattimainen ostelija minulla olisi pitänyt olla S-etukortti Andiamossa, tai Body Shopissa kanta-asiakaskortti mukana (minulla on sellainen, älkää kysykö. Se on Diivalla).

Ymmärrän hyvin, mihin osaan nykyihmisessä vetoaa mainos, jossa matkaileva perhe ei tarvitse matkalaukkuja, ainoastaan Plussakortin. Mutta kun oikeasti pitäisi maksimaalisen edun saadakseen omistaa myös S-etukortti, Stockmannin kanta-asiakaskortti ja kaikki muut mahdolliset kortit, niin kannattaako edes yrittää. Parhaiten shoppailemalla ansaitsee kun jättää tavarat kaupan hyllylle. Saa ainakin liikuntaa.

Korteista vielä. Kuntokeskukseenkin on oma kortti. Motivuksessa käymistä voi pitää eräänlaisena pisteiden kerryttämisenä sitäkin, naisten liikunta on niin sponsoroitua että Kampin kuntokeskuksessa jaetaan milloin naistenlehteä ja suihkusaippuaa, milloin etukuponkeja salaattibaariin. Toinen ylisponsoroitu paikka on samaisen Kampin Narikkatori, jossa kuulemma ei voi liikkua ilman että jotain tarjotaan ilmaiseksi. Tänään se oli ylimakeaa limua. Alennuskupongilla ostettu kevyt salaattiateriakin, jonka otin mukaan töihin, meni pieleen kun tilasin siihen tyhmyyksissäni kaloripommimajoneesikastikkeeen...

Mutta jotain positiivista markkinavoimissakin on. Kampin Narikkatorille pystytetyssä Euroviisukylässä pennut pyörivät ympäriinsä ja tekivät esimerkiksi omia euroviisukaraokevideoita. Niitä katsellessa tuli mieleen, että kyllä kaiken maailman Idolsit voivat oikeasti tuoda teineille rohkeutta ja itseluottamusta esiintymiseen. Karaokea ei lauleta jäykästi seisoskellen, vaan lauluun heittäydytään koko olemuksella. Se on kivaa.

Sunday, May 6, 2007

Unista

Tekstiilitehdas mainostaa suomalaisia unia. Minun unissani ei seikkaile karhuja tai ilveksiä, eikä öisin juuri nyt oikein muitakaan jännittäviä olentoja. Yöunet ovat sukua päiväunille, blogikollega kirjoitti tästä samasta aiheesta juuri, sillä toisella kotimaisella jota yritän hänen kanssaan harrastaa. Joskus unista voi jäädä omituinen olo koko päiväksi. Joskus muistaa vanhan unensa, jolloin olo on samanlainen kuin olisi heräänyt siitä vasta aamulla.

Vuosienkin jälkeen se muistuu mieleen, vaikka paikat ja ihmisetkin ovat muuttuneet. Hänen pukunsa on huoliteltu, hiukset leikattu ja tukassa geeliä, ryhti parempi mutta vartalo sama, laihanlainen. Sosiaalisesti yhtä estynyt kuin ennenkin mutta kouliintunut pärjäämään paremmin tilanteissa joissa pitää puhua vieraille. Hänen ympärillään lauma ihmisiä joita en tunne, jotka puhuvat kryptisillä lyhenteillä joita en ymmärrä ja joita ei ole tarkoitettu minulle. Minä en tiedä mitä tuokin nuori mies tekee hänen kanssaan, enkä ymmärrä, miksi hän jaksaa kuunnella tämän suusta juttuja joille hän ennen olisi vain hymähtänyt.

Syrjäytetyksi tulemisen tunne nousee jostakin, johon luulin haudanneeni sen jo aikaa sitten. Yhä vielä voi olla, että minun kanssani pitää varoa sanojaan, yhä vielä pitää väistellä ja yrittää pitää keskustelu mahdollisimman yleisellä tasolla. Myös fyysiset huomionosoitukset ovat niitä samoja, yksi käsi hartioille tervehdittäessä, kaulaliinan kohentaminen tuulisella junalaiturilla. Sitä haluaa hallita mitä pelkää mutta ei ottaa sitä liian lähelle ihoa.

Ja juuri tämä estää minua viime hetkellä sanomasta mitään ystävälle, joka samoissa juhlissa istuu paikalla jolta hänen pitäisi jo nousta. Minulla ei ole mitään edellytyksiä neuvoa häntä tekemään mitään muuta.

Kevättä

Eilen sain kuulla iloisia uutisia, kun yksi tuttuni on mennyt kihloihin ja eräs ystäväni on löytänyt heilan ja on kovasti rakastunut. Kiva kiva kiva. Oraksen voitonjuhlissa eilen, nyt olen yrittänyt viihtyä Punavuoren yökerhoissa taas loppukevään tarpeiksi.

Töissä taas, aina vain. Nyt toukokuussa minulla on vielä viikonloppuvuoroja, kesällä teen sitten enimmäkseen normaalin yhteiskunnan kunniallisen jäsenen 9-17-työtä.

Markku on viikon mökillä. Pahus. Tänään on 16 astetta lämmintä, lämmin kevät taittuu kylmäksi alkukesäksi.

Thursday, May 3, 2007

motivaatiota

Potkua pöytälaatikkotekstien tuhertamiseen kannattaa käydä aina välillä hakemassa Netticolosseumin Ilmoituksia kilpailuista -palstalta. Suomessa järjestetään uskomattoman paljon pieniä ja isoja kirjoituskilpailuja vuosittain. Minä en ole sijoittunut pitkään aikaan missään, nyyh, mutta yritys jatkuu. Sitä paitsi erilaiset teemalliset kirjoituskilvat, kuten nyt vaikka tuo Tähtivaeltaja-kilpailu, haastavat yrittämään erilaisia tekstejä.

Raamattu ei voi kertoa

miten sinun pitää elää oma elämäsi. Minä kerron, miten sinun pitää elää oma elämäsi.

Haluatko laihtua? Kysy minulta miten. Harjoittele vähintään kolme kertaa viikossa lajia, jossa tavoitteet ovat täysin epärealistiset. Ryhdy sen lisäksi vegaaniksi. Atkinsin dieetti on typerä, hiilihydraatit ovat mainiota ravintoa: palavat puhtaasti ja jaksat liikkua siinä epärealistisen vaativassa lajissasi. Jos jaksat treenata, voit oikeastaan syödä mitä vain, sinun ei vain tee mieli.

Yrittelen tässä kevään kuluksi elämäntaparemonttia minäkin. Minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että uskottelen voivani palata takaisin johonkin entiseen, jota todennäköisesti ei ole koskaan tapahtunutkaan. Lähestyvästä FinnConista saan hyvän kimmokkeen, minun pitäisi tulkata siellä teoreettisen fysiikan luento "tanssiksi", ja haluaisin olla jossain kunnossa ennen sitä.

Tuesday, May 1, 2007

Lisääntymisen etiikasta

Lainsäädäntö pyrkii säätelemään joidenkin ryhmien, esimerkiksi yksin asuvien naisten ja naisparien, lisääntymistä. Koska käytäntöön liittyy syrjintää, se ei voi olla oikein. Viime syksynä vahvistettiin muuten ansiokas hedelmöityhoitolaki, mutta lakiin kirjatun henkilötietopykälän vuoksi se on osoittautumassa osin rammaksi.

Intuitiivisesti ajatellen ei ole myöskään koskaan oikein painostaa toista lisääntymään. Väärin on siis sekä lisääntymättömyyteen että lisääntymiseen painostaminen. Kumpikin kannanotto rajautuu käsittelemään vapaata tahtoa tai syrjinnän poistamista, eikä puutu lisääntymisen oikeutukseen sinänsä.

Toisin kuin jotkut syväekologit ajattelevat, ihmislajin lisääntymiselle sinänsä ei voi asettaa kategorista moraalista tuomiota. Lajia ylläpitäviä tai sen jatkumiseen tähtääviä toimintoja ei ole olemassa puhtaina, kulttuurista vapaina versioina, vaan syöminen, lämpimänä pysytteleminen (vaatteiden tai lajikumppanin avulla) ja liikkuminen tapahtuvat kaikki jossakin ajassa, paikassa tai kulttuurissa. Sen vuoksi niihin liittyvät moraaliset säännöt tai kiellot ovat nekin ajallisia, paikallisia tai kulttuurisia, eivät kategorisia ohjeita.

Sama pätee myös toisinpäin: on turha väittää, että sukupuolinen käyttäytyminen muodostaisi imperatiivin tietyille yhteiskunnallisille käytännöille, "koska jo savanneilta saakka...". Jos haluamme välttää tällaisia määritelmiä, emme voi asettaa myöskään omia kieltojamme ihmislajin jatkamista vastaan.

Tämä postaus on tarkoitettu synninpäästöksi, jotta voisin iloita kesällä odottavista häistä (toisten, ei minun) ilman tiukkapipoista, poliittisesti korrektia nipottamista. Muutkin voivat käyttää sitä: tulosta postaus lapulle ja ota mukaan esim. kirkkoon.

wappu

Vappuna töissä. Ei hullumpaa, ulkona on aurinkoista mutta vähän turhan kylmä. Olin vappuheilan kanssa eilen ensin Meri-Rasilassa pelaamassa Ylioppilaslehden juomapeliä ja syömässä kasvishampurilaisia ja ranskalaisia. Kuuntelimme perinteisiä työväenlauluja ja Paatosta pitkästä aikaa. Meri-Rastilasta jatkoimme Toukolaan, jossa oli talo täynnä juhlijoita. Juhlat olivat oikein hauskat. Vappuheila tosin hieman murjotti kun se ei ensin meinannut oppia salsaa, jota juhlien emäntä meille yritti opettaa. Eräänkin suositun tv-ohjelman myötä ensi syksynä on varmasti hyvät mahdollisuudet päästä paritanssikurssille, jos haluaa.

Tallinnan kalabaliikki jatkuu. Viron ja Venäjän pronssisoturikiistasta tulee välitön deja-vu reilun vuoden takaiseen pilakuvakohuun, niin absurdeista asioista ihmiset menevät sekaisin. Muhammedin pilakuva tanskalaislehdessä ei onneksi saanut aikaan kolmatta maailmansotaa, toivottavasti ei tämäkään.

Tuesday, April 24, 2007

o-topos, ei-paikka

Lauantainen utopiapaneeli sosiaalifoorumissa oli menestys, kiitos mainioiden panelistien ja pätevän puheenjohtajan (sekä työryhmän, erityisesti M:n). Myös yleisökysymykset ja -kommentit olivat hyviä, parempia kuin yleensä.

Utopia on samalla sekä hyvä paikka, eu-topos, että ei-paikka, o-topos. Puhetta oli esimerkiksi siitä, miten ekotopioita on vaikea luoda sen vuoksi, että niille on vaikea ajatella subjektia, usein nimittäin esimerkiksi utopiakirjallisuudessa kirjoitetaan näkyviin se subjekti, joka utopiaa ajattelee. Joku huomautti, että kvanttiteoriassa subjekti ja objekti voivat olla sama asia, mutta veikkasi käytännön sovellusten menevän uskonnon puolelle.

Markku muistutti, että utopian tarkoitus ei olekaan se, että me testaisimme sitä käytännössä, vaan utopia testaa meitä - laajentaa sitä mitä voi ajatella kuvittelevansa... kuvitella ajattelevansa... Utopiapuhe synnyttää kieltä ja sanoja, joilla voimme puhua sellaisesta jota ei (vielä) ole olemassa.

Subjekti-objekti-dualismin purkaminen on otollinen aihe esimerkiksi scifi-novellille, olen yrittänytkin sitä joskus. Scifi on utopioiden kasvualustaa.

Friday, April 20, 2007

Pokkareita

Nyt on kuulemma valtakunnallinen Pokkariviikko. Jyväskylän kirjamessuilla jaetaan Kultapokkarit eniten myydyille pehmeäkantisille ja ainakin Helsingin keskustan akateemisessa on läjä pokkareita tarjolla 3,90-hintaan. Valikoima ei ole kovin hyvä mutta kannattaa käydä katsomassa, ja dekkareitahan on tietysti tarjolla. Ostin chiclittia ja painuin työpaikalla.

Suomalaiset kustantajat eivät oikein vielä pidä pokkareita oikeina kirjoina. Kaikki suomenkieliset pokkarit ovat ilmestyneet ensin kovakantisena. Tämä on sääli, sillä moni kirja löytäisi lukijansa paremmin pehmeäkantisessa asussa. Alkajaiseksi voisi julkaista (lähes kaiken) genrekirjallisuuden pehmeäkantisena ja laittaa paremmin tarjolle - pokkareita voi ostaa esimerkiksi ravintoloista ja kioskeilta, kun taas kovakantisia genrekirjoja joutuu hakemaan kirjakauppojen perukoilta.

Monday, April 16, 2007

pähkäilee

tulevaisuuttaan. Rehtorinvirastosta tuli tänään paimenkirje, jossa vanhan tutkintojärjestelmän mukaan opiskelevia kehotetaan siirtymään pikkuhiljaa uuteen. Opiskelumotivaatiota ei ainakaan minulla juuri ole, ellen sitten mene lukemaan luovaa kirjoittamista johonkin akateemiseen opinahjoon. Näitä alkaa pikkuhiljaa olla Suomessakin tarjolla.

Ammattia en enää lähde hankkimaan, tai opiskelemaan töihin päästäkseni, pikemmin kiinnostaisi pitää yllä ja kehittää jo hankittua ammattitaitoa. Luultavasti varaan ajan opintopäälliköltä tai opinto-ohjaajalta ja kysyn mitä tehdä puolikkaalla kandintutkinnolla (vanhan systeemin mukaisella).

Oppineen ystäväni Marian seura inspiroi aina välillä palaamaan lukujen pariin, miksei oppineen puolisonkin. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, en kuitenkaan ole maisteri vielä ainakaan tällä vuosikymmenellä.

Saturday, April 14, 2007

bodycount ja ilmastokatastrofi

Mitä jos tiedotusvälineet jättäisivät jokapäiväisen Irak/Palestiina/Afganistan-ruumisuutisoinnin väliin ja pysähtyisivät silloin tällöin kunnolla esimerkiksi Irakin väkivallan edessä? Bodycount-uutiset puuduttavat toimittajia, mutta yhtä lailla radion kuuntelijoita ja tv-katsojia.

Kun syksyllä ahkeroin kirjoittavana toimittajana, asetin itselleni haasteeksi kirjoittaa ilmastonmuutoksen torjumisesta yhtä raflaavan jutun kuin sen seurauksista. En ole vielä kirjoittanut sitä juttua.

Hyvä journalismi on vaikeaa. Se huomaa viimeistään silloin, kun on itse töissä kiireisessä toimituksessa ja yrittää kertoa edes yhden pienen sähkeuutisen ymmärrettävällä tavalla. Hyvät tarkoitukset jäävät mielen reunamille, putkinäköön mahtuu vain seuraava työtehtävä. Huomispäivän kalankääreisiin ei suhtauduta niin kunnianhimoisesti. Kiire ei toimitusta vaihtamalla poistu, kun vähän joka paikassa työtahti on koventunut ja väkeä vähennetty.

Kaikki toimittajat ovat idealisteja, väitän, kyynisinkin politiikan- tai rikostoimittaja myöntää pienen pintaraaputuksen jälkeen tunnustavansa valistuksen ihanteita. Me uskomme, että tarjoamalla maailmasta oikeaa tietoa ihmisille he voivat tehdä oikeita päätöksiä. Muuten koko työssä ei olisikaan mitään järkeä.

Kysymykset "median" (mikä vitun "media"?) yksipuolisista käsittelytavoista voi esittää vain itselleen. Siinä on hyvätkin puolensa.

Tuesday, April 10, 2007

Naapurissa

Kävin tänään vakoilemassa Aleksanterin teatteria. Sehän sijaitsee ihan työpaikan naapurissa, mutta en ole käynyt siellä murrosiässä lopettamieni pianotuntien jälkeen. Semminkin, että olen sijoittanut ison osan käsikirjoituksen tapahtumista sinne. Teatteri on ahkerasti käytössä ja käyttöasteeseensa nähden aivan liian pieni, mutta helsinkiläisen tanssimaailman keskuksena parempi kuin ei mitään. Oli hyvä käydä virkistämässä muistia, en muistanutkaan miten sokkeloinen rakennus on, miten ahtaat käytävät ja miten täynnä ihmisiä.

En ole käynyt treenaustunneilla viiteentoista kuukauteen. Olin tosi huono, melkein naurattaa. 60 minuutin tunti tuntui vähän hätäiseltä ja loppui liian pian. Baletin ihanuus ja kurjuus palautuivat kyllä hetkessä mieleen. Opettajalla oli ruuvi polvessa.

Tunnilla ei ollut liikaa oppilaita ja sarjat olivat sopivasti ihan hiukan liian vaikeita, mikä on minusta hyvä taso treenata. Siinä mielessä ryhmä olisi lupaava, mutta enpä tiedä... opettaja vaikutti kärsimättömältä ja koko touhu hieman kaoottiselta. Sitä paitsi vuorotyössä en pysty treenaamaan säännöllisesti. Menen mieluummin takaisen Virvalle Tampereella, jos hän nyt vielä opettaa.

Monday, April 9, 2007

My Star

Yövuorossa joudumme kuuntelemaan Radio Suomen Yöradiota, koska se on ainoa kanava jolta tulee öisin uutiset kerran tunnissa. Kanavan musiikkilinja ei ole ihan minun makuuni, Abba on melkein parhaasta päästä yhtyeitä joita siellä soitetaan. Tänä yönä sieltä tulee sentään Brainstormin My Star, jota kuuntelin muistaakseni lukiossa. Niitä hyväntuulisia biisejä, joita kämppikseni Pyyn eklektinen musakokoelma sisälsi enemmänkin. Kämppä jossa tuolloin asuimme sijaitsee vain parin korttelin päässä uudesta asunnostamme. Viikonloppuna kävimme juoksemassa Kaupissa ja Litukan siirtolapuutarha-alueella, palauttelemassa mieleen vanhoja kotikulmia. En sentään ole pyytänyt Tohtori Orfin levyä tai Ultra Bran vanhoja renkutuksia nyt toisaalla samassa kaupunginosassa asuvalta Pyyltä lainaan.

Tampere on Suomen suurin maalaiskylä, ja se on sen hyvä puoli, trendipellet eivät pääse niskan päälle. Hankkija-lippikset jyräävät ne mennen tullen. Helsinki sen sijaan tuntuu niin isolta, että joudun hämmästymään tajutessani että sieltäkään ei saa keskellä yötä muuta kuin grilliruokaa. Olisi vähän liian suurta ylellisyyttä, että Helsingin kokoisesta kaupungista saisi vaikkapa sushia puolenyön jälkeen... Vuorotyössä tulee herkuteltua, aikomuksena oli että olisin säästäväisempi työpaikkaruokailun kanssa tänä vuonna, mutta todellisuudessa vuorotyöläisellä pitää olla oikeus syödä ulkona, ainakin tällä vuorotyöläisellä.

Työkaverien kanssa puhumme free-toimittajien palkkioista. Free-kirjoittaminen ei lyö leiville työmäärään nähden. Työkaverit naureskelevat ja pudistelevat päätään Journalistiliiton ohjepalkkiolle. Huonoillakin palkkioilla voi joutua kirjoittamaan, jos haluaa pitää nimen esillä. Free-toimittajuutta voi väittää elämäntapa- tai jopa moraaliseksi valinnaksi, mutta yleensä se on paskapuhetta. Free-toimittajuutta ei valita, siihen ajaudutaan kun muuta sopivaa ei löydy. Vaaditaan erityisen sitkeää mielenlaatua, että jaksaa repiä siivuja irti satunnaisista kulttuurialan töistä jurinummelinin tavoin.

Itselleni ei lopultakaan ole suurta väliä tuleeko leipä työsuhteesta vai ei, kunhan tulee. Asuinpaikka ja valinnanvapaus työn sisällöstä ratkaisevat. Kirjallista menestystä odotellessa, siis.

Sunday, April 8, 2007

Nefelejcs utca

Kaksi viikkoa kotiinpaluumme jälkeen saan lukea Budapest - Kirjailijan kaupunki -kirjasta selityksen kotikatumme nimelle Budapestissa. Nefelejcs tarkoittaa paitsi suomen kielen sanaa "lemmikki" (kukka), myös "älä unohda minua".

Pulp Fiction

Turussa julkaistaan pulp-kirjallisuutta. Viime viikolla päivänvalon näki Viides testamentti -antologia, jossa tuttuja kirjoittajia ovat mm. Boris Hurtta, MG. Soikkeli (niminovellilla Viides testamentti), Kirsti Ellilä ja Pirkko Arhippa. Antologian on toimittanut Juri Nummelin ja sen kustantaa Harry Kumpulaisen pulju Pelipeitto.

Antologia kuuluu kustantamon uuteen m-novellikirjasarjaan. Toukokuussa ilmestyy Soikkelin tieteisnovellikokoelma Marsin ikävä. Kokoelmassa on neljä Soikkelin aiemmin lehdissä ilmestynyttä jatkosarjaa ja yksi julkaisematon novelli. Marsin ikävä on muuten minun keksimäni nimi.

Thursday, April 5, 2007

Pääsiäisen odotusta

Töissä on hiljaista. Vuorotyö soljuu paremmin kun ulkona on valoisaa enkä ole niin väsynyt koko ajan. Kahden kuukauden tauolla saattaa myös olla osuutta asiaan.

Kiikutin eilen käsikirjoituspinkan kaverille. Kun teksti on poissa käsistä, se pysyy myös poissa mielestä ja olen vapaampi uusille iskusanoille.

Suomeen palattuani olen jälleen innostunut miettimään, mikä minusta tulee isona. Valinta on enemmän erilaisten elämäntapojen välillä kuin eri ammattien välillä. Harkitsin jo blogini muuttamista maallemuuttohaaveilublogiksi, eräänlaista trippailua sekin.

Wednesday, April 4, 2007

Printteri

Raahasin äidin vaatehuoneesta vanhan printterin esille, kytkin tietokoneeseen, asensin ajurit ja vaihdoin mustekasetit. Sitten tulostin käsikirjoituksen iltamyöhällä, 136 sivua.

Nyt minulla on käsikirjoitus, jos ei täydellinen ja lopullinen niin ainakin sellainen, että sen voi lähettää. Kirjoitin sitä puolitoista vuotta, yhkä kauan kuin edellistä joka tuli kustantajalta bumerangina takaisin...puolen vuoden päästä, joten ainakaan pikaista läpimurtoa ei valitettavasti tälläkään kertaa voi luvata.

Sillä aikaa menen kävelylle luonnonkauniiseen Vallilaan.

Nenä on tukossa ja kurkku kipeä, nuha alkoi heti kun tulin Helsinkiin enkä vieläkään tiedä, johtuuko se äidin kissasta vai duunipaikan koneellisesta ilmastosta vai mistä. Ehkä se johtuu siitä, että olen rapakunnossa. Alan taas käydä työpaikan jumppalipuilla bodylogicissa Marian kanssa. Heti ensi viikolla.

Tuesday, April 3, 2007

Hoeg

Töissä taas.

Ensimmäinen viikko Suomessa vierähti netin ulottumattomissa, mökillä Savossa. Matkan viimeinen etappi ennen Suomea sai nolon käänteen, kun tajusimme että emme mahdu enää Tallinnan ja Helsingin välisille lautoille. Joka ainoa väli matkalla sitä ennen oli buukattu, tätä viimeistä ei. Ei vaikka Helsingissä piti olla määräaikaa, äidin viisikymppisten takia.

Lensimme sitten lahden yli Tallinnasta, mikä on ehkä maailman älyttömin matka lentää. Kaiken lisäksi joudumme maksamaan itsemme kipeiksi. Tyhmyydestä sakotetaan.

Mökillä sain luettua syskalta lainaamani Hiljaisen tytön. Ensimmäiset kymmenen sivua luettuani olin ymmälläni: mitä helvettiä, aivan omitusta tyyliä, niin kuin harrastajan kirjoittamaa. Sitten tyyliin pääsi sisälle, ja tarina imaisi mukaansa.

Hoeg on ennen kaikkea mestari lineaarisesti etenevän tarinankuljetuksen rikkomisessa. Kirjan tapahtumat eivät seuraa toisiaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se ei haittaa tarinan seuraamista, koska tarina etenee niin luontevasti kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Mietin kirjan luettuani, olisinko tajunnut juonta jos kriitikot eivät olisi spoilanneet sitä hyvissä ajoin etukäteen. Toisaalta juonessa ei olekaan mitään järkeä, joten sitä voi hyvin pitää toisarvoisena.

Hoegin sankareilla on harvoin mitään hävittävää. Jos heissä jokin ärsyttää, niin se että he ovat niin kaikkivoipia, jatkavat vielä luodin osuman, jalan katkeamisen tai puukoniskun jälkeen roistojen jahtaamista.

Minä pidin Hiljaisen tytön maailmasta. En ole varma, onko se Hoegin paras kirja, ehkä se on. Tai sitten minä olen vain niin uskollinen lukija että kymmenen vuoden odotuksen jälkeen mikä tahansa sepustus palvotulta kirjailijalta tuntuu suuremmoiselta.

Jos ei muuta, niin Hiljainen tyttö on ainakin kirja joka vaatii useamman lukukerran. Tarina ei missään nimessä tyhjene vain yhden lukemisen jälkeen.

Friday, March 23, 2007

Riika

Matkan Varsovasta Riikaan taitamme Eurolinesin bussilla. Olemme rattivasyneita koko yon kestavan matkan jalkeen, mutta onneksi paasemme suoraan Hostelliin nukkumaan. Venalainen henkilokunta on ystavallista, hostelli on halvahko mutta hiljainen krakovalaisen nuorisohotellin jalkeen.

Riika ja koko Latvia on meille uusi tuttavuus. Kaupunki on paljon vauraamman oloinen kuin Tallinna, tai Budapest sen puoleen. Englanninkielisessa lehdistossa vihjataan valuutan devalvoimisesta, ehka paasemme juuri tana kevaana todistamaan talouden ylikuumenemisen viimeisia hetkia. Turistin kannalta Riika on ihanteellinen kohde, palvelu on ystavallista ja nopeaa ja hinnat halvat.

Kaymme miehitysmuseossa, mutta satunnaisen vanhassakaupungissa kiertelyn lisaksi emme jaksa turistikohteisiin.

Wednesday, March 21, 2007

Krakova



Toistaiseksi viihtyisin englanninkielinen kirjakauppa-kahvila Itä-Euroopan kierroksellamme löytyy Krakovan vanhankaupungin läheltä. Divarissa myydään lähinnä tutkimuskirjallisuutta, ja sieltä löytyy mm. erittäin hyvä kokoelma juutalaisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Juomme kannullisen teetä ja selailemme the Onion-lehteä. Laitan myohemmin blogiin postauksen, jossa ovat suosikkikirjakauppojen ja -ravintoloiden yhteystiedot koko matkalta.

Pakollisia nahtavyyksia olemme katselleet lahinna kursorisesti. Kävimme linnakukkulalla, mutta vierailimme sisällä ainoastaan katedraalissa, joka onkin vanhin tällä hetkellä nähtävillä oleva osa linnavuoresta. Lohikäärmeen luola oli kiinni.

Olemme tutustuneet myös Kasimirin kaupunginosan juutalaiskortteleihin. Edellä mainittu on täynnä pieniä pubeja ja baareja, Les Coleurs (!) -nimisessä pubissa tarjolla on ranskankielisiä sanomalehtiä ja aikakauslehtiä luettavaksi ja mukava tunnelma. Budapestissa emme käyneet kertaakaan baarissa, Unkarissa tavallisissa baareissa istuu ainoastaan vanhoja ukkoja ja opiskelijoiden suosimia paikkoja emme saaneet aikaiseksi etsiä. Sen vastapainoksi Krakova on hyvin pubiorientoinut, koko keskusta näyttää olevan yhtä ravintolafestivaalia.

Täkäläiset opiskelijat puhuvat hyvin englantia, yöjunassa matkatoverini eli kaksi paikallista nuorta naista keskustelivat hyvin mielellään pääministeri-presidentti-kaksosista, vikaheitosta arkkipiispasta, työmarkkinoista, turismista ja Maria FM:sta sekä antoivat hyviä vinkkejä kaupunkilomaa varten. Olemme bonganneet myös Jagellonican yliopiston rakennuksia. Luostareita on paljon, jokaisesta bongatusta nunnasta tai munkista saa pisteen.

Keskiviikkona minä käyn Auschwitzissa, Markku ei tule. Minunkaan ei olisi pitänyt mennä lukuvuoden aikana, museo on tupaten täynnä koululaisia ja parakeissa on uskomaton tungos. Minusta Auschwitzia vielä paljon vaikuttavampi on Birkenau kolmen kilometrin päässä, siellä on ainakin hiljaista. Paikka ei itsessaan ole mitenkaan mystinen niin kuin mikaan paikka: tasaiseksi lanattu pelto, parakki ja piikkilankaa. Birkenau näyttää siltä miltä ei-mikään näyttää, natsit polttivat parakit lähtiessään niin että vain savupiiput ovat pystyssä. Paikan vaikuttavuus on sen symmetriassa ja mittakaavassa, miten savupiippuja on pystyssä niin loputtoman monta. Ratakiskot loppuvat kesken siinä missä ei-mikään alkaa.

Kuvassa juutalaiset koululaiset laulavat psalmia Birkenau-muistomerkin vieressa. Auschwitz-Birkenau-museo on vierailijoille ilmainen.

Antisemitismi elää ja voi hyvin Itä-Euroopassa. Budapest Sunista saimme viikonloppuna selville, että kansallispäivänä Sankarien aukiolla näkemämme poliittinen tilaisuus oli erään Unkarin äärioikeistolaispuolueen MIEP:n tilaisuus, ja David Irwing oli vieraana juuri siellä. Unkarissa antisemitismi kuuluu nationalistien agendaan. Se miten he onnistuvat syyttämään vihollisiaan sekä kommunisteiksi että juutalaispääoman kätyreiksi oli minulta hämärän peitossa siihen saakka kunnes luin, että koko valistusta on syytetty juutalaisten salaliitoksi länsimaista aristokratiaa vastaan. Suomessakin kuulee usein väitteen, miten lehdistönvapautta ei ole koska raharikkaat (juutalaiset) kuitenkin kontrolloivat mitä kukin yksittäinen toimittaja kirjoittaa.

Illalla yritamme elokuviin rentoutumaan, mutta elokuvavalinta, Ghost of Goya, ei ole kovin hilpea. Yritamme paikata asiaa viimeisen illan tuopeilla Singerissa.

Sunday, March 18, 2007

Passi

Varhainen aamu Krakovassa. Sataa ja on kylma, mutta vanhasta kaupungista loytyy 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva nettikahvila! Kunhan saa paranee, lahdemme tutustumaan vanhaankaupunkiin seka juutalaiskortteleihin. Auschwitzista emme ole viela ihan varmoja.

Kykypuolue sitten voitti vaalit. Laihana lohtuna on se etta minun erinomainen ehdokkaani sai niin paljon aania.

Rajalla unkarilainen rajavartija ei ollut kovin tyytyvainen: minun passini on hajoamassa palasiksi. Helvetin huonolaatuinen passi, 10 vuodesta kaksi on viela jaljella ja laminoitu henkilokorttiosa on jo nyt irtoamaisillaan. Jos se lahteee irti, passi on kayttokelvoton. Oma vikani, minulla ei ole muuta henkilokorttia ja passi on ollut mukana baarissa ja alkossa siita saakka kun sen 18-vuotiaana sain.

Nelja rajaa pitaisi viela ylittaa.

Viimeinen paiva Budapestissa

En ole kirjoittanut vielä päivärutiineistamme Budapestissa. Olemme käyneet joka päivä kaupassa vastapäisessä Sparissa, jossa on hyvä valikoima paikallisia tuotteita. Myyjiä on paljon ja asiakkaita kapeilla käytävillä samoin. Kauppa aukeaa puoli seitsemältä aamulla, ja olemme heränneet joka aamu lastaustelineiden kolinaan, jos emme ole muistaneet laittaa korvatulppia. Kaupat lastataan täällä suoraan kadulta, muualla ei ole tilaa.
Toiseksi yleisin asiointipaikkamme on ollut samassa korttelissa sijaitsevan piskuisen, huonosti menestyvän tavaratalon nettikahvila. Itse asiassa nettikahvila on varmaan tavaratalon kukoistavin bisnes, sillä muiden kauppojen myyjät istuskelevat usein baaritiskin ääressä. Kahvilaa pitää tummatukkainen tyttö ja joskus toinen, pienempi tyttö, jolla on hammasraudat ja joka on ehkä varsinaisen myyjän pikkusisko. Nettiaika maksaa 400 forinttia tunti eli alle kaksi euroa. Alakerran Gyros-tiskiltä on tullut ostettua usein falafelit ennen kaupungille lähtöä, samoin 400 forinttia.
Keskustaan pääsee punaisella metrolinjalla sekä mm. bussilla numero 7. Lähinnä olemme retkeilleet Pestissä, Budan puolella meidän ei ole tullut käytyä kovin monta kertaa. Belvarosissa eli Pestin keskustassa olemme useimmin vierailleet kansainvälisessä lehtikioskissa ja kirjakaupassa kävelykadulla sekä Vegetarium- ja Govinda-kasvisravintoloissa. Libri-, Alexandra ja Lira&Lant- kirjakauppaketjujen isoissa kaupoissa on vaihtelevat englanninkieliset valikoimat, käytettyjä kirjoja saa Dan’silta ja Keleti-aseman läheltä Book Stationilta.
Kun kotiovelta lähtee toiseen suuntaan, pääsee johdinautolla kaupunginpuistoon, jonka laidalla sijaitsee mm. Finnagora. Olemme käyneet siellä noin kerran viikossa lukemassa Hesarin. Paikallisia tapahtumia olemme seuranneet Budapest Sunista (ilmestyy kerran viikossa) ja Budapest Timesista (samoin) sekä parhaan taitomme mukaan televisiouutisista.
Viimeisenä päivänä pakkaamme ja siivoamme. Asunto jää suurin piirtein samaan kuntoon kuin meidän tullessamme, eilen avasin olohuoneen yläikkunan varomattomasti, ja läpiveto paukautti ikkunat yhteen niin että sisempään ruutuun tuli särö. Harmittaa. Sunnuntaina on kaunista ja lämmintä niin kuin joka päivä tällä viikolla. Kaupunki on pölyinen, kun edellisestä sateesta on viikko. Illalla kohti Krakovaa.

Friday, March 16, 2007

Lippuja ja mellakoita

Kansallispäivänä (itse asiassa yksi Unkarin kolmesta eri kansallispäivästä...) on niin kaunista kuin Suomessa parhaimmillaan vappuna. Kukkivat mantelipuut tuoksuvat kuin tuomet kesäkuussa. Seuraamme televisiosta vihellyskuoron säestämää lipunnostotilaisuutta parlamenttiaukiolla sekä kansantanssiesitystä kansallismuseon portailla. Kansallislaulu eli Nemzeti Dal useine modulaatioineen lauletaan monta kertaa.

Työskentelemme aamupäivän ja laitamme pitkään ja hartaasti kalakeittoa, ja vasta iltapäivällä lähdemme kuohuviinipullon kanssa kaupunginpuistoon katsomaan, miten unkarilaiset päivää viettävät. Lähetystöstä on kehotettu välttämään väkijoukkoja, mutta arvelemme olevamme selvillä vesillä kauempana keskustasta. Kaupunki on fantastisen rauhallinen, koska liikennettä on niin vähän.

Puistossa on samanlainen leppoisa tunnelma kuin tavallisina viikonloppuina, paitsi että jokaisella on pieni kossuth-kokardi rinnassa, meilläkin. Sankarien aukiolla eli Hösök terillä on meneillään poliittinen kokous, mutta osanottajilla on samat Unkarin lipun väriset tunnukset kuin muillakin, puolueen tai ryhmittymän erityisiä tunnuksia ei näy. Pulloja ei ole kenelläkään. Kävelemme pienen matkan lähetystöbulevardia eli Andrassy utcaa ja käännymme sitten kotiin. Nämä samat paikat ovat muutama tunti myöhemmin täynnä mielenosoittajia ja mellakkapoliiseja.

Katsomme hässäkkää kotona televisiosta, mutta mikäli niissä kerrotaan aikoivatko mellakoitsivat vallata parlamenttiaukion, se ei käy meille kielitaidottomille selväksi. Televisiokamerat ovat mellakkapoliisien selän takana eikä itse mielenosoituksen hajottamista näytetä, toimittaja seisoo mikrofoni kädessä savuavien barrikadien ja hajallaan olevien katukivien keskellä.

Televisiosta näemme myös kertauksena, miten pormestari saa MSZP:n tilaisuudessa kananmunia päälleen ja miten valtavan ihmisjoukon Fideszin tilaisuus on kerännyt Erzebeth-sillalle. Myös David Irwing vilahtaa puhumassa jossakin päivän lukuisista poliittisista tilaisuuksista.

Perjantai-aamuna kaupungilla on normaali viikonloppuhyörinä, koulut ja virastot ovat kiinni mutta monet kaupat meidän onneksemme auki. Päivän vaativin tehtävä on fluorescent-lamppujen löytäminen palaneiden tilalle. Käymme ensin Blaha Lujsalla ja Nyugatilla etsimässä lamppua, mutta lopulta tajuamme ajaa Örs vezer terille Ikeaan, josta jalkalamppu on alun perin ostettu. En ole koskaan ennen käynyt Ikeassa, tulipahan sekin nähtyä. Toiseksi viimeisenä iltanamme Budapestissa pesemme pyykkiä ja katsomme saksaksi dupattua Gozillaa.

Wednesday, March 14, 2007

Veszprem

Valmistaudumme kansallispaivan viettoon Veszpremissa. Aamupaivalla kaymme tutustumasa laheiseen uusiutuvan energian edistamiskeskukseen. Harskut-keskus sijaitsee samanlaisessa perinteisessä maalaistalossa kuin Laszlon ja Viragin talo. Keskuksessa testataan erilaisia uusiutuvan energian teknologioita ja neuvotaan niiden käytössä. Toinen osa projektia on pieni luomutila, jolla kasvatetaan vuohia. Arkkitehti esittelee meille tulevia projekteja sekä piirrokset isommasta eläintilasta ja koulutuskeskuksesta. Käymme kävelyllä kukkuloilla, joille keskuksen laajennusosa aiotaan rakentaa, ja ostamme talosta kypsää vuohenjuustoa matkaevääksi.

Iltapäivällä tutustumme Veszpremiin. Vanhakaupunki on ainutlaatuisen jylhällä paikalla, jyrkänteen reunalla. Paikalla on aiemmin sijainnut yksi Unkarin monista linnoista. Veszpremin-kokemuksemme rikastuvat iltapäivällä vielä paikallisessa ruuhkabussissa kohti juna-asemaa. Monet kaupunkilaiset matkustavat pitkien pyhien ajaksi muualle. Budapestissa Kelenföld-asemalla vastapäinen, maaseudulle suuntaava juna on tupaten täynnä.

Tuesday, March 13, 2007

TOP 10



Jälleen Budapestissa. Sunnuntaista saakka on lämmin, keväinen sää. Juomme simaa ja istuskelemme kaupunginpuistossa altaan reunalla ja Margit-saarella nurmikolla. Sunnuntai on kuin meillä vappu, puisto on täynnä ihmisiä ja ilmapalloja. Margit-saarella käymme katsomassa pöllöä, kilpikonnia ja hotellin edustalla pensaikon alla piilottelevia kissoja. Luen Wienistä ostamaani Christopher Voglerin a Writers Journey-käsikirjoitusopasta. Olen lukenut sen jo koulussa, mutta englantilaisesta pubista löytyi laajennettu painos halvalla, 5,80 eurolla.

Unkarin ja Itä-Euroopan ilmiöt, paikat ja otukset TOP 10 tähän saakka:

1. Hossuhetenyn valkoiset talot ja pihoilla tepastelevat kanat ja ankat.

2. Püspökszentlaszlon luonto, ristit ja pienet kappelit polkujen risteyksessä.

3. Vajdahunyadin linna ja kaupunginpuisto luku- ja oluenjuontipaikkana.

4. Süsü Sarkany. Suomeksi suunnilleen Höpö Lohikäärme. Käsinukeilla toteutettu lastenohjelma, jota esitettiin televisiossa lauantai-aamuisin. Lohikäärme on höpö koska sillä on vain yksi pää.

5. Julkinen liikenne. Toimii Budapestissa ja koko Unkarissa erinomaisesti, vaikka kalusto on ikiaikaisen vanhaa.

6. Kiina-basaarit. Kiinalaisten maahanmuuttajien basaarit, jotka levittäytyvät takapihoille ja parkkipaikoille Budapestissa ja Bratislavassa.

7. Krishnat. Yhdysvaltojen kautta Intiasta Itä-Eurooppaan rantautuneella uskontokunnalla on täällä paljon kannattajia. Pitävät kasvisravintoloita.

8. Treehugger Dan’s Bookstore. Vaihtoehtokahvila kuudennessa kaupunginosassa, josta saa reilun kaupan kahvia ja jonne olemme myyneet jo lukemamme englanninkieliset pokkarit.

9. Falafel. Maksaa Gyros-kioskeissa 400 forinttia, eli sellaiset puolitoista euroa. Leivät ja falafel-pullat ovat tuoreita ja tulinen paprikakastike sopii hyvin niiden mausteeksi.

10. Pöllö. Margit-saaren pöllö.

Saturday, March 10, 2007

Wien

Paivaretkella Wienissa. Kaymme Freud-kotimuseossa ja eroottisen nykytaiteen nayttelyssa. Freud-museota voin suositella, se on erinomaisesti jarjestetty ja siella on paljon esineita. Alkuperaista sohvaa ei ikava kylla ole sailynyt, kuvia kylla. Eroottisen taiteen nayttelyssa oli esilla mestareita Picassosta ja Mirosta lahtien, tosin huomattavasti enemman alastomien naisten kuvia kuin alastomien miesten... ja nekin mita oli olivat lahinna homoerotiikkaa.

Muuten paiva kului kuljeskellessa kaupungilla, oli kovin kylma paiva joten puistossa ei tullut istuskeltua. Loysimme Shakespeare-kirjakaupan, hyva valikoima mutta kovin hintava, sen sijaan halpoja second hand -pokkareita loytyi laheisesta brittipubista.

Tanaan viimeista paivaa Bratislavassa. Aurinko paistaa mutta edelleen on kylma. Slovakiassa arvostetaan historiaa samoin kuin Unkarissakin, mutta Unkarista poiketen taalla ei muistella juuri mitaan Maria Teresian jalkeen tapahtunutta. Kun Unkarissa vuoden 1956 kansannousua muistellaan kansallisena juhlapaivana ja sen kunniaksi on muistomerkki joka toisessa kadunkulmassa, Bratislavasta ei loydy kevaan 1968 muistoksi laatan laattaa, siitakin huolimatta etta se oli taalla yhta iso hassakka kuin Prahassa.

Thursday, March 8, 2007

Bratislava

Bratislavassa sataa. Eilen viela iltakahdeksan aikaan taalla oli 14 astetta lamminta, kavelimme kaupungilla vahissa vaatteissa minka seurauksena kurkku on nyt kipea.

Kavin aanestamassa.

Bageliravintola tutustuttaa slovakeja terveellisiin valipaloihin. Hostelli on pieni ja vaatimattomasti varusteltu, aanet kuuluvat seinista lapi mutta korvatulppien kanssa nukkuu hyvin.

Bratislava on pieni kaupunki, tai itse asiassa se on vain vahan Helsinkia pienempi mutta se tuntuu pikkukaupungilta. Nettikahvila on viihtyisa, seuraavaksi menemme linnalle ja illalla ehka elokuviin katsomaan Copying Beethoven.

Huomenna Wieniin.

Monday, March 5, 2007

Maalla



Vierailimme viikonloppuna Pecsin lähellä eteläisessä Unkarissa Hossuheteny-nimisessä pikkukylässä. Markulla on siellä tuttuja, Laszlo ja Virag -niminen pariskunta ja heidän kaksi tytärtään. He asuvat kauniissa talossa, joka on ilmeisesti tyypillinen ainakin sille seudulle: pitkä ja kapea yksikerroksinen talo, jonka kaikki huoneet avautuvat pitkälle terassille ja joka ilmeisesti on kesällä helppo pitää viileänä. Talvella taloa lämmitetään saksalaistyyppisillä kaakeliuuneilla.

Sain unkarilaista ruokakulttuuria käsittelevää juttua varten paljon aineistoa, kun seurasimme ruoanvalmistusta L:n ja V:n luona. Laszlo ja Virag ovat siinä mielessä epätavallinen nuori pariskunta, että he pyrkivät elämään hyvin luonnonläheisesti: heillä on kanoja, possuja ja kaneja tarhassa takapihalla, vuohi navetassa ja pieni kasvimaa. Sunnuntaipäivällisen päähenkilö eli kana oli kotona kasvatettu. Varsinkin vanhemmilla H-hetenyn asukkailla näkyi useilla olevan kanoja tai ankkoja pihalla. Ja kaikilla oli tietysti koira.

Maaseudulla eläimet myös teurastetaan kotona. Jopa kalat ostetaan elävinä torilta tai marketista ja kannetaan kotiin muovikassissa. Tämä ei eroa verkkokalastuksesta siinä mielessä että kalat joka tapauksessa tukehtuvat kun ne nostetaan veneeseen. Eroa paikalliseen tapaan on vain siinä, että Suomessa kalat ostetaan pakastimesta tai jäämurskan seasta torilta ja liha muoviin pakattuna kaupan hyllyltä, eikä ihmisten tarvitse vaivautua teurastamisen, kynimisen tai perkaamisen kanssa. L sanoi, että EU:n myötä kotiteurastaminen kielletään myös Unkarissa, mutta hän ei usko että maalaiset lopettavat sitä.

Lauantaina kävelimme sateisella viinirinteellä ja saimme kutsun naapurin viinikellariin (kuvassa) sadetta pitämään. Unkarilaiset viinikellarit muistuttavat ulkoapäin suomalaisia siirtolapuutarhamökkejä, mutta niissä on portaat maanalaiseen holvattuun kellariin. Ehdimme juoda pari lasia viimevuotista valkoviiniä ennen kuin onnistuimme kieltäytymään useammasta – Unkarissa on epäkohteliasta kieltäytyä viinistä tai palinkasta, mutta jossain vaiheessa on pakko, muuten niiden tarjoamiselle ei tule loppua. Naapurilla, Istvanilla, oli seipäiden polttamisurakka kesken. Viinin tukiseipäät poltetaan melkein hiileksi alaosastaan, että ne eivät lahoaisi kun ne pystytetään maahan. Paikalla olivat myös puolalainen vaimoja tytär sekä saksanpähkinöitä kuoriva Banja, isoäiti.

L:n ja V:n tyttäret Kincö ja Emöke ovat hyvin suloisia ja vilkkaita, mutta heille myös opetetaan pienestä pitäen tapoja. Katolisessa perheessä luetaan ruoka- ja iltarukoukset ja nelivuotias Kincö kävelee sunnuntaisin tunnin matkan viereiseen kylään jesuiittojen pitämään messuun (kaksivuotias Emöke osallistuu toki myös messuun, mutta hän istuu rattaissa). Kirkkoon käveleminen on osa L:n ja V:n luonnonläheisyys-projektia, muut kyläläiset menevät autolla. Minä ja Markku olimme kiitollisia kävelyretkestä vaikka emme kirkkoon tulleetkaan, kiipeilimme sen sijaan Püspökszentlaszlon mutaisilla rinteillä.

P-szentlazlo on nukkuva kylä, jossa L:n sanojen mukaan ei ole pitkään aikaan ollut elämää ennen jesuiittoja. Paikka on äärimmäisen viehättävä. Talot ovat lähinnä kesämökkejä eikä mitään palveluita tietenkään ole (paitsi puhelinkoppi keskellä metsää!), mutta luonto on kaunista. Siellä täällä tien varressa on pieniä kappeleita ja alttareita, laaksossa on ollut piispan kartano. Kartano on tallella, mutta tiluksille ei päässyt, koska ne on unkarilaiseen tapaan ympäröity aidalla.

Sunnuntai-iltapäivänä retkeilimme perheen kanssa Pecsissä. Pecs on suunnilleen Tampereen kokoinen vanha yliopistokaupunki. Laszlo opettaa siellä yläasteella. L ja V veivät lapset ja meidät paikalliseen eläintarhaan, siellä oli lähinnä erilaisia matelijoita ja käärmeitä uuvuttavan lämpimissä ja kosteissa kellaritiloissa ja papukaijoja häkeissä sisäpihalla. Yksi pieni kenguru pomppi lasten riemuksi vapaana pihalla, isompia nisäkkäitä piskuisessa eläintarhassa ei onneksi ollut.

Pecsiin pääsee Budapestista lähijunalla kolmessa-neljässä tunnissa ja Intercityllä nopeammin. Me matkustimme rähjäisessä lähijunassa, 240 kilometriä taittuu aikuiselta noin 11 eurolla. Suomalaisittain outoa oli se, että junat olivat mennen tullen minuutilleen aikataulussa!

Friday, March 2, 2007

Pecsiin

Lukko-ongelma ratkesi yllättävän sujuvasti, kun asunnon omistaja Balazs (ei siis appiukko!) tuli apuun. Unkarissa-oleskelumme ehdottomasti absurdein hetki oli varmasti se, kun B ja naapurissa remonttia tekevä kaveri mursivat oven auki naapurin mummon tarjoillessa vieressä minulle ja Markulle espressoa. Onneksi parempi lukko on vielä ehjä.

Torstaina sain tilaisuuden osallistua suomalais-unkarilaiseen bisnesseminaariin. Kirjoitan havaitsemistani unkarilaisen ja suomalaisen bisneskulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä joskus toiste, nyt pitää lähteä ulos – aurinko paistaa.

Wednesday, February 28, 2007

Lukko ja avain

Viime postauksessani mainitsin siitä, miten huolellisesti Unkarissa on tapana lukita kaikki, kodeissa ja kouluissa. Monimutkaiset lukkosysteemit koituivat meidän kohtaloksemme tänään, kun ulko-oven pikkulukko tai oikeastaan lukkopesä meni rikki. Jäimme siis oven taakse. Olimme tulossa kaupasta ja postista, eikä meillä ollut mukana puhelinta tai numeroita tai edes puhelinkorttia.

Emme keksineet muuta kuin mennä nettikahvilaan kaivamaan vuokraisännän puhelinnumeroa Markun sähköpostista, vuokraisännän poika olisi asunut lähettyvillä mutta hänen puhelinnumeroaan meillä ei siis ollut.

Menimme pyytämään apua Finnagoran naapureilta, ja saimmekin yhteyden vuokraisännän pojan suomalaiseen vaimoon(!) jonka kautta olimme asunnon vuokranneet. Nyt siis hengailemme agoralla ja viideltä menemme katsomaan, tuleeko joku apuun. Lukko ei sinänsä ole kovin kummoinen, eikä varmaankaan kovin kallis. Kulman takana tavaratalossa on avain- ja lukkopalvelu, jossa myydään ihan samanlaisia turvalukkoja. Ovessa olevista vanhoista lukkopesistä päätellen ei olisi ensimmäinen kerta, kun lukko vaihdetaan.