Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Naisen työ

Naistenpäivän kunniaksi jumitan kotona vatsatautisen lapsosen kanssa. Ei siinä mitään vikaa, kun ei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin, soittaa stressihiki pinnassa pomolle että en nyt pääsekään. Sama stressi säästyy mieheltä, kun työnjako sattuu olemaan tämä. En tiedä kummalla on helpompaa. Päivän hommat jäävät minulta rästiin, mutta niitä urakoidaan sitten toiste. Ajattelinkin blogata naisten työstä, joka näyttää olevan kovasti tapetilla lasten kotihoidontuen ansiosta.

Nythän on niin, että kenenkään ei pidä tässä yhteiskunnassa päästä töitä tekemättä. Työksi lasketaan kodin ulkopuolella tapahtuva palkkatyö, joissakin tapauksissa myös yrittäjyys. Kotona tehtävä työ, vauvojen imettäminen ja sen sellainen (tai kirjojen kirjoittaminen, herra paratkoon) ei tämän määritelmän mukaan ole työtä. Lehtitietojen mukaan hallitus harkitseekin lasten kotihoidontuen lyhentämistä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen.

Tätä sopii pohtia sohvalla istuskellessa, samalla kun pesukone pesee oksennuksen tahrimat vuodevaatteet.

Kunnat eivät kotihoidontuen leikkauksesta ilahdu. Kotihoidontuen maksaa valtio, kun talousvaikeuksissa pinnistelevät kunnat joutuvat (lakisääteisesti) järjestämään päivähoidon. Siksi moni kunta maksaakin kotihoidontuen kuntalisää, se tulee verrattomasti paljon halvemmaksi kuin päiväkotihoito. Mutta kotihoidontuen nauttijat (yleensä naiset) ovat poissa työelämästä ja maksamasta veroja!

Oma mielipiteeni on toki edelleen, että naisen paikka on töissä. Kokemukseni mukaan naiset käyttävät mielellään mahdollisuudet tehdä osa-aikaista työtä lasten ollessa pieniä. Jotkut jopa yrittävät! Kotihoidon tukea ei muuten saa sen ansiosta, että nainen hoitaa kotona lapsia. Kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tämä on unohdettu keskustelussa kokonaan.

Itse olisin laittanut lapsen hoitoon jo kaksivuotiaana, mutta yllätys yllätys: sopivaa osapäiväistä hoitopaikkaa ei ollut tarjolla. Sitkeästi jonottomalla saimme paikan viereisen talon päiväkodista, jossa lapsi aloitti sopimuspäivillä päivähoidon (kolme päivää viikossa, kuusi tuntiä päivässä) 2 1/2-vuotiaana. Kotihoidontukea voisi minusta kehittää ensisijaisesti parantamalla osapäivähoitoa leikkausten sijaan. Saataisiin niitä kauan kaivattuja veroeuroja yhteiseen kassaan.

Suomalaista työelämää vaivaa kummallinen joko-tai-asenne. Kotiäitikeskustelussakin ehkä säästyttäisiin pahimmilta ylilyönneiltä, jos kotiäitien ei tarvitsisi puolustaa valintaansa niin ärhäkästi. Olisi vähemmän näitä "hyvä äiti istuu hiekkalaatikon reunalla siihen saakka kuin lapsi on kolme ja lapsi vaurioituu päiväkodissa" -puheenvuoroja.

Katsoin eilen Silminnäkijä-reportaasin, jossa taitava, fiksunoloinen nuorimies kikkaili työharjoittelujen ja työttömyysjaksojen kanssa ja tutustui mm. osuuskunnan toimintaan. Parhaimmillaan kotihoidontuki voisi toimia kansalaispalkan tapaan: perheet valitsisivat itse, mikä on paras tapa hoitaa lapset, ja saisivat valtiolta jonkin korvauksen.

Mitäs muuta.... Taiteen keskustoimikunta on kehittämässä apurahasysteemejä. Vastasin sitä koskevaan kyselyyn (vastatkaa muutkin, täällä). Reidar Palmgren on sanonut hienosti, että hän on taiteilija ja yhteiskunnalla töissä. Sama se, tuleeko raha palkkana "työnantajalta" vai apurahana säätiöltä (tai minun puolestani vaikkapa armopalana ruhtinaan pöydästä, sama asia).

Toisin kuin vaikkapa Henna Helmi Heinonen, en koe (tai kokisi, hakemus vetämässä heh heh) mitään ongelmaa nauttia apurahasta taiteilijana. Kirjailija kannattelee sisällöntuottajana kokonaista teollisuudenalaa. Hän tuo työtä kansitaiteilijalle, kirjanpainajalle, kauppiaalle. Vaikka välillä tuntuu, että alkutyöntekijä on (esim. toimittaja Sanoman kaltaiselle, freelancereita kyykyttävälle mediakorporaatiolle) välttämätön paha, ilmankaan ei oikein pärjää.

(Sama muuten pätee tuleviin veronmaksajiin. Vaikka lasten hankkiminen tai hoitaminen olisi kuinka kannattamatonta, ilmankaan ei oikein voi yhteiskunta tulla toimeen.)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Edit. Olen näköjään kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin.

Synnytyskertomus

Natalia L:n innoittamana, tässä se tulee: aito, autenttinen ja värittämätön SYNNYTYSKERTOMUS. Joka ei kestä lukea, olkoon varoitettu ja poistukoon blogista.

Palmusunnuntai-aamuna heräsin puoli kahdeksan aikaan siihen, että vatsaa jomottaa. Olimme muuttaneet perjantaina uuteen asuntoon, ja äitini oli auttelemassa meitä purkamaan laatikoita. Toisin sanoen äiti ja M kokosivat huonekaluja ja kantoivat kirjoja, minä tein kevyempiä hommia eli järjestin vaatehuonetta. Raskausviikkoja oli tässä vaiheessa 39+3 neljästäkymmenestä. Alkuiltapäivästä M ja äiti lähtivät vielä siivoamaan edellistä asuntoa, ja minun piti mennä lepäämään. En kuitenkaan ehtinyt, lapsivesi meni yhtäkkiä, tulvimalla. Pyyhe lakojen väliin käärittynä soitin TAYSin synnytysvastaanotolle. Käskivät käymään siellä.

Ironista on, että vielä samana aamuna olin kysynyt epäilevänä äidiltä, onko hän koskaan kuullut kenestäkään jonka synnytys olisi käynnistynyt vesien menolla.

Soitin äidin ja M:n paikalle, ja kävimme äidin kyydillä näytillä TAYSissa. Pötkötin supistus- ja sydänäänikäyrässä puolisen tuntia. Supistuksista ei kuulunut merkkiäkään. Istuimme vastaanoton ankeassa käytävässä odottamassa lääkärintarkastusta. Minä mussutin virpojille tarkoitettuja pääsiäisrakeita ja join kokista, M luki kirjaa. Noin tunnin odottelun jälkeen lääkäri päästi meidät kotiin, sillä synnytys ei osoittanut merkkejä käynnistymisestä ja tulehdusarvot olivat hyvät. Evästyksenä oli, että jos supistukset eivät olisi muuten alkaneet, niin Cytotec-nimisellä lääkkeellä aloitettaisiin käynnistys seuraavana aamuna.

No, supistukset alkoivatkin itsestään kymmenen aikaan illalla, 24:n jälkeen. Yritin mennä nukkumaan, ja vaivuinkin aina supistusten välillä (5-10 minuuttia) jonkinlaiseen horteeseen. Olihan se aika sietämätöntä, mutta aamuun saakka pärjäilin suihkun ja apteekin kuumapakkauksen avulla. En ainakaan halunnut mennä liian aikaisin takaisin sairaalaan. Koko ajan vaaleanpunaista lapsivettä lorisi jalkojen väliin käärittyyn pyyhkeeseen, en tajua miten sitä voi tulla niin paljon vaikka lapsivesi kuulemma koko ajan uusiutuukin.

Käynnistys oli sovittu maanantaiaamuksi kello 8.30, joten siihen mennessä piti palata sairaalaan. Kätilö laittoi vastaanotolla taas käyrään ja tarkasti tilanteen, mutta synnytyskanava oli auki vasta yhden sentin, joten saimme vielä jäädä odottelemaan vastaanotolle. Supistukset kovenivat ja minulle tuli huono olo. Vastaanoton sängyllä lämmitetyn jyväpussin kanssa maatessani ja oksentaessani taisin sanoa M:lle, miten tämä saisi olla laitimmainen kerta, kun tullaan synnyttämään, ”mitään järkeä kärsiä täällä niin kuin eläin”.

Varsinaiset kovat supistukset alkoivat puolelta päivin, kun makasin taas vastaanoton käyrässä. Pääsin suihkuun, mutta sieltä en enää selvinnyt takaisin käytävälle odottelemaan. Supistuskipua ei oikeastaan voi kuvailla, koska se ei muistuta mitään muuta. Yritin pitää ääntä mennessäni, jotta olisin saanut leuan rennoksi, mutta ilmeisesti onnistuin siitä huolimatta puremaan hampaita niin kovaa yhteen että seuraavana päivänä leuat olivat kipeät.

Pääsimme 4:nteen kerrokseen synnytyssaliin. Ensin jouduimme odottelemaan hetkisen käytävällä KORITUOLEILLA, ne nähdessäni ähkäisin M:lle että noilla en kyllä ala istumaan, haluan mennä johonkin nurkkaan pyörimään ja älisemään. Salissa sain maskista ilokaasua ensiavuksi. Ilokaasu auttoi keskittymään hengitykseen ja ottamaan vastaan supistuksen kipeimmän huipun. Puoli kahden aikaan paikalle tuli anestesialääkäri, jolta sain epiduraalipuudutuksen.

Synnytysvalmennuksessa esitelty piikki oli hurjan näköinen, mutta puudutteen laittaminen ei tuntunut miltään. Puudute vaikutti nopeasti, ja kun kiristävä kipu oli poissa, pystyin tuntemaan, miten vauva painoi alaspäin.

Vauva painelikin alaspäin ilmeisesti liian nopeasti, koska supistuksen tullessa sen sydänäänet notkahtivat. Kätilö ja lääkäri (sattumalta sama nainen, joka edellisellä iltana oli päivystänyt vastaanotolla) säntäsivät huoneeseen ja kätilö alkoi herätellä vauvaa: vedin happea maskista kontillani samalla kun kätilö heilutteli mahaa edestakaisin.

Sydänäänet korjaantuivat onneksi, mutta synnytyksen kulku ei näyttänyt hyvältä, synnytyskanava oli hyvällä tahdollakin vain 3-4 senttiä auki ja vesien menostakin alkoi olla on yli vuorokausi. Sain tippakanyylin käteen ja siihen antibiootteja tulehduksen ehkäisemiseksi. Lääkäri otti mikroverinäytteen vauvan päästä tarkistaakseen, että veressä oli tarpeeksi happea. Näytettä ottaessaan hän nauroi, vauvalla oli kuulemma niin paljon tukkaa että sille piti tehdä jakaus.

Kätilö laittoi oksitosiinitipan edistääkseen avautumista. Supistukset kovenivat uudelleen, ja sain toisen annoksen epiduraalipuudutetta. Avautuminen vain ei edistynyt, ja vauvan sydänäänet notkahtivat supistuksissa toisen kerran. Jälleen sama homma, kätilö ja lääkäri paikalle jne. Jäimme odottelemaan. Puoli seitsemän aikaan illalla, kun synnytystä oli kestänyt 20 ja puoli tuntia, lääkäri vihdoin ehdotti keisarinleikkausta synnytyksen edistymättömyyden vuoksi. Suostuin ilman muuta, parempi oli mennä leikkaussaliin niin kauan kuin vauvalla oli vielä kaikki hyvin, mutta ilmeisesti keho osasi jännittää leikkausta koska aloin täristä kovasti.

Jäimme vielä puoleksi tunniksi saliin valmistautumaan sektioon. Leikkaus tuntui hyvältä vaihtoehdolta, itse olen tullut maailmaan vähän samalla kaavalla, edistymätön synnytys ja hätäsektio. Anestesialääkäri tuli takaisin ja saatteli meidät leikkaussaliin. Huoneessa oli hyvin kirkkaat valot ja se oli täynnä väkeä, lääkärien ja kätilön lisäksi pari-kolme anestesiahoitajaa vihreissä takeissaan. Yksi istui ja keinutteli leikkaussalin sivupöydällä ja kyseli kätilön selonteon jälkeen toisilta, miksi tämä sektio tehdään. Syytä sydänäänien notkahtamiseen kun ei tiedetty eikä saadakaan tietää.

Hoitaja pyysi nousemaan sängyltä leikkauspöydälle ja oli hämmästynyt, kun tottelin. Kätilökin kehui, miten tämä synnyttäjä pystyi vielä kiipeilemään. Katsoin happimaskin takaa sivulleni, ja M istui siinä samanlaisessa vihreässä takissa ja suikassa kuin hoitajat. Tuntui omituiselta. Hoitajat kääntelivät minua ja valmistelivat puudutusta.

Anestesialääkäri, kuten molemmat muutkin synnytykseen osallistuneet naislääkärit sekä kätilö, oli todella kiltti ja mukava. Anestesialääkärin iso rooli myös yllätti, hän paitsi laittoi spinaalipuudutuksen, myös istui pääpuolessa minun ja M:n seurana sekä kertoi toimivansa ”sijaisponnistajana”, eli kaksi lääkäriä leikkaisi ja anestesialääkäri työntäisi vauvan leikkaushaavasta ulos maailmaan. Spinaalipuudutus vei tunnon koko ruumiista rintakehästä alaspäin. Omituisen tuntuisen ronkkimisen ja kopeloinnin jälkeen maailmaan tuli vanhempien kyynelten saattelemana terve pieni tyttö…

…jota vilautettiin nopeasti minulle ja kiidätettiin sitten saman tien lastenlääkärin tarkastukseen. M pääsi pian perässä, minä jäin vielä kiinniommeltavaksi. Tajunnantilani ei ollut kovin hyvä, kyselin lääkäreiden nimiä ja hoitajilta, työskentelivätkö he aina synnytyssalin puolella vai tulivatko he vain tarvittaessa paikalle (näin muuten oli). Ompelun jälkeen anestesialääkäri antoi minulle jotakin opiaattijohdannaista sisältävän kipupumpun.
”Tämä on hyvä laite, älä luovu siitä liian aikaisin”, hän sanoi evästykseksi.

Kun kaikki oli ohi, pääsin tarkkaamoon, jossa M odotteli minua lapsi sylissään. Siellä lapsi sai nimen, sillä kun lääkäri otti sen pois mahasta se oli niin valmiin ja täydellisen näköinen, ettei sitä olisi voinut kutsua enää sen jälkeen viikkotolkulla millään työnimellä.

Lopuksi: Koko TAYSin henkilökunta vastaanotolla, synnytyssalissa ja osastolla oli todella mukavaa, asiallista ja ystävällistä väkeä. Jopa vastaanotolla tunnelma oli kiireetön ja rauhallinen, vaikka todellisuudessa tahti oli kova ja synnyttäjiä paljon. Erityiskiitoksen ansaitsevat anestesialääkäri, päivystävä lääkäri sekä kätilö, joiden nimiä en tässä kerro enkä varmaan saisikaan kertoa.

Onneksi en edes haaveillut mistään kovin pehmeästä, vaihtoehtoisesta tai ”luomu”-synnytyksestä. Puudutteita ja kipulääkkeitä sain varmasti koko arsenaalin mitä sairaalassa oli, ja vielä antibiootit päälle. Toisaalta aika kauan selvisin myös ilman, jos synnytys olisi mennyt normaalisti niin ehkä sitten. Mutta kuolemaani saakka olen kiitollinen että pyysin vielä sen toisenkin epiduraalin, olisi ollut älytöntä kitua vielä pari tuntia ennen keisarinleikkausta edistymättömässä synnytyksessä.

Sellainenkin tuli vastaanotolla odotellessa mieleen, että KAIKKIEN SYNNYTYSPELKOISTEN TULISI SAADA SEKTIO HALUTESSAAN. Synnytyspoltot tuntuivat sen verran sietämättömiltä ilmankin, että vielä paniikissa olisi joutunut pelkäämään oman tai vauvan hengen puolesta. Vaikka keisarinleikkauksessa on isot riskit, niin itsepähän kukin synnyttäjä saa ne kantaa.

Ja se tulehdusriski vesienmenon jälkeen oli muuten ihan todellinen, kohdun limakalvo tulehtui parin päivän päästä ja jouduin jäämään sairaalaan antibioottitippaan vielä pariksi päiväksi. Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ja sairaalassaoloajalta jäi hyvät muistot, mutta kotiin olisi ollut ikävä jo aikaisemmin.

Isäblogit

Kun lapsiasiat eivät vielä itselleni olleet millään tavalla ajankohtaisia, ihmettelin usein, miksi miesbloggaajat, kolumnistit ym. kirjoittajat eivät pohtineet vauvoihin tai pikkulapsiin liittyviä asioita. Näin siinäkin tapauksessa, että tiesin heidät pienten lasten vanhemmiksi. Nyt kun olen päässyt tutustumaan pariin isäblogiin, vauva- ja naistenlehtien isäkolumneihin ja mm. Rosan ja Simon kirjaan, en enää ihmettele miksi. Niillä ei ole vanhemmuudesta mitään uutta sanottavaa. Eikä ole naisillakaan. Pikkulapsen nukuttamiset, syöttämiset tai korvatulehdukset toistuvat sen verran samanlaisina perheestä toiseen, että ei ole väliä, kirjoittaako niitä koskevia ajatuksiaan kahden lapsen freelancer-isä vai uraohjusäiti.

Blogin tai kolumnin kirjoittaminen omasta perhe-elämästään on oman yksityisen sfäärin avaamista julkisuuteen. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos kirjoituksissa puututtaisiin oikeasti syvällä vaikuttaviin yhteiskunnan ja sukupuolijärjestelmän rakenteisiin. Pikkulasten vanhemmat eroavat usein, eikä mikään ihme, sillä pienen lapsen hoito on rankkaa samalla kun duunissa ihmisistä yritetään repiä irti kaikki mahdolliset tehot. Työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen on ihan yhtä vaikeaa miehille kuin naisillekin silloin, kun molemmat haluaa tehdä hyvin. Tämän ristiriidan vaikutusta isän ja äidin parisuhteeseen ei vain usein käsitellä.

Jos tämä alue avattaisiin keskustelulle, Vauva-lehden isäblogisti voisi kertoa esimerkiksi, miten uusperhe muotoutuu tilanteessa, jossa ensimmäistä lasta ei uudelle puolisolle ole olemassakaan. Tai naistenlehden isäkolumnisti voisi kertoa, miten tasa-arvoisen ja hoivaavan isän läsnäolo turvataan lapselle erossa, jossa isä on löytänyt uuden rakkauden ydinperheen ulkopuolelta.

Ehkä naisten- ja perhelehdet ovat sen verran konservatiivisia, että tila tätä keskustelua varten pitäisi löytää muualta. Toisaalta pelkät revanssihenkiset isä-jää-heikoille-avioerossa -tyyliset vuodatukset eivät ole kiinnostavia, sillä nämä kirjoittajat eivät keskustelupalstojen perusteella ole lainkaan kiinnostuneita lapsista, tai ainakaan he eivät kirjoita juuri koskaan mitään lapsiin tai heidän kasvatukseensa liittyvää.

Sikiö-tv

Osallistuin toissapäivänä sikiöseulontaan. Puhun yksikössä, koska päätös (sikäli kun sitä piti miettiä) oli käytännössä minun. Tutkimuksien ajankohta määräytyy paitsi lääketieteellisin, myös juridisin perustein, suomeksi sanottuna niin että raskauden keskeyttäminen on niillä viikoilla vielä laillista. Ajattelin kuitenkin, että tulevat vanhemmat pitävät koko hommaa vain tapana saada kiva kuva tulevasta ihmisyksilöstä. Miehen mielestä odotushuoneessa istuvat pariskunnat näyttivät hermostuneemmilta kuin hammaslääkärin vastaanotolla, joten ehkä siihen jotain pientä jännitystä liittyy.

Tutkimukseeen ei sinänsä liittynyt mitään mystiikkaa. Kätilö jauhoi purukumia koko toimituksen ajan, ja homma oli ohi aika nopeasti. Mukaan saimme lähinnä kahta saippuakuplaa muistuttavan kuvan.

Jos mahdollisuutta osallistua ns. niskaturvotusultraan Tampereella ei olisi, tuskin olisin sitä kaivannut. Koko niskapoimu tuntui siinä tutkimuspöydällä maatessa täysin yhdentekevältä. Ultraäänikuvaukseen osallistuminen on ehkä niin suosittua lähinnä siksi, että sillä saadaan vakuutettua pelokas odottaja siitä, että mahassa tosiaan kehittyy jotakin. Ja sitä varmistustakin hakee ehkä enemmän alkuraskauden aikana, kun kohtu ei ole vielä alkanut kasvaa niin että sen tuntisi itse.

Mietin kyllä kovasti, onko näissä alkuraskauden ultrissa (joissa moni käy yksityisellä puolella) mieltä. Eikö sitä tule vain entistä epävarmemmaksi, jos ei usko omaan raskauteensa kuin tietokonemonitorista nähtynä? Tai ne odottajat, jotka tilaavat kotiin laitteen, jolla voi kuunnella sikiön sydänääniä. Jos sydänäänet eivät löydykään tai ne loppuvat, niin mitä sitten? Mitä siinä voi tehdä, ei mitään.

Itse sikiöseulontojen etiikkaan en osaa ottaa kantaa, en kerta kaikkiaan osaa. Olen pohtinut asiaa kehitysvammaisia koskevan journalismiprojektin yhteydessä, mutta yhdellekään perheelle en menisi suosittelemaan osallistumista sen paremmin kuin pois jäämistä. Jokaisen on pakko päättää itse.

Lisääntymisen etiikkaan en myöskään osaa ottaa kantaa. Ihmisen lisääntymisen eettisyys tai epäeettisyys ei mahdu tuntemieni ajatusjärjestelmien sisälle. Voin ajatella eri konteksteja, joissa lasten hankkiminen voi olla oikein tai väärin, mutta lisääntyminen sinänsä ei voi minusta olla oikein kumpaakaan. Laji vain tekee sitä.

Enkä osaa pitää sikiötä vauvana. Ehkä suhtautumiseni muuttuisi, jos sikiöllä tietäisi olevan jokin hätänä. Jos sitä koskevia päätöksiä pitäisi tehdä jo tässä vaiheessa, niin kyllä sitä ajattelisi valmiina vauvana.

Olipas synkkä kirjoitus aiheesta, mutta menköön. Kirjoitan myöhemmin jotain iloisempaa. Jos joku haluaa viritellä kommenttilaatikossa keskustelua liittyen joko sikiöseulontoihin tai lisääntymiseen niin mahtavaa. Anonyymeja kommentteja ei voi enää postittaa, aihe on herkkä eikä vain itselleni.