Lord of the Rings – Spektaakkelin nousu ja tuho

Rings of Power -tv-sarjan viimeisen jakson esityksestä on kulunut viikko, ja nyt vasta tajusin, miksi sen ympärillä käyty keskustelu kuulosti niin tutulta. Kerääntykää ympärilleni, lapsukaiset, niin kerron, mitä tapahtui toissavuosikymmenellä. Nimittäin silloin pantiin pystyyn Lord of the Rings, Toronton ja myöhemmin Lontoon West Endin väitetysti kallein siihen saakka tuotettu musiikkiteatteriesitys. Esitys sai huonot arvostelut, mutta näytelmän musiikki on kestänyt aikaa.

LotR-musikaali, mitä ihmettä?

Taru Sormusten herrasta musikaalina voi kuulostaa ajatuksena kamalalta. Mutta jos tekee Tarusta dramatisoinnin ja haluaa säilyttää alkuteoksen hengen, siinä on melkein pakko olla lauluja, koska alkuteoksessakin niitä on niin paljon. Hobitit ja kääpiöt laulavat, ihmiset laulavat, haltiat ne vasta laulavatkin haltiakielellä. Tolkienin maailmassa jopa örkit laulavat. Jopa Klonkku laulaa kirjassa oman laulunsa.

Monista LotR-teatteriversioista, musikaaleista tai puheteatteriversioista, tämä produktio on ehkä tunnetumpia. Suomessa vain Ryhmäteatterin muinainen versio on tunnetumpi, ja siinäkin laulettiin. Näytelmän kirjoittivat Tolkienin teoksen pohjalta Matthew Warchus ja Shaun McKenna. Musiikillisesti se ei ole aivan Broadwayta, sillä musiikkinumeroista vastasivat mm. Bollywood-säveltäjä A. R. Rahman, elokuvasäveltäjä Christopher Nightingale (mm. Black Panther, Spiderman – Homecoming) ja Värttinä. Suomen lehdistössä kirjoitettiin musikaalista paljon juuri suomalaiskytköksen ansioista.

Produktio piti alunperin tehdä suoraan Lontooseen vuonna 2005, mutta tuottajat eivät saaneet vuokrattua tarpeeksi suurta teatteria. Lopulta ensi-ilta oli Torontossa vuonna 2006 ja vuotta myöhemmin Lontoon West Endissä. Kolme- ja puolituntinen esitys oli toteutettu kolmen pyörivän näyttämöelementin avulla. Kuin sormusten, periaatteessa. Osia niistä pystyi laskemaan ja nostamaan kohtausten tarpeiden mukaan, jolloin saatiin aikaan mm. taistelukohtauksissa tarvittavia korkeuseroja. Lavaa käytettiin myöhemmin Lontoossa. Näyttämöllepanossa oli muitakin hyviä oivalluksia – esim. entit seisoivat puujaloilla ja Lorienin haltiat roikkuivat katosta trapetsiliinoista. (Ratkaisu jakoi myös mielipiteitä. Esim. siskoni ei pystynyt edes katsomaan Youtube-klippiä, jonka lähetin, trapetsiliinasta roikkuva Galadriel oli liian hapokasta kamaa.)

Pyörivän näyttämön ritarit

Ensi-ilta koitti Torontossa suurin odotuksin. Kriitikot olivat kuitenkin hämmentyneitä spektaakkelin edessä. ”Se oli katastrofi, mutta oikeastaan tykkäsin siitä”, totesi Guardianin Kelly Nestruck. ”Warchus ja luova tiimi tietoisesti viittasivat kintaalla kaikille säännöille, miten musikaali pitäisi tehdä, he pitivät kiinni omasta visiostaan, ja kun he epäonnistuivat, ainakin he tekivät sen isosti.” "Esityksestähän tuli vähän sellaista palautetta, ettei siitä saanut tolkkua", totesi Värttinän Janne Lappalainenkin MTV3:n haastattelussa.

Show floppasi, ja sitä esitettiin vain puoli vuotta. Tähän mennessä show'n tuottajat olivat menettäneet kauhean paljon rahaa. Toiveet kohdistuvat Lontooseen, jossa musikaali saisi ensi-iltansa seuraavana vuonna. Lontoossa (josta näkemäni klipit ovat peräisin) show lyhennettiin alle kolmeen tuntiin. Tämä edellytti jo valmiiksi tiivistetyn juonen puristamista entistä pienempään tilaan.

Lontoon tuotannon arvostelut olivat vähän parempia. Alkuperäisestä miehityksestä jatkoivat päähenkilö-hobitit ja Klonkku. Galadrielin näyttelijä oli esittänyt viimeksi Maija Poppasta, ja The Guardian -lehden kriitikko totesi, että tämä roolihahmo oli paljon miellyttävämpää seuraa. HS:n Jussi Alroth tykkäsi teatteri-ilmaisun ja sirkuksen yhdistelmästä, mutta moitti hahmonrakennusta ja joitakin näyttelijäsuorituksia. Teatterikappale pyöri Lontoossa lopulta 13 kuukautta. Sen jälkeen sitä ei ole nähty enää koskaan. Musikaalista piti tehdä maailmankiertue viime vuonna, mutta ilmeisesti kenelläkään ei ollut tarpeeksi rahaa.

Tulkinta haukuttiin, mutta kesti aikaa

Tässä vaiheessa lukijalla herää kysymys, oliko se niin huono? En voi arvostella, kun en ole nähnyt, mutta musiikista katsoisin jotakin ymmärtäväni. Levytys on kuunneltavissa sekä Spotifysta että Youtubesta. Ainakaan musiikin perusteella teatterikappale ei ole kehno. Harvoin musikaalinumeroita jaksaa Youtubesta kuunnella enää 15 vuotta myöhemmin, mutta näitä jaksaa. Varsinkin hobittien laulut ovat minusta onnistuneita.

Kuten tyypillisesti musikaaleissa, parhaat laulut ovat ensimmäisessä näytöksessä. Esimerkiksi "Road goes ever on" -kappaleessa on hieno musiikillinen oivallus, jossa lopulta aika pienillä keinoilla onnistutaan luomaan isompaa maailmarakennusta. Tämä kohtaus ajoittuu siihen, kun hobitit lähtevät Konnusta. Säkeistöä laulavat hobitit, sävelmä on iloinen ja melko yksinkertainen. Kertosäkeen taustalla laulavat kuitenkin Samoojat, jotka hobittien tietämättä vartioivat Kontua. Väliosassa tavataan haltioita matkalla Satamiin, ja nämä laulavat puolestaan haltiakielellä. Syntyy vaikutelma maailmasta, jossa taustalla tapahtuu suuria muutoksia. Lopputulos kuulostaa suunnilleen Tuomas Kanteliselta.

Kokonaisuutena parhaiten tuntuisivat toimivan kansanmusiikkivaikutteiset kappaleet, jopa niin, että imelämmät musikaalinumerot pistävät niiden joukosta silmään. Galadrielin laulu kuuluisi jälkimmäisiin, mutta laulaja Laura Michelle Kelly on niin vahva, että hänen äänensä vie se uudelle tasolle. Tämä on musiikkinumeroista ainoa, jossa solisti päihittää taustalla pauhaavan orkesterin.

Taru Sormusten herrasta -musiikille näyttää olevan kysyntää siitä päätellen, että Howard Shoren elokuvasoundtrackia esitetään konserteissa toistuvasti. Howard Shoren sinfoninen musiikki on hieno, mutta minusta myös tätä voitaisiin esittää konserttiversiona, vaikka niin, että ottaa kansanmusiikkimaiset osat ja jättää siirappisimman musikaaliosaston pois. Ei tarvittaisi sinfoniaorkesteria tai suurkuoroa, niin ei tulisi samanlaisia pettymyksiä kuin viime syksyn konsertissa Tampere-talossa ja Helsingin Jäähallissa. Tai sitten musiikin sävyt saattaisivat tulla paremmin esille ilman päälletunkevaa jousi- ja puhallinosastoa. Suomalainen yleisö voisi olla myös vastaanottavaisempi vahvalle Värttinä-laululle.

Dramatisoinnin riskeistä

Tolkienin maailma on niin iso, että se on pakko tehdä isosti. Rahaa palaa, ja se on jo riittävä syy saada kriitikot varpailleen. Musikaalin tekijät ymmärsivät välineen mahdollisuudet ja rajoitukset. Tosin kuin tv-sarjan, musiikkiteatterin joutuu katsomaan yhdeltä istumalta. (Tosin Richard Wagnerin Ringiä esitetään Saksassa Bayreuthissa erityisillä festivaaleilla, mutta koska meillä on jo Nibelungin sormus, Tolkienista ei ehkä tarvitse tehdä yhtä suureellista versiota. Murtunut miekkakin Wagnerilta löytyy.) Musikaalin näki vain hyvin rajallinen yleisö, ja musikaali on pienemmän yleisön harrastus kuin televisio. Tekijät ottivat riskin uskaltamalla tarttua aiheeseen, kun jo musikaalimuoto itsessään vaatii yleisöltä tiettyä "suspension of disbelief" -asennetta. Nyt tehtiin kulttiyleisölle esitys, joka olisi tarvinnut massaseuraajakunnan kannattaakseen.

Times-lehden kriitikko haastoi vuonna 2007 epäilijät sanomalla: ”Kyynisyys ja snobismi hiiteen, tämä show on mahtava”. Kaikessa eeppisyydessäänkin Tarun Sormusten herrasta -kirjan pohjavire on maanläheinen ja elämänmyönteinen. Sitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti, ja siitä voi hyvin sovittaa hilpeitä musikaalisävelmiäkin. Saati sitten kepeän tv-sarjan. Puhumme kuitenkin kirjailijasta, jonka kynästä on peräsin "Kuun yli se lehmä loikki".

Oletko nähnyt tämän musikaalin? Jätä kommentti laatikkoon!

Lähteet:

Your Friendly Neighborhood Fangirl: ”What happened to Lord of the Rings Musical?”

Marianka Swain: ”Lord of the Rings, the disastrous West End musical that crippled its backers – and the cast”

HS:n arvostelu (Jussi Ahlroth): ”Värttinä värittää Tolkienin maailmaa”

Guardianin arvostelu (Michael Billington): "The Lord of the Rings"

Guardianin koonti (Kelly Nestruck): "Critics are dazzled and confused by Lord of the Rings musical"

Vuosiraportti 2021

Kun Anneli niin minäkin. Toinen koronavuosi toi muassaan etäkursseja, etäharjoituksia, striimejä ja paljon perumisia. Toisaalta se on sisältänyt myös paljon kirjoittamista, lukemista ja lautapelejä.

Maaliskuussa ilmestyi kolmas tietokirjani, opas nimeltä Sinä julkaiset kirjan. Sen julkaisi Penelope-kustannus, oman Proosakuiskaaja-yrityksemme aputoiminimi. Opas on saanut kiitosta käytännönläheisestä ja suorapuheisesta otteestaan. Se on tarkoitettu harrastajakirjoittajille, kirjailijoille, kaikille kirja-alasta kiinnostuneille sekä esimerkiksi julkaisutoiminnasta kiinnostuneille yrityksille.

Maaseudun Tulevaisuus teki kirjasta tuoreeltaan juttua, joka on luettavissa täällä. Kirja on arvosteltu täällä ja täällä ja sen voi tilata täältä: https://holvi.com/shop/proosakuiskaaja/.

Keväällä 2021 Penelope-kustannukselta ilmestyi myös minun ja Shimo Suntilan toimittama Kultainen antologia -verkkojulkaisu, johon laadin esipuheen ”Aina ei voi tiivistää - 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota”. Antologian on valittu kahdeksalta kirjoittajalta seikkailullisia novelleja. Esipuhe on omasta mielestäni merkittävin teksti, jonka olen julkaissut tänä vuonna, ja se kuten koko antologia on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Proosakuiskaaja osallistui myös ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille jaetulla pöytäpaikalla Vaskikirjojen kanssa ja perusti oman pienen verkkokaupan. Penelopen ja Tarinalankojen valikoimaan voi tutustua täällä.

Vuoden isoin urakka oli tilauskirjan kirjoittaminen yhdessä asiakkaan kanssa. Teos ilmestyy alkuvuodesta 2022 ja kertoo tamperelaisen urheilualan maahantuontiyrityksen 20-vuotisen tarinan. Oli mielenkiintoista kurkistaa omien tuttujen ympyröiden ulkopuolelle ja tehdä jotain aivan muuta!

Kirjoitin vuoden aikana historiallista romaania, joka sijoittuu Saksan hansa-aikaan 1400-luvulle. Romaani sisältää fantastisia elementtejä ja se on saanut innoituksensa prinsessa Hedwig Saksilaisen (1445–1511) elämästä. Vuoden aikana romaani saavutti harjakorkeutensa, mutta paljon on vielä tekemistä, ennen kuin olen siihen tyytyväinen.

Kirjoitin kolme novellia: historiallisen kauhunovellin ja matkailukauhua sisältävän novellin ensi vuonna ilmestyviin antologioihin, sekä scifinovellin, joka toivottavasti julkaistaan myöhemmin. Novellini ”Painovoiman sieppaamat” esitettiin tsekinkielisenä käännöksenä Tsekin yleisradiossa keväällä 2021. Lisäksi novellini Valaanpyytäjän vaimo ilmestyi uusintapainoksena Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiassa syksyllä 2021.

Kursseja pidin Tampereen seudun työväenopistossa sekä Tampereen Kesäyliopistossa sekä annoin palautetta käsikirjoituksista Proosakuiskaaja-yrityksemme kautta. Touhusin mukana Osuuskumma-kustannuksessa mm. kustannustoimittajana, -päällikkönä, myyntitiimin jäsenenä sekä Tampere Steampunk Festival- ja Tampereen Kirjafestarit -tapahtumissa. Kirjailijoita haastattelin yleisön edessä Roosalupi-illassa marraskuussa sekä Kirjafestareilla joulukuussa. Esiinnyin itse Pirkkalaiskirjailijoiden perustamalla Kirjailija kotiin -kanavalla huhtikuussa ja Kirjastoseuran fiktiopäivässä Metsossa marraskuussa.

Harrastuspuolella lauloin tamperelaisen Kanerva-kuoron mukana niin pienryhmän kuin koko kuoron voimin yhteensä viidellä keikalla, mikä oli korona-aikana yllättävä saavutus.

Koronakurimuksessa ei paljoa matkailtu, mutta osallistuin kuitenkin pohjoismaiseen Fantastika-konferenssiin Tukholmassa marraskuun lopussa. Kotimaassa kävin muun muassa Savonlinnassa, Punkaharjulla, Seinäjoella ja Lapissa.

Täytin marraskuussa 40 vuotta. Ikä karttuu jos kohta ei vielä paina. Erityisiä toiveita ensi vuodelle minulla ei ole, paitsi että pandemia menisi ohi. Vuonna 2021 soitin aivan liian vähän pianoa, yritän korjata asian ensi vuonna.

Kiitän Taiteen edistämiskeskusta ja Suomen Kirjailijaliittoa taiteellisen toimintani tukemisesta.

Menestyksekästä uutta vuotta 2022 kaikille Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

PS. Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2022.

Omalla kielellä laulamisesta

eli Mitä opittavaa maailmanvalloitukseen tähtäävällä kirjailijalla on Rammsteinilta?

Terveisiä täältä harrastuksensa elvyttäneen laulajan maailmasta. Kuoroissa ja ryhmässä laulan suomeksi, englanniksi, latinaksi, ukrainaksi ja jopa örkki- ja haltijakielellä. Laulan useimpia näitä kieliä foneettisesti, en siis ymmärrä todella laulamaani, mikä tuottaa joskus vaikeuksia tulkintaan.

Tällä viikolla kustantajat ja kirjallisuusagentit ympäri maailman kokoontuvat Frankfurtin kirjamessuille ostamaan ja myymään kirjojen käännösoikeuksia. Suomalaista kirjavientiä on Kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn tilauksesta myös tutkittu, ja ensimmäistä kertaa suurin ostaja tutkimusjaksolla olivat englanninkieliset maat. Antti Majander kirjoitti "historiallisesta käänteestä" tuoreeltaan, että osasyynä on aiemmin läpitunkemattoman englanninkielisen markkinan avautuminen käännöskirjallisuudelle laajemminkin (HS 8.10.).

Suomalaista kirjallisuutta viedään maailmalle muun muassa pinkissä matkalaukussa.

On houkuttelevaa verrata kahta itselle läheistä taiteenalaa toisiinsa. Musiikin kieli ylittää rajat vaivattomasti — vai ylittääkö? Todellisuudessa pienempien (lue: ei-englanninkielisten) maiden tekijät lähtevät usein takamatkalta, mutta eivät pelkän kielen vuoksi, vaan myös kulttuurin ja rakenteiden. Selitän, ja palaan aiheeseen moneen otteeseen tässä kirjoituksessa.

Käytän esimerkkinä metallimusiikkia, koska rockmusiikki jos mikä on näennäisesti globaalia kulttuuria, vaikka ei se sitten oikeasti olekaan.

Miten Amerikka valloitetaan

Suomessa esiintyi kesällä 2019 kaksi suosittua raskaan musiikin yhtyettä isoissa konserteissa: Metallica ja Rammstein. Metallica on uraauurtava yhdysvaltalainen bändi ja laulaa englanniksi, Rammstein on saksalainen bändi joka laulaa johdonmukaisesti saksaksi.

Saksaa pidetään isona ja mahtavana kielenä ja maana, josta tulee sitä hienoa kulttuuria. Mutta 30 vuotta sitten oli olemassa se toinen Saksa, keskellä Eurooppaa mutta kulttuurisesti hevontuutissa, nimittäin Itä-Saksa. Harrastajabändit esittivät länsivaikutteista musiikkia innokkaalle yleisölle. Järjestelmä asetti katon kunnianhimolle, rockbändi saattoi toivoa esiintyvänsä korkeintaan sadalle hengelle. Muusikoilla oli suojatyöpaikat eikä kukaan ollut riippuvainen taiteesta elääkseen.

Sitten tuli Saksojen yhdistyminen, itäpuolen talousromahdus ja massatyöttömyys. Kun James Hetfieldin liidaama Metallica myi kulta- ja platinalevyjä ympäri maailman, ikätoverinsa Till Lindemann tovereineen varasti ja söi erilaisia maatilan eläimiä ja roadkillejä henkensä pitimiksi. Kun matkustus vapautui, punkkarit kävivät ensimmäistä kertaa elämässään Amerikassa. Paikallisten muusikoiden omistautuminen teki vaikutuksen. Joku teki raskasta musiikkia täysillä, tosissaan! Kokemus teki lähtemättömän vaikutuksen muusikoihin, jotka kotiin palattuaan päättivät lopettaa sekoilun ja perustaa Rammsteinin.

Hilpeässä dokumentissa Rammstein Amerikassa kitaristi Paul Landers kertoo, miten yhtye pääsi 90-luvun lopulla Du Hast -kappaleen menestyksen ansiosta kiertueelle kokeneempien bändien kanssa. Hänen mukaansa he pysyivät juuri ja juuri kollegojen perässä. He näyttivät kotikutoisilta, ja yrittivät peitellä sitä parilla liekinheittimellä.

Suosittelen dokumenttia kaikille kulttuuriviennistä kiinnostuneille kategoriassa "ei se ihan näin onnistu".

Keskuksessa ja reunalla

Rinnastinko juuri Suomen Itä-Saksaan? Provinsiaalisuuden puolesta kyllä. Jörn Donner kirjoittaa teoksessaan Ihmisen ääni (1980), että suomalaiselle kirjailijalle maailmankirjallisuuteen murtautuminen vaatisi paitsi kielen vaihtoa, myös oleskelua keskeisemmässä maassa:

"Yhtä hallitseva kuin amerikkalaisuus elokuvassa on angloamerikkalainen romaaniperinne kertomakirjallisuudessa. [...] Se maailmankolkka, josta me kirjoitamme, on liian vieras. Siihen ei auta väittää, että ihmisten psykologiset ongelmat ovat ikuisesti samankaltaisia. [...] Vieras kieli ei olisi ollut ratkaisu ellen olisi muuttanut tähän toiseen kieleen, englantiin, sen kotimaihin ja sen omille juurille. Kielen lähtökohta on maa." (Suom. Jukka Kemppinen)

Donner epäilemättä tunsi alan rakenteet, sillä muun toimintansa lisäksi hän oli tuolloin naimisissa mediamoguli Jeannette Bonnierin kanssa. (Jos ette tiedä, Bonnierin suvun omistama kustantamorypäs on se joka tätä nykyä kustantaa aimo osan kirjallisuudesta Suomessa ja Ruotsissa.) Ja Donner nyt kuitenkin kirjoittaa ruotsiksi, joka on suomea kaksin verroin isompi kieli.

Suomalainen kirjoittaminen sinänsä ei ole maakuntatasoa. Meillä on kansainvälisesti tunnustettuja kirjailijoita kuten Sofi Oksanen, Pajtim Statovci, Monica Fagerholm ja Laura Lindstedt. Mutta Suomen pienen koon ja syrjäisyyden vuoksi kirjallisuutemme kilpailee rakenteellisesti piirisarjassa. Kuten FILIn yllä linkatussa tiedotteessa todetaan, pullonkaula ei Suomen kohdalla ole kirjallisuus ja sen laatu, vaan ammattitaitoiset kääntäjät sekä käännösoikeuksia myyvät agentuurit. Kummatkin ovat harvinaisia.

Minun kirjallisuudenlajini on spekulatiivinen fiktio. Voi kysyä, onko suomalaisella ja amerikkalaisella scifillä todella eroa, jos se sijoittuu esimerkiksi avaruuteen. Onko kielen lähtökohta todella maa? Olen vastannut kysymykseen pidemmin täällä, mutta tässä tyydyn sanomaan vain että on. Kotimainen perinne on amerikkalaista paljon nuorempi.

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet innokasta lukijakansaa, mutta tämä on muuttumassa. Meillä ei ole Saksan kaltaista vanhaa kirjallista perinnettä, josta ammentaa. Käännöskirjallisuus, joka on välttämätön omankielisen kirjallisuuden tuulettumiselle, uhkaa meillä joutua kustannusalan rakennemuutoksen vuoksi ahdinkoon.

Jos sattuu jo valmiiksi "elämään toisessa kielessä", se on rikkaus.

Englanti — oikopolku?

Jörn Donnerin toteamus englanniksi kirjoittamisesta on neljänkymmenen vuoden takaa. Useimmin kuulen tämän kysymyksen juuri spefiharrastajan suusta. Entä jos kirjoittaisi suoraan englanniksi? Englanti on välikielenä portti muihin kieliin, minkä lisäksi lukijoita ja kirjojen ostajia on moninkertaisesti enemmän.

Vastaukseksi muistutan, että jos kustannuskynnys on Suomessa korkea, voi vain kuvitella, millainen se on New Yorkissa päämajaansa pitävissä isoissa kustantamoissa. Indiejulkaisijat puolestaan joutuvat taistelemaan näkyvyydestä Amazon Kindle -kirjailijoiden valtavassa joukossa. Lisäksi on otettava huomioon ihan tilastolliset tekijät. Kun yhdysvaltalainen kirjailija lyö läpi, hän tekee sen 327 miljoonan ihmisen väestöpoolista. Meitä on viisi miljoonaa. Se on määrällisesti valtava ero käytössä olevassa lahjakkuudessa.

Sitä paitsi: hyvässä kirjallisuudessa muoto ja sisältö eivät ole erotettavissa toisistaan. Näin laulajana sanon suoraan, että englanti ei soi samalla tavalla kuin suomi. Se vain on helpompi ja kauniimpi laulaa "rauha" tai "Ruhe" kuin "peace".

Taide on kommunikaatiota. Jos laulajana olen vakuuttavampi äidinkielellä laulaessani, ei minulla kirjoittajana ole muuta kuin itseni, josta ammentaa. Itselleni minun on pakko olla uskollinen, jos haluan sanoa jotain kuuntelemisen arvoista. Sanat voi myöhemmin kääntää toiselle kielelle, mutta prosessia ei voi kääntää ympäri.

Palaan esimerkkiini raskaan musiikin maailmasta. Kumpi on merkittävämpi yhtye, Metallica vai Rammstein? Metallica tietysti. Mutta olisiko maailma tylsempi paikka ilman Rammsteinia? Verrattomasti. Itä-Saksassa ei olisi voinut syntyä Metallican kaltaista bändiä, sieltä puuttui ennen kaikkea koko teollisuudenala. Mutta siellä syntyi sitten jotain muuta.

Rammstein nimittäin aluksi yritti esikuviensa mukaan laulaa englanniksi. Mutta sitten yhtye huomasi, että niin tekivät tuolloin Saksassa "kaikki" muutkin. Ja nämä taas kuulostivat samoilta Rage Against The Machine -kopioilta, vain huonommilta. Joten Rammstein pitäytyi saksankielisessä musiikkissa. Vaikutteet olivat läntisiä, kokemukset ja sanoitukset omia.

Kotikutoisuudesta

Kirjoitamme siis kotimaista kirjallisuutta, runollisesti sanottuna laulamme omalla kielellämme, mikä se kenellä sitten onkin. Haluaisin kuitenkin vienosti lisätä, että se ei ole tekosyy sulkeutua pieniin ympyröihin.

Kun vertaa Amerikkaan, Suomessa on helppoa olla pienilevikkinen kirjailija. Lukijoita on joka tapauksessa vähän, eikä lopulta tarvitse saada kovin monta ihmistä vakuuttuneeksi, jotta voi tehdä uran kirjailijana. Kirjailijalle riittää validaatioksi se minkä hän ympäristöstään kokee. Jos sama löyhä kaveripiiri harrastaa samaa kirjallisuutta ja sattumalta vielä tekee kustannuspäätökset, kirjoittaa kritiikit, jakaa apurahat ja myöntää julkiset tunnustukset, kirjallisuus uhkaa lämmetä sisäänpäin.

En väitä, että näin pienessä maassa voisi olla mitenkään muuten. Onneksi meillä on apurahat, sillä muuten ammattimainen kirjailijantoimi ei voisi kielialueellamme olla mahdollinen.

Jokaiselle suomalaiselle kirjailijalle olisi hyväksi tutustua edes pintapuolisesti käännösmarkkinoiden toimintaan ja lisäksi jokin muun maan kirja-alaan. Siitä saa perspektiiviä. Itse pyrin seuraamaan aktiivisesti paitsi anglomarkkinoiden spefi-kirjallisuutta, myös ruotsalaista kirjallisuutta edes jollain tavalla. Omat kitinät unohtuvat, kun näkee, miten isot tytöt ja pojat pelaavat.

Lisäksi henkinen ryhti kohenee. Hesarin haastattelema FILIn johtaja Tiia Strandén kiittelee kirjailijoita siitä, että he tietävät hyvin, millaista esiintymistä englanninkielisessä maailmassa edellytetään. Menestys ei tule ilman ylimääräistä työtä. Ei voi mennä lavalle munasillaan niin kuin Rammstein.

Lopuksi

Käännöskirjallisuus valikoituu omien lakiensa mukaisesti. Kaikki kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti kansainvälistä, samasta lähteestä ammentavaa. Onneksi. Tasavahva globaali kirjallinen kulttuuri ei ole yksiselitteisen hyvä asia. Jos kirjailija pyrkii kirjoittamaan "globaalille" yleisölle, hän kirjoittaa käytännössä globaalille keskiluokalle, joka kuluttaa samoja tavaroita ja samoja kulttuurituotteita.

On hyvä tiedostaa, että myös meidän on helpompi avautua lukijoina tutummalle muotokielelle. Emme tunne maailman ihmisiä. Tunnemme itsemme ja oman kulttuurimme. Samalla meidän tulee välttää nurkkakuntaisuutta. Kääntäminen ja kielten välinen vaihto ovat kirjallisuuden tuuletusikkunoita.

Maailmanvalloitusta saa ja pitää tavoitella, mutta se on tehtävä omilla ehdoilla.

Mahtavaa reissua kaikille Frankfurtiin matkustaville kustantajille, agenteille, toimittajille ja muillekin!

Arvostelu: Koskettimien soittamisesta DDR:ssä

Rockmusiikista näkee harvemmin kirjoitettavan kosketinsoittajan näkökulmasta, paitsi Black Metal Ankoissa. Mutta nyt kirjoitetaan, ja kirjailijana on kukapa muu kuin Rammstein-yhtyeen legendaarinen Flake Lorenz. Teos ”Kosketinrunkkari. Niin kuin sen satun muistamaan” (suom. Miika Kupiainen 2016) ei kuitenkaan kerro varsinaisesti Rammsteinista, vaan — koskettimien soittamisesta DDR:ssä!

Tartuin kirjaan mielelläni, kun jonkinlaisena pimputtelijana pidän itseänikin. Soittimien löytämisen hankaluus, punkkarien krustikämpät ja kaatopaikat, Berliinin muurin murtuminen ja koko Itä kuvataan elävästi tässä omakohtaisessa ja yllättävässäkin teoksessa.

Rimpula Itä-Berliinistä

Christian "Flake" Lorenz on syntynyt vuonna 1966 Prenzlauer Bergissä entisessä Itä-Berliinissä. Nykyisin kaupunginosa on muodikas, silloin se oli rähjäinen. Perhe harrasti patikointia ja vanhojen tavaroiden dyykkaamista, hento poika vihasi urheilua ja häntä kiusattiin koulussa. Lapsuus oli aineellisesti vaatimatonta mutta turvallista. ”Neljän tai viiden vanhana tajusin, että oli olemassa paikka, josta hyvät leikkikalut ja purukumi olivat peräisin. Paikka oli nimeltään Länsi. Kuvittelin, että se olisi vähän kuin iso yksikerroksinen kauppahalli, jonne ainoastaan eläkeläiset pääsivät sisään”, Flake kirjoittaa.

Länsiradiota kuitenkin kuunneltiin ja Flake innostui bluesista ja rock-musiikista, erityisesti Rolling Stonesista. Soittimekseen hän valitsi pianon. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut musikaalisuutta eikä rytmitajua, mutta kärttämisen jälkeen hän pääsi tunneille. Piano oli vanha, ja se täytyi virittää puoli sävelaskelta korkeammalle, että kielissä olisi pysynyt riittävä jännitys.

"Yritin soittaa mukana C-duurissa, mutta se oli minulla H, ja sitten kaikki meni hankalaksi lukuisien mustien koskettimien takia. Enkä voinut soittaa muiden muusikoiden kanssa, koska en pystynyt riittävän nopeaan puolen sävelaskeleen muutokseen. Pianolla on vaikeaa muuttaa nuotinnusta.”

Yksin soittaminen muodostui lopulta tylsäksi ja Flake alkoi etsiä bändikavereita. Hän soitti bluesia kirkoissa, jotka olivat ainoita paikkoja, joissa saivat soittaa muutkin kuin virallisen soittoluvan omistavat bändit. Bändissä soittamista varten tarvittiin urut. Isä osti Flakelle sellaiset, ja sana levisi nopeasti. Kylään pamahti rumpali, johon Flake oli tutustunut koulussa. Urut olivat painavat ja niiden kantamiseen tarvittiin neljä ihmistä. Seuraavana päivänä rumpali palasi laulajan kanssa. Bändin laulaja puhui kadulta autoilijan viemään soittimen treenikämpille.

”Joimme viinapullon ja aloimme harjoitella”

Näin Flake liittyi vähän alle parikymppisenä bändiin Feeling B. Siinä hän tutustui Kitaristiin, johon viitataan teoksessa vain isolla alkukirjaimella, mutta joka on siis Rammsteinin nykyinen kitaristi Paul Landers. (Samoin Rammsteiniin viitataan Yhtyeenä isolla Y:llä.) Bändissä musiikki oli sivuseikka, sekoilu ja juhliminen ykkösasia. Koskettimet korvasivat alunperin basistin puuttumisen: ”Ensimmäisessä lyhyessä keskustelussa kävi ilmi, että minut tarvittiin korvaamaan heidän basistinsa, koska tämä oli joko joutunut vankilaan tai oli heille liian bluesrajoitteinen.”

Flaken mukaan normibändissä kosketinsoittaja on nokkimisjärjestyksessä jonon hännillä. ”Kosketinrunkkareiden edellä ovat jopa saksofonistit, koska heillä on niin sanotusti erityistaitoja. Kuka tahansa osaa painella vähän koskettimia. Homma oli epäsuosittu, ja vain harva halusi olla pimputtaja.”

Musiikin tekeminen oli intensiivistä. ”Asuimme laulajan luona. Rumpali asettui iltaisin takki päällä ja kengät jalassa riippumattoon. Kun palasimme takaisin kämpille, hän nousi ylös ja meni rumpujen taakse. [...] Rumpali ei aina ilmestynyt treeneihin, joten totuimme harjoittelemaan ilman häntä. Istuimme laulajan sänkyyn, ja minä otin soittimeni syliin. Mietimme kaikessa rauhassa uusia biisejä.”

Hasista saatiin silloin tällöin muurin toiselta puolelta ja sitä poltettiin kollegan krustikämpällä. ”Keittiön lattialla olleet jätteet peitettiin avonaisella sanomalehdellä. Uudet roskat heitettiin levitettyjen sanomalehtien päälle. Samalla alla olevat jätteet poljettiin kasaan. Lattia nousi pikkuhiljaa yhä korkeammalle. Vessassa asui puluja, enkä sen takia uskaltanut käyttää sitä.”

Ammattilaismuusikoiden lisäksi DDR:ssä oli harrastelijabändejä, joiden jäsenten täytyi pystyä todistamaan, että heillä oli virallinen työpaikka. Niiden oli soitettava raadille saadakseen luokituksen joka toinen vuosi. Sitä varten täytyi esittää sanoitukset, työnantajan suostumus, ansioluettelo ja rikosrekisteriote. Vain tätä kautta he saivat esiintymislupia esimerkiksi nuorisoklubeille ja musiikkisaleille.

Feeling B sai tällaisen luvan, ja bileet jatkuivat luvan kanssa. Joskus he pyysivät muilta bändeiltä palautetta. Se oli aina samaa: hankkiutukaa eroon laulajasta, opetelkaa soittamaan ja käyttäytykää ylipäätään niin kuin aikuiset ihmiset. Flaken mukaan onneksi he eivät kuunnelleet. He keikkailivat ympäri Itä-Saksaa ja naapurimaita, bilettivät ja nukkuivat milloin missäkin. Tällä tavalla he tutustuivat myös Laulajaan (eli Till Lindemanniin), kun tämä noukki jonkin keikan jälkeen heidät mukaansa.

Feeling B.n laulajalla Aljoscha Rompella ei ollut rytmitajua. Arvioituaan ajoituksen väärin hän pystyi laulamaan koko kappaleen väärässä tahdissa. ”Se on hyvin harvinainen taito”, Flake kirjoittaa. ”En tiedä hänen lisäkseen ketään, joka pystyy siihen.” Bändistä tuli hyvin suosittu, vaikka Flaken sanoin sanoituksissa tai musiikissa ei ollut mitään järkeä. Lopulta Feeling B toimi kymmenen vuotta.

Musiikin tekeminen DDR:ssä tarkoitti ennen kaikkea ainaista, loputonta ja määrätietoista soittimien ja laitteiden etsimistä. Flake synnytti oman soundinsa niistä laitteista, jotka sai käsiinsä. Hän hyötyi siitä, että kosketinsoittajia ei ollut kovin monta. Se ei ollut houkutteleva pesti, eikä DDR:stä saanut käyttökelpoisia kosketinsoittimia.

”Jotkut taiteilijat sanovat, että vain lavalla he voivat olla se henkilö, joka ovat aina halunneet olla. Minä en tiedä, kuka haluan olla. Yllätyn joka kerta, kun näen, kuka siellä lavalla taas Flaken hahmossa seisoo ja tanssii.” - Flake Lorenz, suom. Miika Kupiainen

Muurin murtuminen pelastaa aseistakieltäytyjän

Työttömyys, tyhjäntoimittaminen ja ”epäsosiaalinen elämäntapa” (eli punkkarius) olivat DDR:ssä rangaistavia, mutta niin kauan kuin muusikolla oli jokin nimellinen työpaikka, hän sai olla rauhassa. Ruoka ja asuminen olivat halpaa. Yksi uhka miespuolisilla soittajilla oli, nimittäin asepalvelus. DDR:ssä juuri kukaan ei ollut palvelukseen kelpaamaton, ja totaalikieltäytyjää odotti vankila. Flake haki lääkärin avulla lykkäystä ja vältteli kutsuntatilaisuuksia vuosikaudet. Viimeisen kerran hänet kutsuttiin 1989, kun DDR veteli jo viimeisiään.

Upseerit eivät tienneet, mikä valtakunnan tulevaisuus olisi. ”Sanoin heille, että kieltäydyn asepalveluksesta. Lähetin heille vielä kirjeen, jossa kerroin, että olen sängynkastelija, homoseksuaali, läpeensä tatuoitu ja vankilakundi. En koskaan kuullut heistä yhtään mitään.” Rammstein-sekstetin kuudesta jäsenestä vain rumpali Christoph Schneider on käynyt armeijan.

Saksat yhdistyivät jälleen lopullisesti vuonna 1990. Ehkä yllättävää, mutta itäpuolen punkkiskenessä juuri kukaan ei kannattanut Saksojen yhdistymistä. Flaken mielestä koko Länsi-Saksa oli typerä eikä hän halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä, mitä nyt kävi hakemassa soittimia ja länsiautoja entisen rajan takaa.

”Suurin osa tehtaista suljettiin, ja koko maa paskottiin täyteen kauppakeskuksia, joita kukaan Lännessä ei enää halunnut. [...] Kaikki Idästä muistuttava kärrättiin kaatopaikalle, siirrettiin syrjään, revittiin maan tasalle. Kaikessa oli mukamas asbestia.”

Muurin murtumisen jälkeen länsimusiikkia tuli vapaasti saataville Itään, ja moni itäsaksalaisbändi, joka oli jäljitellyt länsityylejä, huomasi olevansa ilman töitä. Myös entisen Itä-Saksan alueen äärioikeiston nousu nähtiin ensimmäisen kerran sodan jälkeen 90-luvun alkupuolella. Uusnatsit alkoivat tehdä hyökkäyksiä punkkikeikoille.

Flake suhtautuu yhä erittäin kriittisesti kapitalismiin sekä tuntuu pitävän edelleen Länsi-Saksaa typeränä.

”Länsi-Saksassa natsit pääsivät heti sodan jälkeen hallitukseen. Tuomarit ja lakimiehet jatkoivat töissään kuin mitään ei olisi tapahtunut. [...] CDU ei kärsinyt minkäänlaisia tunnontuskia, kun se nimitti [Baden-Württembergin osavaltion] ministeripresidentiksi eli pääministeriksi Hans Filbingerin, joka oli vakaumuksellinen kansallissosialisti ja kolmannen valtakunnan ajan laivaston sotaoikeuden tuomari.”

Rammstein: Bileet päättyvät

Flake oli tottunut juhlimaan rankasti. Bileet päättyivät, kun Kitaristi ja Rumpali kutsuivat hänet liittymään uuteen, Saksojen yhdistymisen jälkeen perustettuun mutta itäsaksalaisista muusikoista koostuvaan Rammsteiniin. Uudessa Yhtyeessä kukaan ei yrittänyt olla vitsikäs. Soittajat tunnistivat heti, että tähän kannatti panostaa. Basisti Oliver Riedel jätti saman tien hyvässä nosteessa olleen bändinsä, samoin muut muusikot jättivät vanhat kokoonpanonsa. Tukat ajeltiin ja alastomat yläkropat öljyttiin.

Flake ei enää pitänyt itseään pelkkänä kosketinrunkkarina. Hän pystyi tarjoamaan musiikillisia ajatuksia kappaleen tekoprosessiin ja toteuttamaan niitä. MIDI oli keksitty ja saatavilla, ja sen myötä ääniä saattoi käsitellä monipuolisemmin ja kerrostaa. Soittotaidoiltaan hän väittää yhä jääneensä 10-vuotiaan musiikkikoululaisen tasolle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Soittotaidon voi todeta vaikka tältä livevideolta, jossa Lorenz säestää Till Lindemania klassisella pianolla kappaleessa Mein Herz Brennt.

Viinaa kosketinsoittaja käytti jossain vaiheessa rankasti, mutta Rammsteinin myötä sekin väheni. Yhtye pakotti Flaken katsomaan videolta keikan, jossa hän soitti päihtyneenä, eikä hän sen jälkeen enää kiivennyt humalassa lavalle.

”Kosketinrunkkari” kertoo Rammsteinista varsin vähän, mutta se kertoo kaiken tarpeellisen. Musiikin tekemisen riemun, yhteisöllisyyden tarjoaman tuen, esiintymisen tuomat vaihtelevat kokemukset. Päähenkilöstään Flakesta se piirtää aidosti eksentrisen ja sympaattisen kuvan. Muusikko harrastaa vanhoja autoja ja lukemista, varsinkin kiertueilla. Hän kirjoittaa pitävänsä enemmän musiikin tekemisestä kuin esittämisestä.

Flake Lorenz on naimisissa ja hänellä on viisi lasta. Hän asuu edelleen Berliinissä ja soittaa alkuperäiskokoonpanolla yhä esiintyvässä Rammsteinissa, jonka musiikkia bändi itse sanoo "tanz-metaliksi" (tanssimetalliksi) ja kaikki muut industrial metalliksi.
Suosittelen ”Kosketinrunkkaria” kaikille, joita kiinnostaa Saksan lähihistoria, sikäläinen punkkiskene ja koskettimien soittaminen, sekä tietysti Rammsteinin faneille. Osa jutuista kannattaa ottaa suolanokareen kera, sen verran vauhdikkaita anekdootit ovat. Yhtyeen muusikoista kirjallisuusmiehiä on myös kaksi runokokoelmaa julkaissut Till Lindemann.

Katkelmat teoksesta Flake. ”Kosketinrunkkari.” Minerva Kustannus 2016
Helsingin Sanomien arvostelu ”Kosketinrunkkarista”
Flake Lorenzin haastattelu Kaaoszinessä

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Vastuu (#3)

Tämän päivityksen voisi tiivistää sanomalla, että kirjoittajalla on vastuu omasta kehittymisestään. Se on kuitenkin ohjeena ankea eikä sitä paitsi edes toimi. Vastuun kanssa nimittäin käsi kädessä kulkee motivaatio, ja se onkin kinkkisempi juttu kuin vain päätösasia.

Joten lähden liikkeelle vähän kauempaa.

Nythän on niin, että ihminen ei välttämättä pyri eteenpäin sillä alueella, jolla hän on luontaisesti lahjakas, vaan sillä, jolla hän valitsee pyrkiä. Valintaan vaikuttaa useampi tekijä. Esimerkiksi minä olen varsinaisesti lahjakas ainoastaan musiikissa. Siis jos lahjakkuutena pidetään taipumuksia tai synnynnäisiä ominaisuuksia. Musiikki oli ainoa aine, joka minulla oli koulutodistuksissa kymppi alaluokilta lukioon. En kuitenkaan työskentele musiikin alalla enkä edes aina harrasta sitä aktiivisesti. Musiikki kulkee kuitenkin elämässäni mukana. Tästä lisää jäljempänä.

Musiikki on tyypillisesti ala, jonka opiskelu aloitetaan jo lapsena. Lapsi valitsee satunnaisesti (tai vanhemmat valitsevat hänelle) soittimen, esimerkiksi pianon, viulun tai kitaran, ja sen soittamista sitten harjoitellaan. Lapsen kehitys riippuu harjoittelusta. Nyt kun ajatellaan sanaa ”vastuu”, niin on sanomattakin selvää, kenellä on vastuu lapsen harjoittelusta. No vanhemmilla. Vanhemmilla on vastuu myös siitä, että lapsi saa ikä- ja kehitystasolle sopivaa ohjausta.

Lapsi ei harjoittele ilman motivaatiota. Tämän tietää joka ikinen vanhempi. Lapsen voi kehumalla lahjoa tai vanhemman auktoriteetilla pakottaa soittamaan, mutta siitä ei ole lopulta hyötyä. Edes ”tiikeriäiti” Amy Chua ei viime kädessä saanut nuorempaa tytärtään soittamaan viulua tällä metodilla, vaikka vanhemmasta tyttärestään pianistin saikin. Lasta motivoidaan leikin varjolla ja oikealla pedagogialla: lapsi itse ilahtuu omasta oppimisestaan ja taitojensa kehityksestä ja jaksaa jatkaa.

Sitten kirjoittajiin. Aikuinen ihminen kirjoittaa, aikuisen tietoisuudella pyrkii kehittymään kirjoittajana ja saavuttamaan kenties itselleen asettamiaan tavoitteita. Into on piukassa ja hyvin menee. Joillakin kaikki menee putkeen niin, että alkuinnostuksessa saa kirjoitettua oman ensimmäisen teoksen ja se pääsee myös julki. Useimmilla tämä kestää vähän kauemmin. Niin tai näin, jossain vaiheessa tulee väistämättä stoppi.

Pysähdys. Kyllästyminen. Palautteen mukaan ”vielä tässä on työtä”, vaikka työtä on tehty jo parhaassa tapauksessa vuosia. Kirjoittaja kompastuu julkaisukynnykseen kerta toisensa jälkeen tai muuten hakkaa päätään seinään. Pettymyksistä kirjoitan lisää ensi kerralla.

Motivaatio-ongelmia syntyy väistämättä ja juuri pidempään harrastaneille, lahjakkaille ja taitaville kirjoittajille. Eniten niiden kanssa kamppailevat yhden tai kaksi teosta julkaisseet kirjailijat. Harrastajan tapauksessa tämä on se vaikea kohta, jolloin ohjaajana näen, että jokin sammuu kirjoittajan katseessa. Toivo, odotukset. Tässä kohdassa eivät auta enää kirjoittajaohjaajan kikkakolmoset, koska kaikki vinkit on kokeiltu jo, käsikirjoitus kirjoitettu useampaan kertaan ja useita kustantajia lähestytty.

Nyt palaan nuoreen musiikinopiskelijaamme. Miten päästä jälleen siihen tilaan, jossa flow virtaa ja kehittyminen itsessään palkitsee? Kannattaa ajatella, että kirjoittajaminänne on leikkivä lapsi, ja itse olette aikuinen, joka kantaa vastuun ja ohjaa.

Näin se onnistuu: jokaisella luovan alan ammattilaisella pitäisi olla

1) alue, jolla hän pääsee loistamaan
2) alue, jolla hän voi kehittyä ja
3) alue, jolla lyödä läskiksi.

Mikään luovuus ei juokse pelkästä ruoskasta, eikä porkkanoilla tai herkuilla lahjominenkaan riitä pitkällä matkalla maaliin saakka. Vaihtelu ei vain virkistä vaan on välttämätöntä, sillä vain muuttamalla välillä suuntaa tai kokeilemalla jotain muuta kerta kaikkiaan saamme onnistumisen kokemuksia, jotka pystyvät viemään meidät ”päätyön” pitkän kuivan kauden yli.

Jatka kirjoittamista niin kuin tähänkin asti, tai pidä tauko, mutta älä luovuta. Hae vauhtia sivuraiteelta.

Kollega vietti yli puoli vuotta kirjoittamatta proosaa. Hetken mielijohteesta hän alkoi kirjoittaa ja julkaista runoja netissä, ilman tavoitteita tai pakkoa. Proosahanat aukesivat ja hän kirjoittaa nyt täyttä häkää aiemmin suunnittelemaansa teosta. Toinen kollega, prosaisti ja tietokirjailija, on vapaa-ajallaan galaksin valtias ja suunnittelee lautapelejä.

Monet julkaisevat kirjailijat myös maalaavat, piirtävät, harjoittavat kalligrafiaa, rakentavat miniatyyrihuonekaluja nukkekoteihin, harrastavat thai-nyrkkeilyä tai mitä ikinä tähän laajaan maailmaan mahtuukaan.

Omaa kutsumustaan voi olla vaikeaa tai mahdotonta lyödä läskiksi. Silti tunne vapaudesta ja leikistä pitäisi saada jostain. Se pitää hakea muualta. Minä laulan ainoastaan huvikseni ja kavereiden kiusaksi ryyppyjuhlissa. Balettitunneilla käyn, koska luokan huonoimpana pystyn sparraamaan muita vasten. Jos harjoittaisin tätä ainoastaan kirjoittamisessa, se olisi liian kuluttavaa. Kirjoitan ensin yksin niin hyvin kuin sillä hetkellä voin ja menen sitten treeneihin pysyäkseni juuri ja juuri muiden perässä. Minulla täytyy olla jokin alue, jolla olen ”hyvä” tarvitsematta kehittyä yhtään, ja jokin alue, jota rakastan, mutta jolla saan aina ponnistella.

Ei yhdeksänvuotiaalle pianistille sanota, että harjoittelet nyt sitä kolmisointua niin pääset Musiikkitaloon esiintymään 25-vuotiaana (tai sanotaan, mutta yhdeksänvuotias käsittää siitä yhtä vähän kuin siitä, mitä on olla 25-vuotias). Maali on kerta kaikkiaan liian kaukana, ilo omasta kehittymisestä on pakko saada pienemmistä voitoista. Kun olet harrastanut jotakin asiaa niin kauan, että seuraavan askelman saavuttaakseen olisi tehtävä mailin harppaus, ratkaisu on pulahtaa uimaan.

Kertoiko tämä nyt vastuusta, ehkä. Jos tiedätte muita keinoja saavuttaa kadonnut motivaatio, vinkit kommenttilaatikkoon, luen ne mielelläni.

Kesken: David Bowie

Tällä viikolla olen sattuneesta syystä kuunnellut paljon David Bowien musiikkia.

Minulla on ollut kolme Bowie-kautta. Ensimmäinen alkoi, kun olin ehkä kahdeksanvuotias ja näin televisiosta Labyrintti-elokuvan. Rakastin elokuvan lauluja ja tarinaa, joka oli vähän pelottavakin. Siis juuri sopivan pelottava! Ja Sarahin huone oli suomalaisen 80-luvun kakaran näkökulmasta ihmeitä täynnä. Ei minulla ollut niin kauniita vaatteita tai kauniita tavaroita koskaan. Parhaat väristykset sain kuitenkin isotukkaisesta peikkokuninkaasta.

Meni pitkään ennen kuin opin muistamaan laulajan ulkomaalaisen nimen. Jostain syystä kuvittelin, että laulajan nimi on Bob Wilan. Vanhempani kuitenkin valistivat minua ja kertoivat, että laulaja on tunnettu muualtakin, itse asiassa maailmankuulu. Ja hänen nimensä oli David Bowie. Kirjoitin koululaiskalenterin englanninkielisen mallin mukaan Bowielle fanikirjeenkin, en tiedä, tuliko sitä koskaan lähetettyä. Minulle äänitettiin itse asiassa c-kasetti, jolla toisella puolella oli Ziggy Stardust ja toisella puolella Aladdin Sane, mutta en oppinut kuuntelemaan niitä vielä tuolloin, olivat liian aikuista musiikkia.

Ziggy Stardustin aika tuli vasta, kun olin muuttanut Turkuun opiskelemaan. Tätä kuunneltiin opiskelijaporukassa silloisessa vuokrakämpässämme ja oltiin niin kypsiä ja fiksuja ja epävarmoja alkavan aikuisuuden edessä. Oikeastaan kuuntelin Ziggyä tuolloin niin paljon etten palannut siihen vuosiin ennen tätä, paraskin albumi voi kulua puhki. Mutta yhä se kuulostaa täysin tuoreelta ja on musikaalisimpia Bowien levyjä. Starman ja Moonage Daydreamin huilu ja syntsat!

Kolmas kausi alkoi kaksi vuotta sitten yllättäen, kun tulin katsoneeksi Labyrintin uudelleen, tällä kertaa oman tyttären kanssa. Päätin alkaa kuunnella laulajan tuotantoa läpi. Ensimmäistä kertaa vaivauduin myös lukemaan jotakin, mitä herrasta on kirjoitettu, eli suomennetut (epäviralliset) elämäkerrat. Toinen niistä, David Buckleyn ”David Bowie” on muuten kirjailijan ja musiikkitoimittajan J.Pekka Mäkelän suomentama.

No keskenhän se tuotannon läpikuunteluhanke on. Tuotantoa on niin paljon. Toisaalta olen siitä kiitollinen. Bowie julkaisi 26 studioalbumia eläessään. Jos säännöstelen viisaasti, minulla on uutta kuunneltavaa edessä vielä monen vuoden ajan. Koska lisää ei varmaan juuri tule, ellei joku kaiva holveista raitoja postuumisti julkaistavaksi.

Seuraavaksi ajattelin ottaa kuvitteelliselle levylautaselle Buddha of Suburbian. Luin Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan vasta viime vuosina. ”Strangers When We Meet” -biisi on alkuperin ilmestynyt kirjasta tehdyn televisiosarjan soundtrackilla. Teoksen Englannin Bromleyssa asuville koulupojille David Bowie on juuri se esikuva, joka on asunut samassa lähiössä ja päässyt sieltä pois, maailmalle ja rokkitähdeksi saakka. Kaiken lisäksi musiikkityyli on sitä joka oli suosiossa oli silloin kun aloin itse ylipäätään enemmän kuunnella musiikkia.

Blackstarin jätän viimeiseksi. Tähän paljon kyyneleitä. Nyyh!

RIP beautiful Englishman. Photo: Masayoshi Sukita, David Bowie Heroes cover outtakes (1977)

Lopuksi tähänastisen projektini parhaat rankkaukset, täysin tämänhetkiseen fiilikseen pohjautuvassa järjestyksessä.

Parhaat biisit:

1. Moonage Daydream. Koska ”I’m an Alligator”.
2. Station to Station. Bowien versio Shakespearen Myrskystä ja monta muuta asiaa.
3. Ashes to Ashes. Kaikista Bowien sinkuista minusta tämä on ehkä kuitenkin paras. Surumielinen toki.
4. Absolute Beginners. Jokaisen luovan työn tekijän kansallislaulu. Ei osaamisessa piile mitään ihmettä, opettelussa ja ihmettelyssä on.
5. Strangers When We Meet.
6. Wild is the Wind. Tämä ei ole itse asiassa Bowie-biisi ollenkaan, vaan cover.
7. Loving the Alien. Nyt kun katson listaa, näyttää, että lempparini Bowien albumeista julkaistiin 70-luvulla, mutta lempparibiisini 80-luvulla. Näinkin se voi mennä.
8. Under Pressure - tietysti alkuperäinen versio Freddie Mercuryn kanssa, mutta myös myöhemmät versiot Annie Lennoxin (löytyy Youtubesta) ja Gail Ann Dorseyn kanssa
+
Space Oddity. Jollakin kummallisella tavalla tämä ei mielestäni ole paras David Bowie -biisi, mutta kaikkien maailman pop-kappaleiden joukossa se erottuu omaksi ilmiökseen ja ihmiskunnan saavutuksena se on uskomaton. Päähän ei mahdu, että joku osaa tehdä näin hienon teoksen vain parikymppisenä.

Albumit suosikkijärjestyksessä:

1. Scary Monsters and Super Creaps (1980)
2. Ziggy Stardust (1972)
3. Hunky Dory (1971)
4. Aladdin Sane (1973)
5. Outside (1995)
6. Station to Station (1976)
7. Next Day (2013)
8. Man Who Sold The World (1970)
9. Low (1977)
10. Diamond Dogs (1974)

Bowie-leffat:

1. The Man Who Fell to Earth (ohj, Nicolas Roeg, 1976, tulee muuten keskiviikkona telkusta!)
2. Labyrintti (Jim Henson, 1986. Ne, jotka ovat olleet kakaroita 80-luvulla, tajuavat.)
3. Verenjano (Tony Scott, 1983. Hei, tässä on Catherine Deneuve!)
4. The Prestige (Christopher Nolan, 2006. Bowie esittää sivuosassa karismaattista Nicola Teslaa, mikä taitaa olla vähän historian vääristelyä, mutta kuitenkin.)
5. Merry Christmas, Mr. Lawrence (Nagisa Oshima, 1983. En oikeastaan edes muista tästä muuta kuin teemabiisin.)

Pyytämisen taito

Talousoppaita kirjoittavat usein ekonomistit tai taloustoimittajat. Joskus parempia näkemyksiä esittävät kuitenkin ne, joilla ei arvaisi olevan ymmärrystä rahasta: kiertuemuusikot, kotiäidit, taiteilijat. Aihe onkin aivan liian tärkeä jätettäväksi taloustoimittajien harteille.

Amanda Palmer kysyy epämukavia kysymyksiä lukijan puolesta kirjassaan Art of Asking. Teos on hyvin kirjoitettu, mitä ei arvaisi Amanda Palmerin ärsyvästä tavasta blogata ilman isoja kirjaimia. Amanda Palmer on yhdysvaltalainen muusikko ja yksityisyrittäjä, joka hankkiuduttuaan eroon levy-yhtiöstään alkoi toteuttaa uudenlaista bisnesmallia: hän laittoi musiikin nettiin ilmeiseksi ladattavaksi, mutta pyysi kuuntelijoilta maksun lahjoituksena. Kukin sai maksaa sen verran kuin halusi.

Palmer kirjoittaa pitkät pätkät kokemuksistaan katutaiteilijana ("elävänä patsaana") ja tuolloin hankkimistaan opetuksista: luottamuksesta, kiitollisuudesta ja yhteyden hakemisesta muihin ihmisiin. Hänen mukaansa taiteilija tekee taidetta rakkaudesta, ja samasta rakkaudesta taiteeseen katsojat, lukijat ja kuulijat myös maksavat siitä. Tästä huolimatta taiteilijat tuntevat usein olonsa epämukavaksi myyntipöydän takana. Kukaan ei huuda lipunmyyjälle "mene töihin", mutta jos taiteilija myy lippuja omaan tilaisuuteensa, sitä pidetään epäsopivana. Pitäisi olla välittäjä, agentti, joka ikään kuin sirottelee keijupölyä "likaisen" transaktion päälle.

Idea on, että taiteilija pyytää, ja joku ehkä antaa. Palmerin kokemuksen mukaan on olemassa tietty osa yleisöstä, joka on valmis maksamaan hänen taiteestaan. Eivät kaikki, mutta ne jotka maksavat, ovat juuri hänen yleisönsä. Eikä Palmer ole mikään massojen taiteilija, vaan pikemmin punk- ja underground-muusikko.

Keskeinen huomio Amanda Palmerin Art of Asking -kirjassa on se, että antaminen on helppoa, mutta vastaanottaminen on mutkikkaampi juttu. Palmer kertoo anekdootin Henry Thoreausta, joka kirjoitti teoksen Elämää metsässä kuvauksena yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisesta, mutta jonka äiti toi hänelle metsämökkiin sunnuntaisin ruokaa - mukaanlukien donitseja. Palmer kehottaakin kaikkia taiteilijoita (ja startup -yrittäjiä, ja järjestöjen toiminnanjohtajia) pyytämään ja ottamaan ne donitsit, ja olemaan kiitollinen. Kukaan meistä ei selviä täällä yksin, vaan jokainen on riippuvainen muista ihmisistä. 

Hän on huomannut, että naisten on usein helpompi neuvotella "lahjoja" yhteisön kuin omasta puolestaan. Palmer viittaa 2010 tutkimukseen, jossa naiset esittivät järjestään korkeamman palkkiopyynnön, jos heidän piti neuvotella se ystävälleen. Kirjoittajan mukaan ei ole sattuma, että naispuoliset sooloartistit ottavat usein käyttöön taiteilijanimen, joka viittaa kuvitteellisen taustabändin olemassaoloon: Marina and the Diamonds noin esimerkiksi.

Mielenkiintoisena huomiona Palmer tiedostaa, että samat pyytämisen mekanismit toimivat myös parisuhteessa. Palmer käyttää useita sivuja sen pohtimiseen, miten vaikea hänen oli lainata tiukassa paikassa rahaa aviomieheltään - joka olisi omasta puolestaan voinut vaikka antaa rahat hänelle. Asia on pysähtymisen arvoinen. Laulaja/lauluntekijä oli vuosien ajan elättänyt itsensä ja maksanut työntekijöille ja muusikoille palkat omasta pussistaan olematta riippuvainen ihmisestä, jonka kanssa sattui olemaan sängyssä. On helpompi pyytää tuntemattomalta, jolta odottaa vähän tai ei mitään, kuin elämänsä tärkeimmältä ihmiseltä.

Kirjan loppupuolella kuvio monimutkaistuu. Vuonna 2012 Amanda Palmer sai lunta tupaan, kun hän oli kerännyt Kickstarter-rahoituksella yli miljoona dollaria kiertuetta varten, mutta kutsui silti vapaaehtoisia muusikoita lavalle. Kritiikin mukaan hänellä oli nyt varaa maksaa, ja lopulta hän joutui sen tekemäänkin. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Toiminta-ajatuksena oli koko ajan ollut musiikin esittäminen ilmaiseksi "ninja-keikoilla", majoitus- ja ruokalahjoitusten pyytäminen, fanien osallistaminen ja levyjen jakaminen ilmaiseksi netissä, mahdollistamalla maksu "Donate" nappulalla tai panemalla hattu kiertämään. Jos olen rikas, onko minulla oikeus pyytää tai saada vaikka lapsenvahtiapua ilmaiseksi ystäviltäni, vai pitääkö palkata hoitaja Care.comista? 

Art of Asking -kirja liittyy isompaan keskusteluun musiikkiteollisuudesta ja piratismista, luovien alojen ansaintamalleista, työn ja vapaa-ajan sekoittumisesta sekä ilmaistyöstä. Keskustelun ääripäät ovat kaukana toisistaan. Luovien alojen tulevaisuus riippunee pitkälti siitä, miten perinteisiä, niukkenevia ansaintamalleja onnistutaan yhdistämään uusiin ratkaisuihin. Kirjallisuuden tapauksessa avainasemassa lienevät sähkökirjojen jakelu ja tekijöiden uudet yhteenliittymät - vielä on mahdollista välttää musiikkiteollisuuden virheet.

Ärsyttävää kirjassa oli "luota universumiin" -tyylisen ajatuksen toistaminen ja toisintaminen. Tosiasiassa ilman lakisääteisiä tukiverkkoja ja vaihtosuhteeseen perustuvia työpaikkoja pärjäävät parhaiten ihmiset, jotka, no, pärjäävät ilman. Nuoret, kauniit, terveet ja lapsettomat, noin esimerkiksi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö juuri heidän kannattaisi yrittää.

Lopuksi tunnistan ajatuksen yleisön kanssa kommunikoinnista. Ihan sama, onko yleisön koko kolme vai kolmetuhatta. Kukaan kirjailija ei halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, ja kun teksti julkaistaan, se julkaistaan aina lukijoille. Taiteilijalle tärkeintä on kuitenkin yhteys, syntyi se sitten maksavien katsojien tai ohikulkijoiden kanssa.

Amanda Palmerin TED-esityksen voi katsoa täältä: https://m.youtube.com/watch?v=xMj_P_6H69g