Me varastamme salaisuuksia

Katsoin Alex Gibneyn dokumentin We steal secrets, jonka joku oli näppärästi ladannut Youtubeen (nyttemmin poistettu)*. Dokumentti yllätti positiivisesti, siellä se on huolella tehty ja monin kerroin jännittävämpi kuin samasta aiheesta tehty Hollywood-elokuva. Dokumentti punoo yhteen kahden hyvin erilaisen ihmisen, Julian Assangen ja Bradley (myöh. Chelsea) Manningin tarinat. Molemmat nousivat kertaheitolla uutisten pääaiheiksi ympäri maailman, kun Wikileaks julkaisi verkkosivullaan Manningin vuotamia Yhdysvaltain hallinnon diplomaattisähkeitä.

Manning ja Assange eivät tietääkseni tavanneet koskaan, mutta verkkosivuston perustajan ja tietovuotajan yhteistyö muutti maailmaa nopeasti ja peruuttamattomasti. Dokumentissa haastatellaan myös lukuisia aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja, hakkereita ja Yhdysvaltojen hallinnon sekä armeijan työntekijöitä. Dokumentin nimi on helppo ymmärtää väärin: We steal secrets on dokumentissa haastatellun entisen CIA-pomon Michael Haydenin lausunto, ei Wikileaksin.

Wikileaks on kampanjoinut vakuuttavasti hallinnon läpinäkyvyyden puolesta. Asia on poliittisesti ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös ihmisten tarinat uutisotsikoiden takana ovat kertomisen arvioisia. Wikileaks on syyttänyt dokumenttia valikoivasta leikkaamisesta, mikä pitää tietenkin paikkansa. Dokumentti on aina tekijänsä näkemys tapahtumista. Wikileaks on tuottanut dokumenttiin täydentävän kommenttiraidan.

Osa porukan vastalauseista tuntuu myös liioitelluilta. Dokumentin katsojalle on selvää, että Adrian Lamo, jolle Bradley Manning tunnusti tekonsa chatissa, on sairautensa vuoksi mitä epäluotettavin henkilö myöntämään mitään takeita yksityisyydestä yhtään kenellekään.

Toisin kuin Wikileaksin ärsyntyneet kommentit väittävät, tietovuotajan psykologinen tausta ei mielestäni trivialisoi Manningin teon poliittista merkitystä. Henkilö voi olla samaan aikaan nurkkaan ajettu ja vahva, samaan aikaan häiriintynyt ja selväjärkinen. Mustavalkoisessa maailmankuvassa tämä ei ole mahdollista mutta monimutkaisessa todellisuudessa on. Dokumentin katsojalle tulee myös hyvin selväksi, miten olosuhteet Irakissa muuttavat sotilaita ja politisoivat heitä.

Dokumentti ei minusta pyri osoittamaan Manningin toiminnassa moraalisia ongelmia vaan sen, miten tämä toimi niin radikaalisti omaa etuaan vastaan. Rohkeus yksin ei riitä, rohkeita tekoja tekevät ihmiset jotka ovat tarpeeksi epätoivoisia ollakseen välittämättä, mitä heille itselleen tapahtuu.

On myönnettävä, että Julian Assangesta maalataan dokumentissa "epämääräinen tyyppi" vähän lapsellisilla tavoilla. Nautin tämän filmin katsomisesta kuitenkin myös haastattelumateriaalin vuoksi. Pienenä vihjeenä, kohdassa 60:05 nähdään paras ilme tavallisesti pokerinaamaiselta Assangelta ikinä.

Suosittelen vilkaisemaan dokumenttia. Tämän katsottuani Lady Gagan kappale Telephone ei ole enää kuulostanut samalta.

We Steal Secrets IMDB:ssa: http://www.imdb.com/title/tt1824254/

*Copyrightin kunnioittaminen tuntuu tässä yhteydessä tekopyhältä, joten jätän vastuun Googlelle.

Ajankohtaisen aiheen vaaroista

Kävin katsomassa internet-elokuvan Viides valta. Aiheensa puolesta sitä oli todella vaikea katsoa fiktioelokuvana. Julian Assangen ja Wikileaksin tarina on liian tuttu kaikista muista medioista.

Kuva: Wikileaksin perustaja Julian Assange (Benedict Cumberbatch) ja aisapari Daniel Domscheit-Berg (Daniel Brühl) Islannissa

Olen eri mieltä Voiman Kimmo Jylhämön kanssa elokuvasta. Viides valta ei näyttele olevansa dokumentaarinen vaan se on fiktioelokuva, joskin epäonnistunut sellainen. Elokuva hukkaa tyylilajinsa puolessa välissä. Se alkaa assembly-nörttien romanssina ja päättyy kansainvälisenä trillerinä.

Wikileaks on sivusto, jonka tarkoituksena on julkaista tietovuotoja niin, että lähde pysyy anonyymina. Elokuvassa Assange kehittää palvelua Daniel Domscheit-Bergin kanssa, kun sivustolle postitetaan kaikista tietovuodoista suurin: satoja tuhansia Yhdysvaltain diplomaattisähkeitä. Vuotoon tarvitaan vain nuori sotilas (tuolloin) Bradley Manning ja tyhjä cd-levyke, johon on tekstattu "Lady Gaga".

Päin vastoin kuin Jylhämö arvioi, tosielämän tapahtumat ja henkilöt vaikuttavat käsikirjoitukseen liikaa. Tasapuolisuuteen pyrkivä, eläville ihmisille vastuussa oleva elokuva ei palvele ketään. Se toimii korkeintaan yleissivistävänä elämyksenä katsojilleen. Olisi kannattanut odottaa, että osa henkilöistä olisi kuollut tai vaikka joutunut Yhdysvaltojen murhauttamaksi, ja tehdä elokuva vasta sitten.

Islantilainen parlamentaarikko, Wikileaksissakin mukana ollut Birgitta Jónsdóttir on sanonut, että vaikka elokuva pitää tietovuotajien puolta, se perustuu huonosti harkittuun alkuperäisteokseen. Jónsdóttirin mukaan elokuvan taustalla oleva Daniel Domscheit-Bergin kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange on "avioerokirja", kirjoitettu ystävysten välirikon jälkeen. Kuten kaikki avioerokirjat, se pyrkii oikeuttamaan kertojansa toiminnan ja luo värittyneen kuvan tapahtumista. Kirja kirjoitettiin liian nopeasti, ilman tarpeellista etäisyyttä aiheeseensa.

Elokuvassa oli joitakin hauskoja oivalluksia, joilla pyrittiin kuvittamaan aihetta - muuten koko elokuva olisi kuvannut sitä, kun kaksi kaveria tuijottaa läppäreidensä näyttöjä. Nyt kyberavaruus oli kuvattu hallina, jonka lattialla oli rantahiekkaa ja jalanjälkiä ja suorissa riveissä oli työpöytiä tietokoneineen, vieressään pahvilaatikoita täynnä paperia. Ratkaisu olisi ehkä toiminut kuitenkin paremmin teatterin lavalla kuin elokuvassa.

Elokuvan ansio voi kuitenkin olla siinä, jos se herättää ja pitää yllä kiinnostusta verkon ja vapauden kysymyksiin. Elokuvan ikäraja on matala ja tuttavaperheen esiteini olikin käynyt katsomassa sen.

Kun tosielämä on elokuvaa jännittävämpää, elokuva on tuomittu epäonnistumaan. Yllättäen edes Benedict Cumberbatch, joka yleensä on söpöin kaikista, ei onnistu roolissaan olemaan yhtä söpö kuin oikea Julian Assange.

Science fictionia voidaan pitää todellisuuspakoisena genrenä, mutta joskus etäisyys auttaa katsomaan lähelle. Kybertodellisuus ja kyberpunk ovat aiheina ajankohtaisempia kuin koskaan ja scifin avulla niitä voidaan käsitellä vapaammin kuin tosielämän sanomalehtiotsikoiden välissä, kieli keskellä suuta. Tämäkin elokuva olisi ehkä onnistunut paremmin science fiction -elokuvana.

Bill Condon (ohj.): Viides valta. Elokuvateattereissa. Ks. aiheesta myös Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus