30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Mykkäelokuvaa ja strippareita

#1 Lorene Scafaria: Hustlers

Kuten viime postauksessani mainitsin, katsoin Youtubesta hiihtolomalla THR-lehden Roundtable-keskusteluja tammikuulta, ajalta ennen Venetsian ja Oscareiden palkintojuhlia. Ensimmäisessä videossa käsikirjoittajat istuivat pöydän ympärillä mukavasti omissa vaatteissaan, myös Lorene Scafaria, joka on kirjoittanut ohjaamansa elokuvan Hustlers (2019). Sitten katsoin seuraavan Roundtable -keskustelun, jossa huone oli täynnä näyttelijättäriä (otsikossa ”actresses”).

Hustlers-elokuvaa tähdittänyt Jennifer Lopez kertoi, miten oli jännittänyt esiintymistään stripparina, ja miten hän tilanteesta selvisi. Näyttelijättäret istuivat pöydän ympärillä design-luomuksissaan, enkä vaihteeksi tajunnut yhtään mitään. Höyheniä, röyhelöitä, helmiä, paljetteja. Vertailun vuoksi: Stephen Gallowayn haastattelemat miesnäytteijät (actors) istuivat omassa pyöreän pöydän keskustelussaan ilman puvuntakkia (Tom Hanks) tai solmiota (kaikki muut).

Mutta sitten näyttelijättäret alkoivat puhua metoo-liikkeestä ja miten se on parantanut ilmapiiriä, ja miten nuoremmat näyttelijät ovat tottuneet siihen, että elokuvantekijät tulevat moninaisista taustoista, joten ehkä asiat ovat tosiaan muuttumassa.

Sen sijaan mikään muutoksen airut Scafarian elokuva Hustlers ei tosiaankaan ole. Edes pätevä pääosanesittäjä Constance Wu tai Julia Stiles tai lukuisat ei-diegeettiset musiikkinumerot eivät pelasta tätä kyhäelmää, joka perustuu toimittaja Jessica Presslerin artikkeliin rikkaita miehiä huumanneesta ja huijanneesta stripparijengistä. Elokuva jäi vaille merkittäviä palkintoja, mutta se tuotti paljon rahaa. Naisten vapautumisen symboleiksi tarjotaan treenattuja hoikkia vartaloita, käsilaukkuja, manikyyrejä, hiustenpidennyksiä, koruja, dildoja ja chinchillaturkki(!). Vittu että vituttaa tämä elokuva, ja ne höyhenet.

Hustlers IMDB:ssä
Actresses Roundtable YouTubessa

#2 Pauline B. Green: Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché

Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché on hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata hävittää kaikkea vanhaa roinaa. Siinä häviää muutakin, historioita. Esimerkiksi sellainen pikkujuttu, että naiset ovat olleet mukana elokuvantekijöinä alusta saakka. Mykkäkauden ohjaaja Guy-Blaché teki pitkän uran sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa ohjaajana, tuottajana ja kuvaajana. Elokuvien ohjaaminen ei ollut erityisesti miesten ammatti, koska se oli tuolloin ylipäätään kokonaan uusi ammatti.

Historia on unohtanut Alice Guy-Blachén. 1900-luvun vaihteessa tekijänoikeutta ei tunnettu samassa mielessä kuin nykyään, ohjaaja oli yhtiön palkollinen siinä missä muutkin työntekijät eikä tekijöiden nimiä pantu filmeihin. Ranskassa Guy-Blachén nimi jätettiin pois Gaumont-yhtiön historiasta, eivätkä historioitsijat myöhemmin haastatelleet häntä, koska halusivat käyttää vain kirjallisia lähteitä. Elokuvat pantiin toisten, miestekijöiden nimiin. Yhdysvaltalaiset puolestaan pitivät esillä omia nimiään, kuten Lois Weber ja Dorothy Arzner. Guy-Blachén muistelmiakaan ei julkaistu hänen elinaikanaan.

Elokuvassa päähenkilön rinnalla kulkee dokumentin tekijän luoma tarinakaari Guy-Blachén jäljelle jääneiden elokuvien, papereiden ja sukulaisten etsimisestä. Sukututkimus ynnä muu on nykyään suosittua, mutta draamallinen yhteys Guy-Blachén elämään jää olemattomaksi ja dokumentin tekijän ”oman prosessin” kuvaaminen epäkiinnostavaksi. Kunpa dokumenttien tekijät, myös naistekijät malttaisivat olla työntämättä taustatutkimustaan mukaan elokuvaan. Ei se ”oma prosessi” kiinnosta ketään muuta kuin elokuvantekijää itseään.

Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa vuoden 2021 loppuun.

Lue myös: Tuomas Karemon artikkeli Alice Guy-Blachésta Ylen sivuilla

***

Elokuvamaratoni jatkuu tänään, ja huomenna alkavat Tampereen lyhytelokuvajuhlat, joten katsottavaa riittää! Seuraavaksi kirjoitan siitä, miten sukupuoli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa ohjaajan työn arvostukseen ja näkyvyyteen. Ohjaajat ovat muun muassa yhä vanhempia. Kun 86-vuotias Roman Polanski palkitaan parhaan ohjauksen César-palkinnolla Ranskassa, se osoittaa vain, että nuoremmilla tekijöillä ei ole jakoa elokuvaeliitin keskuudessa.

30 päivää, 30 naisohjaajaa: Kaksi vuotta myöhemmin

Maaliskuu on naistekijöiden kuukausi Yle Teemalla. Jee! Ei vain kolmeakymmentä, vaan lähes sata naisohjaajaa. Elokuvat ja esitysajat on lueteltu Ylen sivuilla täällä ja kattauksessa riittää takuuvarmasti jokaiselle jotakin.

Pidin itselleni vähän samanlaisen haasteen kaksi vuotta sitten metoo-liikkeen innoittamana. Haaste alkoi siitä, kun turhauduin keskusteluun, jossa ihmiset keskittyivät peruuttamaan epätoivottujen ihmisten ohjaamia teoksia. Niin kuin jonkun pitäisi ponnistella erikseen ollakseen katsomatta Woody Allenin Manhattania, vaikka maailmassa on vaikka mitä elokuvia. Siitä syntyi elokuvahaaste "30 päivää, 30 naisohjaajaa".

Kaiken sääntö numero yksi on: kaikkea on. Jos sanotaan, että naiselokuvantekijöitä ei ole, se ei ole totta, koska heitä on. Arthouse-ohjaajia, Hollywood-käsikirjoittajia, tuottajia. Katsoin hiihtolomalla YouTubesta The Hollywood Reporter -lehden Writers Roundtable -keskustelun, jossa käsikirjoittajat totesivat, että ala on muuttunut myös Amerikassa 80–90-luvuilta: huoneessa on nyt naisia.

Entä mikä on muuttunut meetoo-kampanjan aallonharjan jälkeen? Itse asiassa paljonkin, mutta ei tietenkään yhden liikkeen ansiosta, vaan pitkään jatkunut kehityskulku on havaittavissa entistä selvemmin. Marvel on tehnyt oman elokuvan naissupersankarista, Anna Bodenin ohjaama Captain Marvel (2019, Ryan Fleckin kanssa). Greta Gerwigin kaksi elokuvaa on ollut Oscar-ehdokkaana (Lady Bird, Pikku naisia). Melkein puolet brittiläisessä Sight & Sound -lehdessä esitellyistä uusista ohjaajista on naisia.

Myös Hollywoodissa naisohjaajien prosenttiosuus on noussut, viidestä prosentista huikeaan kahteentoista (!) prosenttiin.* En tiedä, miten tämän voisi sanoa muuten kuin sarkastisesti. Vika ei ole Hollywoodin, siellä tehdään mitä ihmiset haluavat katsoa, esimerkiksi toimintaelokuvaa. Aina voi kääntää kanavaa.

Mutta tosiasia on, että elokuvantekijöiden moninaisuus lisää erilaisten yleisöjen kiinnostusta elokuvaan ylipäätään. Ei se ole niin, että ”naiset” tai ”aasialaiset” ovat muotia elokuvassa, vaan ihan tosimaailman ilmiö on, että maailmassa on naisia ja aasialaisia. Ja he katsovat elokuvia. Ja kun tarjolla on muiden kuin valkoihoisten miesohjaajien elokuvia, ei enää tunnu, että koko elokuva taidemuotona on pohjimmiltaan tarkoitettu jollekin toiselle, jollekin, jonka näkökulma on toinen kuin katsojalla itsellään. Naiset kautta historian ovat taiteen kokijoina sopeutuneet katsomaan, lukemaan ja kokemaan miestekijän näkökulman kautta, mutta ei se haittaa, että tarjolla on myös muita näkökulmia.

Niinpä uusin haasteeni ja pyrin maaliskuun aikana bloggaamaan 30 naiselokuvantekijästä. Oma näkökulmani ei ole elokuva- tai tv-tutkimuksen vaan ihan vain fanin. Pidän myös vahvasti mukana tuotannon ja taloudellisten reunaehtojen näkökulmaa. Koulussa meille medianomeille opetettiin, että elokuva on aina ensisijaisesti teollisuutta, vasta sen jälkeen jotain muuta. Ei ole sattuma, jos jossain tehdään ison budjetin elokuvia tai kuka niitä tekee, tai käänteisesti, missä niitä ei tehdä tai kuka niitä ei tee.

Korjattu 3.3. luku 8:sta 12:een. Lähde NYT

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 4): elokuvat 26–30

30 päivää, 30 naisohjaajaa -haaste huipentuu tänään naistenpäivänä, ettekä varmaan usko kun sanon, että tämä ei ollut laskelmoitua! Vaan elokuva on yksinkertaisesti ollut pinnalla. #Metoosta on keskusteltu ja Oscarit on jaettu, ja vaikka palkintoja ei naisohjaajille nyt tippunut, niin olihan siellä naisehdokkaita joukossa, tältäkin listalta ihana Agnés Varda. Eilen alkoivat myös filkkarit Tampereella, eli sunnuntaihin saakka on Mansessa mahdollisuus nähdä lyhytelokuvaa laidasta laitaan.

Tässäpä tiivistetysti (flunssaisilla aivoilla) joitakin ajatuksia haasteen lopuksi:

Ennen haastetta en ollut oikeastaan katsonut elokuvia ohjauksen näkökulmasta. Totta kai minulla on ollut omat ohjaajasuosikkini, mutta noin tavallisesti olen valinnut elokuvat aiheen tai näyttelijöiden puolesta. Joskus (harvoin) olen tykännyt pohtia, miten elokuva on kirjoitettu, ja miten käsikirjoittajan ja ohjaajan valinnat eroavat toisistaan.

Jokainen tajuaa, että elokuvan tekeminen on ryhmätyötä, ja siihen tarvitaan todella monen ihmisen ammattitaitoa. Tällä listalla osa ohjaajista on taiteellisesta prosessista kokonaisvaltaisesti vastaavia auteur-ohjaajia, osa on palkattu tekemään duuni, osa on siltä väliltä. Mutta merkittävä osa listani naisohjaajista (22/30) on myös itse kirjoittanut elokuvansa (kreditoitu alkuperäiskäsikirjoituksen tai adaptaation laatijana yksin tai työryhmässä).

Haaste alkoi mielijohteesta ja lähti lapasesta nopeasti. Parhaimmillaan katsoin kolme elokuvaa päivässä, enempää en ehtinyt, kun arki kuitenkin pyörii normaalisti. Haaste sai yllättävää julkisuutta, kun Aamulehti huomioi sen tekemällä ison jutun Oscar-sunnuntaina.

Kiitos vielä erikseen kaikille, jotka kommentoivat päivityksiä ja suosittelivat elokuvia livenä, sähköpostilla, Facebookissa ja Twitterissä. Suosituksia tuli niin paljon, että sain niistä toiset kolmekymmentä ohjaajaa kasaan. Mitä haasteesta opin? En mitään, mutta tuli katsottua paljon elokuvia, se on tärkeintä.

26. Lynne Ramsay: Poikani Kevin (2011)

Poikani Kevin on murheellisen ajankohtainen elokuva amerikkalaisille ja listan toinen elokuva, jonka pääosassa on Tilda Swinton. Elokuva on vaikuttava siitä huolimatta, että Lionel Shriverin kirjaan ei ole paljon lisättävää. Swinton esittää äitiä, joka yrittää viidentoista vuoden ajan tulla toimeen esikoispoikansa kanssa. Teini-ikäistä Keviniä esittää taitava Ezra Miller. Elokuvan painostavaa tunnelmaa lisää se, että siinä ei käytetä taustamusiikkia juuri ollenkaan.

Lynne Ramsayn läpimurtoelokuva oli Ratcatcher (1999), joka kertoi teineistä 70-luvun Glasgowissa. Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan tulee jännityselokuva You Were Never Really Here.

Poikani Kevin IMDB:ssä

27. Nora Ephron: Julie & Julia

Olen nähnyt tämän elokuvan kolmesti, enkä vieläkään osaa täsmällisesti sanoa, miksi pidän siitä niin paljon. Elokuva kertoo kahdesta eri aikakautena elävästä naisesta, odotusten ja intohimon ristiriidasta ja ylipäätään rakkaudesta ruokaan.

Julie (Amy Adams) on kolmekymppinen call center -työntekijä, jonka entiset opiskelutoverit ovat tärkeileviä bisnesihmisiä ja joka iltaisin lohduttautuu kokkaamalla maukkaita luomuksia keittiössään itselleen ja aviomiehelleen. Julia Child (Meryl Streep) puolestaan on amerikkalainen keittiösuuruus, 40-luvulla diplomaattimiehensä kanssa Ranskassa asunut kotirouva, joka kirjautui Cordon bleu -kokkikouluun ja kirjoitti tovereidensa kanssa myöhemmin kirjan ranskalaisesta keittiöstä amerikkalaisille. Hänellä oli myös oma TV-ohjelma. 2000-luvun Julie ihailee Julia Childia ja päättää aloittaa blogihaasteen, jossa kokkaa vuoden aikana jokaisen Childin keittokirjan reseptin.

Elokuvassa naisten suhde ruokaan on vielä keskeisemmällä sijalla kuin naisten suhde miehiinsä, jota toki sitäkin romanttisessa komediassa käsitellään. Keskeistä elokuvassa on, että molemmat naiset ottavat perinteisesti kodin ja yksityisen piiriin kuuluvan asian kuten ruoanlaiton ja uudelleenmäärittelevät sen tekemällä siitä julkista toimintaa, jonka avulla he toteuttavat itseään ammatillisesti.

Nora Ephron oli romanttisen komedian tunnetuimpia ohjaajia Yhdysvalloissa. Hänen elokuviaan ovat Julie&Julian lisäksi Uneton Seattlessa (1993) ja Sinulle on postia (1998). Ephron kuoli leukemiaan vuonna 2012.

Julie&Julia IMDB:ssä

28. Susanne Bier: Kosto (2010)

Listan toinen tanskalaisohjaaja! Elokuva tapahtuu osin Tanskassa sekä pieneltä osin nimettömällä pakolaisleirillä Afrikassa. Christian ja Elias ovat 12-vuotiaita ja käyvät samaa koulua. Eliaksen isä on ruotsalainen lääkäri, joka työskentelee Afrikassa. Eliasta kiusataan ruotsalaisuuden vuoksi, mutta luokan uusi poika Christian nousee puolustamaan häntä. Eliaksen isä vannoo väkivallattomuuden nimeen, mutta äitinsä vastikään syövälle menettänyt Christian on todennut, että oma turva paras turva.

”Kosto” käsittelee sitä, miten hyvää tarkoittavat aikuiset saavat usein pahaa aikaan, ja miten aikuisten tappeluissa ja sodissa lapsi vetää aina lyhimmän korren. Elokuva sisältää ahdistavia teemoja ja siinä näytetään brutaalin väkivallan seurauksia. Ohjaaja Susanne Bier tunnetaan myös TV-sarjasta Yövahti.

Elokuva voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 2011.

Kosto IMDB:ssä

29. Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa (2012)

Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -elokuvista tunnettu Julie Delpy on paitsi näyttelijä, myös käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka näyttelee myös omissa elokuvissaan. Delpy on tehnyt useammankin tällaisen komedian, haastetta varten katsoin uudelleen elokuvan 2 päivää Pariisissa. Siinä Delpyn esittämä ranskatar Marion ja hänen amerikkalainen poikaystävänsä (Adam Goldberg) viettävät kaksi päivää Pariisissa, ja siinäkin on kaksi päivää amerikkalaiselle liikaa. Tyttöystävä flirttailee kaikkien kanssa ja joka kulman takaa tuntuu ilmaantuvan Marionin ex-poikaystäviä.

Osa elokuvan komediasta on helppoja vitsejä kulttuurieroilla, kuten sillä miten ranskalainen isä valmistaa ruokaa nyljetystä jäniksestä ja perhe puhuu seksistä ruokapöydässä. Mutta monet improvisoidut keskustelut ovat oikeasti älykkäitä ja hauskoja, ja näyttelijät ovat erinomaisia. Elokuvan Marionin tarinalle on tehty jatko-osa 2 päivää New Yorkissa, jossa kohellusta on vielä vähän enemmän. Delpyn komedioista kannattaa katsoa lisäksi ainakin Skylab (2011).

2 päivää Pariisissa IMDB:ssä

30. Heidi Köngäs: Liian paksu perhoseksi (1998)

Televisiolle kuvattu Liian paksu perhoseksi perustuu Sisko Istanmäen romaaniin. Nuori Kaarina Hazard esittää Kaisua, joka muuttaa Pohjanmaalle työskennelläkseen kyläkaupassa 60-luvulla. Rakennemuutos on käynnissä, osa asiakkaista kulkee vielä hevoskärrillä, muuttovirta käy Ruotsin suuntaan. Isännät juovat kaljaa kaupan rappusilla, liikkeessä kuullaan kylän uutiset ja juorut. Pian kauppa-apulaisen ja kauppiaan (Mika Nuojua) suhde syvenee, mutta millainen on miniän rooli ja asema pohjalaisessa kauppiasperheessä?

Elokuvasta pitävät kaikki, jotka ovat asuneet suomalaisella pikkupaikkakunnalla tai joskus käyneet sellaisella. Tove Idströmin käsikirjoituksessa ei ole mitään turhaa. Pääosanesittäjät (Hazard, Nuojua ja anoppi Liisamaija Laaksonen) sopivat hyvin rooleihinsa. Liian paksu perhoseksi oli käsittämättömän suosittu, kun se tuli aikanaan televisiosta, Areenastakin sitä on katsottu yli 100 000 kertaa. Eikä ihme, ihan tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Elokuvalle myönnettiin Prix Europa -palkinto 1998.

Liian paksu perhoseksi IMDB:ssä

Bubbling under: 30 naisohjaajaa lisää

Romantiikkaa ja huumoria:
Penny Marshall: Big - isoksi yhdessä yössä
Penelope Spheres: Wayne’s World
Leslye Headland: Barchelorette
Catherine Hardwick: Twilight
Zoe R. Cassavetes: Broken English
Nancy Meyers: Holiday

Indie & art house:
Gia Coppola: Palo Alto
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)
Marielle Heller: The Diary of a Teenage Girl
Greta Gerwig: Lady Bird (2017)

Historiaa:
Leni Riefenstahl: Tahdon riemuvoitto
Yuliya Solntseva: Chronicle of Flaming Years
Margarethe von Trotta: Hannah Arendt
Sarah Gavron: Suffragette

Jännitystä ja toimintaa:
Ida Lupino: Varo vapaamatkustajia
Elaine May: Mikey & Nicky
Mimi Leder: Deep Impact (1998)
Mary Harron: American Psycho

Elokuvia maailmalta:
Naoko Ogigami: Ruokala Lokki
Gurinder Chadha: Parempi kuin Beckham
Mira Nair: Monsuunihäät
Haifaa Al Mansour: Vihreä polkupyörä

Kotimaisia:
Ansa Ikonen: Nainen on valttia
Katariina Lillqvist: Uralin perhonen
Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä
Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Marja Pyykkö: Yösyöttö
Saara Cantell: Onneli ja Anneli
Zaida Bergroth: Miami

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 3): elokuvat 21–25

"Without the benefit of Google, ask anybody to name more than five female filmmakers that have made more than three films. It’s shockingly hard." Ohjaaja Leslye Headland (mm. Barchelorette) NYT 20.11.2015

Naisia on elokuva-alalla paljon, myös ohjaajina, ja he ohjaavat kaikenlaisia elokuvia. Tämän näköinen on tilanne, kun olen edennyt haasteeni päivään numero 25. Olen saanut matkan varrella niin paljon ehdotuksia ohjaajista ja elokuvista, että niistä saisin kokoon toiset kolmekymmentä, ja enemmänkin.

Hollywoodissa naisohjaajia sen sijaan on vähän. Kuten lainatusta New York Timesin jutusta käy ilmi, University of South Californian tutkimuksessa selvitettiin 100:n eniten tuottaneen leffan ohjaajien sukupuolijakauma vuosina 2013-2014. Naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Näyttelijä Helen Hunt on sanonut, että tilanne on itse asiassa huonompi kuin kymmenen vuotta sitten: numerot ovat tulleet alaspäin.

Suomessa HS kirjoitti puolestaan perjantaina 2.3. elokuvien saamasta tuotantotuesta ja ohjaajien sukupuolijakaumasta. Suhdeluvut ovat paremmat kuin Amerikassa, miesten ohjaamat elokuvat saivat noin 64 prosenttia, naisten ohjaamat elokuvat 36 prosenttia tukirahoista. Sen sijaan naisten ohjaamat elokuvat saivat noin 100 000 euroa enemmän kehittämistukea.

Bloggauksen lopussa on linkki aiheesta julkaistuihin tutkimuksiin Suomessa ja Yhdysvalloissa. Nyt kuitenkin elokuviin 21–25!

21. Amy Heckerling: Clueless (1995)

Tämä elokuva oli aikuisena vielä hauskempi kuin penskana. Syy: en 14-vuotiaana tajunnut, että siinä pilkattiin sukupolveani ja 90-luvun nuorisokulttuureja, mukaan lukien ns. ”vaihtoehtoinen” kulttuuri. Clueless perustuu Jane Austenin klassikkoon ”Emma” ja onkin ohjaajansa Amy Heckerlingin nokkelasti käsikirjoittama mukaelma tarinasta, jossa hyvää tarkoittava keskenkasvuinen etuoikeutettu nainen sotkee lähipiirinsä elämän sekaantumalla heidän asioihinsa.

Alicia Silverstone nousi pinnalle Aerosmithin musiikkivideon Crazy ansiosta ja teki lopullisen läpimurtonsa tämän elokuvan pääosassa Cher-tyttönä. Cher on tyhmä kuin saapas, mutta aika murunen, samoin hänen kaverinsa Di. Brittany Murphy on valloittava nuori komedienne tässä elokuvassa, traagista, että hän kuoli nuorena. Hyväntuulinen elokuva loppuu tietysti häihin. Erityismaininta hillittömästi liioitellusta 90-luvun nuorisomuodista. Myös: ysärihittejä soundtrackilla!

Clueless IMDB:ssä

22. Agnès Varda: Les Plages D’Agnés (2006)

Agnès Varda on ranskalais-belgialainen ohjaaja ja valokuvaaja, joka nousi pinnalle uuden aallon elokuvan myötä 50-60-luvulla. Hänellä ja aviomiehellään Jacques Demylla oli oma tuotantoyhtiö, jonka kautta he tuottivat omat elokuvansa. Varda käytti myös lapsiaan usein näyttelijöinä elokuvissaan.

En jaksanut katsoa uudelleen Cléo viidestä seitsemään tätä haastetta varten(1962), mutta katsoin tämän sympaattisen omaelämäkerrallisen dokumentin Les Plages D’Agnés (Agnèsin rannat). Elokuvassa käydään läpi Vardan uran ja elämän kohokohtia ja vieraillaan hänelle tärkeillä paikoilla. Agnès Varda tekee 89-vuotiaana edelleen elokuvia ja nyt tammikuussa hän sai Yhdysvaltojen elokuva-akatemian elämäntyöpalkinnon. Hänen dokumenttinsa Kasvot, kylät (2017) on myös Oscar-ehdokkaana tänä vuonna.

Les Plages D'Agnés IMDB:ssä

23. Dee Rees: Mudbound (2017)

Mudbound perustuu Hillary Jordanin samannimiseen kirjaan. Ollaan syvällä Etelässä toisen maailmansodan aikoihin, syrjäisellä maatilalla. Elokuvassa seurataan kahden perheen, isäntäperheen McAllanin ja vuokralaisperheen Jacksonin vaiheita. Molemmista perheistä ”ylimääräinen” poika lähetetään sotaan, ja kummankin perheen poika palaa takaisin muuttuneena. Sivuosassa vilahtaa myös valkoihoinen ryysyköyhälistöperhe.

Mississipissä kohdataan kovaa työtä, syrjintää ja raakaa rasismia, mutta myös luonnon kauneutta ja yllättävää solidaarisuutta ihmisten välillä. Kaikki ovat koko ajan yltä päältä kurassa, niin mustat kuin valkoisetkin. Ankeista aiheista huolimatta kuvat ovat todella näyttäviä. Elokuva sisältää ahdistavia teemoja ja veristä väkivaltaa.

Elokuvan voi katsoa Netflixissä. Kuvaaja Rachel Morrison sai elokuvasta ensimmäisenä naisena parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, siis ikinä. Ja nyt on vuosi 2018. Myös Mary J. Blige on ehdolla paitsi parhaasta naissivuosasta, myös parhaasta alkuperäislaulusta.

Mudbound IMDB:ssä

24. Hannaleena Hauru: Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Vuorossa on ohjaajansa esikoispitkä! Hannaleena Hauru on ohjannut aikaisemmin lyhytelokuvia sekä TV-sarjan jaksoja. Elokuvassa nuoret rakkauden anarkistit tekevät iskuja rakkauden keinotekoisia ilmenemismuotoja, kuten kaupallisia kesähäitä vastaan. Elokuvan maailma on vahvasti maagisrealistinen, pojat ovat jääkiekkoilijoita, tytöt geishakoululaisia ja aikuiset kujalla. Varsinkin alkupuolella vauhtia riittää.

Nuoret pääosanesittäjät ovat hyvin sympaattisia. Elokuvassa on kiinnostavia ideoita ja hauskaa kerrontaa ja se on ammattimaisesti kuvattu, mutta onhan se toki kotikutoinen verrattuna listan muihin elokuviin. Suosittelen elokuvaa varsinkin teini-ikäisille katsojille.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset IMDB:ssä

25. Claire Denis: Beau Travail (1999)

Elokuva perustuu Herman Melvillen pienoisromaaniin Billy Boyd, mutta tarina on siirretty toiseen aikaan ja paikkaan. Kehyskertomuksessa kersantti muistelee aikaansa Djiboutissa, Afrikan sarvessa. Muukalaislegioonalaiset kouluttautuvat, silittävät, seisovat vartiossa ja käyvät bordellissa. Eräänä päivänä kasarmille saapuu uusi nuorukainen, jonka kersantti ottaa silmätikukseen. Alkaa mustasukkaisuuden ja simputuksen kierre.

Elokuvassa vuorottelevat realistinen ja runollinen kerronta, jossa tehokeinona ovat äärimmäisen estetisoidut tanssilliset koulutuskohtaukset. Elokuva sisältää Benjamin Brittenin tunnelmallista musiikkia ja puolialastomia lihaksikkaita miehiä.

Beau Travail IMDB:ssä

Tilastoja elokuvantekijöistä netissä:

Naisohjaajat kotimaisessa elokuvateollisuudessa

Inclusion in the Director’s Chair

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 1)

Olen viime aikoina katsonut paljon elokuvia. Asetin nimittäin itselleni haasteen.

Facebook-uutisvirtani on #metoo-kampanjan ansiosta ollut täynnä kauhistelua siitä, miten hirveitä ihmisiä jotkut vanhat ohjaajagubbet ovat (tai ovat olleet) ja miten heidän elokuviaan ei voi enää katsoa. Uhosin jossain, että voisimme siirtyä nostamaan esiin muita tekijöitä, vaikka sitten niitä naisohjaajia, sen sijaan että nostetaan aina kymmenen vuoden välein uusi metakka Roman Polanskista tai Woody Allenista. Kuka tahansa pystyy jakamaan "Roman Polanski lapsenraiskaaja" -jutun Facebook-seinällään, mutta harvempi osaa luetella viittä naisohjaajaa, joka olisi tehnyt enemmän kuin kolme elokuvaa.

Heitäkin on, ja he tekevät koko ajan lisää elokuvia.

Päätin päivittää Facebook-seinälleni kolmenkymmenen päivän aikana joka päivä jostakin naisohjaajan elokuvasta. Listalla on elokuvia eri vuosikymmeniltä, on klassikkoja ja viihdepläjäyksiä, Hollywoodia ja eurooppalaista elokuvaa, sekalaisessa järjestyksessä. Varsinkin listan alkupää painottuu uudempiin elokuviin, koska ne olen saanut nopeammin käsiini. Kaverini Facebookissa kommentoivat ahkerasti, mikä oli mukavaa. Panen elokuvaesittelyt myös tänne blogiin, niin muutkin voivat nähdä ne.

Alun perin ainoa kriteeri oli, että ohjaaja on nainen, ja se että joka 6. nimi on kotimainen tekijä. Näin listan puolivälissä kriteerit ovat vähän tarkentuneet: elokuvien pitäisi olla sellaisia, että ne ovat olleet Suomessa levityksessä jossain muodossa, ja elokuvan pitää olla ammattilaisten tekemä (amatöörinäyttelijöitä saa olla). Lähes kaikki on eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista elokuvaa (esim. Intiassa ja Japanissa on omat elokuvaperinteensä, joihin en puutu).

Jos on kumma, jos ei ala löytyä muuta katsottavaa kuin Manhattan.

En usko boikotteihin taiteessa, tuntuu, että niiden vaatijat eivät ole kiinnostuneita elokuvista. Mutta "positiiviseen boikottiin" tai suosimiseen uskon. Toistan vielä, että elokuvat eivät ole missään järjestyksessä, niiden ei ole tarkoitus olla ”lajivalioita” eivätkä edusta edes välttämättä omaa (sinänsä pistämätöntä) elokuvamakuani. Ainoa tarkoitus on muistuttaa, että naisia on elokuva-alalla, myös ohjaajina, ja paljon.

Minusta #metoo on suunnilleen parasta ikinä ja elokuvataiteelle loistava tilaisuus tuulettaa kaanonia. Unelmoin maailmasta, jossa minun ei tarvitse katsoa yhtään Lars von Trierin elokuvaa eikä selitellä, miksi en pidä niistä. Tosiasiassa yksikään ohjaaja milloinkaan ei ole tehnyt täysin ohittamatonta elokuvaa, jonka kaikkien olisi pitänyt nähdä.

Elokuvat 1–15

1. Ildikó Enyed: Kosketuksissa (2017)

Ajatuksia herättävä unkarilainen elokuva kahdesta teurastamon työntekijästä, jotka huomaavat näkevänsä öisin yhteistä unta. Hyvin symbolinen elokuva, osa symboliikasta meni minulta ohi, mutta unkarilainen yleisö on tottuneempi katsomaan tuollaista kerrontaa, jossa kaikki ei ole sitä miltä päällepäin näyttää. Rakkaustarina teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Elokuvaa ei voi suositella varauksitta ihan kaikille, siinä on sisältöä, joka ei sovi herkille katsojille. Kun olin katsomassa tämän tammikuussa, kaksi ihmistä lähti kesken näytöksen pois.

Elokuva voitti Berliinin filmifestivaalin pääpalkinnon Kultaisen karhun.

http://www.imdb.com/title/tt5607714/?ref_=nv_sr_1

2. Anne Fontaine: Viattomat (2016)

Toinen maailmansota on päättynyt, Neuvostoliitto on miehittänyt Puolan. Punainen risti pelastaa liittoutuneiden sotilaita sairaalassa. Naislääkäri saa läheisestä nunnaluostarista avunpyynnön: sodan jalkoihin jääneistä nunnista ja noviiseista iso joukko on raskaana. Agata Kulesza, joka oli aivan loistava Ida-elokuvassa (2013), tekee hyytävän roolin luostarin abbedissana.

Anne Fontainen edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Coco ennen Chanelia (2009).

http://www.imdb.com/title/tt4370784/?ref_=nv_sr_1

3. Gillian Armstrong: Pikku naisia (1994)

Tämä elokuva on sieltä listan kaupallisemmasta päästä, klassikkofilmi ysäriltä. Elokuva perustuu Louisa Mary Alcottin tyttökirjaklassikkon Pikku naisia. Se on täynnä aikansa kovimpia tähtinäyttelijöitä, mm. suloinen Kirsten Dunst perheen nuorimpana tyttärenä Amyna.

Eletään sisällissodan vuosia. Keskiluokkainen perhe on pudonnut sosiaalisesta asemastaan ja äiti yrittää tulla toimeen neljän tyttärensä kanssa miten parhaiten taitaa. Isä on sodassa. Tyttöjen - Megin, Jon, Bethin ja Amyn - aseman tekee ongelmalliseksi se, että ”hyvän perheen” köyhille tyttärille on hyvin vähän vaihtoehtoja ammatin tai kutsumuksen suhteen. Sitten kitkutellaan kotiopettajina ja seuraneiteinä ja lähetellään novelleja lukemistolehtiin.

Kirjallista elokuvaa vaivaa ajoittain jäykkä dialogi, johon on ahdettu mahdollisimman paljon asiaa. Ohjauksesta tekee kuitenkin viehättävän se, että kaikki elokuvan henkilöt tekevät koko ajan jotakin käsillään: ompelevat, viikkaavat, pakkaavat, soittavat, kirjoittavat, leipovat, laittavat ruokaa jne. Katsokaa vaikka. Epookki on rakennettu huolella ja säästelemättä.

Elokuva oli ehdolla kolmen Oscar-palkinnon saajaksi, mm. parhaan naispääosan palkinnolle, eli Winona Ryder.

http://www.imdb.com/title/tt0110367/?ref_=nv_sr_1

4. Kathryn Bigelov: The Hurt Locker (2008)

Sotaelokuva, kertoo amerikkalaisesta pomminpurkuryhmästä Irakissa. Alkaa toiminnalla ja jännitys on hyvin rakennettu alusta loppuun saakka. Jeremy Renner on tässä pääosassa sekopäisenä pomminpurkajana, tunnetaan nyttemmin supersankari Hawkeyena.

Sotaelokuvissa on usein melskettä ja pauhaavaa musiikkia, mutta tämä sota on hiljainen. Bagdadin autioilla kaduilla on hiljaista, sotilaidenkaan ei parane metelöidä kun tunkeutuvat rakennuksiin tai väijyvät tarkka-ampujaa aavikolla. En osaa sanoa, onko tämä nyt sitten ”erilainen” sotaelokuva, mutta ainakin päähenkilö tuntuu psykologisesti uskottavalta.

Elokuva voitti kuusi Oscar-palkintoa, muun muassa parhaan elokuvan, -ohjauksen ja -käsikirjoituksen palkinnot. Kathryn Bigelov on toistaiseksi ainoa naisohjaaja, jolle tämä kunnia on myönnetty, ehkä nyt kymmenen vuotta myöhemmin olisi jälleen naisehdokkaan (Greta Gerwig) vuoro?

http://www.imdb.com/title/tt0887912/?ref_=nv_sr_1

5. Jane Campion: Piano (1993)

Tässä elokuvassa kaikki osui kohdalleen. Kuvaaja, käsikirjoitus, näyttelijävalinnat, musiikki, ohjaus. Nuoruuden lempielokuvia, joka oli ilo katsoa taas pitkän ajan jälkeen. Jane Campion ei saanut Oscaria ohjauksesta, mutta käsikirjoituksesta kyllä, samoin Holly Hunter ja Anna Paquin pää- ja sivuosista.

Jane Campion on uusiseelantilainen ohjaaja, jonka edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Keats-elokuva Yön kirkas tähti (2009). Pidin kyllä siitäkin. Piano voitti ensimmäisenä naisen ohjaamana elokuvana Cannesin elokuvajuhlien tärkeimmän palkinnon Kultaisen palmun.

http://www.imdb.com/title/tt0107822/?ref_=nv_sr_1

6. Selma Vilhunen: Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012)

En ehtinyt katsoa tätä haastetta varten Tyttö nimeltä Varpua (2016), mutta tämän lyhytelokuvan ehdin katsoa. Selma Vilhunen on ainoa suomalainen naisohjaaja, joka on ollut Oscar-ehdokkaana. Tunnetaan myös dokumentista Hobbyhorse revolution (2017). Plus: Meillä on kotona täsmälleen tuon näköistä.

http://www.imdb.com/title/tt2256646/?ref_=nm_flmg_dr_8

7. Ava DuVernay: 13. lisäys (2016)

Dokumenttielokuva käsittelee Yhdysvaltain vankilabisnestä ja mustaihoisten miesten kriminalisointia eri vuosikymmeninä. Yhdysvalloissa on suhteessa enemmän väestöä vankilassa kuin missään muussa maailman maassa. Vangit menettävät myös osin kansalaisoikeutensa, kuten äänioikeuden. Dokumentti pureutuu järjestelmän syihin, jotka ulottuvat sisällissotaan saakka. Nimi 13. lisäys viittaa Yhdysvaltain perustuslakiin, jossa todetaan kaikkien kansalaisten olevan vapaita, paitsi jos heidät on tuomittu rikoksesta. Usein tuomitsemisen (tai oikeastaan ilman tuomiota vangitsemisen) syyksi riittää ihonväri.

Ohjaaja tunnetaan myös historiallisesta elokuvasta Selma (2014). 13. lisäys pyörii parhaillaan Netlflixissä.

http://www.imdb.com/title/tt5895028/

8. Agnieszka Holland: Europa Europa (1990)

Elokuva on tositapahtumiin perustuva veijaritarina Samuel-pojasta, joka syntyy juutalaiseen perheeseen. Hän joutuu toisen maailmansodan melskeissä puolalaiseen orpokotiin ja kasvaa kunnon komsomol-nuoreksi, sitten Hitler-Stalin-paktin purkautuessa olosuhteiden pakosta Saksan Wehrmachtiin. Samuel ei todellakaan ole mikään oman elämänsä sankari, vaan veijaritarinan sääntöjen mukaisesti tilanteet muuttuvat uskomattoman sattuman johdosta kerta toisensa jälkeen. Uskomattomin sattuma vie hänet, juutalaispojan, Hitler Jugendin eliittikoulun oppilaaksi. Raskaasta aiheestaan huolimatta elokuva ei ole erityisen synkkä, vaan ilon pilkahduksiakin löytyy, jopa romanttiikkaa (intohimon kohteena nuori Julie Delpy).

Europa Europa voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globen vuonna 1992.

http://www.imdb.com/title/tt0099776/

9. Patty Jenkins: Wonder Woman (2017)

Marvel-universumiin sijoittuvat supersankarileffat ovat olleet viime vuosien suurimpia kassamagneetteja. Niitä on jopa sanottu elokuvateollisuuden pelastukseksi, koska ne ovat houkutelleet katsojat takaisin elokuvasaleihin Netflixin ja pienen ruudun ääreltä. Patty Jenkins ohjasi puolestaan tämän DC:n supersankarihahmoon perustuvan elokuvan, joka kertoo siitä, miten amatsoniprinsessa Dianasta tuli supersankari Ihmenainen. Elokuvassa on ei-ehkä-yllättäen sarjakuvamaista toimintaa ja kauniita päähenkilöitä.

http://www.imdb.com/title/tt0451279/?ref_=nv_sr_1

10. Chris Buck ja Jennifer Lee: Frozen – Huurteinen seikkailu (2013)

Vuorossa on animaatio! Frozen on epäilemättä kulttuurisesti viime vuosien vaikutusvaltaisimpia elokuvia. En tiedä, aavistiko Disney alunperin osuneensa kultasuoneen, kun se julkaisi Lumikuningatar-mukaelmansa vuonna 2013. Olkoonkin, että Disney tätä nykyä on enemmän erilaisten lisenssien hallinnointiin keskittyvä yhtiö kuin elokuvastudio. Elokuva voitti kaksi Oscaria ja sai päiväkotien lapset pukeutumaan Elsaksi jokaisessa mahdollisessa tilanteessa vuosiksi eteenpäin.

Noin tarinan puolesta Frozen on lopulta aika sekava, sisarusrakkaudesta on kysymys ja miehistä lähinnä mahdollistajina tai vastustajina. Ensimmäinen näytös on timmimpää tavaraa kuin loput ja laulutkin ovat parempia. Elokuvan päähenkilö on virallisesti pikkusisko Anna, mutta pikkutyttöjen idoli on tietysti Elsa, jolla on supervoimia. Ehkä tämä on elokuvan suosion salaisuus, yhden Disney-prinsessan sijaan heitä on kaksi.

En itse asiassa ymmärrä, miksi juuri tämä elokuva on niin suosittu. Toiminnallisia sankarittaria on Disneyllä ollut ennen tätäkin, esimerkiksi elokuvassa Tangled – Kaksin karkuteillä. Mutta Frozen on tuottanut maailmanlaajuisesti yli miljardi dollaria ja sen arvellaan olevan kaikkien aikojen 10. eniten lipputuloja tuonut elokuva. Jennifer Lee vastasi myös elokuvan käsikirjoituksesta. Hän on kertonut ihailleensa nuorempana film noir -elokuvien sankarittaria, sillä näissä elokuvissa naispäähenkilön oli lupa olla monimutkainen ja hieman paha.

http://www.imdb.com/title/tt2294629/?ref_=nv_sr_1

11. Tom Tykwer, Lana Wachowski, Lilly Wachowski (nimellä Andy Wachowski): Pilvikartasto (2012)

Tämä filmi floppasi teattereissa, mutta pidin tästä. Katsoin tämän vasta nyt. Tykkäsin, miten eri tarinalinjat vaihtelivat eri aikoina ja lomittuvat yhteen. Näyttelijät olivat hyviä ja vähän erilaisissa rooleissa kuin yleensä. Romanttinenkin tämä oli. Iski myös halu lukea David Mitchellin kirjoja.

Wachowskin sisarukset tunnetaan mm. Matrix-elokuvista.

http://www.imdb.com/title/tt1371111/?ref_=nv_sr_1

12. Pirjo Honkasalo: Tulennielijä (1998)

Näin tämän elokuvan tuoreeltaan ysärillä, pidin siitä silloin ja pidin siitä nyt, kun katsoin uudestaan. Elokuva on varsinainen perheyritys, käsikirjoitus on Pirkko Saision ja nuorena Irenena esiintyy Elsa Saisio. Elokuvassa on mustavalkoisena kuvattu kehyskertomus, jossa entinen sirkustaiteilija kulkee Kallion kaduilla. Varsinaisessa kertomuksessa kaksostytöt Irina ja Helena kulkevat pitkän tien orpokodista sirkuksen kautta omaan minuuteen. Vaikuttavin henkilöhahmo on kuitenkin Tiina Weckströmin esittämä äiti.

Elokuvassa kiinnitti huomiota voimakkaasti käytetty musiikki, joka on Richard Einhornin käsialaa.

http://www.imdb.com/title/tt0120872/?ref_=nv_sr_1

13. Sally Potter: Orlando (1992)

Upeasti puvustettu ja lavastettu elokuva, jossa englantilainen Orlando-nuorukainen saa kuningatar Elisabeth I:lta tehtävän: älä koskaan vanhene. Orlando tottelee, elää neljäsataa vuotta ja huomaa vuosisatojen kuluessa muun muassa sukupuolensa muuttuneen miehestä naiseksi. Kuten pääosanesittäjänsä Tilda Swinton, ajaton elokuva on vanhentunut vain vähän. Päähenkilö puhuttelee välillä kameraa ja rikkoo hauskasti illuusiota. Eniten pidin jaksosta, jossa Orlando tutustuu suureen runoilijaan ja pyytää tältä palautetta omista teksteistään. Elokuva perustuu Virginia Woolfin samannimiseen romaaniin.

http://www.imdb.com/title/tt0107756/?ref_=nv_sr_3

14. Catherine Breillat: Barbe bleue (2009)

Rikoin sääntöäni sen verran, että valitsin ranskalaiselta Catherine Breillatilta elokuvan, jota ei ole varsinaisesti julkaistu Suomessa. Tämä nokkela pieni elokuva löytyi kuitenkin meiltä hyllystä. Jos haluaa tutustua ohjaajan tuotantoon noin muuten, voi katsoa Romance X:n tai Sisarelleni.

Barbe bleue eli Siniparta on ylipäätään lempitarinoitani. Breillat on lisännyt siihen oman kierteensä, ei niin kovin yllättäen. Karismaattinen Lola Créton esittää ritari Siniparran nuorta morsianta, joka näkee avioliitossa tilaisuuden rikastua ja kostaa luostarikoulun abbedissalle, joka on kohdellut häntä ja hänen sisartaan kaltoin.

Siniparta antaa morsiamelle kaikki avaimet linnan eri huoneisiin, mutta kieltää avaamasta ”sitä yhtä ovea” – jonka takaa löytyvät tietysti ritarin edelliset, murhatut vaimot. Ei varsinainen spoileri, koska kaikki tietävät tarinan, vain lopetuksesta on erilaisia versioita. Niin tässäkin elokuvassa. Opetus on, että tieto ei tapa, pelko tappaa. Näistä aineksista olisi saanut isommankin elokuvan. Barbe bleue on pienellä budjetilla televisiolle kuvattu ja vain 78 minuutin mittainen. Toisaalta katsojan mielikuvitus voi täydentää loput.

http://www.imdb.com/title/tt1355623/?ref_=nm_flmg_wr_3

15. Lina Wertmüller: Rakkautta ja anarkiaa (1972)

Tämän filmin kanssa kävi ohraisesti: se tuli syksyllä Teemalta, mutta nauhoitus oli mennyt pieleen. Sitä ei ole saatavilla maakuntakirjastosta, ja katseluaika Yle Areenasta on jo loppunut. Päivitän elokuvasta siitä huolimatta. Olen nähnyt sen viimeksi teininä ja se teki erittäin suuren vaikutuksen. En tiedä itse asiassa ketään, joka olisi nähnyt tämän elokuvan eikä olisi tykännyt siitä.

Elokuvassa ujo anarkisti piilottelee bordellissa aikeissaan salamurhata Mussolini. Muita henkilöitä ovat hänen "serkkunsa", vallankumouksellinen Salomè-prostituoitu (joka siis piilottelee häntä) sekä rakkauden kohde Tripolina. Ilotalokohtaus, jossa naiset esittelevät sulojaan, on taatusti mieleenpainuva! Elokuva on antanut nimensä helsinkiläiselle R&A-elokuvafestivaalille.

Italialainen elokuvaohjaaja Lina Wertmüller (s. 1928) oli ensimmäinen nainen, joka oli Oscar-ehdokkaana ohjauksestaan, elokuvasta Mies joka osti elämänsä (1975). Hän on myös käsikirjoittaja (mm. Fransiskus Assisilaisen elämästä kertova Veli Aurinko, Sisar Kuu 1972) ja tehnyt elokuvia ihan viime vuosiin saakka.

http://www.imdb.com/title/tt0070061/?ref_=nm_flmg_dr_25

Siinäpä tämä ensimmäinen puolikas. Päivitän seuraavat elokuvat blogiini varmaan viisi leffaa kerrallaan, katsotaan nyt.

Bluffarin opas naisohjaajiin

Elokuvahan ei varsinaisesti ole minun alaani. Tämä New York Timesin artikkeli Hollywoodin naisohjaajista marraskuulta kiinnitti kuitenkin huomioni. Suosittelen artikkelia kaikille, en vähiten sen upean kuvituksen vuoksi. Palasin artikkeliin hiljattain, sillä olin miettinyt paljon ohjaaja Leslye Headlandin siinä heittämää haastetta: nimeä viisi naisohjaajaa, jotka ovat tehneet enemmän kuin kolme elokuvaa.

Kannattaa miettiä vastausta hetki ennen kuin jatkaa lukemista. Bloggauksen lopussa nimittäin tarjotaan ehdotuksia. Mutta asiaan: miksi vastauksen löytäminen on niin älyttömän vaikeaa?

Kirjallisuus on sangen tasa-arvoinen taiteenala. Joissakin genreissä naiskirjoittajat ovat enemmistönä, toisissa miehet. Elokuva-alan miesvaltaisuus sen sijaan tuntuu katsomosta nähtynä äkkiseltään ällistyttävältä. Äkkiseltään. Sillä on eroa elokuvalla ja Hollywoodilla. Mutta mennään siihen kohta.

Mykkäkaudella naisohjaajia ja muita elokuvantekijöitä oli yllin kyllin, samoin mustavalkoisen Hollywood-glamourin kulta-aikoina. Vasta 70-luvulla Tappajahai-elokuvien myötä Hollywoodin blockbusteri käynnisti toimintaelokuvan ja miesohjaajien valtakauden. Elokuvat tehdään noin 12-vuotiaiden mieskatsojien makuun. Ei ihme, että draamakerronta on viime vuosina karannut paljolti televisiosarjan puolelle.

Kun katsotaan sadan eniten lipputuloja tuottaneen elokuvan listaa, naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Kannattaa vilkaista artikkelista myös San Diego State Universityn luvut: 95 prosenttia kuvaajista, 89 prosenttia käsikirjoittajista ja 82 prosenttia leikkaajista oli miehiä vuonna 2004.

(Puhumattakaan siitä, että mustaihoisen naisnäyttelijän on edelleen vuonna 2016 mahdotonta päästä edes Nina Simonen rooliin.)

Mitä ihmeen väliä on jollain Hollywoodilla ja sen sukupuolijakaumalla? Tämä on asia, jota mietin ihan oikeasti.

Gal Gadot elokuvassa Wonder Woman (2017). Lähde: IMDB

Isot tuotantokoneistot eivät toimi niin, että ilkeät seksistimiehet istuvat hallituksissa ja päättävät, mitä ihmiset menevät katsomaan. Todellisuudessa niitä elokuvia tehdään 12-vuotiaille penskoille siksi, että ne edelleen kelpaavat myös naisille. Sukupuolten tasa-arvoon heränneelle, valveutuneelle nörttitytölle kelpaa Avengers, koska se on hauska ja koska siinä voi katsoa Robert Downey Juniorin naamaa. Sitä tehdään, mikä tuottaa rahaa.

Mitä supersankareihin tulee, alkuperäisissä Marvel-sarjakuvissa on järjestään enemmän naishahmoja kuin niistä tehdyissa elokuvissa. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että supersankarielokuvat ovat kuitenkin pohjimmiltaan melko perinteisiä toimintaelokuvia. Ryhmä X -sarjakuvissa on paljon Roguesta, Stormista ja Kitty Prydesta kertovia tarinoita, elokuvat keskittyvät Wolverinen ja miesten tarinoihin.

Yksi ratkaisu voisi olla, että katsoo kunnon elokuvia. Indie-elokuvafestivaaleilla Sundancesta Tampereen elokuvajuhlille esitetään yllin kyllin naisten ohjaamia pätkiä. Olkoonkin, että Tampereen filkkareilla pitkäelokuvasarjassa melkein kaikki ohjaajat tänä vuonna olivat miehiä. Voi katsoa monta lyhyttä. Voi jättää katsomatta sen typerän supersankarielokuvan.

Tai sitten voi mennä katsomaan Patty Jenkinsin Wonder Womanin ensi vuonna.

Toinen ratkaisu murtaa stereotypioita voikin olla se, että nostaa ja huomioi niitä elokuvia, joita naiset todella ovat tehneet. Kaikki elokuvat eivät tällaista nostamista edes tarvitse. Myös naisten ohjaamat elokuvat ovat tuottaneet viime vuosina käsittämättömiä summia rahaa. Jennifer Lee oli toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Disneyn Frozen-elokuvassa, joka on ehtinyt jo kymmenen kaikkien aikojen eniten tuottaneen elokuvan listalle. Siis kaikkien elokuvien, ei animaatioiden. Catherine Hardwicke ohjasi ensimmäisen Twilight-elokuvan, joka tuotti hitokseen rahaa.

Toimintaelokuvaohjaaja Kathryn Bigelow on tehnyt elokuvia, joiden budjetti on pienen valtiontalouden kokoinen. Hän on myös toistaiseksi ainoa nainen, joka on voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon.

Hollywood-filmejä pääsevät tekemään sekä miehet että naiset, kun he ovat oikeaa sukua. Helppo tärppi elokuvavisoihin onkin muistaa vain ohjaajan sukunimi: Coppolan perheestä isä Francis Ford, poika Roman sekä tyttäret Sofia (mm. Marie Antoinette, Virgin Suicides) ja Gia (Palo Alto), Cassavetesin perheestä isä John, poika Nick sekä tytär Zoe R. (mm. Broken English). Siinä tulikin muuten ensimmäinen vihje, miten bluffata vastaus Headlandin kysymykseen.

Kannattaa olla myös rikas ja kuuluisa, kuten Angelina Jolie tai Madonna, sitten pääsee ohjaamaan oman elokuvan.

Kolmas ratkaisu voisi olla se, että tekee itse. Toki tämä on helpomin sanottu kuin tehty. Elokuvan tekeminen on raskasta ja raivostuttavaa ilman typeriä stereotypioitakin. Toisaalta, ohjaaja nyt joutuu kestämään ylipäätään kaikenlaista. Voi pyrkiä elokuvakouluun, kuvata lyhytfilmejä festareille ja toivoa parasta.

Suomalainen elokuvaohjaaja Jalmari Helander (Rare Exports, Big Game) sanoo suoraan Olivia-lehden haastattelussa: ”Minulla on edelleen hirveä pätemisentarve, ja se ajaa eteenpäin.” Luulisi kohtuuttomia yllytyshulluja olevan naisissakin. Olkoonkin, että miesten voi olla helpompi päästä urallaan nosteeseen, kuten New York Timesin artikkelissa kuvataan. Nostetta voi olla monenlaista. Helanderiakin kuvataan Olivian haastatteluissa sanoilla ”toinen jalka alkaa jo olla Hollywoodissa”.

Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni, joskus on vaikeaa muistaa elokuvan ohjaajaa ylipäätään, saati sitten oliko tämä mies vai nainen. Nämä viisi naisohjaajaa suomalaisen katsojan pitäisi tietää vaikka olisi miten juntti:

Nora Ephron on ohjannut etenkin romanttisia komedioita, mm. Uneton Settlessa, Sinulle on postia, Julie & Julia. Brittiläinen Sally Potter tunnetaan varsinkin Tilda Swintonin tähdittämästä Orlandosta. Myös: Ginger & Rosa. Amerikkalainen Gillian Armstrong on ohjannut ysärielokuvan, kolmen Oscarin ehdokkaan Pikku Naisia sekä paljon muitakin elokuvia. Jane Campion on ainoana naisena voittanut Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun (elokuvalla Piano). Ja sitten on tietenkin Sofia Coppola.

Nousussa olevista nuoremmista ohjaajista voisi Zoe Cassavetesin ja Gia Coppolan lisäksi mainita Lena Dunhamin (Girls-tv-sarja) ja Jill Solowayn (Transparent-tv-sarja, jonka on tuottanut Amazon).

Suomalaisista elokuva-ummikonkin pitäisi tunnistaa Saara Cantellin, joka julkaisee vissiin elokuvan vuodessa tätä nykyä, sekä Pirjo Honkasalon.

En yritäkään esiintyä elokuvatietäjänä, kunhan katselen filmejä ja seuraan näitä keskusteluja toisella silmällä. New York Timesin artikkelin lopussa kysytään, miksi naisohjaaja ei voisi ohjata Teräsmies-elokuvaa. En ole aivan varma, miksi kenenkään pitäisi ohjata saati katsoa Teräsmies-elokuvaa.

Mutta hyviä filmejä katson mielelläni, ja mielellään sellaisia, jotka on suunnattu muillekin kuin 12-vuotiaille.

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.