Pieni on kaunista

Palasin Ruotsista. Kirjamessuilla Göteborgissa oli paljon ja kaikkea ja ennen kaikkea laareissa tarjolla jos jonkinnäköistä painatetta. Oli Novellix-firman novellivihkoja, joita myydään Ruotsissa yksittäisinä kirjakauppojen tiskeillä. Niitä saa myös teemoittain, esimerkiksi neljä kappaletta kauniissa kartonkirasiassa, messuilla jopa paperipussiin itse poimittuna kilohintaan irtokarkkien tavoin. Osa novelleista on uusintapainoksia klassikoista, osa ihan uusia, kuten Karin Tidbeckin Lussiferda.

Novellix-novelleja on ollut saatavilla jo vuosia. Suomessa en ole törmännyt vastaavaan, tuttu pienkustantaja lisäksi epäili, että katteet eivät lyö kustantajan kannalta leiville. Yhden novellin hinnaksi tuli nimittäin kilohintaan ostettuna 30 kruunua eli noin kolme euroa.

Runorintamalta on kantautunut uutisia, että vihkoina julkaistavat runot ovat nyt Se Juttu. Toki runojen julkaiseminen vihkoina on vanha perinne, kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin teki niin. Poesia-kustannus toimittaa Poesiavihkot-sarjaa, jonka voi tilata kotiin. Omaa tuotantoaan vihkomuodossa on julkaissut myös muun muassa runoilija Juha Rautio.

Pienlehtiä ja monisteita

Spekulatiivinen fiktio (scifi, fantasia, kauhu ym.) tuntee pienlehtinä julkaistuja novelleja ja tarinoita, con-raportteja, sekalaista kauno- ja asiaproosaa sekä vaikkapa raapaleita eli tasan sadan sanan tarinoita. Lähinnä näitä pinepainatteita voi ostaa kirjailijoilta itseltään coneissa eli alan tapahtumissa, mafiailloissa eli eri kaupunkien scifiseurojen kuukausitapaamisissa, tai vaikkapa kirjamessuilla. Onpa niitä levitetty Usva-leirin nuotiopiirissäkin.

Ahkeria pienpainatteiden tuottajia ovat muun muassa kauhuveteraani Boris Hurtta Kamala ukko -sarjallaan sekä ”viimeinen roskakirjailija” Shimo Suntila Arcturus- tai Arczine -sarjoillaan.

Minäkin tein pienlehden, Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia julkaistaan nimittäin ensi viikolla. Eräs alun perin Osuuskumma tarjoamieni novellien mukana ollut tarina herätti kiinnostusta, mutta ei teemansa puolesta sopinut kokoelmaan. Se on vaihtoehtohistoriallinen novelli ja lisäksi hyödyntää maailmankirjallisuuden kuuluisinta salapoliisihahmoa, Sherlock Holmesia. Novellista lisää kirjoituksen lopuksi.

Vinkit pienlehden tekemiseen

En ole graafikko enkä painopinnan valmistaja, ihan tavallinen pulliainen, tai ehkä jopa tavallista kädettömämpi. Silti sain siistin näköisen pienpainatteen aikaiseksi. Näin se tapahtuu:

- Sivuja on oltava neljällä jaollinen määrä.

- Kaikkein helpointa on taittaa lehdykkä tekstinkäsittelyohjelmalla A5-kokoon, jolloin taitetulle A4-liuskalle mahtuu neljä tekstisivua kaksipuolisena kopiona.

- Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkon kannen tekemiseen tarvitsin graafikon apua. Hän teki kuvaideastani painovalmiin PDF-tiedoston, jossa oli kulmissa leikkuumerkit kopioliikkeen leikkuria varten. Näin vältyttiin valkoisilta marginaaleilta, jotka tulostuksessa väistämättä muuten jäisivät reunoihin. Jos niiden kanssa voi elää, ilman graafikkoakin pärjää.

- Tein ensin kotona lehdestä mock upin tulostamalla sivut A5-kokoon ja leikkaamalla ja liimaamalla taittoarkeille olohuoneen pöydän ääressä. Varmistin, että sivut menivät oikeaan järjestykseen kopiokonetta varten. Näin pienlehtiä tehtiin 90-luvulla! Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkossa on 20 sivua, joten parillisten ja parittomien sivujen asettelu alusta loppuun ja lopusta alkuun oli helppoa.

- Harjoituskappaleen tein kopiokoneen avulla ottamalla mock upista kaksipuolisen kopiot. Kannattaa huomata, että vanhanaikaisissa ”louskuttavissa” kopiokoneissa (niissä, joissa on laskettava kansi) kone kääntää kaksipuoleiset arkit, jolloin joka toisen on oltava alareuna ja joka toisen yläreuna vasemmalle.

- Lopuksi tulostin kaksipuoleiset arkit kaksipuoleisiksi kopioiksi. Kopiokortteja saa esimerkiksi yliopiston kirjastosta, niitä myydään muillekin kuin opiskelijoille, mutta kopioliikkeessäkin pääsee aika halvalla.

- Sitten kävin kopioliikkeessä hakemassa värikannet, jotka olin lähettänyt PDF-muodossa sähköpostilla aikaisemmin.

- Ja lopulta niittasin vihkot yhteen kotona tukevalla nitojalla.

Miksi pienlehtiä tehdään? Siksi, että se on hauskaa. Pienlehti ei ole ammattimainen julkaisu, se saa olla omannäköinen ja vähän tai paljonkin punk. Tärkeintä pienpainatteessa on tuottaa iloa itselle ja vastaanottajalle.

Siitä vain tekemään!

***

Lue eksklusiivinen novelli Saara Henrikssonilta

Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja on ainoa kirjoittamani Sherlock Holmes -tarina. Eräänlaista fanifiktiota siis. Holmes-tarinoita ovat kirjoittaneet paljon muutkin kuin alkuperäinen kirjailija sir Arthur Conan Doyle, esimerkiksi jo aikoinaan Mark Twain, nykykirjailijoista esimerkiksi Neil Gaiman ja Suomessa muun muassa Petri Salin. Onpa meillä ilmestynyt antologiakin, Sherlock Holmes Suomessa. Pienkustantajalta, tietysti.

En ole siis ensimmäinen enkä viimeinen kirjailija apajilla. Olen kuitenkin yrittänyt antaa tarinalle oman leimani. Novellissa päähenkilö, lääketieteen kandidaatti J.H.Watson on juuri muuttanut Lontooseen, erikoisen herrasmiehen asuintoveriksi. Höyryllä toimivat raitiovaunut ja muu teollinen edistys muokkaavat kaupunkikuvaa, sosiaaliset probleemat sekä väkivaltaiset rikokset ovat arkipäivää. Herra Holmes vaikuttaisi olevan jonkinlainen rikollisuuden asiantuntija, sillä hänen pakeillaan ravaavat niin poliisit kuin liikemiehetkin. Jokin on kuitenkin vinossa, talossa ja maailmassa, aivan kuin Watson olisi mukana väärässä tarinassa.

Ja sitten eräänä päivänä vuokraemäntä rouva Hudson katoaa…

Vihkosta ei saa ostaa mistään, mutta 40 ensimmäistä onnellista Avaruusajan unelmien hankkinutta henkilöä saa sen minulta henkilökohtaisesti kaupan päälle. Avaruusajan unelmia ilmestyy 12. lokakuuta. Novellin saa tilaamalla Avaruusajan unelmia Osuuskumman verkkokaupasta tai ostamalla kokoelman Helsingin kirjamessuilta 25.–28.10. tahi Aavetaajuus-kaupasta (Kustaankatu 1, Helsinki).

Tai tuoreeltaan molemmat voi hankkia Avaruusajan unelmien julkistamistilaisuudesta Teos&Tulenkantajien kirjakaupasta 12.10. klo 18 (Hämeenpuisto 25). Tervetuloa!

Sherlock 4: Pimeä puoli

”Give the people what they want.”
”Never do that. People are stupid.”

Uusi Sherlock -sarjan neloskausi on ilmestynyt Netflix-suoratoistokanavalla. Neljännen tuotantokauden vastaanotto on ollut fanien keskuudessa vaihtelevaa. Kirjoittajien (Mark Gatiss, Steven Moffat) näkökulmasta on aina iso haaste lähteä kehittämään henkilöhahmoja lähdemateriaalin ulkopuolella. Uudella tuotantokaudella on enää pinnallisia yhtymäkohtia sir Arthur Conan Doylen tuotantoon. Pidin siitä silti.

Katsoin sarjan uudemman kerran, mutta siitä näkökulmasta, että päähenkilö onkin Siân Brooken esittämä naishahmo. Ensin hän on punatukkainen ”E” bussissa, sitten Faith, sitten terapeutti ja lopussa Hannibal Lecter ei kun Eurus Holmes. En pitänyt hahmoa niinkään kirjaimellisesti "Holmesin veljesten siskona", vaan tuttua Sherlockia korvaavana hahmona niissä kohtauksissa, joissa päähenkilön tarinaa syvennettiin.

”This is me”

Sarjassa jauhetaan Jim Moriartysta, mutta hänestä ei ole kyse. Sherlock syyttää Moriartya uudelleen ja uudelleen, kun hän itse on tapahtumien alku ja juuri. Nimi vain meni väärin. Moriarty ei ole Sherlock Holmesin pimeä puoli, Eurus on. Ei niin, että Andrew Scottin näyttelemä hahmo ja roolisuoritus olisivat yhtään vähemmän vakuuttavia! MP3-soittimesta Queenia huudattavan Moriartyn oma kohtaus on viimeisen jakson piristysruiske.

Juonikehityksestä vihjattiin jo vuoden takaisessa Abominable Bride -jaksossa: Sherlock tietää, mitä pahis seuraavaksi aikoo, koska hän on se pahis. Eurus tekee sen, mitä Sherlock ei voi. Uhkailee veljeään, viettelee Watsonin, lohduttaa tätä terapeutin hahmossa, murhaa ja tuhoaa. Hyvä esimerkki on, että Sherlock ei voi olla varma, onko hän todella tavannut Faithin vai hallusinnoinut tämän vierailun. Mrs. Hudson ei näe vierailijaa, eikä huumekauppias keittiössä.

”I am reminding you of your friend, I think.”
”That´s not necessarily a good thing."

Salapoliisin myötätuntoisen päiväpuolen tehtäväksi jää syleillä pimeys osaksi itseään.

Loistavaksi vastakohdaksi rikkinäiselle - kahtia jakautuneelle - Sherlockille asettuu täydellinen tohtori Watson, joka on kaikkea, mitä puolisolta voi haluta. Martin Freeman on uskomaton näyttelijä, aivan omaa luokkaansa. Benedict Cumberbatch on myös jälleen todella hyvä, erityisesti pidin toisen jakson The Lying Detective kohtauksesta, jossa hän lausuu Shakespearea ja ammuskelee asunnossa.

Toby Jones hammasproteesissa tekee tasalaatuisen kertakäyttökonnan roolin. Samoin onnistuu Mark Gattiss, jonka kyvyt näyttelijänä helposti unohtaa - Mycroftin roolihahmo on viimeistä jaksoa The Final Problem lukuunottamatta melko yksipuolinen.

"Do you ever look in a mirror and want to see someone else?"

Neloskaudessa on totta kai vikoja. Ensimmäisessä jaksossa The Six Thatchers ärsyttävintä on, että tekijää ei olisi pystynyt millään arvaamaan ennen loppupaljastusta. Laiskaa dekkarikirjoittamista! Tylsää on myös, että salapoliisitarina on muutettu amerikkalaistyyliseksi jännitys- ja toimintaseikkailuksi. Päätösjakson juonessa on elefantin mentäviä aukkoja ja kun kliimaksiin päästään, koko jutussa ei ole logiikan häivää. Toisaalta en yleensä katso toimintaelokuvia, joten niiden kliseet eivät ehkä siksi häiritse minua niin paljon.

Sarja muistuttaa entistä enemmän "Doctor Who:ta aikuisille”, lastenloruja myöten. Koko kauden ajan muut hahmot jauhavat Sherlockille, että hänessä on kyse tunteista, ei järjestä. Sentimentaalisuuden korostaminen on ilman muuta riski. Nörttiyleisö pitää itseään älykkäänä, ihastuu tummaan, vaaralliseen hahmoon, ja kun tekijät nostavat sarjan melodramaattisuuden pinnalle pohjavirran sijaan, katsojat voivat olla pettyneitä.

"Miss you.”

Sarjassa on jälleen mahtavaa elokuvausta ja kuvakerrontaa, todella kauniita kuvia, mutta ei niistä sen enempää. Suurimman vaikutuksen tekivät tarinan häpeilemätön sentimentaalisuus ja sitä tukeva David Arnoldin / Michael Prycen musiikki. Jos Irene Adlerin viuluteema Scandal in Belgravia -jaksossa oli koskettava, Eurusin teema särkee sydämen. Siân Brooke onnistuu luomaan neljässä roolissaan koskettavan kokonaiskuvan – Sherlockista, henkilöhahmosta, josta emme koskaan pääse täysin selvyyteen.

Uusi Sherlock on katsottavissa Netflixissä.
Lainaukset ovat repliikkejä käsikirjoituksesta.

Margaret Pennyn aikaisemmat Sherlock-kirjoitukset:
Sherlock - Sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi
Rakkauskirje John Watsonille

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Sherlock - sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi

Onko sosiopaatti päähenkilönä vain käsikirjoittajan laiskuutta, jotta hänen ei tarvitsisi kehittää henkilöhahmoa? Tällaista olen pohdiskellut katsellessani Sherlock-sarjan kolmatta tuotantokautta. Aloitusjaksossa, joka esitettiin TV 2:lla eilen, Sherlock Holmes palaa "kuolleista" Lontooseen ja John Watsonin luokse. Paljon draamaa seuraa, enempää ei ehkä kannata tässä paljastaa.

Jokainen alkuperäisiin tarinoihin tai aiempiin elokuva- tai tv-sarjasovituksiin tutustunut tietää, että Watson luulee salapoliisin kuolleen, kun todellisuudessa tämä vain on pysytellyt piilossa. Se on surkeasti tehty parhaalle kaverille, mutta selitys on, että pudottaessaan Sherlock Holmesin arkkivihollisensa tohtori Moriartyn kanssa Reichenbachin kalliolta kirjailija Arthur Conan Doyle oli kyllästynyt hahmoonsa eikä hänellä ollut aikomustakaan palauttaa päähenkilöään henkiin. (Tosin henkilökohtaisesti olen aina epäillyt tätä tarinaa. Alkuperäisessä tarinassahan emme näe Holmesin saati Moriartyn putoavan, vaan tämä kaikki on Watsonin päättelyä. Jos sitä ei näytetä, kirjailija saattaa huijata... no mutta kuitenkin.)

Sherlock Holmes -tarinat ilmestyivät pienoisromaaneina sekä kertomuksina Strand-lehdessä vuosien 1887 ja 1927 välillä. Sarjan päähenkilöiden täytyy pysyä tarinasta toiseen suurinpiirtein samanlaisina, muuten lukijat pettyvät. Holmes on mainio päähenkilö, hänellä on sekä valoisat että pimeät hetkensä ja hän on erikoisuudessaan monella tavalla sympaattinen. Suhteessaan toisiin ihmisiin Holmes on kuitenkin yksipuolinen: hänen ainoa ystävänsä on Watson, hän ei ole kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta, hänellä ei ole perhettä tai sukulaisia veljensä Mycroftin lisäksi.

Otetaan sitten Steven Moffatin ja Mark Gatissin kehittämä uusi tv-sarja, jossa salapoliisi aisapareineen on päivitetty uudelle vuosituhannelle. Sarjalta ja sen henkilöiltä odotetaan nykymaailmassa jo vähän muutakin kuin nokkeluutta ja hämmästyttäviä rikosjuonia. Uudessa sarjassa Holmesin käytöstä on psykologisoitu (ja patologisoitu) sikäli, että hänen sijoittumisellaan autismin kirjoon spekuloidaan ja hän itse sanoo olevansa sosiopaatti. Minusta tämä asetelma on ongelmallinen. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko oikea viesti tosielämän Watsoneille, että kaikki huono kohtelu pitää ottaa vastaan koska ystävyys on sen arvoista.

Onneksi sarjan Holmes ei ole yksioikoinen sosiopaatti. Vaikka hahmo kuinka väittäisi olevansa sosiaalisesti kyvytön, pinnan alla hänessä on myötätuntoa ja herkkyyttä kanssaihmistensä tunteille. John Watsonin ystävyys pehmentää Sherlockia sarjan aikana ja hän osoittaa pystyvänsä kehittymään. Tämä on minimivaatimus: kylmä logiikka ja järkeily ei riitä viehättämään nykypäivän katsojaa , vaan tarvitaan muutos. 1800-luvun lopun luonnontieteellisesti orientoituneilta sankareilta tätä ei vaadittu. Toki alkuperäinen Sherlock Holmeskin muuttui iän myötä hieman leppoisammaksi. Vahingolliset päihteet hän ainakin jättää Watsonin (tai nuorten lukijoiden) vaikutuksesta.

Sherlockia on kritisoitu (tai kiitetty, riippuen näkökulmasta) siitä, että se on oikeastaan vain Doctor Who aikuisille eli käsikirjoittajan (Moffatin) uusi versio samasta sankarista. Aikamatkustaja eli Tohtori syntyy aina uudelleen, hahmoa syvennetään taustatarinalla - tai sitten ei. Tohtorin perustrauma on se, että hän pakenee, eikä tämä asetelma juuri muutu. Kumpaakaan hahmoa ei voi myöskään muuttaa liikaa, koska silloin ne eivät olisi enää tunnistettavia, yleisön rakastamia hahmoja.

Sherlock-tv-sarja on uusi tulkinta ja vie salapoliisin hahmoa pidemmälle, ja hyvä näin. Sherlockin hahmo vetoaa introverttinä (lue: nörttinä) erityisesti samanhenkiseen yleisöön, toivottavasti kuitenkin enemmän kokonaisena henkilöhahmona kuin kuvauksena autismin kirjon piirteiden edustajasta. Tosielämän autismin kirjoon kuuluvien piirteiden kanssa elävä katsoja kun on todennäköisesti pikemmin normaaliälyinen ja tavallisen näköinen kuin huippunerokas ja erittäin hyvän näköinen (ja laiha) sankari, joka saa - ollaanpa nyt rehellisiä - sarjassa kömpelyytensä anteeksi nerokkuutensa ja ulkonäkönsä vuoksi.

John Watsonista, tuosta suuren taiteilijan täydellisestä kumppanista, olen kirjoittanut myös täällä.

Sherlock TV 2:ssa sunnuntaina klo 20.15

Rakkauskirje John Watsonille

Mietin Sherlock Holmesia vielä. Olen pari päivää pohtinut, onko Arthur Conan Doylen kahdesta luomuksesta tohtori Watson sittenkin merkittävämpi saavutus.

Epäsovinnainen, epäsosiaalinen Sherlock Holmes on täydellinen taiteilija. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, jotka kummittelisivat hänen taustallaan. Hänellä ei ole puolisoa eikä lapsia, joista huolehtia. Hänellä on vuokraemäntä, joka siivoaa ja laittaa ruokaa, sekä tohtori Watson, joka on täydellinen taiteilijan kumppani. John Watson ei tuomitse Holmesin kokaiininkäyttöä, ei valita viulunsoitosta kolmelta aamuyöllä tai siitä, että seinään on ammuttu reikiä. Näemme Holmesin Watsonin kautta. Watson kirjaa Holmesin tekemisiä ja suhtautuu arvostavasti ja ihaillen kaikkeen, mitä tämä tekee. Watsonin katse ystäväänsä on aina rakastava ja hyväksyvä.

Ei haluaisi, että kukaan tosielämän taiteilija kaataisi kaiken tällaisen ystävän ja kumppanin niskaan. Sen sijaan haluaisin pystyä sisäistämään molemmat miehet itseeni. Haluaisin sekä Holmesin oikullisen nerouden että John Watsonin katseen, jonka kautta pystyisin antamaan arvon itselleni ja sitä kautta myös muille.

Useimmat tosielämän taiteilijat ja kirjoittajat eivät pysty elämään samanlaisessa kuplassa kuin fantasiahahmo-Holmes. Meillä on perhe ja ystävät, jotka haluvat ja tarvitsevat meiltä asioita. Meillä on huono omatunto tiskeistä, pölyisestä lattiasta ja komerossa lisääntyvistä turkiskuoriaisista. Suhtaudumme kriittisesti ja tuomitsevastikin omaan kirjoittamiseemme silloin kun se on pois muualta, perheen elättämisestä tai hoivaamisesta. Tai silloin kun omalla työllä ei yksinkertaisesti näyttäisi olevan arvoa. Kun teksti takkuaa tai on huonoa.

Sherlock Holmes on nero, mutta ankara. Hän ei suvaitse virheitä itseltään eikä muilta. Kun ahdistus iskee, tekisi hyvää, että selän takana istuisi joku John Watson, taputtaisi olalle ja sanoisi, että se on hyvä näin. Antaisi loputtomasti anteeksi. Sanoisi, että ansaitsemme yksityiset hetket sanojen ja kirjoittamisen parissa. Sellaisen äänen haluaisin kuvitella itselleni.

John Watson on Arthur Conan Doylen kahdesta hahmosta vielä ehkä fantastisempi, sanan molemmissa merkityksissä. Luulen, että Doylella oli paljon huolia ja että hän kehitti täydellisen taiteilijan tukijan lohduttamaan itseään ja muita. Lopulta Sherlock Holmes tarvitsi Watsonia enemmän kuin tämä tarvitsi Holmesia. Me kaikki tarvitsemme.

Kuva: John Watson (Martin Freeman) ja Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch), BBC:n Sherlock sarjasta.