Monday, September 28, 2015

Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.

Thursday, September 17, 2015

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Wednesday, September 16, 2015

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…