Bluffarin opas naisohjaajiin

Elokuvahan ei varsinaisesti ole minun alaani. Tämä New York Timesin artikkeli Hollywoodin naisohjaajista marraskuulta kiinnitti kuitenkin huomioni. Suosittelen artikkelia kaikille, en vähiten sen upean kuvituksen vuoksi. Palasin artikkeliin hiljattain, sillä olin miettinyt paljon ohjaaja Leslye Headlandin siinä heittämää haastetta: nimeä viisi naisohjaajaa, jotka ovat tehneet enemmän kuin kolme elokuvaa.

Kannattaa miettiä vastausta hetki ennen kuin jatkaa lukemista. Bloggauksen lopussa nimittäin tarjotaan ehdotuksia. Mutta asiaan: miksi vastauksen löytäminen on niin älyttömän vaikeaa?

Kirjallisuus on sangen tasa-arvoinen taiteenala. Joissakin genreissä naiskirjoittajat ovat enemmistönä, toisissa miehet. Elokuva-alan miesvaltaisuus sen sijaan tuntuu katsomosta nähtynä äkkiseltään ällistyttävältä. Äkkiseltään. Sillä on eroa elokuvalla ja Hollywoodilla. Mutta mennään siihen kohta.

Mykkäkaudella naisohjaajia ja muita elokuvantekijöitä oli yllin kyllin, samoin mustavalkoisen Hollywood-glamourin kulta-aikoina. Vasta 70-luvulla Tappajahai-elokuvien myötä Hollywoodin blockbusteri käynnisti toimintaelokuvan ja miesohjaajien valtakauden. Elokuvat tehdään noin 12-vuotiaiden mieskatsojien makuun. Ei ihme, että draamakerronta on viime vuosina karannut paljolti televisiosarjan puolelle.

Kun katsotaan sadan eniten lipputuloja tuottaneen elokuvan listaa, naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Kannattaa vilkaista artikkelista myös San Diego State Universityn luvut: 95 prosenttia kuvaajista, 89 prosenttia käsikirjoittajista ja 82 prosenttia leikkaajista oli miehiä vuonna 2004.

(Puhumattakaan siitä, että mustaihoisen naisnäyttelijän on edelleen vuonna 2016 mahdotonta päästä edes Nina Simonen rooliin.)

Mitä ihmeen väliä on jollain Hollywoodilla ja sen sukupuolijakaumalla? Tämä on asia, jota mietin ihan oikeasti.

Gal Gadot elokuvassa Wonder Woman (2017). Lähde: IMDB

Isot tuotantokoneistot eivät toimi niin, että ilkeät seksistimiehet istuvat hallituksissa ja päättävät, mitä ihmiset menevät katsomaan. Todellisuudessa niitä elokuvia tehdään 12-vuotiaille penskoille siksi, että ne edelleen kelpaavat myös naisille. Sukupuolten tasa-arvoon heränneelle, valveutuneelle nörttitytölle kelpaa Avengers, koska se on hauska ja koska siinä voi katsoa Robert Downey Juniorin naamaa. Sitä tehdään, mikä tuottaa rahaa.

Mitä supersankareihin tulee, alkuperäisissä Marvel-sarjakuvissa on järjestään enemmän naishahmoja kuin niistä tehdyissa elokuvissa. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että supersankarielokuvat ovat kuitenkin pohjimmiltaan melko perinteisiä toimintaelokuvia. Ryhmä X -sarjakuvissa on paljon Roguesta, Stormista ja Kitty Prydesta kertovia tarinoita, elokuvat keskittyvät Wolverinen ja miesten tarinoihin.

Yksi ratkaisu voisi olla, että katsoo kunnon elokuvia. Indie-elokuvafestivaaleilla Sundancesta Tampereen elokuvajuhlille esitetään yllin kyllin naisten ohjaamia pätkiä. Olkoonkin, että Tampereen filkkareilla pitkäelokuvasarjassa melkein kaikki ohjaajat tänä vuonna olivat miehiä. Voi katsoa monta lyhyttä. Voi jättää katsomatta sen typerän supersankarielokuvan.

Tai sitten voi mennä katsomaan Patty Jenkinsin Wonder Womanin ensi vuonna.

Toinen ratkaisu murtaa stereotypioita voikin olla se, että nostaa ja huomioi niitä elokuvia, joita naiset todella ovat tehneet. Kaikki elokuvat eivät tällaista nostamista edes tarvitse. Myös naisten ohjaamat elokuvat ovat tuottaneet viime vuosina käsittämättömiä summia rahaa. Jennifer Lee oli toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Disneyn Frozen-elokuvassa, joka on ehtinyt jo kymmenen kaikkien aikojen eniten tuottaneen elokuvan listalle. Siis kaikkien elokuvien, ei animaatioiden. Catherine Hardwicke ohjasi ensimmäisen Twilight-elokuvan, joka tuotti hitokseen rahaa.

Toimintaelokuvaohjaaja Kathryn Bigelow on tehnyt elokuvia, joiden budjetti on pienen valtiontalouden kokoinen. Hän on myös toistaiseksi ainoa nainen, joka on voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon.

Hollywood-filmejä pääsevät tekemään sekä miehet että naiset, kun he ovat oikeaa sukua. Helppo tärppi elokuvavisoihin onkin muistaa vain ohjaajan sukunimi: Coppolan perheestä isä Francis Ford, poika Roman sekä tyttäret Sofia (mm. Marie Antoinette, Virgin Suicides) ja Gia (Palo Alto), Cassavetesin perheestä isä John, poika Nick sekä tytär Zoe R. (mm. Broken English). Siinä tulikin muuten ensimmäinen vihje, miten bluffata vastaus Headlandin kysymykseen.

Kannattaa olla myös rikas ja kuuluisa, kuten Angelina Jolie tai Madonna, sitten pääsee ohjaamaan oman elokuvan.

Kolmas ratkaisu voisi olla se, että tekee itse. Toki tämä on helpomin sanottu kuin tehty. Elokuvan tekeminen on raskasta ja raivostuttavaa ilman typeriä stereotypioitakin. Toisaalta, ohjaaja nyt joutuu kestämään ylipäätään kaikenlaista. Voi pyrkiä elokuvakouluun, kuvata lyhytfilmejä festareille ja toivoa parasta.

Suomalainen elokuvaohjaaja Jalmari Helander (Rare Exports, Big Game) sanoo suoraan Olivia-lehden haastattelussa: ”Minulla on edelleen hirveä pätemisentarve, ja se ajaa eteenpäin.” Luulisi kohtuuttomia yllytyshulluja olevan naisissakin. Olkoonkin, että miesten voi olla helpompi päästä urallaan nosteeseen, kuten New York Timesin artikkelissa kuvataan. Nostetta voi olla monenlaista. Helanderiakin kuvataan Olivian haastatteluissa sanoilla ”toinen jalka alkaa jo olla Hollywoodissa”.

Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni, joskus on vaikeaa muistaa elokuvan ohjaajaa ylipäätään, saati sitten oliko tämä mies vai nainen. Nämä viisi naisohjaajaa suomalaisen katsojan pitäisi tietää vaikka olisi miten juntti:

Nora Ephron on ohjannut etenkin romanttisia komedioita, mm. Uneton Settlessa, Sinulle on postia, Julie & Julia. Brittiläinen Sally Potter tunnetaan varsinkin Tilda Swintonin tähdittämästä Orlandosta. Myös: Ginger & Rosa. Amerikkalainen Gillian Armstrong on ohjannut ysärielokuvan, kolmen Oscarin ehdokkaan Pikku Naisia sekä paljon muitakin elokuvia. Jane Campion on ainoana naisena voittanut Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun (elokuvalla Piano). Ja sitten on tietenkin Sofia Coppola.

Nousussa olevista nuoremmista ohjaajista voisi Zoe Cassavetesin ja Gia Coppolan lisäksi mainita Lena Dunhamin (Girls-tv-sarja) ja Jill Solowayn (Transparent-tv-sarja, jonka on tuottanut Amazon).

Suomalaisista elokuva-ummikonkin pitäisi tunnistaa Saara Cantellin, joka julkaisee vissiin elokuvan vuodessa tätä nykyä, sekä Pirjo Honkasalon.

En yritäkään esiintyä elokuvatietäjänä, kunhan katselen filmejä ja seuraan näitä keskusteluja toisella silmällä. New York Timesin artikkelin lopussa kysytään, miksi naisohjaaja ei voisi ohjata Teräsmies-elokuvaa. En ole aivan varma, miksi kenenkään pitäisi ohjata saati katsoa Teräsmies-elokuvaa.

Mutta hyviä filmejä katson mielelläni, ja mielellään sellaisia, jotka on suunnattu muillekin kuin 12-vuotiaille.

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Etuoikeutettu, ite oot

Feminismistä on kuulemma tullut naistutkijoiden muiden-puolesta-puhumista tai kilpailuvaltti miesten kenkiin suurimpaan pörssiyhtiön haluaville menestyjille.* Olkoon niin. Minun näkökulmastani julkisuudessa käydään feminististä keskustelua lähinnä muutaman ahkeran kolumnistin kirjoituksissa tai helsinkiläisen mediapersoonan haastatteluissa, eikä heistä kenelläkään ole välttämättä tarjota substanssia käsittelemiinsä aiheisiin. Usein tarkoitus onkin vain keskustelun herättäminen, hyvä niin.

Pystyn samastumaan vahvasti asiastaan innostuneen aktivistin tunteisiin, kun hän oivaltaa, että näinhän tämä asia menee: jos jollekin ihmisryhmälle ei myönnetä käytännössä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin toiselle, se on syvästi epäoikeudenmukaista. Eri asia sitten, kuka asian huomioi ja mitä sille tehdään.

Marginaalissa on tilaa ja mahdollisuuksia tutkia valtasuhteita, mutta muuten en keksi mitään sinänsä väärää siitä, etteikö feminismi voisi olla valtavirtaistakin. Marginaalilla on paljon annettavaa, mutta luonteensa mukaisesti se myös vaalii itseään ulkopuolelta tulevilta "vääriltä" mielipiteiltä. Perus-Suomessa tarvitaan tietoa ja näkökulmia vähemmistöjen kokemuksista, mutta ei mielestäni entistä syvempää kuilua "valistuneiden oikeamielisten" ja "muiden" välille.

Laajennetaan keskustelua hieman feminismistä muuhun yhteiskunnalliseen- ja kulttuurikeskusteluun. On hyödyllistä tunnistaa oman aseman tuomat edut ja olla niistä kiitollinen. Usein etuoikeudet ovat kumulatiivisia: julkaisseena kirjailijana voin puhua kirjallisuudesta varmemmin kuin julkaisemattomana, noin esimerkiksi. Asiantuntemus tuo pääomaa, josta vasta-alkaja ei (vielä) pääse osalliseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun asemansa vakiinnuttanut keskustelija puhuu omasta kokemuksestaan, hänen tarkoituksensa on automaattisesti jyrätä alleen kentän laidalta tulevat kommentit.

Jos yksilön ominaisuuksista johdettu, etuoikeutettu asema tai privilegio omaksutaan lähtökohdaksi, se menettää pian analyyttinen merkityksensä: mikä tahansa ominaisuus voidaan tulkita privilegioksi tietyssä tilanteessa. Palatakseni feminismiin, privilegio muuttuu samanlaiseksi löysäksi käsitteeksi kuin tasa-arvo: sitä voidaan käyttää taktisesti vaan ei analyyttisesti.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Feministisessä keskustelussa muistutetaan aika ajoin, että vaikka henkilökohtainen on poliittista, se ei automaattisesti merkitse, että poliittinen olisi henkilökohtaista. Missään demokraattisessa ajattelukehyksessä rakenteellista ongelmaa ei voida pitää yksilön vikana, eikä yksilöä vastuullisena ongelmista, vaikka kuinka olisi valkoinen tai hetero tai mies. Toisaalta, jos ongelmat nähdään ainoastaan rakenteissa, kukaan ei ole lopulta vastuussa mistään. Koko valtakeskustelu pyörii tämän kysymyksen ympärillä: missä valta piilee? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, ei vaikka kanssakeskustelijan kuinka osoittaisi olevan vanhanaikainen ja väärässä.

(Muutenkin vierastan ajatusta feminismistä tyylikysymyksenä. Alakulttuuri on automaattisesti parempi kuin valtakulttuuri, palestiinahuivi kertoo puhtaammasta sielusta kuin tavallinen kaulaliina. Hohhoijaa.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensin kannattaisi heittää ajattelutapa, jonka mukaan "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Jos kanssakeskustelijan pahin synti on, että hän ei tunne uusimman muodin mukaista, suosittua terminologiaa tai teoreettista tulkintakehystä (queer, intersektionaalisuus, muut sukupuolentutkimuksen käsitteet jotka eivät sano yliopistoa käymättömälle juuri mitään) hän ei sen huomauttamisesta todennäköisesti "ota opikseen" vaan pikemminkin ärsyyntyy.

Toiseksi, kaikenlaiseen aktivismiin kuuluu ilmeisesti olennaisena osana viholliskuvien, todellisten tai kuviteltujen luominen. Näistä kannattaisi luopua. Ei ole kenenkään etu, jos yhden ryhmän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ei voida kirjoittaa ilman, että huomioidaan samanaikaisesti jokainen mahdollisesti alakynnessä oleva ryhmä.

*Tulva-lehti 3/2913

Asiaa pornosta, ei-kenellekään

Nyt-liitteen kolumnissaan toimittaja Tuomas Enbuske käsittelee varsinaisesti pornon ja netinkäyttöön liittyvää moralismia, mutta takerrunpa tässä nyt Enbusken käsitykseen pornon kulutuksesta ylipäätään kun alkoi sen verran harmittaa. Kolumnin mukaan vain miehet katsovat pornoa, mutta sitä tekevätkin sitten kaikki miehet: myös isäsi, enosi ja appiukkosi.

En pysty täysin seuraamaan kolumnistin ajatuksenjuoksua, mutta olen löytävinäni asetelmalle seuraavan perustelun: Enbusken hataran empirian mukaan miehet katsovat pornoa, kun naiset puolestaan katsovat romanttisia komedioita.

Tavallaan Enbusken ajattelu on hyvin suoraviivaista. Moderni länsimainen kapitalismi on ratkaissut miesten kokeman puutteen ongelman. Naiset puolestaan eivät koe puutetta, joten ongelmaa ei ole. Kukaan nainen ei myöskään katso pornoa. (Pornoahan lisäksi tunnetusti vain katsotaan, viis eroottisen buumin aloittaneesta 50 Shades -kirjasarjasta ja muista rasittavista ilmiöistä.)

En oikein saa kiinni siitä, kenelle kolumni on tarkoitettu. Jos siinä puhutellaan miehiä, on varmaan turha sanoa, että he kaikki katsovat pornoa. Koska kai he sen tietävät jos he sitä katsovatkin. Jos kolumni on suunnattu naisille, sitä ei ainakaan suoraan sanota. Paitsi että mainitaanhan siinä kolumnissa naiset: "Maat, joissa pornografia on laitonta, ovat naisille aika karmeita paikkoja."

Katsotaanpas, mitä tietoa Enbuske naisille pornosta välittää: pornoa katsovat miehet. Minulla herää epäilys, että Tuomas Enbuske ei ole katsonut itse pornoa, koska hän ei tiedä siitä mitään. Epäilen, että hän on valinnut raflaavan aiheen moralismia ja hysteriaa käsittelevään kirjoitukseensa, mutta unohtanut kiinnittää huomiota siihen, mitä itse asiassa tulee sanoneeksi.

Rajatessaan seksuaalisen turhautumisen kuuluvaksi pelkästään yksinäisten miesten kokemuspiiriin kuuluvaksi asiaksi sekä pornon ainoastaan visuaaliseksi, miehille jonkin puutteen korvaamiseen tarkoitetuksi viihteeksi Enbuske tulee itse asiassa toistaneeksi kaikkein väsyneintä moralistista väitettä minkä nyt tällä hetkellä pystyn keksimään: että seksuaalinen halu ja sen toteuttaminen ovat niin itsestään selvästi vain miehille kuuluvaa aluetta, että sitä ei tarvitse edes erikseen mainita.

Muutenkin olen sitä mieltä, että joskus toimittajan olisi hyvä olla ihan vain toimittaja, ei kolumnisti, "ajattelija", yhteiskunnallinen keskustelija. Varsinkaan, jos substanssi ei riitä tämän kummempaan.

Eli mitä sitten itse ajattelin tänään: Tuomas Enbuske on ihan vitun tyhmä.

Taistelu murusista

Naisten oikeudet eivät ole sadassa vuodessa edistyneet riittävästi. Miksi naiset tyytyvät niin vähään?

Näihin pohdintoihin kirvoitti paitsi taannoinen kotihoito/päivähoitokeskustelu, myös Naisasialiitto Unionin piirissä tälläkin hetkellä käytävät keskustelut Naisasialiitto Unionin jäsenyyden avaamisesta sekä seksin ostokiellosta. Keskustelu on kiihkeää eikä aina kovin laadukasta. Tämäkään puheenvuoro ei ole laadukas, koska olen turhautunut ja vittuuntunut. Kirjotan sen kuitenkin, koska saanpahan se siten pois alta. Lupaan rakentavampia puheenvuoroja sitten tulevaisuudessa.

Naisten äänioikeus oli merkittävä saavutus, koska sen jälkeen naiset ovat osallistuneet yleiseen demokratiakehitykseen. Tämä on parantanut myös naisten asemaa erityisesti hyvinvointivaltiossa. * Kiitos siis ensimmäisen polven feministeille yleistä demokratiakehityksestä, mutta naisliikettä sinänsä tämä sukupolvi ei merkittävästi vienyt eteenpäin.

Perhekeskeisyys tekee karhunpalveluksen

Anu Siflverbergin ansiokkaassa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (24.3.) käsiteltiin kotihoidon tukea mahdollisena köyhyysloukkuna työikäisille naisille. Työpaikkojen, varsinkin mielekkäiden työpaikkojen puuttuminen on ilmiselvä vastaus, miksi edelleenkin nainen jää mielellään kotiin. Jostakin syystä se työpaikka kuitenkin usein löytyy, miehelle. Jos ongelma on työpaikkojen absoluuttinen puute, miksi sitten perheen isä pääsee töihin?

Ongelma on rakenteellinen, eli erityisesti tämän ikäisille naisille ei tahdo löytyä mielekkäitä työpaikkoja. Syy on joko työnantajien syrjivässä rekrytoinnissa, tai työpaikan liian alhaisessa palkassa (ei kannata mennä töihin, koska joutuisi maksamaan päivähoitomaksuja), tai ollaan kouluttauduttu alalle, jolla ei tällä hetkellä riitä töitä. Nämä kaikki ovat asioita, joihin voidaan poliittisella tai yhteiskunnallisella toiminnalla vaikuttaa.

Usein kotiin jäämistä ei edes viitsitä perustella työpaikan puuttumisella, vaan vedotaan lapsen parhaaseen, kiintymyssuhdeteoriaan, "meidän perheen yksilölliseen valintaan". Kuten 1800-luvulla, keskustelun perusteella osalle naisista tärkein kysymys on edelleen, mistä saada elättäjä itselleen. Oli elättäjä sitten mies (porvarilliset naiset) tai hyvinvointivaltio (vasemmistolaiset naiset).

Miksi naiset tyytyvät niin vähään, taistelemaan pöydältä putoavista murusista? Vaikka heidän pitäisi olla mukana kattamassa pöytää niin, että siitä riittäisi kaikille. Oikea vastaus on, että ovathan he mukana: työnantajina, päättäjinä, yrittäjinä. Mutta tämä ei auta naisliikettä. Päin vastoin, osalle naisliikkeen radikaaleista aktivisteista on ongelma, että naiset ottavat vastuuta nykyisessä systeemissä, kohoavat johtajiksi, jotta voisivat käskyttää muita. Pitäisi murtaa systeemi pala palalta. Ja sitten ollaan taas lähtökuopissa.

Kotihoidon tai päivähoidon valitseminen on sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, miten naisten taloudellista ja poliittista asemaa pystyttäisiin parantamaan. Vai kuvitteliko joku, että lapset eivät aikanaan kasvaisi aikuisiksi, meidän rakentamamme yhteiskunnan jäseniksi?

Sama koskee muita feministisessä keskustelussa esiintyviä perheeseen ja lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kun poliittiseksi kysymykseksi nostetaan joko "oikeus" synnyttää lääkkeellisesti tai ilman lääketieteen apua, ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tekee lapsia ylipäätään. Oli perheellä sitten taloudellisia tai sosiaalisia edellytyksiä lasten hankkimiseen tai ei. Koska totta kai hyvinvointivaltion lapsilla on oikeus toimeentuloon.

Mietin joskus, katsommeko me koulutetut hyvinvointivaltion naiset syntyneemme maailmaan vain lunastamaan meille annettuja lupauksia: saatte tietyn toimeentulon, niin monta lasta kuin haluatte, kaikki vapaudet ja oikeudet eikä teidän tarvitse koskaan kohdata kärsimystä. Ja jos kohtaamme kärsimystä, olemme uhreja. Mutta se ei mene niin. Yhtään kenellekään ei ole luvattu syntymässä, että hän ei joutuisi elämässään kärsimään.

Niinpä jos hankkii lapsia, voi joutua siihen tilanteeseen, että joutuukin kasvattamaan heidät yksin, ilman puolisoa. Sama koskee miehiä. Jos herra eroaa pikkuvaimosta ennen kuin lapsi on ehtinyt edes syntyä, voi olla niin, että lasta ei tapaakaan yhtä usein tai harvoin tai ylipäätään silloin, kun haluaisi. Voi joutua maksamaan elatusmaksua. Elämä on kovaa.

Queer eli "hei, me uhriudutaan"

Sloganin mukaan et ole uhri, jos muut ryhmät pyrkivät saamaan etuoikeuksia, joita sinulla jo ennestään on. Tällä tarkoitetaan esim. "miesaktivisteja", jotka valittavat, että tasa-arvo menee jo liian pitkälle. Valitettavasti joillakin queer-feministeiltä jää huomaamatta se, että he harrastavat ihan samaa. Nykyisessä keskustelussa kuka tahansa voi olla uhri. Siis joka vitun ikinen, mies tai nainen, jokainen joka seksuaalisen suuntautumisensa, vammansa, sukupuoli-identiteettinsä tai neurologisen epätyypillisyytensä vuoksi poikkeaa jollakin tavalla normista.

Toisen aallon feminismin aikaan miesten saattoi olla rasittavaa keskustella naisaktivistien kanssa, koska nainen pystyi joka tilanteessa esittämään itsensä patriarkaatin uhrina. Nykyään marginaalisuuteensa voi vedota melkeinpä kuka tahansa. Tärkeä keskustelu ja isot kysymykset liittyvät siihen, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan, käydä töissä, perustaa perhe, puhua suunsa puhtaaksi. Tulla ylipäätään kohdatuksi arvokkaana ihmisenä. Ongelma on, jos marginaalin halutaan määrittävän koko elämää ja kaikkia keskusteluja, koska se on tie, jolla ei ole loppua.

Sillä kun uhriposition omaksuu identiteetikseen, ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoista, ei mistään.

Uhrin ei tarvitse ottaa osaa rakentavaan keskusteluun. Ei, koska hän on uhri ja altavastaajan asemassa. Muut keskustelijat ovat "hegemonian" edustajia. Liian perhekeskeisiä homoja, liian perinteisiä naisia, liian reippaita vammaisia. Suostuvaisia yhteiskunnan pikku marionetteja. Näin marginaalit nostetaan keskiöön. Pasifismi tai toisen kunnioittaminen, ne ovat aivan liian vanhanaikaisia käsitteitä, nyt marssitaan marginaalista keskiöön keskisormet pystyssä. Uhrin ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoistaan, koska ne ovat ne muut, jotka sortavat häntä.

Queer-aktivistit kamppailevat myös "turvallisen tilan" puolesta. Turvallisinta on, jos olet itse vähän punk, marginaalia, vaihtoehtoinen. Vaihtoehtoisen tilan perustajat määräävät säännöt, joita muiden pitää heidän tilassaan, kahvilakekkereillä, elokuvanäytöksessä tai kokouksessa noudattaa. Jos et suostu, sinulle tehdään selväksi, että seuraavan kerran ei ole tulemista. Tällainen menettely on traagista etenkin pienemmissä kaupungeissa. Koska pahimmassa tapauksessa feministisestä aktivismista kiinnostunut mutta ei tarpeeksi kaveripiirin silmissä kunnostautunut henkilö suljetaan kokonaan ulkopuolelle.

Entäpä sitten?

Ihan ensiksi nainen tai naiseksi itsensä kokeva voisi yrittää arvostaa itseään. Tarkastella omia aikuisiällä tekemiään valintoja. Hyväksyä ne tehdyiksi, vaikka ei olisi tähänhetkiseen tilanteeseen niin tyytyväinenkään. Miettiä, miten voisi parantaa omaa asemaansa, mutta arvostaa itseään yhtä kaikki.

Tämän jälkeen on helpompi arvostaa toisia. Osallistua vaikkapa keskusteluun siitä, pitäisikö Naisunionin jäsenyys avata "ihan kaikille", tai naisten lisäksi miehille, miten asian haluaakaan ilmaista. Eikä haukkua niitä, jotka näkevät tai ajattelevat toisella tavalla. Voi osallistua keskusteluun seksin ostokiellosta ja arvostaa muita keskustelijoita ja heidän näkemyksiään.

Turvallisemman tilan periaatteet ovat oikein hyviä. Periaatteiden pitäisi koskea myös näitä edistyneempiä queer-aktivisteja: ei heidänkään pitäisi muutamasta väärästä sanavalinnasta tai suunnilleen toisten ihmisten ulkonäöstä olettaa, millaisia ihmisiä nämä ovat.

Ennen kaikkea pitäisi heitellä kiviä vasta sitten jos on itse synnitön. Valta-analyysi on hyvästä, mutta jotta keskustelu pääsisi myös etenemään, ei pitäisi koko ajan joutua palaamaan siihen kysymykseen, kuka nyt katsoo toista pitkin nenänvartta. Koska väheksyvä tai toiset sivuuttava käytös on synti, johon tällä hetkellä syyllistytään ihan joka puolelta, myös marginaalista.

Sanasto:
Ensimmäisen aallon feminismi. Esim. naisten äänioikeuskamppailu (tuolloin ei kuitenkaan käytetty sanaa feminismi).
Toisen aallon feminismi. Radikaali feminismi, joka nosti keskiöön naisen kokemuksen, usein myös naisen ruumiin.
Kolmannen aallon feminismi: feminismi, joka entistä enemmän ottaa huomioon ihonvärin, yhteiskuntaluokan ja seksuaalisuuden vaikutuksen yksilön asemaan

* Kuvitelkaapa tilannetta, jossa naisten äänioikeuskamppailua olisivat johtaneet 70-luvun feministiseparatistit. He olisivat perustaneet naisten (vaihtoehtoisesti lesbojen) parlamentin johonkin kommuuniin ja kansallisessa parlamentissa istuisivat edelleen vain miehet. Jos kamppailua olisivat johtaneet akateemiset kolmannen aallon feministit, he olisivat jääneet riitelemään keskenään siitä, kuka saa edustaa "naisia" tai kenen "kokemus" pääsee esiin, eikä äänioikeutta oltaisi saatu sittenkään.

Kirjoittaja on Unionin jäsen

Naisen työ

Naistenpäivän kunniaksi jumitan kotona vatsatautisen lapsosen kanssa. Ei siinä mitään vikaa, kun ei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin, soittaa stressihiki pinnassa pomolle että en nyt pääsekään. Sama stressi säästyy mieheltä, kun työnjako sattuu olemaan tämä. En tiedä kummalla on helpompaa. Päivän hommat jäävät minulta rästiin, mutta niitä urakoidaan sitten toiste. Ajattelinkin blogata naisten työstä, joka näyttää olevan kovasti tapetilla lasten kotihoidontuen ansiosta.

Nythän on niin, että kenenkään ei pidä tässä yhteiskunnassa päästä töitä tekemättä. Työksi lasketaan kodin ulkopuolella tapahtuva palkkatyö, joissakin tapauksissa myös yrittäjyys. Kotona tehtävä työ, vauvojen imettäminen ja sen sellainen (tai kirjojen kirjoittaminen, herra paratkoon) ei tämän määritelmän mukaan ole työtä. Lehtitietojen mukaan hallitus harkitseekin lasten kotihoidontuen lyhentämistä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen.

Tätä sopii pohtia sohvalla istuskellessa, samalla kun pesukone pesee oksennuksen tahrimat vuodevaatteet.

Kunnat eivät kotihoidontuen leikkauksesta ilahdu. Kotihoidontuen maksaa valtio, kun talousvaikeuksissa pinnistelevät kunnat joutuvat (lakisääteisesti) järjestämään päivähoidon. Siksi moni kunta maksaakin kotihoidontuen kuntalisää, se tulee verrattomasti paljon halvemmaksi kuin päiväkotihoito. Mutta kotihoidontuen nauttijat (yleensä naiset) ovat poissa työelämästä ja maksamasta veroja!

Oma mielipiteeni on toki edelleen, että naisen paikka on töissä. Kokemukseni mukaan naiset käyttävät mielellään mahdollisuudet tehdä osa-aikaista työtä lasten ollessa pieniä. Jotkut jopa yrittävät! Kotihoidon tukea ei muuten saa sen ansiosta, että nainen hoitaa kotona lapsia. Kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tämä on unohdettu keskustelussa kokonaan.

Itse olisin laittanut lapsen hoitoon jo kaksivuotiaana, mutta yllätys yllätys: sopivaa osapäiväistä hoitopaikkaa ei ollut tarjolla. Sitkeästi jonottomalla saimme paikan viereisen talon päiväkodista, jossa lapsi aloitti sopimuspäivillä päivähoidon (kolme päivää viikossa, kuusi tuntiä päivässä) 2 1/2-vuotiaana. Kotihoidontukea voisi minusta kehittää ensisijaisesti parantamalla osapäivähoitoa leikkausten sijaan. Saataisiin niitä kauan kaivattuja veroeuroja yhteiseen kassaan.

Suomalaista työelämää vaivaa kummallinen joko-tai-asenne. Kotiäitikeskustelussakin ehkä säästyttäisiin pahimmilta ylilyönneiltä, jos kotiäitien ei tarvitsisi puolustaa valintaansa niin ärhäkästi. Olisi vähemmän näitä "hyvä äiti istuu hiekkalaatikon reunalla siihen saakka kuin lapsi on kolme ja lapsi vaurioituu päiväkodissa" -puheenvuoroja.

Katsoin eilen Silminnäkijä-reportaasin, jossa taitava, fiksunoloinen nuorimies kikkaili työharjoittelujen ja työttömyysjaksojen kanssa ja tutustui mm. osuuskunnan toimintaan. Parhaimmillaan kotihoidontuki voisi toimia kansalaispalkan tapaan: perheet valitsisivat itse, mikä on paras tapa hoitaa lapset, ja saisivat valtiolta jonkin korvauksen.

Mitäs muuta.... Taiteen keskustoimikunta on kehittämässä apurahasysteemejä. Vastasin sitä koskevaan kyselyyn (vastatkaa muutkin, täällä). Reidar Palmgren on sanonut hienosti, että hän on taiteilija ja yhteiskunnalla töissä. Sama se, tuleeko raha palkkana "työnantajalta" vai apurahana säätiöltä (tai minun puolestani vaikkapa armopalana ruhtinaan pöydästä, sama asia).

Toisin kuin vaikkapa Henna Helmi Heinonen, en koe (tai kokisi, hakemus vetämässä heh heh) mitään ongelmaa nauttia apurahasta taiteilijana. Kirjailija kannattelee sisällöntuottajana kokonaista teollisuudenalaa. Hän tuo työtä kansitaiteilijalle, kirjanpainajalle, kauppiaalle. Vaikka välillä tuntuu, että alkutyöntekijä on (esim. toimittaja Sanoman kaltaiselle, freelancereita kyykyttävälle mediakorporaatiolle) välttämätön paha, ilmankaan ei oikein pärjää.

(Sama muuten pätee tuleviin veronmaksajiin. Vaikka lasten hankkiminen tai hoitaminen olisi kuinka kannattamatonta, ilmankaan ei oikein voi yhteiskunta tulla toimeen.)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Edit. Olen näköjään kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?

Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.

On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.

Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.

Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.

Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.

Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.

Kokopäivätyö vs. epämääräinen "harrastelu"

Valmistelen tässä hakemustani lapsen kotihoidon tukea varten. Kuten tunnettua, kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisen päivähoidon piirissä, muita vaatimuksia ei ole. Samalla katselen kohtuullista määrää kursseja, joita voin yliopistossa suorittaa. Näin paperilla. Käytännössä aikani jakautuu keväällä lapsen hoidon ja keskeneräisen proosakäsikirjoituksen työstämisen välillä.

Proosan kirjoittaminen on siitä vinkeää hommaa, että off-nappulaa ei oikeastaan ole. Ideoita pulpahtelee mieleen ennen nukahtamista, lasta syöttäessä tai ulkoillessa, näin esimerkiksi. Tekstiä valmistuu tasaista tahtia, vaikka säännöllistä 8-16 työaikaa minulla ei olekaan siihen käyttää - enkä varmaan haluaisikaan. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana saa aikaan varmasti tietyn määrän tekstiä, mutta laatua ei kukaan voi taata. En ole varma, mutta kuvittelen, että kaunokirjallinen työ on tässä mielessä tutkimuksen tekemiseen rinnastettavaa työtä.

Kuitenkin tämän aamun Hesarissa kaksi helsinkiläistä akateemista naista vastaa "pöyristyneenä" mielipidekirjoitukseen, jossa kysellään osittaisen hoitovapaan perään apurahakauden aikana. Kirjoittajien mukaan Suomen Akatemian tutkimusapuraha, josta siis on kysymys, on tarkoitettu tavoitteellisen, korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen, ei "hoitoavustuslisä lapsenhoidon ja tutkimuksen harrastelun yhdistämiseen".

Alkuperäinen kirjoittaja kysyy, onko äitiyden ja uran välillä pakko valita. Tähän helsinkiläisnaisten vastaus on selkeästi "on". Heidän mukaansa lapsen asettamista uran edelle olisi kannattanut harkita siinä vaiheessa, kun haki apurahaa. Varmasti jokainen post doc -tutkija apurahaa hakiessaan kuvittelee, että jos hän apurahan saa, hän omistaa koko elämänsä, ruumiinsa ja sielunsa korkealaatuisen tutkimuksen palvelukseen. Mutta, kuten tunnettua, elämä voi joskus yllättää, omistautuneimmankin tutkijan.

Olisi helppo kuitata kirjoitus toteamalla, että tätä se rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu saavat fiksuissa ihmisissä aikaan. Ehkä kirjoittajat ovat jääneet itse ilman tavoittelemaansa apurahaa - jonka aikana, jos olisivat sen saaneet, olisivat tehneet tutkimusta pää höyryten, mahdollisista raskauksista tai muista perhesyistä huolimatta.

Kirjoittajat kuitenkin unohtavat, että a) laki antaa mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen, kunnes lapsi on tokaluokkalainen (se, että apurahakautta laki ei koske, on vain yksi osoitus taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteellisesta sosiaaliturvasta, mutta se on toinen keskustelu) ja b) tämä laki on säädetty siksi, että oikeus osittaiseen hoitovapaaseen on tasa-arvokysymys. Vaikka kirjoittajat eivät sitä kehtaakaan sanoa, implisiittinen viesti on, että NAISEN olisi kannattanut harkita, ennen kuin halusi lapsen hankkia.

Ei se akatemiankaan apuraha varmasti niin hyvä ole, etteikö lapsiperheellä olisi sen lisäksi tarvetta lapsenhoidon tukeen. Kun tutkimus on yhden ihmisen varassa, projekti ei osa-aikaisuuteen kaadu. Alkuperäinen kirjoittaja on laskenut, että saa sen valmiiksi, jos pidentää apurahakautta vastaavasti loppupäästä.

Miksi tämä minua kismittää, johtuu siitä, että osa-aikaista työskentelyä ei katsota työskentelyksi lainkaan, vaan "harrasteluksi". Tämä suomalaisen työkulttuurin vaihtoehdottomuus minua ärsyttää: joko sitoudut työhön kokopäiväisesti, tai et sitoudu lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa pienten lasten vanhemmilta (lue: äideiltä) valintaa joko kotivanhemmuuden tai kokopäivätyön välillä. Laki sallii vaihtoehdot, mutta ilmapiiri ja ihmisten asenteet eivät. Että kiitos vain, ja terveisiä kaikille uravanhempien lasten pahoinvoinnista huolestuneille, että siinähän vikisette.