Proosaa: Sammakko

Kun tulin kotiin koulusta, sisko seisoi keittiön hellan edessä kädet selän takana ja näytti omituiselta. Perunakattila kiehui liedellä. Nostin kantta, vaikka sisko yritti estää ja roikkui käsivarressa kiinni. "Mitä vittua, täällä kiehuu vittu sammakko!" Sisko tuhersi itkua. Se oli työntänyt kädet syvälle hupparintaskuihin. "Mistä vitusta sä olet edes saanut ton? Ällöttävää."
Liesi oli varattu, joten otin jääkaapista valmishampurilaisen ja laitoin sen mikroon. Sisko ei vieläkään sanonut mitään ja ajattelin, että nyt se on lopullisesti menettänyt järkensä, ei ihmekään kun hengasi niiden ääliömäisten pikkumimmien kanssa, lukitsi oven ja supatti tuntikausia jotain noitajuttuja sen huoneessa. "Ton on parasta olla häipynyt kun mutsi tulee kotiin", sanoin ja marssin omaan huoneeseeni.
Olin just saanut kuulokkeet päähän ja käynnistänyt GTA:n, kun sisko koputti olkapäähän. Mitä vittua?
"Mä tarviin apua", se sanoi. Sitten se sönkötti koko jutun. Sammakko oli metsän keijujen vihollinen, jonka sisko oli pyydystänyt liikuntatunnilla. Keijujen kuningas oli luvannut palkinnon sille joka tuhosi vihollisen. "Minun pitää viedä se takaisin urheilukentän takaiseen ojaan, mutta toiset sammakot on siellä vahtimassa. Sun täytyy ihan totta tulla mukaan." No olkoon.
Lähdin saattamaan siskoa, joka kantoi keitettyä sammakoa vanhassa Siwan muovikassissa. Naapurin kyylä mulkoili alaovella. Näytin sille keskisormea. Tämä on meinaan getto. Käveltiin siinä kohti urheilukentän laitaa, onneksi kaverit ei sentään nähneet.
"Toimiko se juttu?" mun oli pakko kysyä.
"Ai mikä?" sisko kysyi.
"Että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja kiehuttaa hitaasti, se ei tajua hypätä pois."
"Ai se. Ei toiminut. Minun piti laittaa kannen päälle paino."
Oltiin perillä. Sisko heitti sammakon pusseineen ojaan ja huusi metsään, että oli täyttänyt kuninkaan antaman tehtävän.
Se siitä. Kuningas täytti oman lupauksensa ja kaikki oli tyytyväisiä. Kun vaan koulupäivän jälkeen astuttiin kotiovesta, keittiön pöytä notkui keijukakkuja, banaaneja ja lesejugurttia. Naapurin kyylä sai sairaskohtauksen ja vietiin paareilla pois. Sitä mutsi kyllä ihmetteli, mistä me saatiin kaikki ne välipalat, mutta me selitettiin siskon kanssa että me oltiin katsottu Jamie Oliveria.
Nyt mutsi on ilmoittanut meikäläisen johonkin junior master cheffiin. Ja mä hytisen taas täällä urheilukentän kuuraisella nurmikolla. Keijujen kuningas, tule apuun!

Taikatemppu

Sopivasti marraskuun ja National Novel Writing Month -tempauksen aluksi ajattelin kirjoittaa aikaansaamisesta. Tulin nimittäin eilen muotoilleeksi, että romaania ei ole mahdollista kirjoittaa kohtuullisella vaivannäöllä. Uskon tähän täydestä sydämestäni: romaani on hanke, joka on aina kohtuuton, myös ja etenkin työmäärältään. Jokainen, joka on joutunut toteuttamaan jonkin laajan kirjallisen hankkeen, kuten opinnäytetyön, ymmärtää mistä puhun. Romaanin kirjoittamisessa on kuitenkin vielä muutama erityispiirre. Romaani on pitkäjänteinen työ, jonka ainakin minunkaltaiseni kirjoittajan on tehtävä lyhytjänteisesti.

Romaani kuten muu taiteellinen työ tehdään usein ansiotyön, perhe-elämän ja muiden velvollisuuksien tai harrastusten lomassa. Jotkut kirjailijat kykenevät yhdistämään nämä suht kivuttomasti: he kirjoittavat myöhään illalla tai aikaisin aamulla, nukkuvat lyhyitä yöunia tai käyttävät tehokkaasti väliajat, esimerkiksi työmatkat kirjoittamiseen. Toiset meistä, veikkaan että suurin osa, eivät pysty tähän. Kertakaikkiaan. Meidän muiden, ei-niin-tehokkaiden kirjoittajien on vain taiottava aika, energia ja aivokapasiteetti jostakin. Englannin kielessä on mainio sanonta "pull out a miracle". Suomennan sen tässä taikatempuksi.

Ensin keppiä...

Mieleni on ruuhkainen ja ahdas ja tehtävälistalla liian monta asiaa. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Joskus nostan katseeni työpöydästä kirjahyllyyn ja mietin katsellessani kahta romaania ja puolta tusinaa antologioita, miten ikinä olen onnistunut kirjoittamaan nämä tekstit kaikelta siltä sälältä, joka täyttää päiväni. Ei se millään helpolla keinolla ole onnistunutkaan. Jos romaanin aikoo kirjoittaa, eikä vain kirjoittaa vaan saada myös valmiiksi ja julkaista, on opeteltava sietämään jonkin verran stressiä, rasitusta ja kipua.

Pitkän proosan kirjoittaminen käy työstä, ja kun usein vielä sitä edeltää normipäivä töissä tai opiskelupaikassa, se tarkoittaa käytännössä kahden työpäivän tekemistä. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Jopa vapaana kirjoittajana joutuu yleensä tekemään romaanin kirjoittamisen lisäksi päivän mittaan kaikenlaista muuta kuten toimittamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja ja käymään opetus- tms. keikoilla tai valmistelemaan niitä.

Ja aina on Syitä. Tietokone menee rikki, lapset ovat nuhassa, syksy painaa päälle ja mieli on murheellinen. Kaikki Syyt ovat hyviä, niiden ei tarvitse olla tekosyitä. Lopputulos on kuitenkin sama: teos ei etene. Joku voi jäädä odottelemaan otollisempaa aikaa, apurahaa tai eläkettä. Lopputulos on sama, romaani ei etene. Ja niin edelleen. Vähän niin kuin balettitunneilla tai missä tahansa lajissa, romaanin edistyminen on kovan työn takana. Jos luovuttaa tai perääntyy ensimmäisestä rasituksesta, heittää tossut nurkkaan kun varpaat ovat verillä, työ valuu hukkaan eikä teos valmistu.

Kirjoittamisessa ei myönnetä tasoituksia. Vain lopputulos ratkaisee. Ei ole mahdollista julkaista romaania sairauslomatodistuksella, jossa kerrotaan että kirjoittaja kyllä yritti parhaansa, mutta nämä ja nämä syyt estivät teoksen työstämisen ja lukija on hyvä ja ymmärtää. Taputukset pään päälle. Tällaista romaania ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan. Jos henkiset paineet estävät kirjoittamisen, ne estävät kirjoittamisen. Romaanin julkaistakseen on punnerrettava uhrin asemasta ylös ja kirjoitettava.

...sitten porkkanaa

Mutta. Nyt tulee se mutta. Yllättävää kyllä, itseruoskinta ei kannata. Kokemus on osoittanut, että se vain ei ole tehokasta. Kirjoittaja-parka vain masentuu eikä kirjoita enää sitäkään vähää.

Sain eilen kurssilaiselta mainion vinkin, jonka hän oli kuullut jostakin: ravaavaa hevosta ei ruokita samoin kuin makaavaa ei piiskata. Kun kirjoittaminen takkuaa, siihen on suhtauduttava kuin haluttoman lapsen syöttämiseen: harhauttamalla, palkitsemalla, tekemällä epämiellyttävältä vaikuttava osa houkuttelevaksi. Uskon vakaasti itseni huijaamiseen. Se on myös vastaus kysymykseen, kun pohdin, miten minä ennen olen selvinnyt näistä tilanteista: olen huijannut itseni työhön.

Ja se on todellinen taikatemppu, joka myös toimii. Kun kaiken muun päivän aikana tehtävän päälle alkaa kirjoittaa, aivot heräävät uudelleen: oma aika-avaruus, maailma joka aukeaa edellisen lisäksi, luo tilan ja ajan kirjoittamiselle. Kirjoittaminen luo energian kirjoittamiselle. Jos se ei ole taikaa niin ei sitten mikään.

Lyhyesti sanottuna, jos haluat kirjoittaa romaanin: 1) hyväksy vaivannäkö. 2) unohda vaivannäkö. Tekisi mieli lisätä vielä 3) eli lopeta ruikuttaminen. Se ei auta ensimmäistä asiaa eikä edistä toista.

Hyvää marraskuuta, kirjoittamiskuukautta kaikille!