Vanha merimies muistelee

Luin pääsiäislomalla Risto Isomäen muisteluteoksen Maailmanparantajan muistelmat. Risto Isomäki on suomalainen tieto-, tieteis- ja jännityskirjailija, jonka viimeisimmistä kaunokirjoista kannattaa mainita Viiden meren kansa (Into 2018). Maailmanparantajan muistelmien huomio keskittyy kehitysmaaliikkeen kamppailuihin ja voittoihin vuosina 1979–2004.

Tiedotusoppia opiskellut Isomäki on toiminut lähes koko työuransa vapaana kirjoittajana, mikä on mahdollistanut vapaan toiminnan eri aikoina ja joka puolella maailmaa. Kehitysmaa-aktivistien toiminnan tausta-ajatuksena oli kustannustehokkuus: jos oli mahdollista pienimmällä mahdollisella vaivalla saavuttaa maksimaalinen hyöty, kuten jakamalla kondomeja seksityöntekijöille intialaisella slummialueella, se kannatti tehdä. Nationalismi loistaa poissaolollaan, kun metsityshankkeita toteutetaan siellä, missä se on tehokkainta, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ovat ulkoministeriön kehitysapurahoja jakaneet virkamiehet mahtaneet ihmetellä, kun aktivistit ovat lähestyneet heitä mitä monenkirjavimmilla hankkeillaan vuosikymmenten aikana.

Yllättävän moni kuvailluista hankkeista on ollut erilaisia kansanterveysprojekteja. Suuri osa hankkeista, kuten Green Belt Movement, on ollut kehitysmaiden aktivistien omia aloitteita. Näissä suomalaisilla on ollut tukijan tai rahoittajan rooli. Osa on ollut suomalaisten aktivistien itse ideoimia. Väestönkasvun haittoja kehitysmaissa on pyritty torjumaan ennen kaikkea imeväis- ja lapsikuolleisuutta vähentämällä. Nimittäin oloissa, joissa merkittävä osa lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan, vanhemmat pyrkivät varmistamaan vanhuudenturvansa hankkimalla kuudesta kahdeksaan lasta.

Heikkoutena on tietysti ollut se, että hankkeiden tukeminen ja rahoitus on ollut kiinni poliittisille suhdanteille alttiista kehitysyhteistyövaroista. Ei toki kokonaan; minäkin muistan toissavuosikymmeneltä, miten aktiivisesti esim. ylioppilaskunnat olivat mukana, ja miten joka vuosi jäsenmaksun yhteydessä sai valita mieluisen lahjoituskohteen, oliko se nyt kolmesta vaihtoehdosta. "Metsää Mwanzaan" on jäänyt mieleen.

Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, tai asioita, joita en vain ollut tullut ajatelleeksi aikaisemmin. Kaikki tarinan sankarit eivät ole vain aktivisteja, vaan siellä on meppejä, lääkäreitä, dokumentaristeja ja muuta porukkaa. Moni tuttuja nimiä ja kasvoja.

Kuva: Globalisaatioaktivisteja Genevessä 1998 People’s Global Action -verkoston kokouksessa.

Ehdin olla entisen muotoisessa kehitysmaaliikkeessä periferisesti mukana 1990-luvun lopulla. Osallistuin lukiolaisena People's Global Actionin kokoukseen Genevessä. Nuorten luontoharrastus- ja ympäristöjärjestö Luonto-Liitto maksoi osan junalipusta kokoukseen, jonka kulusta kävin toiminnanjohtaja Tuomas Rantaselle (nykyään Voima Kustannus Oy:n kustannuspäällikkö) raportoimassa Perämiehenkadulla liiton toimistolla. Nykyisen kustantajan Jaana Airaksisen tapasin ensimmäisen kerran Ylikansalliset kuriin -ryhmän kokouksessa.

Myöhemmin päivystin muun muassa nuorisotyöllistettynä Turun Maailmankaupalla ja koodasin Suomen Vasudhaiva Kutumbakamin ensimmäiset verkkosivut alkeellisesti HTML:llä. Siinä Hanasaaren konferenssissakin, jota Eeva Ahtisaari suojeli, olin rekrytoituna konferenssiavustajana, koska siitä sai muutaman kolikon. Silloin ei ollut samassa merkityksessä nettiä, joten piti hengata oikeissa paikoissa, yleensä loputtomissa kokouksissa. Samalla syntyi kaikenlaista uutta, paljon ideoita, ystävyyssuhteita; ehkä eri ihmisten kanssa kuin jos olisin tutustunut heihin sosiaalisen median välityksellä.

Maailmanparantajan muistelmat piirtää kuvan sinnikäästä laaja-alaisesta, mutta myös kiivaasta ja lyhytjänteisestä persoonasta. Loputtoman tiedonjanoinen ja alati uutta etsivä Isomäki on joustavasti siirtynyt aihepiiristä ja hankkeesta toiseen. Tähän poukkoilevuuteen – ja järjestöjen koossa pitämisen kannalta välttämättömään mutta loputtomalta tuntuvaan ja turhauttavaan metatyöhön – itse pian "globalisaatioliikkeessä" väsähdin. Aina oli uusi verkosto ja aloite, joka oli maailman polttavin ja tärkein, enkä jaksanut pysyä kärryillä, kun oli opinnot suoritettavana ja ylipäätään elämässä muutakin. Aktivistin ihanne oli väsymätön työjuhta, mikä oli ja on epätervettä. Pitkällä aikavälillä vain sellainen liike kestää, johon voivat osallistua pienten lasten äidit, työssäkäyvät perheenisät ynnä muut, niin kuin Prosenttiliike.

Risto Isomäki on ollut Maan ystävienkin myöhemmän ilmastokampanjan kanssa vähän eri mieltä siitä, kannattaako panna paljon voimavaroja kansanvälisten ilmastokokousten seuraamiseen. Hän pelkäsi, että ympäristöjärjestöjen työntekijät ja aktivistit alkaisivat elää omissa kuplissaan. Edelleen hän muistuttaa, ettei meillä ole todellisia mahdollisuuksia estää ilmastokatastrofia, jos yritämme tehdä sen samalla tavalla kuin tähän asti: keskittymällä liikaa kansainväliseen tasoon ihmisiin vaikuttamisen ja huokeiden päästövähennysratkaisujen kustannuksella.

Kuva: Risto Isomäen kanssa tietokirjapaneelissa Helsingin Kirjamessuilla 2016. Keskellä kirjailija Tiina Raevaara.

Kirjan ainoa vika on, että se on liian lyhyt. Näitä tarinoita olisi mielellään lukenut lisää, eivät menestyksiä vaan myös epäonnistumisia. Niistäkin oppii. Sosiaalista mediaa Risto Isomäki ei koskaan oppinut käyttämään, eikä se ole mikään vahinko. Eri somealustat ovat demokratian kannalta myös haitallisia. Nykypäivän ilmastoahdistuneille Isomäellä ei riitä ymmärrystä, näiden kannattaisi hänen mukaansa tukea nuorten ilmastoliikettä ahdistumisen sijaan: "Älkää nyt pösilöt vielä menkö sinne arkkuun makaamaan kuin isomummot, arkussa ehtii kyllä lojua myöhemminkin."

Aina on toivoa.

Maailmanparantajan muistelmat on lukenut myös SK:n Karo Hämäläinen ja Kulttuuritoimituksen Pauli Välimäki

Risto Isomäki: Maailmanparantajan muistelmat. Into 2023. 300 s.

Paluu perinteiseen politiikkaan

Vihreä liitto (tavallisemmin Vihreät) on tuskaillut kannatuksensa laskua kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Päättyneen punavihreän hallituskauden aikana Vihreillä oli kansanedustajia 20, nyt vaalien jälkeen eduskuntaryhmä koostuu 13 edustajasta. On peräänkuulutettu ”itsetutkiskelua”, mikäs siinä, itsetutkiskelu on varmaan aina hyvä juttu. Raadollisemmin nähtynä pandemian ja sodan jäljiltä ympäristökysymykset eivät vain olleet näissä vaaleissa äänestäjillä päällimmäisenä mielessä.

Täältä politiikan kotikatsomosta näyttää, että Vihreiden lähestyminen yleispuoluetta on ollut puolueen historian aikana poikkeus, ei sääntö. Jos puolueen historia lasketaan rekisteröitymisestä 1988, se on ollut olemassa 25 vuotta. Koko tämän ajan se on käytännössä ollut vaihtoehtopuolue – vaihtoehto suurille puolueille. Juuri mikään sen historiassa, nykytilassa tai näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei viittaa, että siitä olisi tulossa pääministeripuolue.

Eikä siinä ole minusta mitään vikaa. Vihreitä on pilkattu ”Kokoomuksen puisto-osastoksi”, mutta minusta on vain hyvä, että eduskunnassa on puolue, jonka ensisijaisena tehtävänä on syöttää palloa vastustajan puolelle kenttää. Sellaistakin puoluetta tarvitaan.

Entinen puolueaktiivi Kaisa Hernberg analysoi puolueen nykytilaa julkisessa Facebook-kirjoituksessaan. Hän muisteli Ville Niinistön puheenjohtajakautta ja intoa, jolla Vihreät toi omia avauksiaan energiapolitiikkaan, sekä kaipasi myönteisempää otetta elinkeinoelämään. Itse muistelen haikeana kansanedustaja Jyrki Kasvia (R.I.P.), joka oli paitsi tieteen ja kulttuurin, myös ”meidän” (scifin ja tulevaisuuskuvitelmien) miehiä. Hernbergin avaus poiki paljon kommentteja puolueaktiiveilta ja puolueen taivalta seuranneita ihmisiltä, jotka useat jakoivat havainnon puolueen identiteetin häilyvyydestä.

Vihreiden edustamat asiat kuten ympäristö ja koulutus* ovat tärkeitä, ympäristö ja ilmasto jopa ensiarvoisen tärkeitä. Mutta elämässä on muutakin. Siksi ympäristökysymyksiin erikoistunut puolue pysyy pienenä ”apupuolueena”. Ympäristö- ja ilmastokysymykset ovat nykyään kaikkien suurten puolueiden agendoilla, olkoonkin, että jotkut puolueet vastustavat ilmasto- ja suojelutoimia. Ilman Vihreiden panosta ne tuskin olisivat siellä.

Entäs sitten vastaleiri, Perussuomalaiset? Miksi he ovat nousseet suureksi puolueeksi? Vaikka Perussuomalaiset yhtäältä on yhden asian liike eli maahanmuuttovastainen puolue, se on myös laajemmin EU-vastainen ja arvokonservatiivinen puolue. Ja tämän sanoman he ovat myös saaneet hyvin läpi. Se tarjoaa oikean laidan konservatiivisen vaihtoehdon perinteisille puolueille.

Jos Vihreät haluaa isoksi yleispuolueeksi, niin se voisi olla korostetusti sosiaaliliberaali, EU-myönteinen, poliittiseen keskustaan asemoituva puolue. Varsinkin, kun keskustassa on nyt tilaa Suomen Keskustan alennustilan vuoksi. Jos Vihreille kaivataan muuta identiteettiä kuin liike, niin tämä voisi olla se. Tai sitten se voisi asemoitua osaksi vasemmistoa, niin kuin Ruotsissa tai Saksassa. Vasemmalla vain ei ole tällä hetkellä kauheasti tilaa, ja askel vasemmalle jättäisi taas paljon fiksuja ympäristö- ja yritysmyönteisiä ihmisiä ilman puoluetta.

Neljännesvuosisata puolueen historiaa näyttää, että Vihreät ei ole luontevasti asettunut oikealle eikä vasemmalle, huolimatta oikean laidan jäärien ”punavihreisiin” tahi vasemman laidan ”puisto-osastoon” kohdistuvasta marinasta – tai ehkä juuri siksi. ”Pioneereille olen fascisti / Ja fascisteille pioneeri”, kuten Eppu Normaali sanoitti.

Konservatiiveille, etenkin Perussuomalaisille, Vihreät on punainen vaate. Vasemmalla laidalla puolestaan hiertää yksityistäminen ja (kaupunkien) infrastruktuurin kehityshankkeet, joissa metsää kaadetaan. Tai yleinen urbanismi, joka on varmaan ihan hyvä juttu, paitsi jos haluaa koko maan puolueeksi niin ei se sitten ole. 24/7-yhteiskunta on kätevä, paitsi jos haluaisi viettää viikonloput perheensä kanssa. Insinöörinlogiikalla pötkii pitkälle, mutta koko kuvan se jättää hieman yksipuoliseksi.

Vaalien alla puhuttiin paljon taktisesta äänestämisestä, joka sataisi sosialidemokraattien laariin, mutta uskon, että sen merkitystä yliarvioitiin. Näissä vaaleissa äänestettiin vasemmisto-oikeisto-akselilla, ei siinä sen kummempaa. Tuskin kukaan äänestää demareita vain taktisista syistä, vaan siksi, että on vasempaan päin kallellaan. Tämä siitä huolimatta, että Vihreät ja varsinkin puheenjohtaja Maria Ohisalo ovat sote-asioissa aika vahvoja.

Lopuksi lainaan vielä suoraan Kaisa Hernbergiä, joka kommentoi talouskysymyksiä: ”puolueessa on niin laidasta laitaan näkemyksiä”. Tämäpä on se ongelman ydin, koska jos ja kun Vihreät haluavat yleispuolueeksi, eihän se tällä tavalla tosiaan onnistu. Vaikka moniäänisyys ja sisäinen keskustelu ovat hienoja tavoitteita, ei äänestäjä voi silloin tietää, mitä saa. Elämässä on muutakin kuin politiikka, moniäänistä keskustelua voi edistää järjestöissä ja ilmastoasioita yrityksissä. Sellaista taitaakin olla ohjelmassa seuraavat neljä vuotta.

Kirjoittaja on VTM ja politiikan penkkiurheilija.

*Enkä minä Vihreistä koulutuspuolueenakaan aina ole ollut niin vakuuttunut. Yliopistolaki 2010, never forget. Uutta yliopistolakia pitäisi nyt reippaasti ryhtyä ajamaan. Ks. Heinonen, Kekkonen, Lehto, Patomäki et al.