Tuesday, December 30, 2008

Kokopäivätyö vs. epämääräinen "harrastelu"

Valmistelen tässä hakemustani lapsen kotihoidon tukea varten. Kuten tunnettua, kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisen päivähoidon piirissä, muita vaatimuksia ei ole. Samalla katselen kohtuullista määrää kursseja, joita voin yliopistossa suorittaa. Näin paperilla. Käytännössä aikani jakautuu keväällä lapsen hoidon ja keskeneräisen proosakäsikirjoituksen työstämisen välillä.

Proosan kirjoittaminen on siitä vinkeää hommaa, että off-nappulaa ei oikeastaan ole. Ideoita pulpahtelee mieleen ennen nukahtamista, lasta syöttäessä tai ulkoillessa, näin esimerkiksi. Tekstiä valmistuu tasaista tahtia, vaikka säännöllistä 8-16 työaikaa minulla ei olekaan siihen käyttää - enkä varmaan haluaisikaan. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana saa aikaan varmasti tietyn määrän tekstiä, mutta laatua ei kukaan voi taata. En ole varma, mutta kuvittelen, että kaunokirjallinen työ on tässä mielessä tutkimuksen tekemiseen rinnastettavaa työtä.

Kuitenkin tämän aamun Hesarissa kaksi helsinkiläistä akateemista naista vastaa "pöyristyneenä" mielipidekirjoitukseen, jossa kysellään osittaisen hoitovapaan perään apurahakauden aikana. Kirjoittajien mukaan Suomen Akatemian tutkimusapuraha, josta siis on kysymys, on tarkoitettu tavoitteellisen, korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen, ei "hoitoavustuslisä lapsenhoidon ja tutkimuksen harrastelun yhdistämiseen".

Alkuperäinen kirjoittaja kysyy, onko äitiyden ja uran välillä pakko valita. Tähän helsinkiläisnaisten vastaus on selkeästi "on". Heidän mukaansa lapsen asettamista uran edelle olisi kannattanut harkita siinä vaiheessa, kun haki apurahaa. Varmasti jokainen post doc -tutkija apurahaa hakiessaan kuvittelee, että jos hän apurahan saa, hän omistaa koko elämänsä, ruumiinsa ja sielunsa korkealaatuisen tutkimuksen palvelukseen. Mutta, kuten tunnettua, elämä voi joskus yllättää, omistautuneimmankin tutkijan.

Olisi helppo kuitata kirjoitus toteamalla, että tätä se rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu saavat fiksuissa ihmisissä aikaan. Ehkä kirjoittajat ovat jääneet itse ilman tavoittelemaansa apurahaa - jonka aikana, jos olisivat sen saaneet, olisivat tehneet tutkimusta pää höyryten, mahdollisista raskauksista tai muista perhesyistä huolimatta.

Kirjoittajat kuitenkin unohtavat, että a) laki antaa mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen, kunnes lapsi on tokaluokkalainen (se, että apurahakautta laki ei koske, on vain yksi osoitus taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteellisesta sosiaaliturvasta, mutta se on toinen keskustelu) ja b) tämä laki on säädetty siksi, että oikeus osittaiseen hoitovapaaseen on tasa-arvokysymys. Vaikka kirjoittajat eivät sitä kehtaakaan sanoa, implisiittinen viesti on, että NAISEN olisi kannattanut harkita, ennen kuin halusi lapsen hankkia.

Ei se akatemiankaan apuraha varmasti niin hyvä ole, etteikö lapsiperheellä olisi sen lisäksi tarvetta lapsenhoidon tukeen. Kun tutkimus on yhden ihmisen varassa, projekti ei osa-aikaisuuteen kaadu. Alkuperäinen kirjoittaja on laskenut, että saa sen valmiiksi, jos pidentää apurahakautta vastaavasti loppupäästä.

Miksi tämä minua kismittää, johtuu siitä, että osa-aikaista työskentelyä ei katsota työskentelyksi lainkaan, vaan "harrasteluksi". Tämä suomalaisen työkulttuurin vaihtoehdottomuus minua ärsyttää: joko sitoudut työhön kokopäiväisesti, tai et sitoudu lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa pienten lasten vanhemmilta (lue: äideiltä) valintaa joko kotivanhemmuuden tai kokopäivätyön välillä. Laki sallii vaihtoehdot, mutta ilmapiiri ja ihmisten asenteet eivät. Että kiitos vain, ja terveisiä kaikille uravanhempien lasten pahoinvoinnista huolestuneille, että siinähän vikisette.