Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Salaiset kansiot - ysärinostalgiaa! (osa 1)

Katselin nyt vuodenvaihteessa Salaisia kansioita ensi kertaa 1990-luvun jälkeen. Suuri osa jaksoista on sellaisia, joita en ole nähnyt aikaisemmin. Tykkäsin tästä Chris Carterin luomasta sarjasta tosi paljon teini-ikäisenä, mutta otin sen ehkä liian vakavasti - ärsytti, kun pääjuonessa ei päästy mihinkään sinä aikana, kun sarjaa seurasin. Nyt sarjaa on mukavampi katsoa, kun ei etsi niistä johdonmukaisuutta tai järkeä.

Tuttu kirjoittaja on vastikään kirjoittanut katsomiskokemuksistaan eri tuotantokausilta. Kannattaa vilkaista, en tässä kirjoituksessa käy niitä läpi. Tällä viikolla pääsin seitsemännen kauden loppuun loppuun eli siihen saakka, kun päänäyttelijät ovat vielä Gillian Anderson ja David Duchovny. Jaan kirjoituksen kahteen osaan. Tässä pohdin, mikä tekee Salaisista kansioista, kuten X-Files oli Suomen televisiossa nimetty, erilaisen kuin muista scifi-sarjoista. Varoitus, kirjoitus sisältää spoilereita! Seuraavassa kirjoituksessa esittelen kymmenen lempijaksoani.

1. X-Filesissa ensisijaiset ihmissuhteet ovat sisarussuhteita. Sarjan alussa meille esitellään erikoisagentti Fox Mulderin (Duchovny) perustrauma: hänen sisarensa on kadonnut heidän ollessaan lapsia. Mulder elää yksin, nukkuu sohvalla ja hautautuu arkistoihin FBI:n kellarissa. Punatukkainen Samantha-sisko saa seuraajan, kun Mulderin elämään astuu erikoisagentti Scully (rintaliiveissä! ks. pilottijakso).

Scully on Mulderia hieman nuorempi ja häntä esittävä Gillian Anderson pienikokoinen. Hän pukeutuu hieman liian suuriin jakkupukuihin ja olkatoppauksiin, kuin ollakseen "yksi pojista". Sarjalle tyypillisessa kuvassa, tilanteessa jossa agentit vaihtavat ajatuksiaan tapauksesta, Mulder on kumartunut alaspäin ja puhuu vaimealla äänellä Scullylle, joka katsoo häntä ylöspäin. Katsekontakti on kiinteä ja näyttelijäkemia toimivaa.

Dana Scullylla itsellään riittää sisaruksia: sisko ja kaksi veljeä. Isoveli Billy inhoaa Mulderia ja pitää tätä syypäänä siskoaan kohtaaviin onnettomuuksiin. Tosiasiassa kahden agentin välinen suhde on sisarussuhde ylitse muiden: loputtoman lojaali, toista puolesta sanasta ymmärtävä, platoninen.

Toisen tuotantokauden jaksossa "End Game" Mulder jopa konkreettisesti vaihtaa Samanthan Scullyyn, kun sieppaajat pakottavat hänet valitsemaan. Myöhemmin toki selviää, että tämä Samantha oli klooni. Sisarussuhteiden korostaminen muiden perhesuhteiden kustannuksella on virkistävä poikkeus amerikkalaissa sarjoissa.

2. Scully on skeptikko, mutta Mulder on ateisti. Moni katsoja on huomauttanut, miten sarjassa perinteiset sukupuoliroolit on tavallaan käännetty päälaelleen. Mulder on empaattinen, herkkävaistoinen ja uskoo hömppään, Scully puolestaan on viileä, hitaasti syttyvä ja nojaa tutkimuksissaan logiikkaan sekä luonnontieteisiin.

Mulder ei kuitenkaan usko jumalaan. Sarjan aikana Scully antaa monta kertaa periksi katoliselle kasvatukselleen ja turvautuu rukoukseen. Mulderille Raamatun kertomukset ovat kuitenkin vain yksi paranormaalin ilmentymä muiden joukossa. Naamioituuko paranormaali uskonnoksi vai uskonto paranormaaliksi, riippuu kummalta päähenkilöltä kysyy.

3. Molemmat agentit edustavat käänteistä amerikkalaista unelmaa, loistavien mahdollisuuksien hukkaamista. Ufo-hörhöt ovat hörhöjen alalajeista ehkä kaikkein alinta kastia ja juuri tähän kastiin Mulder asettuu vapaaehtoisesti. Hän on sarjan käsikirjoituksen mukaan valmistunut loistavin arvosanoin Oxfordin yliopistosta ja FBI:n akatemiasta ja hänen esimiehensä ja työtoverinsa pudistelevat yhtenään päätään hänen hullutuksilleen.

Sarjan alussa hieman omituistakin on se, miten lupaava kirurgi Scully ottaa mukisematta vastaan sellaisen paskanakin kuin Mulderin tutkimusten arvioimisen. Scully kuitenkin on itsekin tehnyt valinnan, vaihtanut lääketieteen poliisivoimiin vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.

Tämän kaiken seurauksena Mulder ja Scully pääsevät koluamaan erinnäisiä ojanpohjia, asuntovaunuja ja vuokraloukkoja, ajamaan vuokra-autoilla ja yöpymään kurjissa motelleissa sekä syömään rasvaisissa diner-tyylisissä ruokaloissa. Liittovaltion työntekijöinä he edustavat jonkinlaista alempaa keskiluokkaa, ainoana poikkeuksena kummankin kohdalla silmiinpistävän moitteeton pukeutuminen.

Pariskunta epäonnistuu myös seurustelusuhteissa - niin ulkopuolisten kanssa kuin keskenäänkin. Seitsemän kauden aikana he eivät varsinaisesti "pääse mihinkään", vaikka asiat tietysti jäävät kutkuttavasti roikkumaan. Mikään muu ratkaisu ei toki edes sopisi sarjan pirtaan.

Yhteiskunnan odotusten hylkääminen oman intohimon toteuttamisen vuoksi on piirre, joka tekee päähenkilöistä sympaattisia ja samastuttavia.

Erilainen kirjasyksy 2014

Kaveri linkkasi vastikään tutkimukseen, jossa suomalaiset olivat maininneet lempikirjailijoitaan. Artikkeli Suomalaiset luottavat klassikoihin on julkaistu Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2007, mutta kuten linkin takaa voi lukea, suosikit vaihtuvat hitaasti. Lista antaa varmaankin oikean kuvan keskimääräisen suomalaisen lukutottumuksista. Ainakin lista on kovin, kovin, kovin ennalta-arvattava. Naislukijoiden listan kärjestä löytyvät Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Päätalo, Paasilinna, Waltari ja Tolkien löytyvät sentään molemmilta listoilta.

Syksyisin ilmestyy paljon kirjoja. Usein lehdistössä, myyntilistoilla ja kirjastojen bestseller- ja VIP-lainojen hyllystä löytyvät samat kirjat, "tavalliset epäillyt" sekä ne yleensä pari esikoista (mutta ei missään nimessä enempää kuin kolme), jotka sinä vuonna päätyvät valokeilaan. Mutta kirjoja ilmestyy paljon muitakin! Genrelukijan katse tarjoaa jo erilaisen näkökulman kirjasyksyyn.

Genrelukijan kirjasyksy on erilainen

Seuraavien viikkojen aikana olen päättänyt kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirjaan omasta, erilaisesta kirjasyksystäni. Kirjoitan uutuuskirjoista, jotka ovat ilmestyneet kotimaisilta kustantajilta. Jokainen lukija on erilainen ja jokaisella on omat tapansa valita luettavaa. Omaa kirjasyksyäni ja täten kirjoituksia määrittävät seuraavat tekijät:

- Olen mukana osuustoimintamuotoisen kustantamon toiminnassa
- Seuraan läheltä myös parin muun pienen genrekustantamon toimintaa
- Saan säännöllisesti arvostelukappaleita omalta kustantajaltani Intolta
- En ole kriitikko. Olen bloggari ja kirjoitan omasta, subjektiivisesta lukijan näkökulmastani
- Sen sijaan puolisoni on kriitikko ja moni teos ilmestyy tämän vuoksi lukupinoon suoraan postiluukusta
- Jääviyssääntöni ovat äärimmäisen hövelit. Puolison kirjoja tai sellaisia jotka olen itse kustannustoimittanut (tai joihin olen kirjoittanut!) en täällä repostele, kaikkia muita kyllä.

Hyppää erilaiseen kyytiin. Tästä kirjoitussarjasta et Juha Itkosen kirjoja löydä! Ensimmäisenä lukuvuorossa on James Reasonerin Paholaisen siivet.

Syyskuun havaintoja

Olen ollut järjettömän kiireinen koko syyskuun. Poimin muistiin muutamia havaintoja ja linkkejä science fictionin ja fantasian tiimoilta ennen kuin unohdan ne.

- Todellakin, kaikenlaista fantasiaa kirjoitetaan ja suomennetaan. Syyskuun löytöjä ovat olleet Catherynne M. Valenten Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (suom. Sarianna Silvonen), Anne Leinosen Ilottomien ihmisten kylä sekä Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Ei voi valittaa!

- Olen sattuneesta syystä yrittänyt tutustua myös ruotsalaiseen novellitarjontaan. Pikainen ensivaikutelma näyttäisi olevan, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhuantologioita näyttäisi ilmestyvän paljon ja ihan kauhuun keskittyviä pienkustantamojakin olevan pari kappaletta. Myös suuri kustantamo Bonnier julkaisee kauhu-e-novellien sarjaa Mix-nimen kautta. Täällä on listattu kauhunovellit sen mukaan, montako minuuttia niiden lukemiseen kuluu.

Ruotsalaisessa sf/f-skenessä ilmestyy vähän printtilehtiä ja nettilehdet ovat lyhytikäisiä nekin, mutta genre-keskeisiä pienkustantamoja näyttäisi olevan sitäkin enemmän. Ehkä työnjako menee niin, että suomalaiset ovat enemmän kunnostautuneet scifissä ja ruotsalaiset kauhussa. Kuvaavaa on, että vuoden parhaalle sf/f-novellille Ruotsissa myönnettävä palkinto on mennyt useimmiten kauhunovellille. Palkintoa myöntää Catahya-yhteisö.

Johan Jönssonin yleiskatsaus ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan (englanniksi) on luettavissa täällä.

- Monet suomalaiset sf/f-kirjallisuuden harrastajat osallistuvat innokkaasti ns. "social justice warrior" -keskusteluun. En aivan tarkkaan tiedä, mikä on SJW. Monet käyttävät sitä synonyyminä feminististä tai vasempaan kallellaan olevasta liberaalista, joka keskustelee kärkkäästi mm. populaarikulttuurin naishahmoista tai niiden puuttumisesta. Vielä useammat ovat turhautuneet tähän samaan keskusteluun. Suomalaisessa scifi- ja fantasiaskenessä vaikuttaa paljon naisia, kirjoittajista naisia voisi sanoa olevan jopa enemmistö. Ajattelen vastareaktion johtuvan paitsi innokkaimpien aktivistien ylilyönneistä myös siitä, että meikäläisestä fandomista puuttuu se vastapuoli.

Niitä jotka haluavat tutustua toisenlaiseen kirjallisuusmakuun kehotan tutustumaan esimerkiksi Suomesta käsin toimivan Castalia Housen tarjontaan. En laita linkkiä tähän, saatte googlata itse jos kiinnostaa. Kustantamo ilmoittaa tarjoavansa konservatiivisemman vaihtoehdon dogmaattisen edistykselliselle nyky-spefille. Kirjallisiksi esikuviksi nimetään mm. J.R.R.Tolkien, C.S.Lewis, G.K.Chesterton ja Robert E. Howard. Tarjolla on scifiä ja eeppistä fantasia. Ei niistä sen enempää. Esseekokoelmassaan eräs kirjailijoista, John C. Wright "explains the noble purpose underlying science fiction, and shows how the genre’s obsession with strong female characters is nothing less than an attack on human nature". Verkkokaupassa näyttäisi olevan "homeschool" -osiossa kaupan myös Astronomy and Astrophysics - Biblical Supplement. Muutenkin homma vaikuttaa enemmän amerikkalaistyyppisen uskonnollisen oikeiston projektilta kuin varsinaisesti kirjalliselta liikkeeltä.

Vaikka onhan näitä herätys- ja karismaattisia liikkeitä ja niiden myötä lukijakuntaa varmaan Suomessakin. Meidänkin naapurissa on mormonikirkko ja kuntosalin yläkerrassa on se ex- Nokian herätys -ylistyskeskus. Vissiin siellä käy paljon porukkaa kaatumassa, mutta ei se näy samalla tavalla. Punaviherkupla toimii niinkin, että yksi ainoa FB-kaveri postaa jotain abortinvastaisia tai Israelia puolustavia linkkejä ja kaikki muut edustavat tyypillistä liberaalia kaupunkilaiskeskiluokkaa. Sitä en tiedä, miksi Castilia-kustantamo toimii Suomesta käsin. Kristillinen kustannustoiminta on valtava ala Amerikassa, meillä pienempi.

Mitä kustantamon ilmoittamiin esikuviin tulee, Chestertonkin oli reformisti pikemmin kuin konservatiivi. Oletettavasti Suomessakin on nimenomaan kristillisiä scifi- ja fantasiakirjoittajia, en vain ole törmännyt, kristillisiin lastenkirjoihin kyllä.

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.