Kirjoittajapolvet – kirjailijan uran muutoksesta

Debytoin kirjoittajana 20 vuotta sitten, Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa. Paljon olisi sanottavana näistä kahdestakymmenestä vuodesta, mutta keskityn tässä siihen, jonka parissa olen enimmän osan ajasta työskennellyt nämä vuodet, eli spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Kirjoittajan työ on tänä aikana muuttunut paljon, toimii hän sitten ison yleiskustantamon kirjailijana tai ruohonjuuritasolla.

Kävijöitä Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa Espoossa 2022. Kuva: Henry Söderlund

Silloin oli silloin

Harva muistaa, että vielä 2000-luvun alussa kirja oli alan ihmisten näkökulmasta "oikea" vain, jos sen oli kustantanut joku neljästä suuresta: WSOY, Otava, Tammi tai Gummerus. Karistoakin pidettiin tuolloin vähän viihdekustantamona. Like oli varteenotettava underground-haastaja. Ei samalla tavalla ollut pienkustantamoita kuin nykyään, eikä niiden kirjailijoita.

Kun minä tulin mukaan fandomiin vuonna 2003, ei aikuisten spefillä käytännössä päässyt julkaisukentälle. Suomalaisia scifikirjailijoita oli kolme: Erkki Ahonen, Risto Isomäki ja Kimmo Lehtonen. (Näin todettiin lauantai-iltana eräässäkin seurassa Turun Finnconissa elokuussa 2003.) Nuortenkin fantasiaa oli vain vähän. Kun katsoo BTJ:n kokoamaa Suomalaisia lasten ja nuortenkirjailijoita -teosta 2001, siellä on vain kolme varsinaista spefikirjailijaa: Anu Holopainen, Viivi Hyvönen ja Taru & Tarmo Väyrynen.

Kaikki kirjailijat joutuivat hakkaamaan päätä yleiskustantamoiden seinään, ja sisäänpääsy riippui lopulta pienen joukon mausta. Vaikutusvaltaisia kustannustoimittajia tai -päälliköitä, jotka ymmärsivät spefiä, olivat lähinnä Silja Hiidenheimo, Niko Aula ja Markku Jalava. Hyvin genrepiirteiset uutuudet olivat kuitenkin harvinaisia. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisteos Missä junat kääntyvät ilmestyi Portti-kirjoilta 2000 eli pienkustantamolta. Harva tietää senkin, että Marko Hautalan esikoisteos oli oikeastaan Kirottu maa, joka ilmestyi Porvoon Julmapainolta 2002. Muita harvinaisia tapauksia olivat Tero Niemen ja Anne Salmisen Nimbus ja tähdet (Atena) vuonna 2004, samoin J. Pekka Mäkelän 391 (Like).

Onneksi ruohonjuuritaso oli vireä. Ruohonjuuritasolla tarkoitan Portin kirjoituskilpailua, Nova-kilpailua, scifiseuroja, coneja, STk:ta ja sen kirjoittajakursseja sekä seurojen lehtiä. Vuonna 2005 olin opiskelija, tein lopputyötäni ammattikorkeakoulussa radiotyöstä ja suoritin kursseja Turun yliopistossa poliittisesta historiasta, johon olin päässyt sisään muutamaa vuotta aiemmin. Olin innokkaasti mukana Suomen tieteiskirjoittajien (nimenmuutoksen myötä sana "fantasia" tuli mukaan vasta myöhemmin) toiminnassa, istuin Terrakodilla ylioppilastason 2. kerroksessa, osallistuin Nanowrimoon ensimmäistä kertaa ja viimeistelin esikoisromaaniani, jota ei koskaan julkaistu.

Turku oli tähän maailmanaikaan fandom-aktiviteettien keskus, juuri kerhohuoneensa ansiosta. Turussa toimitettiin lehtiä, ja seuroilla oli kotipaikkansa siellä. Skeneen pääsi myös helposti sisään. Nykyään on aluskasvillisuutta, ennen oli vain yksi kasvusto. Kirjailijat kuten Sinisalot, Jääskeläiset, Tero Niemi ja Anne Salminen ynnä muut ovat silloin aikanaan nousseet siitä, suomalaisesta fandomista.

Vedenjakaja oli vuosi 2006, jolloin ilmestyivät Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, Jukka Halmeen toimittama Uuskummaa – modernin fantasian käännösantologia ja Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki. Suomen kielellä olikin yhtäkkiä paljon enemmän ja kaikkea. Kuitenkaan puhdasta genreä eivät isot kustantamot edelleenkään julkaisseet. Marko Hautalaa vuosia mainostettiin Tammella ”psykologisen trillerin” kirjoittajana, koska siellä ei rohjettu käyttää sanaa ”kauhu”.

Vielä silloin, kun minä sain ensimmäisen kirjani julki, tavallinen tapa spefikirjoittajalle saada kirja yleiskustantamon ohjelmaan oli salakuljettaa spefielementti mukaan yleisen kaunokirjan juoneen. Julkaisin esikoisteokseni Moby Doll vuonna 2011. Siinä nainen etsi lapsuutensa musiikillista kokemusta ja mies juoksi naisen perässä, mutta teoksen eräs näkökulmakertoja on myös puhuva valas. Kustantajakseni tuli Into Kustannus, joka oli tuolloin aivan pieni pulju ilman omia toimitiloja. Moby Doll oli ensimmäinen heidän kustantamansa romaani.

Nyt on nyt

Suomalaiset spefikirjoittajat alkoivat Johanna Sinisalon vanavedessä menestyä kansainvälisesti 2010-luvulla. Hannu Rajaniemi, Maria Turtschaninoff, Salla Simukka ja Emmi Itäranta avasivat uusia horisontteja Suomi-spefille. He julkaisivat suoraan kaupallisen kustantajan kautta, tai suoraan ulkomaille, niin sanotusti käymättä Portin kirjoituskilpailun kautta.

Samaan aikaan 2010-luvulla alkoi pienkustantamoiden esiinmarssi, joka monipuolisti huomattavasti suomalaista spefitarjontaa. Syntyivät osuuskuntamuotoinen, kirjailijoiden ja muiden tekijöiden pyörittämä Osuuskumma, yhden miehen kustantamo Kuoriaiskirjat ja vuosikymmenen edetessä monta muuta niiden jäljissä, julkaisumääriltään suurimpana ehkä Nysalor-kustannus.

Nyt elämme 2020-lukua. Kun kirjoittajia ja kirjoja on tullut enemmän, on syntynyt tavallaan kaksi kerrosta kirjailijoita. Lasten ja nuorten spefiä julkaisevat edelleen isot kustantamot Otava ja WSOY. Aikuisille spefiä julkaisevat puolestaan keskisuuret kustantamot, kuten S&S, Gummerus, Like, Karisto, Into ja Aula&Co. Samaan aikaan fandomilla on omat kirjoittajasuosikkinsa, jotka eivät välttämättä millään tavalla heijastele sitä, millaista spefiä kustantamoissa suositaan.

Käytän esimerkkinä kahta kirjailijaa, Artemis Kelosaarta ja Reetta Vuokko-Syrjästä. He molemmat toimivat esimerkkinä kirjailijanurasta, joka ei olisi ollut mahdollinen vielä toissavuosikymmenellä. Heidän kustantamojaan – Salakirjoja ja Enostonea lukuunottamatta – ei ollut vielä olemassa.

Artemis Kelosaaren romaanit on julkaissut Helmivyö ja Osuuskumma, runokokoelmat Nysalor-kustannus ja Enostone. Artemis Kelosaarella on marginaalikirjailijaksi laaja lukija- ja fanikunta. Kelosaari esiintyy lavarunoilijana ja isännöi runoklubeja, kirjoittaa journalismia, kiertää laajasti eri tapahtumissa ja on jo julkaissut monipuolisen listan kirjoja: romaaneja, tietokirjallisuutta, runokokoelmia. Hänen viimeisin romaaninsa on Etelän poika (Osuuskumma 2024).

Reetta Vuokko-Syrjänen on saanut parhaalle edellisenä vuonna ilmestyneelle spefinovellille myönnettävän Atorox-palkinnon kolmesti, hän on julkaissut kaksi teosta Osuuskumma-kustannukselta ja hänen esikoisromaaninsa Syntykeho käännetään vuonna 2027 portugaliksi. Vuonna 2025 häneltä ilmestyy Harhakoto-nuortenkirja Hertta Kustannukselta. Kirjailijuuden lisäksi Vuokko-Syrjänen toimii aktiivisesti luovan kirjoittamisen opettajana.

Kuluvalla vuosikymmenellä Atorox-palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden kirjailijoille. En tarkoita vain sitä, että palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden julkaisemille novelleille, vaan nimenomaan kirjailijoita. Vuoteen 2001 saakka listoja dominoivat Portti Science Fiction -lehden kirjoituskilpailun voittajat Johanna Sinisalo ja Pasi Ilmari Jääskeläinen, sen jälkeen molemmat palkinnot ovat toistuvasti voittaneet Anne Leinonen ja Jenny Kangasvuo sekä Tero Niemi ja Anne Salminen. Kaikki nämä kirjailijat julkaisivat esikoisromaaninsa tai – Niemen ja Salmisen tapauksessa – ensimmäisen oman pitkän teoksensa yleiskustantamon (Teos, Atena, WSOY) kautta.

Sen sijaan 2020-luvulla Atorox-voittajat ovat olleet joko kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta, tai pienkustantamoiden kirjailijoita, kuten juuri Reetta Vuokko-Syrjänen. On tietenkin myös mahdollista, että Vuokko-Syrjänen tai Artemis Kelosaari jatkavat myöhemmin uraansa isompien kustantajien kirjailijoina.

Kun minä aloittelin kirjailijanuraani, puhuttiin "spefigetosta", josta pyrittiin ulos. Nykyään lehtien tilalla ruohonjuuritasosta huolehtivat pienkustantamot. Voi kysyä, onko tilalle tullut pienkirjailijapelto, ja pääseekö siltä pois. Erilaisten kustannustapojen myötä on myös vaihtoehtona jäädä sinne aluskasvustoon pyörimään. Se voi olla hyväkin vaihtoehto. Fandomissa saa esimerkiksi enemmän palautetta teoksista. Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmoskynässä julkaistaan skenen kirjailijoiden teoksista kritiikkejä, kun yleisen kirjallisuuden kirjailija voi joutua odottamaan puoli vuotta turhaan Hesarin arvostelua.

Toisaalta jo nyt on huomattavissa, että pienemmät kirjailijat kansoittavat Finnconin puheohjelmaa, kun taas tapahtuman kunniavieraana on yleensä aina joku kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija. Kirjailijana tällaisille eronteoille on herkkä.

Miten tulevaisuudessa?

On useita mahdollisuuksia, miten kehitys kulkee tästä eteenpäin. Ensimmäinen ja huolestuttavin on se, että tulevaisuuden kustannusmaailmassa ei vain ole enää tilaa ja mahdollisuuksia samanlaisille kirjoittajanuralle kuin vaikka Tiina Raevaaralla tai Marko Hautalalla. Nekin kirjailijat, jotka aiemmin loivat uraa isommilla kustantajilla, ovat saattaneet tippua pois listoilta. Kustantaja Matti Järvinen on arvellut, että entistä harvempi kirjailija pystyy toimimaan kokopäiväisenä kirjailijana. Hänkin on osapäiväinen kustantaja. Huono puoli on, että jos taiteilija ei pääse keskittymään pitkäjaksoisesti tekemiseen, on vaikea luoda laadukasta taidetta. Samat sanat voi sanoa kustantamisesta.

Kustantamot voivat myös kasvaa. Pikkuruisena aloittaneen Innon liikevaihto viime vuonna oli yli 2 miljoonaa euroa, ja se julkaisee 60–70 kirjaa vuodessa. Minulla on tapana sanoa, että aloitin pienen kustantamon kirjailijana ja olen nyt keskisuuren kustantamon kirjailija. Ehkä uusi Hertta on seuraava kasvava spefikustantamo. Kustantamo tarvitsee menestyäkseen kuitenkin taiteellisten voittojen lisäksi kaupallisia voittoja tai jopa lievää opportunismia sen suhteen, mitä ohjelmaan kelpuutetaan

Voi olla, että myös kirjailijana on jatkossakin kirjoitettava monenlaista, jos haluaa julkaista säännöllisesti. Olen itsekin tasapainotellut urallani kaupallisuuden ja taiteellisten pyrintöjen välillä. Romaanini ja tietokirjani ovat ilmestyneet Innolta, kaksi novellikokoelmaa Osuuskummalta. Vuonna 2025 ilmestyi neljäs romaanini Kerjäläiskuningatar. Romaanejani voidaan luonnehtia maagiseksi realismiksi, vaikka itse en tee niin. Kuvittelen tapahtumia, jotka voisivat olla mahdollisia hieman toisenlaisessa todellisuudessa, ja puen ne sanoiksi. Tarina voi sijoittua nykypäivään tai historiaan.

Polarisaatio ei tietenkään koske vain spefiä. Markkinoinnin näkökulmasta kustantamoilla on sosiaalisessa mediassa kuten TikTokissa näkyviä "tähtiä", joilta toivotaan suurta kappalemääräistä myyntiä, kun taas osa kirjoittajista jää kokonaan ilman kustannussopimusta ja päätyy julkaisemaan teoksensa omakustanteena tai erilaisten hybridikustantamojen kautta.

Lopuksi: Kun mietin omia kirjoittajan vuosiani, tai vuosikymmeniäni, sosiaalinen media (Facebook, Instagram, entinen Twitter) on muuttanut kirjailijuutta perin pohjin. Ennen, jos halusi tietää, mitä kollegat tekevät, piti mennä Finnconiin tai kustantamon bileisiin. Tai sitten piti osallistua toimielimiin, jolla oli nimiä kuten "kirjailijayhdistysten neuvottelukunta". Nyt kirjailija näkee: tuo sai kustannussopimuksen, tuo sai lehtiarvostelun, tuo apurahan.

Kirjailijoita haluan kannustaa tekemään omaa juttua sivuilleen vilkuilematta. Se auttaa myös polarisaation tuomaan harmiin ja kateuteen. Kun katsoo palkittuja kirjailijoita kuten Saila Susiluoto ja Markku Pääskynen, niin eivät he somessa uraansa rakenna. Voi tehdä niin kuin kirjailija Juha Jyrkäs, joka on valinnut oman sarkansa länsisuomalaisen kansanrunouden parista ja sen tunnetuksi tekemisestä. Voi löytää oman yleisönsä yllättävästä paikasta! Varmaa on, että Suomessa kirjoitetaan kiinnostavaa spekulatiivista fiktiota jatkossakin.

Erään käsikirjoituksen hyvin pitkä tarina

Silmiini osui kollegan pienelle piirille kirjoittama selostus oman ikuisuusprojektinsa eli romaanisarjan vaiheista. Huomasin, että minullakin on tällainen kertomus, nimittäin tarinasta nimeltä Metsänvartija. Ja tarinaa riittää saagaksi asti.

Kirjoitan sen tähän, niin tulevilla sukupolvilla on mistä ottaa opiksi, ja varoituksen sanaksi. Olkoon se testamenttini paitsi epäonnisen kirjahankkeen vaiheista, myös kirjallisista tavoitteistani eli hienommin sanottuna poetiikastani ja siitä, miten se on kehittynyt ja kompastellut vuosikymmenten(!) varrella. Jos satun kuolla kupsahtamaan covid-19-tautiin tai muuhun, tarinan voi tulostaa ja ripustaa Ristiinan metsään joutomaalle Usvaleirin kirjailijoiden pyhäkköön, kunhan joku sen joskus rakentaa.

Esiajat

Ensimmäiset lauseet ja muistiinpanot tähän projektiin kirjoitin päiväkirjaani lukiolaisena noin vuonna 2001. Asun kimppakämpässä (silloin kommuunissa) Tampereen Kaupinkadulla ja osallistuin innokkaasti eri luonto- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan. Kesällä oltiin luontoleireillä, talvisin istuttiin kokouksissa milloin järjestöjen toimistoilla, milloin jonkun aktivistin kotona. Välillä käytiin koulussa ja mielenosoituksissa.

Ensimmäiset muistiinpanot eivät sisältäneet juonta, vain sanailua kaverusten kesken. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä käsitystä siitä, millaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. En ajatellut kirjoittamista ylipäätään. Noihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmani oli tulla toimittajaksi, tai mahdollisesti tulkiksi. Enkä tulevaisuudella muutenkaan liikaa vaivannut päätäni, keskityin maailmanparantamiseen hyvässä seurassa.

Ensimmäinen yritys

Vuonna 2002 menin opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja luin Julia Cameronin kirjan The Artist’s Way. Siinä kehotettiin määräämään oma tila ja aika arjessa omalle luovalle työlle. Kirja on minulla vieläkin, suomenkielisenä versiona, ja se sisältää paljon silloin muodikasta new age -ajattelua, mutta ensimmäistä kertaa minulle ylipäätään valkeni horisontti, jossa kirjoittaa tavoitteellisesti. Tein uudenvuodenlupauksen: kirjoitan romaanin!

Toukokuuhun 2003 mennessä minulla oli kahdeksan lyhyttä lukua. Käsikirjoituksen lyhyestä mitasta huolimatta teksti oli jaettu kahteen osioon, ja muutenkin se oli vähän sekava, esimerkiksi kronologiaa oli rikottu loogiikalla, jota en enää pysty tavoittamaan. Romaanin nimi oli Metsänhaltija, koska siinä oltiin metsässä, ja koska siinä oli haltija.

Päähenkilö oli tässä versiossa nimeltään Tara. Tarina tapahtui vuoroin ”kaukana pohjoisessa” ja vuoroin nimettömässä kaupungissa, jossa päähenkilöt Tara ja hänen veljensä Markus asuivat. Jo tässä versiossa alku oli suunnilleen kohdillaan: Tara oli joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän oli pudonnut sortuvalta sillata tulvajokeen, ja jonka aikana hän uskoi nähneensä haltijan. Ja onnettomuus liittyi epämääräisellä tavalla ilmastonmuutokseen. Myös Markuksen kämppis Tuomas, johon molemmat sisarukset olivat ihastuneet, oli jo tässä vaiheessa kuvioissa mukana.

”Pohjoisessa” puolestaan asui kyseinen haltija, joka tarkkaili Taraa, tämän päivän näkökulmasta vähän hyypiömäisellä tavalla. Kaupungissa ainoa fantastinen elementti olivat aarnikotkat, jotka jostain syystä asuivat pihalla ja olivat oikeita tai sitten eivät. Luonnossa puolestaan oli Suomen luontoon kuulumattomia elementtejä, kuten karibuja. Ideana oli, että Taran veli Markus oli hänen tietämättään haltijoiden vaihdokas, ja tämä oli syynä sisaruksia erottavaan juopaan.

Ennen kaikkea ensimmäisissä versioissa oli jo mukana käsikirjoituksen keskeinen idea: niin sanotulta atlanttiselta lämpökaudelta 4 800–3 500 eaa. oli jäänyt Kainuun korkeudelle syrjäiseen metsään mikroilmasto, ekologinen tasku, jossa kasvoi samanlainen tammilehto kuin tuolloin aikojen alussa. Ja tuolla lehdossa tapahtui kaikenlaista jännää.

Esikuvia kerronnalle on ollut ainakin itselleni tunnistettavasti Martin Scorsesen Kundun-elokuva ja visuaalisesti John Bauerin satumaailmat sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat, jotka tuolloin olivat ensi-illassa. Kirjoittajan kannukset eivät kuitenkaan selvästi riittäneet kokonaisen käsikirjoituksen kirjoittamiseen…vielä!

Toinen yritys

Vuoden 2003 syksyllä tutustuin National Novel Writing Month- eli Nanowrimo -konseptiin. Turussa, jossa tuolloin asuin, kokoontui Nanowrimo-miitti Terrakodilla eli paikallisten scifiseurojen toimistolla YO-talo A:ssa. Ongelmani oli tuolloin, että onnistuin kirjoittamaan lyhyitä proosapätkiä sekä tuon käsikirjoituksen raakileen, mutta pitkään proosaan en venynyt. Päätin yrittää nakutella romaanimittaisen Metsänhaltijan Nanowrimo-tyylillä, eli 1700 sanaa päivässä, surutta eteenpäin välittämättä laadusta. Sen voisi editoida myöhemmin kuntoon.

Rakenne oli osapuilleen sellainen, että kirjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kaupungissa Maarun, Markuksen ja kämppis-Tuomaksen kanssa, mutta Tuomas heivattiin tarinasta ko. osan lopussa ja tarinan jälkipuoliskolla metsässä kuvioon astui metsänhaltija, josta otsikko jo vihjasikin. Kirjan lajityyppi siis oikeastaan muuttui kesken tarinan, sillä vaikka haltijan olemassaolosta vihjattiin jo alussa, tarinassa ei ollut ennen viimeistä kolmannesta mitään fantasiaa muistuttavaa. Metsään mentiin etsimään haltijaa ja estämään vanhaa lehtoa uhkaavat hakkuut.

Hakkasin koneelle romaanin ensimmäistä versiota, nimeltään tässä vaiheessa Sademetsä, kevään 2004 aikana. Samana kesänä sain hyviä uutisia: ensimmäinen novellini julkaistaisiin antologiassa, nimittäin Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa! Näin sain kirjoittamiseen uutta pontta, olihan minulla jo jalka miltei kustantamon ovenraossa.

Alkuvuodesta 2005 kävin pokkaamassa tekijänkappaleet, join kustantajan tarjoaman skumpan ja vastasin Turun Sanomien toimittajan kysymyksiin tulevaisuudensuunnitelmistani. Tuo oli sitä aikaa, kun isot kustantamot vielä etsivät uusia ääniä novellikilpailuiden myötä. Jatkoin tekstin työstämistä. Tässä vaiheessa päähenkilön nimi oli muuttunut Maaruksi ja käsikirjoituksen nimi Metsänvartijaksi. Haltijan olin palautteen perusteella heivannut mäkeen, ja korvannut salaperäisellä metsässä asuvalla Aarni-miekkosella. Mainittakoon, että tarinan huipennus sijoittui talviaikaan, ja päähenkilöt liikkuivat metsässä suksilla.

Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittaja Tero Liukkoselle myöhemmin samana vuonna. Hän vastasi nätisti, että sillä on ansionsa, mutta ympäristöteema on liian kahlitseva. En tuosta lannistunut vaan päätin, että käsikirjoituksen aika koittaisi myöhemmin. Minulla oli jo uusi aihe, ja uusi kässäri tulilla. Tuosta uudesta kässäristä tulisi myöhemmin 2. romaanini Linnunpaino.

Kolmas yritys

Käsikirjoitus jäi siis hautumaan taka-alalle. Tein muutamia visiittejä sen pariin ja mm. pyrin jäsentämään rakennetta uudelleen ns. lumihiutalemenetelmän avulla. Moneen vuoteen käsikirjoitukselle ei tapahtunut oikeastaan mitään. Valmistuin, menin töihin, sain vauvan, menin opiskelemaan yliopistoon ylempää korkeakoulututkintoa ja valmistelin julkaistavaksi esikoisromaaniani Moby Doll.

Tein joitakin muistiinpanoja ja leikittelin ajatuksella, että ottaisin käsikirjoituksen uudelleen käsittelyyn. Joskus noihin aikoihin hahmottui, miten tarinan pitäisi oikeasti mennä, eli metsässä ei asunut ketään ylimääräistä henkilöhahmoa vaan se olisi ollut se sama Tuomas koko ajan.

Pikakelaus kevääseen 2014, kun vihdoin kaivoin käsikirjoituksen pöytälaatikosta miltei kymmenen vuoden jälkeen. Totesin sen kieliasultaan niin alkeelliseksi, että koko homma olisi kirjoitettava ns. pinkasta uudelleen. Jätin henkilöt ja tarinan, mutta kirjoitin siitä osapuilleen sellaisen nuortenromaanin kuin silloisilla taidoillani osasin. Olin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kohdeapurahan 2000 euroa, joka motivoi työhön.

Vaan käsikirjoituksessa oli vakava ongelma, nimittäin oma nuoruuteni oli jäänyt sinne 90-luvulle, jota käsikirjoitus tuossa vaiheessa enimmäkseen kuvasi. Kenelle suuntaisin romaanin? 2010-luvun nuoret eivät tunteneet niitä bändejä, keskusteluja tai muotia, joita romaanissa esiintyi. Lisäksi asenteet olivat vanhentuneet. Päähenkilöiden ulkopuolisuus, jota he tunsivat 1990-luvun yhtenäiskulttuurissa, ei ollut enää sellaista, johon nykyiset nuoret samastuisivat. Tähän viittasi myös käsikirjoituksesta saamani vertaispalaute.

Lyhyesti: romaanini oli saanut alkunsa tilanteessa, jossa ”terroristi” tarkoitti kettutyttöä, ilmastonmuutos oli kasvihuoneilmiö ja homot olivat kaapissa.

Ymmärsin tämän ongelman itse ennen kuin edes tarjosin sitä mihinkään kustantamoon uudelleen. Jokin tarinassa kuitenkin yhä veti puoleensa. Sen ydin ei ollut muuttunut miksikään, lisäksi päähenkilöiden välinen dynamiikka kiinnosti minua. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa nuorisokuvaus kokonaan uudelleen vastaamaan tätä päivää, tai jakaa kirja kahteen aikatasoon. Päähenkilöt olisivat varttuneet aikuisiksi, ja ensimmäisten versioiden tapahtumista olisi kulunut jo parikymmentä vuotta.

Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon.

Neljäs yritys

Kirjoitin kirjaan uuden aikatason, jossa aikuistuneet Maaru ja Markus palasivat nuoruutensa kesien metsämaisemiin etsimään jälkiä kauan sitten kadonneesta Tuomaksesta - sekä estämään metsän kaatamisen. Nuoruuteni leppoisa metsänhaltija oli muuttunut painajaismaiseksi kauhuelementiksi: metsässä oli jotakin uhkaavaa. Mukaan tuli metsureita, poliitikkoja, paikallisia ihmisiä ja muuta väkeä.

Hain ja sain apurahaa. Uusin versio valmistui kesäkuussa 2018. Sain siihen edelleen palautetta useilta kollegoilta ja lähetin sen vihdoinkin Intoon, joka oli kustantanut siihen mennessä kolme romaaniani. Sain kustannuspäälliköltä palautteen lokakuussa 2018 ja ulkopuolisen kustannustoimittajan kirjoittaman lausunnon, jossa käytiin läpi käsikirjoituksen heikkouksia ja vahvuuksia. Luontokuvauksesta pidettiin, mutta tällaisenaan kustantamo ei ollut halukas käsikirjoitusta julkaisemaan.

Olin tuossa vaiheessa aika väsynyt kirjallisuuteen. Minulta oli ilmestynyt kolme kirjaa puolentoista vuoden sisällä, näiden joukossa niin ikään vuosia vienyt Syyskuun jumalat, joten päätin sulatella palautetta kaikessa rauhassa ja palauttaa uuden version sitten, kun voimani olisivat palautuneet. Palautteen suuntaisesti tein käsikirjoitukseen korjauksia ja lähetin uuden version. Tällä välillä kustannuspäällikkö oli jäänyt äitiyslomalle, ja hänellä oli sijainen, jolle lähetin käsikirjoituksen uudelleen tarjolle elokuussa 2019.

Sain käsikirjoituksesta hylsyn helmikuussa 2020. Kustannuspäällikön sijainen tykkäsi kerronnasta, mutta itse tapahtumat eivät temmanneet tarpeeksi mukaansa.

Hetken verran surin, mutta sitten päätin nostaa housut ja niistää nenän, muokata käsikirjoituksesta vielä yhden version ja tarjota sitä muualle.

Viides yritys

Palautteen perusteella Metsänvartija oli selvästi nuorisoromaani. Ajattelin itse, että päähenkilöt eivät olleet vanhentuneet uskottavasti. Päätin siis heittää hyvästit 90-luvulle ja tuoda tarinan kokonaisuudessaan tähän päivään niin, että tapahtumien (Tuomaksen katoamisen ja uusimman hakkuu-uhkan) välillä olisi kulunut vain viisi vuotta. Tämän käsikirjoituksen lähetin uudelleen yhteensä kymmeneen kustantamoon huhtikuun ja elokuun 2020 välillä.

Ja sillä tiellään se on edelleen. Joitakin hylkyjä tuli keväällä, mutta syksyllä on ollut hiljaista. En tiedä enkä uskalla edes kuvitella, mitä koronakriisi kustantamoiden arjelle tekee. Ehkä joku vielä jossakin ehtii lukea kässärin ja näkee siinä sen, minkä minä siinä näen: sisarusten hedelmällisen viha-rakkaussuhteen ja tuhoisan riitelyn Tuomaksesta, metsän seinän hiljaisen voiman, Maarun kasvukivut ja epätavalliset valinnat.

Jos nyt joku luki vuodatuksen tänne asti, niin Metsänvartijan saagasta on ehkä löydettävissä kaksi opetusta.

1. Käsikirjoitukset kasvavat kirjoittajansa myötä. Realismin ja fantasian välillä hapuilevasta nuoruudentyöstä on vuosi(kymment)en välillä kehittynyt ensin nostalginen nuoruuskuvaus, sen jälkeen napakka jännitystarina. Samalla niistä tulee osa kirjoittajansa henkilöhistoriaa. Käsikirjoituksen laajuus on myös tiivistynyt 50 000 sanasta noin 32 000 sanaan.
2. Jotkut käsikirjoitukset saavat peräänsä tällaisen laahuksen. Se on kaikkea sitä tauhkaa, joka kerääntyy oppitunneista, pettymyksistä, harha-askelista, oivalluksista, palautteista ja ties mistä. Joskus käsikirjoitus vain vanhenee eikä suostu enää virkoamaan. Jotkut menettävät ajankohtaisuutensa kirjoittajalle. Toiset nousevat tuhkasta kuin feenix-lintu.

Yleensä tällaisia tarinoita kirjoitetaan siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on jo julki ja palkinto saatu. Kirjailija hymyilee haastattelussa, että pitkä tie on kuljettu ja lopussa kiitos seisoo. Samalla vaietaan lukuisista niistä kirjoista, joista ei vuosien yrittämisen jälkeenkään tullut totta. Tosiasiassa näitä pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kertyy jokaisen sellaisen kirjailijan uralle, joka vain jaksaa jatkaa riittävän pitkään. Oikea maailma on täynnä keskeneräisiä väitöskirjoja, pöytälaatikkoon jääneitä romaaneja, toteutumattomia unelmia. Varo kertomusta! Sillä ne johtavat harhaan.

Ja jos nyt joku tämän luettuaan toteaa, että siinä se Henriksson nyt paljastaa romaaninsa yksityiskohdat ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa, niin sille minä sanon: elämä on lyhyt, ja sitten me kuolemme. Hankkikaa elämä.

Minä ainakin aion.

Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kuusi teosta, mutta ei tätä yhtä.

Margaret Pennyn vuosi 2017: kirjoja, kirjoja, kirjoja

Seuraa perinteinen kuvapainotteinen päivitys keskitalven juhlan kunniaksi! Rutisemisen aihetta olisi kosolti, mutta nyt panen marinat sivuun ja keskityn iloitsemaan menneestä vuodesta.

Kirjoittamisen ja lukemisen merkeissä meni tämäkin vuosi. Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi elokuussa. Lukijat ovat antaneet innostunutta palautetta romaanista ja toivon, että se löytää uusia ystäviä myös ensi vuonna. Olin mukana toimittamassa Never Stop – Finnish science fiction and fantasy stories -antologiaa, jossa on mukana myös novellini The Whaler’s Wife (kääntänyt Sarianna Silvonen). Kokoelma on kerännyt mukavia arvioita muun muassa Goodreadsissa.

Työstin Aino-Maija Leinosen kanssa keväällä ilmestyvää Railakasta rahakirjaa. Maaliskuussa ilmestyvää opusta voi vilkaista ennakkoon täältä Inton kevätkauden 2018 katalogista. Kirjoitin myös Cosmon Pen -lehteen katsauksen kotimaisen science fictionin ja fantasian tapahtumiin viimeisen viiden vuoden aikana. Paljon on saatu aikaan lyhyessä ajassa varsinkin kansainvälistymisen suhteen, tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän.

Osuuskumma-kustannuksessa olin mukana hallituksen jäsenenä ja myyntipäällikkönä kehittämässä toimintaa. Ohjasin luovan kirjoittamisen oppilaita Tampereen Kesäyliopistossa, Tampereen seudun työväenopistossa ja Hopeantakojat-valmennusohjelmassa. Kävin myös muun muassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla, tieteiskulttuurin tapahtumissa Sweconissa ja Worldconissa, Art Goes Kapakassa haastateltavana Helsingissä, Göteborgin kirjamessuilla tutustumassa International Rights Centren toimintaan sekä Turun ja Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Syyskuun jumalat julkaistiin elokuussa Worldconin aikaan Helsingissä. Silloin oli kuuma. Kuvassa olen Nora Varjaman haastateltavana Akateemisen Kirjakaupan kohtauspaikalla. Kuva: Veera Henriksson

Noin muuten kävin balettitunneilla, katsoin MasterChef Australiaa, neuloin, istuin mökillä lukemassa kirjoja ja osallistuin jopa kolmelle Usva-kirjoittajaleirille Ristiinassa. Mutta enimmäkseen kuitenkin kirjoitin jo ilmestynyttä ja vielä tulevia teoksia. Kiitän Tiedonjulkistamisen Neuvottelukuntaa, Taiteen edistämiskeskusta ja Kansan Sivistysrahastoa työtäni kohtaan osoitetusta tuesta.

Muutamia kohokohtia vuoden varrelta:

– Maaliskuussa kävimme Budapestissa äidin 60-vuotispäivää viettämässä. Kuva on hotelli Gellertin takapihalle ja Gellert-kukkulalle. Noin muuten reissasin vain Suomessa tai lähellä. Toukokuussa osallistuin perheen kanssa Swecon-tapahtumaan Uppsalassa ja loppukesästä piipahdimme Haapsalussa lomalla. Syyskuussa kävin Malmössa ja Göteborgissa kirja-asioissa. Marraskuussa olin viettämässä kirjoitusviikonloppua neljän kollegan kanssa idyllisessä Mathildedahlissa Salon lähellä.

– Osallistuin keväällä Osuuskumman ja Outo Kuvan valokuvaussessioon Nokialla. Kuvassa olen kirjailija Anni Nupposen kanssa. Huomaa korvat! Magdalena Hai haastatteli minua Syyskuun jumalista ja muusta Osuuskumman nettisivuille, linkin takana on pari kuvaa lisää. Kuva: Outi Puhakka

– Marraskuussa juhlimme minun ja kirjailija J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhlaa Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa!

– Vuoden varrrella haastattelin Pirkkalaiskirjailijoiden Roosalupilla herroja kirjailijoita Riku Korhosta ja Ville Hytöstä. Joulukuussa haastatteluvuorossa oli Markku Soikkeli ja haastateltavana Juha-Pekka Koskinen. Kuva: Hannu Peltonen

– Olen laiska käymään teatterissa, mutta tänä vuonna onnistuin näkemään Tukkateatterin R.U.R. ja Luvattu maa -näytelmät, Macbeth-oopperan Budapestissa (kiitos äiti), Coppelia-baletin Tampere-talossa (kiitos kaverit) ja piipahtamaan elokuvissa Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä supersankarielokuvia katsomassa. – Muuta: kirjoitin elokuvatreatmentin, aloittelin Salaista Projektia nro. 2, tuomaroin Usvazine-verkkolehden scifinovellihakua päätoimittaja Anne Leinosen kanssa ja jatkoin puolison kanssa kotikirjastoprojektia, jonka seurauksena säilytettäväksi tai kiertoon eli eteenpäin annettavaksi valittiin tänäkin vuonna laatikoittain kirjoja.

Joulua vietän täsmälleen samaan tapaan kuin viime vuonna. Koska joulussa on kyse perinteistä, tehtävälistankin voi kopioida viimevuotisesta!

Ensi keväänä ilmestyy minun ja Christine Thorelin toimittama Trollguld och andra berättelser (på svenska) eli valikoima osuuskummalaisten novelleja ensimmäistä kertaa ruotsin kielellä! Trollguldin on ruotsintanut Linn Wilhelmsson ja sitä voi vilkaista etukäteen täältä Osuuskumman kevään 2018 katalogista. Syksyksi on sitten taas uusia uutisia, mutta säästän ne vähän lähemmäksi ajankohtaa.

Hyvää joulunaikaa ja riemukasta uutta vuotta 2018!

Bonusliite: Loppuvuoden 2017 aikana lukemani kirjat tähän asti. Alkuvuoden kirjat ovat täällä.

Kotimainen kaunokirjallisuus
Karo Hämäläinen: Erottaja
Boris Hurtta: Talo Mörövuoren juurella ja Rommelin kulta
Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa
JP Koskinen: Paholaisen vasara
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
J.S.Meresmaa: Naakkamestari
Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Juhana Petterson: Tuhannen viillon kuolema
Laura Gustafsson: Pohja
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Essi Kummu: Hyvästi pojat
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Ulkomainen kaunokirjallisuus
Cheryl Strayed: Villi vaellus
Jane Green: Avioliittoallergia
David Levine: Arabella of Mars
Emma Newman: Planetfall
Sophie Kinsella: Kuka on pomo?
Aliette de Bodard: House of Shattered Wings ja House of Binding Thorns
Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane
Mats Strandberg: Ristely
Dan Brown: Alku
Katsuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Tietokirjallisuus
Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?
Kullas&Myllyoja: Nainen ja rikastumisen taito
Mikko-Oskari Koski: Ahvenanmaa
Kaskela&Koskelainen: Maailmalle
Hannu Tarmio: Hurmio tai turmio
Anne Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (äänikirja)
Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex
Jarl Helleman: Kirjalliset liikemiehet ja Kustantajan näkökulma
Jenni Selosmaa: Kukkaron kuningatar
Jethro Rostedt: Raha ratkaisee
Kari Karnakoski: Tanssin ja rakastin

Kirjamessujen jälkipyykkiä

Nyt on vihdoinkin aika laskeutua marraskuuhun ja uusia juttuja kirjoittamaan, mutta sitä ennen vielä vähän kirjamessuista. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte Helsingin kirjamessuilla kuuntelemaan paneeleja, juttelemaan, pyytämään nimmaria Syyskuun jumaliin ja ostamaan Osuuskumman kirjoja! Kiitos myös sosiaalisessa mediassa kuvia jakaneille kavereille, tässä niistä muutama blogin kuvituksena.

Messukeskuksen osastojen, esiintymislavojen ja käytävillä vaeltelun lisäksi kävin myös julkkareissa, matineassa, tapasin perhettä ja ystäviä, istuin kuohuviinibaarissa, tein kaikkea mitä hyvään messuviikonloppuun kuuluu. Paitsi että ruoka- ja viinimessuilla en ehtinyt piipahtaa ollenkaan.

Väkeä messuilta ei puuttunut, tänä vuonna kävijöitä oli yli 84 000. Polarisaatio isojen ja pienten kustantajien sekä isojen ja pienten kirjailijanimien välillä oli ehkä sitä jyrkempää. Tuntuukin, että Helsingin kirjamessuista on käyty poikkeuksellisen paljon jälkipyykkiä sosiaalisessa mediassa.

Juhana Pettersonin kanssa signeeraamassa. Kuva: Mika Rönkkö

Kirjailijat

Laura Honkasalo kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti kirjamessuista kirjailijan näkökulmasta. Honkasalo ei ole ainoa kollega, joka on nostanut esiin ilmaistyön messuilla. Kieltämättä tuntuu nurinkuriselta, että kirjamessuilla ainoa ammattiryhmä, joka ei saa palkkioita, ovat kirjoistaan yleisölle kertovat kirjailijat. Suomen Kirjailijaliitto tuottaa myös ohjelmaa messuille ja on linjannut, että kaikille esiintyjille, kirjailijoille ja haastattelijoille maksetaan palkkio.

En tiedä keitä ovat nämä Honkasalon kollegat, joiden mielestä kirjamessuja ei saisi ollenkaan kritisoida, mutta näiden messujen aikana olen kuullut harvinaisen paljon kritiikkiä sekä kirjailija- että pienkustantajapuolelta. On hyvä kysymys, onko parempi esiintyä ainoalle fanilleen kuin olla esiintymättä ollenkaan. Painottaisin kirjailijan omaa fiilistä tässä. Se vaatii samaa kuin Honkasalo on tehnyt: hyötyjen ja haittojen laskemista.

Kustantajat

Osuuskunta Poesia jäi tänä vuonna messuilta pois kokonaan ja julkaisi asiasta kannanoton. Näyttelyosastot ovat tosiaan kallistuneet vuosi vuodelta (katso Ylen juttu täältä). Myös edustamalleni osuuskunnalle messupanostus on erittäin kallis satsaus.

Suomen Messut on epäilemättä kirjamessujen suurin hyötyjä. Osuuskuntana se ei tee juuri voittoa, mutta liikevaihto näyttää kasvaneen, tai sitten en osaa lukea Kauppalehden lukuja oikein. Kirjallisuustapahtuman kärjen pitäisi olla kirjallisuuden monimuotoisuudessa: jos vain isot loistavat, pienet himmenevät ja lakkaavat pian näkymästä. Ohjelma oli nyt vielä monipuolista, mutta jos pienillä kustantamoilla ei ole yksinkertaisesti varaa tulla messuille, he eivät ole tarjoamassa myöskään kirjailijoitaan ohjelmaan.

Pienkustantajien osastolla. Kuva: Minttu Carole

Kaupallisuudesta

Kirjamessujen kaupallisuudesta on kirjoittanut kolumnisti Otso Kantokorpi täällä ja Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva täällä. Totta on, että Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirja myi ennätyslukemia, Dan Brown tapasi fanejaan omassa tilaisuudessaan ja ihmiset kantoivat kotiin kassikaupalla kirjoja jäännöseräosastoilta, joissa kirjat maksoivat kaksi euroa kappale. Isot lakanat mainostivat isoimpia nimiä. Havaintoni mukaan myös isoilla osastoilla kävi kuhina.

Kun puhutaan kirjallisuuden myynneistä, aina tulee joku selittämään, että no kun kysyntä ja tarjonta ja markkinat. Mutta kohderyhmiä eli rumasti sanottuna markkinoita on monenlaisia ja eri kokoisia. Muutenhan siellä messuilla olisi esiintymässä vain se Dan Brown eikä ketään muuta. Suuri yleisö ei tiedä kaikkea, vaan nykyään vielä enemmän kuin ennen kirjallisuuden lukijat jakautuvat pieniksi yleisöiksi, joista osa voi seurata hyvin intohimoisesti harrastamaansa lajia. Oikein ammattitaitoinen kustantaja hoksaa myös erilaiset yleisöt.

Kohti tasa-arvoisempaa kustantajasuhdetta

Kirjailijat ja kustantajat katsovat ymmärrettävästi kirjamessuja hieman eri näkövinkkeleistä. Olen huomannut tämän viimeistään Helsingin kirjamessujen jälkipuinnista. Ymmärrän, että näyttää ristiriitaiselta, että kirjailijat haluavat paljon esiintymisiä messuille ja toisaalta paheksuvat, että esiintymiset ovat palkattomia. Ei kai se kerro kuin alan ahtaudesta tällä hetkellä. Kustantajilta toivoisin avoimuutta ja kirjailijoilta ammattimaista suhtautumista markkinointiponnistusten jakautumiseen.

Lyhyesti: jos aiomme olla kustantajan kanssa neuvottelukumppani, vaikka epätasaisessa asemassakin, meidän on pakko pyytää perusteluita vaikkapa siihen, miksei kulukorvauksia makseta. Tai jos ei suorilta tarjouduta maksamaan korvauksia niin meidän täytyy itse kysyä. Vaikka tuntuisi hankalalta puhua rahasta. Pakko on saada suunsa auki. Jos kustantaja ei ole aiemmin kasvattanut niitä herkkiä tuntosarvia, jotka paljastaisivat asioiden tilan ilman että kirjailijan pitäisi kiusallisesti ottaa niitä puheeksi, niin eihän se kasvata vastaisuudessakaan.

Kirjailijoiden omat blogit ovat sitä varten, että voimme ilmaista omia hankaliakin tunteitamme suhteessa julkisuuteen ja pärjäämiseen. Mutta kun puhumme kustantajan kanssa markkinoinnista, olisi löydettävä tapoja puhua asiallisesti ja järkevästi rahasta. Silloin messujen mainoslakana ei voi olla itsetuntokysymys.

Kirjailija saa vaatia ja hänen pitää vaatia markkinointia. Myös kustantajien pitäisi oivaltaa, että toisin kuin he, kirjailija ei useimmiten ole liikemies- tai nainen. Kirjailijat tarvitsevat neuvottelujen tueksi lukuja, tilastoja, lakimiehen asiantuntemusta ja tukea toisilta kollegoilta. Kustantajan tulee tämä ymmärtää.

Lopuksi

Huomasin, että osallistuin kuukauden sisällä kolmen kaupungin kirjamessutapahtumiin. En ehkä enää lopputalvena poistu kotoani. Mutta hauskaa oli. Messukirjailija kiittää ja kuittaa.

PS. Linkkaan tännekin, kun Jani Saxell kirjoitti niin kauniisti Kansan Uutisissa Syyskuun jumalista.

PPS. Ennen talviunia vielä yhdet juhlat tulossa, pe 10.11. klo 18 Teos & Tulenkantajat -kirjakaupalla Tampereella (Hämeenpuisto 18) minun ja J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhla ja julkkarit. Tervetuloa tamperelaiset ja täällä piipahtavat!

Helsingin kirjamessuilla tavataan!

Aika valmistautua Helsingin kirjamessuille. Koska olen parantumaton innostuja, olen tällekin reissulle kahminut monta erilaista roolia. Onneksi eri päivinä.

Tänään olen osuustoimintayrittäjä, joka lähtee kollegojen kanssa roadtripille rakentamaan messuosastoa. Osuuskumma-kustannus jakaa osaston 6f21 tänä vuonna yhteistyökumppanien Robustoksen ja Kirjavan kanssa. Tervetuloa tapaamaan kirjailijoita ja kääntäjiä ja tekemään kirjalöytöjä.

Perjantaina 27.10. olen kirjailija, joka esiintyy ja signeeraa. Klo 12.30 Kirjakahvila-lavalla keskustelen Jani Saxellin ja Juhana Petterssonin kanssa otsikolla Euroopan rajamailla, realismin ja fantasian rajalla. Lainaus messuohjelmasta:

Jani Saxell, Saara Henriksson ja Juhana Pettersson kulkevat uusimmassa romaaneissaan Euroopan sekä realismin ja mystisen rajamailla. Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Jani Saxelin trilogian kolmas osa Tuomiopäivän karavaani sijoittuu ex-Jugoslavian rajoille. Juhana Petterssonin Tuhannen viillon kuolema aloittaa Rikkaiden unelmat -trilogian, jossa merenpinta nousee, rikas varautuu ja köyhä elää elämäänsä miten parhaiten taitaa.

Klo 13.30 minä ja Juhana signeeraamme kirjojamme Rosebudin osastolla 6b 50. Tervetuloa kuuntelemaan ja hakemaan nimmari! Syyskuun jumalia löytyy myös Inton osastolta 7d111, käykää sielläkin moikkaamassa mahtavia intolaisia.

Koko messuohjelma on täällä.

Lauantaina liikun salaisissa tehtävissä! Nokkelimmat voivat bongata scifiin ja fantasiaan liittyvän hankkeen tämänaamuisen Hesarin kirjallisuusvientiä koskevan jutun listauksesta sivun lopusta. Ihan kauheasti kerrottavaa ei vielä ole, mutta kerromme heti kun sellaista on. Sillä aikaa voit bongata Kumma Literary Agencyn sivut ja edustettavat kirjailijat sieltä. Perästä kuuluu…

Sunnuntaina 29.10. vaihdan vielä kerran hattua ja olen journalisti, joka haastattelee kiinnostavia kirjailijoita Takauma-lavalla. Keskustelen Sinikka Vuolan ja Risto Oikarisen kanssa runoilijoiden esikoisromaaneista klo 11. Keskustelu on osa Kirjailijaliiton messuille tuottamaa ohjelmaa.

Jos törmäät minuun Helsingin kirjamessuilla osastolla tai käytävillä, tule nykäisemään hihasta, moikkaamaan tai kysymään kuulumisia. Mukavaa nähdä tuttuja ja tuntemattomia messuilla!

Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)

Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Pöydän toisella puolella II: Osuustoiminnasta

Palasin tänään kolmipäiväisestä kirjallisuustapahtumasta Uppsalasta. Väsynyt maanantai-ilta tuntuu hyvältä hetkeltä julkaista ajat sitten lupaamani kakkososa kirjoitussarjasta, jossa kirjailija istuu toisella puolella pöytää kuin on totuttu.

Kumma joukko

Kuva yksinään mökissä istuvasta kirjailijasta, joka vain naputtelee kannettavansa näppäimistöä keskittyneesti ja kuuntelee sateen ropinaa peltikattoon, mitä nyt välillä lisää halkoja Porin Mattiin, ei voisi olla kauempana arjestani. Enkä laske tähän nyt edes normaalia perhearkea kodinhoitoineen, koululaisen asioista huolehtimisineen ja muine velvollisuuksineen. Kieltämättä sitä joskus miettii, mitähän sitä tekisi, jos olisi vapaa — vapaa sitoumuksista, aiemmin tekemistään lupauksista, yhteisesti sovituista jutuista.

Luulen, että lopputulos olisi kuitenkin sama. Tarvitsen yhteisön ympärilleni.

Nythän on niin, että kirjoittaja ei välttämättä tarvitse ketään ympärilleen kirjoittaakseen. Julkaistakseen hän tarvitsee kuitenkin muiden tukea. Ehtiväisinkin omakustantaja tarvitsee vähintään kustannustoimittajan, jos hän aikoo julkaista minkäänlaista laatua, koska kirjoittaja ei koskaan voi olla oma lukijansa – emme pysty lukemaan omaa tekstiämme ulkopuolisen silmin.

Perinteinen tapa hankkia tämä ”ensimmäinen lukija” on kolkutella kaupallisen kustantamon ovia. Minullakin on tällainen kustantaja, helsinkiläinen Into. Pienkustantamo, osuuskuntamuotoinen tai muuten yhteisöllinen kustantaja, on kolmas tie. Jos kaupallinen kustantamo on keino tavoitella laajempia lukijajoukkoja, osuuskunta on hiekkalaatikko ja villien ideoiden kasvatusalusta.

Osuuskumma

Olen ollut alusta asti mukana osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, viisivuotiaassa Osuuskummassa. Katsokaa vaikka video, jonka tekemisessä olin mukana. Urani Youtube-tähtenä alkaa ja päättyy tähän videoon!

Osuuskumma on keskittynyt julkaisemaan kotimaista scifiä, fantasiaa ja muuta kummaa kirjallisuutta. Viime vuonna Osuuskumma julkaisi kaksitoista teosta, joista yksi oli espanjankielinen antologia ja yksi raapaleita, tasan sadan sanan tarinoita sisältävä vihkonen. Erilaiset kirjalliset kokeilut kuuluvat myös pienkustantamisen maailmaan. Tämän jutun kuvituksena on käytetty Osuuskumman piirissä syntyneen valokuvaussession tuloksia, kuvaajana taitava Outi Puhakka. Tällaistakin voi tehdä Osuuskummassa, kummallisessa osuuskunnassa.

Osa kirjoittajan ammattitaitoa on, että hän löytää kestävän tavan työskennellä. Tämä koskee myös taloudellisia seikkoja. Kirjoittaminen ei ole palkkatyötä, jossa työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijän säällisistä olosuhteista. Kirjailija järjestää ne itse itselleen, olosuhteiden järjestäminen ei ole kenenkään muun vastuulla. Osuuskunta on yksi vaihtoehto näiden mahdollisuuksien järjestämiseen. Osuuskunnan jäsenet voivat olla työttömiä, opiskelijoita, itsensä työllistäviä ammattilaisia tai työskennellä kokoaikaisesti jollakin aivan muulla alalla.

Kun perustimme osuuskuntaa, ideana oli taata tulo työstä tekijänoikeuksien haltijoille eli kirjailijoille ja kääntäjille. Kustannustoiminnan teemme käytännössä talkootyönä. Mitä viivan alle jää, se jaetaan vuoden lopuksi. Yleensä jää aika vähän.

Syy miksi olen mukana osuustoiminnassa on myös syy siihen, miksi en toimi yksityisyrittäjänä kirjallisuuden alalla. Tai oikeastaan syitä on kolme: väärä ala, väärä aika, väärä ihminen. Yhdistämällä voimat saamme paremman lopputuloksen. Yhdessä saamme yksinkertaisesti enemmän: isompia painoksia, kauniimpia kansia, paksumpia kirjoja.

Osuustoiminta on myös vastakulttuuria. Tänä vuonna olen mukana toimittamassa englanninkielistä suomalaisten novellien antologiaa ja ensi vuonna tavoitteenani on julkaista omien novellieni kokoelma. Luomme vaihtoehtoista tarjontaa valtavirran rinnalle. Näitä kirjoja ei olisi ilman meitä.

Arki

Osuustoiminnassa antoisinta on kirjan prosessin seuraaminen alusta loppuun. Kirjoittaminen on kivaa, mutta niin on myös porukalla ideoiminen, palautteen saaminen, toimittajan tai toimittajien kanssa työskentely. Ulkoasun rakentumisen eri vaiheiden ihastelu. Kirjapainon, kirjavälityksen ja vähittäismyynnin ammattilaisten kanssa toimiminen. Ja ennen kaikkea tapahtumissa käyminen, lukijoiden, kirjoittavien ihmisten ja ammattilaisten tapaaminen.

Osuustoiminta on myös ennen kaikkea lihas- ja jalkatyötä. Se on pahvilaatikoita, kuittien tulostamista, kirjoitusviikonloppuja, yhdessä tekemistä.

Normipäivä 1:

8:22-8:58 kollegan esikoisromaanin taiton korjaus
9:12-9:29 palkanmaksu
9:36-10.01 taiton korjaus
10:34-10.45 toisen kollegan teoksen esittelytekstin kokoaminen
10.45-11.20 taiton korjaus
11.28-11.34 toisen teoksen esittelytekstin lähetys
11.39-11.50 taiton korjaus
- pitkä lounas kolmannen kollegan kanssa
14.46-16.05 taiton korjaus ja lähetys

Normipäivä Osuuskummassa. Kuva: Outi Puhakka

Esimerkki on peräisin työaikaseurannasta, jonka kollegan kehotuksesta aloitin, mutta jaksoin tasan yhden päivän. Esimerkkipäivänä tarkistin osuuskuntakollegan esikoisromaanin taiton. Kahta samanlaista päivää ei tietenkään ole. Osuuskunnassa työ on vastavuoroista, sinä luet minun tekstini ja minä luen sinun.

Osuuskunnan kirjailijalta katoaa väistämättä tietty viattomuus omaan alaansa nähden. Kultaiset suomut putoavat taiteilijan silmiltä, kun hän pääsee laskemaan katteita kirjoille ja pähkäilemään, mihin nämäkin myydään.

Osuuskuntakustantamon kirjailijana saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Lisäksi pääsee tekemään sitä, mitä ei halunnut. Pääsee tutustumaan arvonlisäverokantojen, varastopoistojen ja laskutuksen kiehtovaan maailmaan! Monena saa olla, ja se on parasta. Kirjailija saa lopulta vain istua koneen ääressä naputtelemassa. Se on pidemmän päälle tylsää.

Sosiaalisuus

Eikö meille tule riitaa, kun on monta kukkoa tunkiolla? No tulee, mutta vähemmän kuin luulisi. Nimittäin kun on kerran käärinyt hihat, on vaikeaa olla suuri taiteilija tai hemmoteltu prinsessa. Tällä on myös huonot puolensa, kirjailijan on tunnettava oma arvonsa. Mutta kirjallisuuden kentällä on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta (ja tästä valittavia kirjailijoita), että pyrin keskittymään asioihin, joihin voin vaikuttaa. En halua olla kuningatar. Kuningattaren kanssa kuvaan ei mahdu ketään muuta.

Nykyaikainen osuustoiminta ei edellytä, että toimijat sijaitsisivat maantieteellisesti samassa paikassa. Osuuskummalla on jäseniä joka puolella Suomea ja muutama myös ulkomailla. Käytännön asiat hoidetaan verkon ylitse. Kaikkia aktiivejamme en ole edes tavannut elävässä elämässä.

Siinä missä yhdistystoiminta myös osuustoiminta nousee yhteisön tarpeista palvelemaan niitä. Osuuskuntalainen ei työskentele vain itselleen vaan yhteiseksi hyväksi. Kehitymme ja kasvamme yhdessä. Mikä sen hedelmällisempi kasvualusta taiteen tekemiselle?

Yhdessä. Kuva: Outi Puhakka

Sellaista. Seuraava osa käsitteleekin sitten kirjamyyntiä.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.

Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.

Fantasia - naisten valtakunta?

Tänään taas tuli kaverin kanssa puhetta asiasta, josta minun on pitänyt blogata jo pitkään. Miespuolinen kaverini oli sitä mieltä, että fantasia Suomessa on naisistunut ja muuttunut poliittisesti korrektin romanssin areenaksi. Vahvoja naisfantastikkoja nousee esiin sieltä ja täältä ja steampunk-henkiset korsetit ja näyttävät asut luovat karnevalismia ennen niin hillittyihin kirjallisiin lukutilaisuuksiin.

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä. Käännösfantasiaa (tai ihan vain englanninkielistä fantasiaa) seuraava lukija ei ole varmasti huomannut tällaista ilmiötä. George R.R.Martin, Neil Gaiman ja Stephen King hallitsevat myyntilistoja J.K.Rowlingin ohella siinä kuin jo kymmenen vuotta sitten. (Poikkeuksena Amazonin Kindle-editiona myytävät vampyyriromanssit, mutta ei niistä sen enempää.)

Muutenkin havaintoni tukisivat sitä, että miehet kirjoittavat spekulatiivista fiktiota niin kuin ennenkin. Esimerkiksi omista kurssilaisistani scifin ja fantasian pajassa miehiä on ollut noin puolet. Kun alan lehtiä ja antologioita katsotaan, niin novelleja julkaisevat miehet siinä missä kuin naisetkin. Samoin kaupallisten kustantajien viime vuoden (harvojen) esikoiskirjailijoiden sukupuolijakauma oli noin puolet ja puolet.

Jos Jehrem ja Falac taistelis, kumpi voittais?

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola innostui alkuvuodesta kirjoittamaan jokseenkin monitulkintaisesti, että superfeminismi saattaa olla nousussa kirjallisuudessa (kursivointi minun). Suvi Ahola poimii väitteensä tueksi ulkomailla kiitosta keränneitä suomalaisia spefikirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta sekä Maria Turtschaninoff. Itse olisin lisännyt listaan Hannu Rajaniemen, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Ilkka Auerin. Mutta silloin alkuperäinen pointti olisi vesittynyt.

Aholan väitteessä on samoja ongelmia kuin siinä ajatuksessa, että Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat vain naiset. Eivät kirjoita. Kyllä sitä kirjoittavat myös miehet.

Tällaisessa kirjallisessa journalismissa on se vika, että kun otannat ovat liian pieniä, luotettavia yleistyksiä eri ilmiöistä ei voi tehdä. Ja spekulatiivisen fiktion, erityisesti fantasian julkaiseminen on niin pieni liiketoiminnan ala, että tilastollista analyysia siitä ei oikein saa aikaan. Joudumme pelaamaan mielikuvilla, ja tässä on ongelma.

Yleistykset nimittäin pyyhkivät näkymättömiin kirjoja, joita kirjoitetaan koko ajan, työtä, jota tehdään. Karo Hämäläinen, Tapani Bagge, Markku Karpio, Jyri Paretskoi ja muut lapsille ja nuorille kirjoittaneet miehet voivat vahvistaa tämän.

Mistä mielikuva sitten johtuu?

Kirjallisuus, se, mitä kirjoitetaan ja kustannetaan on eri asia kuin kirjallinen julkisuus. Kiinnostavaa olisikin pohtia, miksi kirjallinen julkisuus fantasian osalta on Suomessa melkein kokonaan naispuolista. Kun julkisuudessa puhutaan fantasiasta, joutuu miehiä etsimään täikammalla. Niin kuin nyt tuosta Hesarin jutusta.

Kaverini ja Suvi Ahola arvelevat, että feminismi on heilauttanut ennen niin miehisen kirjallisen norsunluutornin jalustaltaan. Minun teoriani on, että asetelman kääntymiselle on kaupalliset, eivät poliittiset syyt.

Avainsana on mielestäni viihde. Kun kritiikin tila on vähentynyt sanomalehdissä ja kulttuurilehtien elintila on kaventunut, kirjallinen julkisuus nykypäivänä on paljolti kirjallista viihdettä. Kirjallinen julkisuus on blogeja, naistenlehtihaastatteluja, kirjallisia neule- ja rupattelutuokioita. Myös kirjamessut ovat kirjallista viihdettä. Helsingin kirjamessut ovat naisten valtakunta siinä missä tavaratalot. Miehetkin ostavat päivittäistavaroita ja vaatteita, mutta Stockmannin aula tehdään houkuttelevaksi kosmetiikalla ja parfyymeilla. Siinä, missä perheenäidit tekevät useimmiten perheiden kulutuspäätökset, naiset myös ostavat miehiä enemmän kirjoja.

Ei feminismiä, vaan kapitalismia.

Mitä isommissa ja kaupallisemmissa ympäröissä edellä, sitä fantasian pienemmissä piireissä perässä. Ammattikirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon tai netin mustaan aukkoon. Hän kirjoittaa lukijoille. Parhaimmillaan, kauniina pakettina ja sopivalle (lue: nuorten aikuisten) kohderyhmälle julkaistuna fantasiakirja sopii naiskirjallisuuden muottiin paremmin kuin hyvin. Mikä voisi mennä pieleen?

Liian suurista odotuksista voi koitua myös ongelmia, nimittäin niille naisfantastikoille, jotka eivät ole menestyneet Hesarin kuvaamalla tavalla. Kultaisinta valokeilaa riittää vain kovin harvoille. Tällaisen aikana, kun kirjoja markkinoidaan paljon sosiaalisessa mediassa, vertailu muihin korostuu. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan Facebook-syötteeni feedi täyttyi päivityksistä, joissa ihmiset kertoivat, mitä mekkoja olivat laittamassa päälleen, millaisia korkokenkiä ja mitä ihania ystävättäriä he aikoivat tavata ja tapasivat. Jos fantasiakirjailija muuten sopisi kuvaan, mutta kirja ei pääsekään kiiltäväsivuisten lehtien palstoille, hän voi kokea jäävänsä muiden, menestyvämpien varjoon.

Jopa minä koen itseni ulkopuoliseksi mekkojutuissa. En koskaan keksinyt mitään sanottavaa niihin mekkopäivityksiin, enkä ole edes mies.

On vielä yksi huomio, jonka olen tehnyt fantasian sukupuolijaosta. Perjantaina kävin Kirotun maan ritari -teoksen (Erkka Leppänen ja Petri Hiltunen) julkistamistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Viimeistään Petrin kertoessa Jaconian saagasta tajusin, että kyllähän miehet kirjoittavat ja julkaisevat fantasiaa, jopa miekka & magiaa, koko ajan. Ville Vuorela ja Erkka Leppänen, muiden muassa, ovat kirjoittaneet novelleja Hiltusen kehittämään Jaconia-maailmaan. Petri Hiltunen itse tekee praedoreista uutta sarjakuva-albumia. Mike Pohjola, Vuorela ja Miska Fredman julkaisevat roolipelejä. Fantasia on fantasiaa, vaikka se ei ilmestyisikään romaanimuodossa vaan sarjakuvana tai roolipelinä.

Veikkaan, että kortti- ja pöytäroolipelaajien, tietokonepelien sekä figuuripelien harrastajista edelleen suuri osa on miehiä. Hekin harrastavat fantasiaa, vaikka eivät lukisi niin paljon kirjoja.

Mitä väliä on sillä, kuka fantasiaa kirjoittaa? Minulle henkilökohtaisesti on sama, onko lukemani fantasiakirjan kirjoittanut mies, nainen vai örkki. Fantasiaa lukevat hyvin erilaiset lukijat ikään ja ulkomuotoon katsomatta. Jos jokin ryhmä aliedustettuna tekijöiden keskuudessa, herää kysymys, miksi.

Kaikkea kuitenkin löytyy, kun vain osaa katsoa.

Joskus menneinä vuosikymmeninä korkeakirjallinen norsunluutorni oli suhteellisen miehinen linnake. Nyt linnake on huonosti vartioitu, kun ihmiset lukevat yhä vähemmän ja ovat siirtyneet muiden viihteen muotojen pariin. Tv-sarjojen katsomisesta on tullut salonkikelpoista. Game of Thrones -sarjaa voivat seurata sellaisetkin, jotka omien sanojensa mukaan eivät ikinä koskisi fantasiakirjaan. Fantasiaan vaadittiin pitkään toiminnallisia naispäähenkilöitä, ja nyt heitä on saatu. Scifin ja fantasian kirjoittaminen ja julkaiseminen on monimuotoista ja vireää. On kaupallisia- ja pienkustantamoja, mies- ja naistekijöitä. Jos haluaa välttämättä nähdä epätasa-arvoisen taiteenalan, kannattaa vilkaista vaikka elokuvapuolelle.

Ehkä kaikki palautuu lopulta siihen, että toisille annetaan kauhalla, toisille lusikalla: huomiota, lehtiarvosteluja, kuvaustilaisuuksia. Niin se vaan on: toiset juovat sampanjaa VIP-alueella, toiset kaljaa festarialueen ulkopuolella. Pääasia, että on alkoholia hyvä meininki.

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.