Monday, January 20, 2014

Sherlock - sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi

Onko sosiopaatti päähenkilönä vain käsikirjoittajan laiskuutta, jotta hänen ei tarvitsisi kehittää henkilöhahmoa? Tällaista olen pohdiskellut katsellessani Sherlock-sarjan kolmatta tuotantokautta. Aloitusjaksossa, joka esitettiin TV 2:lla eilen, Sherlock Holmes palaa "kuolleista" Lontooseen ja John Watsonin luokse. Paljon draamaa seuraa, enempää ei ehkä kannata tässä paljastaa.

Jokainen alkuperäisiin tarinoihin tai aiempiin elokuva- tai tv-sarjasovituksiin tutustunut tietää, että Watson luulee salapoliisin kuolleen, kun todellisuudessa tämä vain on pysytellyt piilossa. Se on surkeasti tehty parhaalle kaverille, mutta selitys on, että pudottaessaan Sherlock Holmesin arkkivihollisensa tohtori Moriartyn kanssa Reichenbachin kalliolta kirjailija Arthur Conan Doyle oli kyllästynyt hahmoonsa eikä hänellä ollut aikomustakaan palauttaa päähenkilöään henkiin. (Tosin henkilökohtaisesti olen aina epäillyt tätä tarinaa. Alkuperäisessä tarinassahan emme näe Holmesin saati Moriartyn putoavan, vaan tämä kaikki on Watsonin päättelyä. Jos sitä ei näytetä, kirjailija saattaa huijata... no mutta kuitenkin.)

Sherlock Holmes -tarinat ilmestyivät pienoisromaaneina sekä kertomuksina Strand-lehdessä vuosien 1887 ja 1927 välillä. Sarjan päähenkilöiden täytyy pysyä tarinasta toiseen suurinpiirtein samanlaisina, muuten lukijat pettyvät. Holmes on mainio päähenkilö, hänellä on sekä valoisat että pimeät hetkensä ja hän on erikoisuudessaan monella tavalla sympaattinen. Suhteessaan toisiin ihmisiin Holmes on kuitenkin yksipuolinen: hänen ainoa ystävänsä on Watson, hän ei ole kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta, hänellä ei ole perhettä tai sukulaisia veljensä Mycroftin lisäksi.

Otetaan sitten Steven Moffatin ja Mark Gatissin kehittämä uusi tv-sarja, jossa salapoliisi aisapareineen on päivitetty uudelle vuosituhannelle. Sarjalta ja sen henkilöiltä odotetaan nykymaailmassa jo vähän muutakin kuin nokkeluutta ja hämmästyttäviä rikosjuonia. Uudessa sarjassa Holmesin käytöstä on psykologisoitu (ja patologisoitu) sikäli, että hänen sijoittumisellaan autismin kirjoon spekuloidaan ja hän itse sanoo olevansa sosiopaatti. Minusta tämä asetelma on ongelmallinen. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko oikea viesti tosielämän Watsoneille, että kaikki huono kohtelu pitää ottaa vastaan koska ystävyys on sen arvoista.

Onneksi sarjan Holmes ei ole yksioikoinen sosiopaatti. Vaikka hahmo kuinka väittäisi olevansa sosiaalisesti kyvytön, pinnan alla hänessä on myötätuntoa ja herkkyyttä kanssaihmistensä tunteille. John Watsonin ystävyys pehmentää Sherlockia sarjan aikana ja hän osoittaa pystyvänsä kehittymään. Tämä on minimivaatimus: kylmä logiikka ja järkeily ei riitä viehättämään nykypäivän katsojaa , vaan tarvitaan muutos. 1800-luvun lopun luonnontieteellisesti orientoituneilta sankareilta tätä ei vaadittu. Toki alkuperäinen Sherlock Holmeskin muuttui iän myötä hieman leppoisammaksi. Vahingolliset päihteet hän ainakin jättää Watsonin (tai nuorten lukijoiden) vaikutuksesta.

Sherlockia on kritisoitu (tai kiitetty, riippuen näkökulmasta) siitä, että se on oikeastaan vain Doctor Who aikuisille eli käsikirjoittajan (Moffatin) uusi versio samasta sankarista. Aikamatkustaja eli Tohtori syntyy aina uudelleen, hahmoa syvennetään taustatarinalla - tai sitten ei. Tohtorin perustrauma on se, että hän pakenee, eikä tämä asetelma juuri muutu. Kumpaakaan hahmoa ei voi myöskään muuttaa liikaa, koska silloin ne eivät olisi enää tunnistettavia, yleisön rakastamia hahmoja.

Sherlock-tv-sarja on uusi tulkinta ja vie salapoliisin hahmoa pidemmälle, ja hyvä näin. Sherlockin hahmo vetoaa introverttinä (lue: nörttinä) erityisesti samanhenkiseen yleisöön, toivottavasti kuitenkin enemmän kokonaisena henkilöhahmona kuin kuvauksena autismin kirjon piirteiden edustajasta. Tosielämän autismin kirjoon kuuluvien piirteiden kanssa elävä katsoja kun on todennäköisesti pikemmin normaaliälyinen ja tavallisen näköinen kuin huippunerokas ja erittäin hyvän näköinen (ja laiha) sankari, joka saa - ollaanpa nyt rehellisiä - sarjassa kömpelyytensä anteeksi nerokkuutensa ja ulkonäkönsä vuoksi.

John Watsonista, tuosta suuren taiteilijan täydellisestä kumppanista, olen kirjoittanut myös täällä.

Sherlock TV 2:ssa sunnuntaina klo 20.15

Friday, January 10, 2014

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!

Tuesday, January 7, 2014

Katkelmia Pariisin matkapäiväkirjasta II

Versaillesin palatsiin oli mielenkiintoista tutustua entisen poliittisen historian opiskelijan näkökulmasta. Olen käynyt siellä viimeksi yksitoistavuotiaana. Aikanaan palatsi on tosiaan ollut keskellä ei-mitään, jottei kuninkaan olisi tarvinnut nähdä alamaisiaan. Kuningas Louis XIV muutti isänsä kesäpaikan vakinaiseksi asunnoksi ja remontoi siitä palatsin. Versaillesin puistossa on maata ja lääniä noin kansallispuiston verran. Kuninkaat pysyivät siellä kunnes vallankumous lopetti bileet. Olisi pitänyt ottaa Guillotine-peli mukaan, olisimme voineet pelata sitä jälkeenpäin hotellissa.

Palatsissa oli yleisölle avoinna paljon enemmän tiloja kuin muistin edellisestä vierailusta. Rouvien kamareista on aikanaan päässyt suoraan puutarhaan, nyt niissä oli näyttely alkuperäisistä sisustuksista huonekaluineen. Käsityöläiset ovat olleet arvossaan aikana, jolloin kaikki kultaukset ja kirjonnat on pitänyt tehdä käsin. Ilmankos Versaillesin porvarit ovat pystyneet rakentamaan komean kaupungin palatsin viereen. Peilisalien peileihin ovat vieraat kaivertaneet vuosisatojen aikana nimiään. Kuninkaan ja kuningattaren asunnot olivat avoinna yleisölle. Kappeliin sai vain kurkistaa.

Osa puutarhasta oli remontissa, myös suuri suihkulähde, mikä oli pettymys. Mutta vuodenaika nyt ei ollut paras mahdollinen vierailuun muutenkaan. Hyvä puoli oli, että palatsissa ei ollut niin kovaa tungosta kuin pelkäsimme. Sää oli synkkä, ei aurinkoa Aurinkokuninkaan palatsissa meille! Emme käyneet Trianonin palatseissa, koska emme jaksaneet kävellä sinne saakka. Ne ovat ilmeisesti mukavampia asua kuin suureellinen Versailles. Kuten Versaillesissa, myös Trianonissa on solmittu sopimuksia, jotka ovat muuttaneet Euroopan karttaa. Esimerkiksi unkarilaisille sana Trianon edustaa heidän suurinta kansallista tappiotaan ja Trianonin rauhansopimus suurta vääryyttä.

Loisteliaassa Versaillesissa ei ole tosiaan ollut juuri mitään mukavuuksia. Ei ihme, että monarkkeja ei ole huvittanut asua Versaillesissa enää Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Edes Napoleonilla ei ollut varaa pitää sitä kunnossa. Sen sijaan kruunajaishuoneessa oli valtava maalaus, joka esitti Napoleonin keisarinnan Josephinen kruunaamista. Kannatti tilata ensin maalaus ja sitten avioero.

Versaillesiin on rakennettu hisseja ja esteettömiä kulkureittejä hitaasti liikkuville vierailijoille ja esim. pyörätuolin kanssa liikkuva pääsee avustajan kanssa ilmaiseksi sisään, ehkä johtuen siitä, että lipunmyyntitoimisto ei ole esteetön. Kiinnitin asiaan huomiota, koska Pariisissa kaupungilla ei ole esteetöntä juuri mikään, vähiten metro.

(myöhemmin)

En minä jaksaisi täkäläistä elämänmenoa. Koulusta ja töistä pääsee vasta kuudelta, kauheat määrät koululaisia kulkee ohitse kun istumme Village Mongessa juomassa happy hour -hintaista Stellaa. Perheenemännät kantavat ruokakasseja vielä puoli kahdeksan aikaan illalla. Tosin päivällinen on kuulemma samalla iltapala.

Kävimme iltakävelyllä Point Neufilla ja Notre Damella. Markku osti Shakespeare & Companylta kirjan Tintin & the Secret of Litterature. Minä katselin antikvariaatin ikkunaa. Hintahaitari on leveä, käytettyjen kirjojen pöydässä kaupan ulkopuolella Hemingwayn Vanhus ja meri Bantamin vintage-pokkarina hintaan viisi euroa ja ikkunassa kovakantinen, Hemingwayn nimikirjoituksella varustettu To Have And Have Not 2500 euron hintaan. Kenelle kellot soivat -ensipainos olisi maksanut 1750 euroa.

19.12.

Kävimme kääntymässä Jardin des Plantesissa, mutta oli vähän liian kylmä istuskella penkillä. Puut ovat lehdettömiä, maa ja puiden rungoilla kiertelevä muratti vihreät, samoin kitkeräntuoksuiset puksipuut joita kasvaa joka puistossa sekä villinä että muotoon leikattuna. Jardin des Plantesissa on suurimmat trooppiset kasvihuoneet joita olen nähnyt, mutta emme käyneet sisällä. Näimme kauriita ja wallabeja lasten eläintarhan aidanväleistä.

Tämä kulmakunta Latinalaiskorttelin eteläosassa on todella kuin kylä. Puotien omistajat ovat asettaneet kauppatavarat, ruoat ja kukat kadulle näytille. Pikkuruiset liiketilat palvelevat lähinnä varastoina, jotka on tukittu näyteikkunaa myöten täyteen tavaraa niin, että vain puodin pitäjä mahtuu istuksimaan oviaukossa. Viereisessä arabikorttelissa on moskeija ja hammami, basaarikauppoja ja muuta. Kävimme myös Pariisin "Chinatownissa" syömässä ystävien kanssa laoslaisessa ravintolassa.

Mouffetardin opiskelijakapakoissa emme ole istuneet, asiakkaat ovat meitä liian paljon nuorempia. Village Monge on kantapaikka. Baareissa ja kahviloissa selviäisi vähän halvemmalla jos tilaisi ja joisi tiskillä, mutta olemme halunneet lepuuttaa jalkojamme ja istua salissa. Espresso maistuu kitkerältä ja hinta on suomalaiselle kohtuullinen 2,20-2,70 euroa. Pienet, vain neljän asiakaspaikan kokoiset etniset ruokapaikat ovat yleisiä. Joka maailmankolkan keittiöt ovat tosiaan edustettuina ja halvimmillaan esimerkiksi libanonilainen falafel-rulla maksaa noin muutaman euron. Sokerileipomoissa myydään uskomattomia joululeivoksia, jouluhalkoa emme koko aikana muistaneet maistaa emmekä muutakaan makeaa oikeastaan.

Paperittomia siirtolaisia Ranskassa on paljon. Ihmiset liikkuvat, tekisi mieli sanoa jotain liikkumisenvapaudesta mutta se on vain puhetta, kun tosiasia on se liike. Ei ole realistista kieltää ihmisiä muuttamasta mihin haluavat, tai siis voisihan sitä vetää rajat kiinni ja laittaa lapun että kymmenen sisään, mutta ei se ole toiminut koskaan ennenkään historian aikana niin. Suljetut yhteiskunnat pysähtyvät ja taantuvat. Eikä kukaan tosissaan haluaisi palata Suomessakaan kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan, tai kolmenkymmenen.

Vähän samalla tavalla suhtaudun konservatiivisiin aatteisiin. Kolmekymmentäluvulla, kun Suomessa intoiltiin heimoaatteesta tai Suur-Suomesta, katolilaisuus oli Keski-Euroopassa antisemitismin ja antikommunismin synonyymi. Sosialistiset liikeet ajoivat tasa-arvoa ja demokratiaa periaattein, jotka nykyään allekirjoittaisi kuka tahansa keskustaoikeistolainen, ainakin Suomessa. Arvostan silti jollain tavalla enemmän kristillistä armoa kuin tasa-arvoisen yhteiskunnan loogista kyynisyyttä. Maailmassa ei ole järkeä. Joskus armo on tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus.

Friday, January 3, 2014

Katkelmia Pariisin matkapäiväkirjasta I

Olen ollut pitkällä joululomalla johtuen siitä, että puolison 50-vuotissyntymäpäivän juhlareissu ajoittui juuri joulun alle. Päivitän tänne hieman myöhässä tunnelmia matkalta, koska en viitsinut paikan päällä päivittää blogia.

15.12.

Ranskassa oli 36 tunnin junalakko torstaista perjantaihin, onneksi me saavuimme lauantaina. Kaupunki suruliputtaa kuolleen eteläafrikkalaisen valtionpäämiehen kunniaksi. Metrossa ryhmä isoja (!) koulupoikia tekee lapsellisia kepposia ja liimaa vaunussa seisovan miehen lahkeisiin post it -lappuja ja työntää saappaanvarteen tyhjän mehupakauksen, kun tämä katselee toisaalle. Hotelli on sama kuin viimeksi. Huone on pieni ja aulassa haisee homeelle, mutta Pariisissa joutuu maksamaan lisämaksun ei-homeisesta hotellista joten tämä kelpaa meille. Hotellin aamiainen on hyvä, mannermainen aamiainen on yllättävän täyttävä kun sen keralla tarjotaan tarpeeksi voita ja rasvaista juustoa.

Uhmasimme väkijoukkoja ja kävimme Musée de l'Orangeriessa. Lehdistökortti on täällä melkoinen carte blanche, pääsee parhaimmillaan liputtomin johon ohi eikä tarvitse maksaa. Kuvaton lehdistökortti henkilöllisyystodistuksen kanssa kelpasi kaikkialla muualla paitsi Versaillesissa. Orangeriessa oli Diego Riveran ja Frieda Kahlon vierailunäyttely. Istuimme lummehuoneessa. Päivä oli niin kaunis, ettemme menneet muihin museoihin vaan kävelimme Champs Elyséesin joulutorilla. Kojut ja härvelit oli sijoitettu autotien varteen niin, että keskellä sijaitseva puisto jäi tyhjäksi ja rauhalliseksi.

Hotellimme sijaitsee Latinalaiskorttelien ja jonkun arabimestan välissä lähellä Rue Mouffetardia. Mouffetard on täynnä pieniä ruokapaikkoja, jotka edustavat kaikkien kansallisuuksien keittiöitä, sekä ruokakauppoja. Kalakauppiaat levittelevät kampasimpukoita, ostereita ja puolikuolleita taskurapuja isoilla lavoilla ohikulkijoiden nähtäviksi. Täkäläisten jouluruokaa ostereita on tarjolla joka paikassa, eipä ole tullut mieleen maistaa. Ei kaikki mitä ranskalaiset tekevät ole tyylikästä tai järkevää.

Joulumeduusa luo tunnelmaa.

16.12.

Päivän toinen espresso, jota yritän juoda niin kuin paikalliset, lasitetulla terassilla istuen. Kävin keskiajan taiteen museossa Thermesissä. Rakennus oli tosin ulkoa hienompi kuin sisältä. Esillä oli keskiajan taidetta kasoittain, varsinkin upeita gobeliineja. "Nainen ja yksisarvinen" oli lainassa Japanissa mutta paikalla olivat "nainen ja kaikki-muut-keskiajan-eläimet" sekä länsimaisen taiteen suosituin motiivi: nakunainen kylvyssä.

Markku ei halunnut tulla museoon vaan lähti kiertelemään DVD-kauppoja. Vastapäätä kahvilaa on elokuva-arkisto, pitkä jono kiemurtelee kadulle ja siinä seisoo enimmäkseen harmaantuvia miehiä. Samassa korttelissa on Suomi-instituutti ja aivan nurkan takana Sorbonne-aukio.

Kaupunki menettää osan lumouksestaan kun sen on saanut jollakin tavalla (turistin näkökulmasta) haltuun, pitäisi oleskella siellä pidempi aika. Turistina on vaikea löytää omaa tapaansa olla Pariisissa tai missään muualla. Vaikka olisi suomalaisena kirjailijana Pariisissa ja vaikka suomalaiset kirjailijat olisivat käyneet Pariisissa iät ja ajat vain sen itsensä vuoksi.

17.12.

Musée d'Orsayssa vasemmalla rannalla. Vanhaan rautatieasemaan rakennettu museo on niin suuri ettemme jaksaneet katsoa edes koko pysyvää näyttelyä, edes maalauksia. Onneksi sentään osan. Vaihtuvassa näyttelyssä oli vaihteeksi nakumiesten kuvia, klassisia maalauksia sikinsokin Pierre & Giles -taiteilijaparin töiden kanssa tms. Jälkimmäiset jäivät parhaiten mieleen. Plus se, että Andy Warhol osa oikeastikin piirtää. M'O on näkemisen arvoinen itsessään, plus näin paljon Cezannen, Gauguinin ja van Goghin Etelä-Ranskassa maalaamia töitä.

Olen minä vähän miettinyt romaaniakin. Tajusin muun muassa, että jos vanhennan päähenkilöä, myös edeltävät polvet ovat eläneet aikaisemmin.

Wednesday, January 1, 2014

Uuden vuoden toivotukset

Vuosi 2013 ei tuonut ihmeempiä muutoksia verrattuna edellisiin. Työskentelin edelleen apurahalla, lyhyitä pätkiä mutta kuitenkin. Työstin seuraavaa romaania ja joskus tulevaisuudessa valmistuvaa lyhytproosakokoelmaa sekä ystävän kanssa tehtävää ekologisen kodinhoidon opasta, jonka pitäisi ilmestyä syksyllä 2014.

Uutta kaunokirjallisuutta minulta julkaistiin kolmen novellin verran: novelli Tehtaanpuiston hirviö kokoelmassa Kuun pimeä puoli (toim. Juri Nummelin), novelli Siivet äänikirjassa Kun kansilaudoille liukui lohikäärme (toim. Anne Leinonen ja Tapio Ranta-aho) sekä novelli Merikuningas Usva-verkkolehdessä. Viime vuonna kuulin myös ensimmäisen kerran tekstiäni esitettävän toisen lukemana näyttämöllä, novellin Painovoiman sieppaamat Osuuskumma-kustannuksen ja tamperelaisen Tukkateatterin järjestämässä reading-tilaisuudessa. Kokemus oli hieno, teksti ei enää ollutkaan omaani vaan se muuttui ohjaajan ja näyttelijän käsissä joksikin muuksi.

Olin mukana toimittajana Huomenna tuulet voimistuvat -ekoscifiantologiassa Erkka Leppäsen kanssa sekä muutamassa muussa kirjahankkeessa. Ekoscifiantologian markkinoimiseksi Osuuskumma järjesti Keski-Suomen ELY-keskuksen tuella Kuvittele tulevaisuus -kiertueen, jonka puitteissa kävimme Jyväskylän ja Lappeenrannan kaupunginkirjastoissa sekä Turun ja Helsingin kirjamessuilla puhumassa aiheesta. Hankkeella oli myös oma blogi.

Pääsin esiintymään Jyväskylän kirjamessuilla, Korjaamon kirjamarkkinoilla Helsingissä, Finncon-tapahtumassa Helsingin kaapelitehtaalla sekä ainakin Suomalaissa Kirjakaupassa ja Pienessä kirjakaupassa Tampereella. Lisäksi kirjoitin muutaman lehtijutun (Maailman Kuvalehti, Kirjailija, Kosmoskynä), opetin scifin ja fantasian kirjoittamista Tampereen seudun työväenopistossa ja Nuoren Voiman Liiton Sulkasato -sanataidekoulussa, kävin matkoilla (kaksi kertaa Unkarissa, johon seuraava romaanini sijoittuu, kaksi kertaa Ruotsissa ja kerran Ranskassa), tanssin balettia ja mökkeilin perheen kanssa niin paljon kuin mahdollista (en kovinkaan paljon).

Vuonna 2014 pyrin saamaan keskeneräiset kirjahankkeet valmiiksi, kirjoittamaan entistä monipuolisemmin eri medioihin, matkustamaan vähemmän (mieluummin yksi pidempi oleskelu ulkomailla kuin monta lyhyttä!) ja oleskelemaan enemmän maalla, jos mahdollista. Olen lisäksi mukana toimittamassa uutta scifiin ja fantasiaan keskittyvää kirjoittamisen opasta, joka ilmestyy Finncon-tapahtumassa Jyväskylässä heinäkuussa.

Kiitän Jenny & Antti Wihurin säätiötä, Pirkanmaan kulttuurirahastoa ja Taiteen edistämiskeskusta saamastani tuesta.

Lopuksi toivotan hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille. Toivotan myös menestyksekästä kirjoittamisvuotta kaikille kirjoittajille.