Monday, October 19, 2015

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).


Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.


Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Friday, October 9, 2015

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.


The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Wednesday, October 7, 2015

Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Monday, October 5, 2015

Löydä sisäinen motivaatiosi

Keskustelu puolison kanssa johti pohtimaan, miten erilaisia motiiveja kirjoittajilla on. Puoliso kun joskus (lue: aina) naureskelee sitä kaikkea touhua, johon osallistun. Lukijalle kirjailijan sisäinen motivaatio on sangen merkityksetön seikka, tärkeintä, että kirja on hyvä. Harvoin kirjoittaja itsekään tulee näitä sen syvällisemmin pohtineeksi, kirjoittajan tehtävä on kuitenkin kirjoittaa, ei pohtia oman motivaationsa syvintä olemusta. Usein motivaatio - se, mitä kuvittelemme saavuttavamme - kuitenkin myös ohjaa lopputulosta. Esittelen tässä viisi havaitsemaani kirjoittajatyyppiä motivaation mukaan lajiteltuna.

1. Sisäinen pakko

Yleisin kirjoittajatyyppi, esiintyy varsinkin harrastajakirjoittajien joukossa. Kirjoittaminen on itseilmaisua, tapa olla olemassa. Sisäisen Pakon varassa elävä kirjoittaja on tyytyväinen, kun saa paukuttaa tekstiä menemään keittiössä lasten nukkuessa/hirsimökissä vuoristossa/kirjoittajaretriitissä Santorinilla. Tekstin julkaisu ei välttämättä siinnä kirjoittajan näköpiirissä, eikä se ole olennaistakaan. Kirjoittajatyypeistä hän on ehkä kaikkein onnellisin. Jos tämä kirjoittaja haluaa kehittyä tai julkaista ammatikseen, kuvaan astuu aikanaan myös muita motivaattoreita.

Viholliset: ei ole, ellei harrastukselta aikaa vievää päivätyötä tai perhettä lasketa.

Korkein palkinto: kirjoittaminen; se, että saa kirjoittaa.

2. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija

aka Luova Nero. Tämä kirjoittaja hioo teosta, kunnes teksti taipuu noudattamaan hänen visiotaan pilkulleen. Vaatii paljon itseltään ja muilta. Parhaassa tapauksessa hänellä on ymmärtäväinen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka ei hoputa - tai anna lemppuja, jos teosta ei synny määrätyssä ajassa. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija antaa romaanille aikaa - kuusi vuotta, ei, kahdeksan, ei, kymmenen - niin kauan kuin se vaatii. Hän ei välttämättä nyrpistä viihdegenrelle, mutta hänen tavoitteensa ovat paljon korkeammalla. Hän haluaa uudistaa koko kirjallisuudenlajin!

Kirjallisuuden Puhtauden Vaalijan pahin vihollinen on kriitikko. Myös kriitikko nimittäin vaalii kirjallisuuden puhtautta. Kun Luovan Neron ja kriitikon kirjallisuuskäsitykset törmäävät, on jälki kauheaa. Kirjailija muuttaa ulkosaariston etäisimmälle kallioiselle niemennokalle ja vannoo, ettei kirjoita enää koskaan.

Korkein palkinto: Nobel-palkinto.


Nobel-mitalin työpöytää koristamaan voi ostaa kätevästi myös museon puodista. Kuva: Saara Henriksson

3. Karrieristi

Puhtauden Vaalijan kiistakumppani. Karrieristi hahmottaa kirjoittamisen urana ja uran etappeina. Hän julkaisee kirjan vuodessa, mieluiten kaksi, tai kolme. Elämä ja kirjallisuus on tyhjä lehtiö, joka on täytettävä kirjoituksella, koska on kiire, kiire. Tämä kirjoittaja pelkää katoamista, sitä, että häviää ensin itsensä näkyvistä, sitten muiden. Kuin tanssijalla, joka loukkaantumisen vuoksi joutuu jäämään pois esityksistä, Karrieristin identiteetti on hukassa, jos hän ei julkaise.

Parhaimmillaan kirjoittaja kehittyy teosten välillä, yhden teoksen aikana kun kehitystä harvoin ehtii tällä tahdilla tapahtua. Hän pääsee eteenpäin, koska ei jää jumittamaan yhden idean kanssa vuosikausiksi. Jos karrieristilla ei ole isoa yleisöä tai jos hänen takanaan ei seiso vankkaa kaupallista kustantajaa, kirjat ilmestyvät tarvepainatuksena, Pekan Pien-Kustannuksen tai netissä toimivan U’R’ThePublisher-palvelun kautta.

Karrieristin alalaji on Yleisön Palvelija, eli karrieristi, jolla on yleisö. Kieli pitkällä odottavalle lukijakunnalle kirjoittaminen on varmasti antoisaa, mutta astuu jo pois pelkän sisäisen motivaation (kuulenko setelitukkujen kahinaa?) alueelta.

Vihollinen: kriitikot, apurahat tai kirjallinen julkisuus eivät aina ole karrieristin puolella. Kehittyäkseen kirjoittajana tai jatkaakseen uraansa karrieristi voi joutua etsimään muita motivaattoreita.

Suurin palkinto: uusi kirja kustantajan luettelossa säännöllisesti.

4. Kaveripiirin Sankari

Monet genrekirjoittajat (scifi, fantasia) kuuluvat tähän ryhmään, niin kuin myös useimmiten marginaalisten kirjallisuudenlajien kirjoittajat. Yleisö on pieni, tai hitto, minähän tunnen heidät melkein kaikki! Yhteisö palkitsee, kannattelee ja tukee, kun valtavirtakirjallisuus kääntää selkänsä. Parhaimmillaan Kaveripiirin Sankari hyötyy siitä, että hän tuntee yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjallisuudenlaji säilyttää omaleimaisuutensa, kun sitä lukevat ja kommentoivat vain alan todelliset harrastajat. Kaveriporukalla on myös mukava kokoontua kaljalle ja ruotia hyvässä seurassa maailman ja kirjallisuuden menoa. Lopulta myöskään kustantajaa ei tarvita, koska pienpainatteet voi tehdä itse kopiokoneella ja jakaa kavereille kaljatuoppeja vastaan.

Kaveripiirin Sankarin alalaji on Pääri-Kilvoittelija. Kun ensimmäinen kirjoittaa faniporukalle, Pääri-Kilvoittelija haikailee kirjallisiin piireihin. Hän on kehystänyt Kirjailijaliiton jäsenkorttinsa ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä kollegat hänen työstään ajattelevat. Pääri-Kilvoittelija on harvoin suuren yleisön tuntema.

Vihollinen: nälkäkuolema.

Suurin palkinto: jokin yhteisöpalkinto, Atorox- tai Kuvastaja-palkinto

5. Rohkea Oman Tiensä Kulkija

Kohdan 2, 3 ja 4 -kirjoittajat kysyttäessä usein sanovat olevansa tätä lajia. Todellisuudessa täysin tallaamattoman polun löytää vain harva, ja vielä harvempi pystyy kulkemaan sitä ilman apua tai tukea. Kirjallisuuden outolintu, jota ei välttämättä arvosteta omana aikanaan. LISÄYS: Oman tiensä kulkijaa tämä ei kuitenkaan haittaa, koska lopulta hän on ollut oikeassa. Ellei sitten ole kuollut sydänkohtaukseen kirjakaupan värityskirjaosaston edessä ennen mestariteoksensa luomista.

Vihollinen: ?

Suurin palkinto: Tuntematon.

Luultavasti jokainen kirjailija tunnistaa itsessään useamman näistä motivaattoreista, ainakin himpun verran. Parhaimmillaan omaa motivaatiota tutkimalla voi löytää ratkaisun avaimia tilanteeseen, jossa työ tuntuu jumittavan. Antoisaa kirjoittamissyksyä kaikille!