30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Ohjaaja, aktiivinen 60-luvulta

Viimeksi lupasin puhua palkittujen ohjaajien iästä. Elokuvan tekemisessä on mukana valtava määrä ammattilaisia eikä ohjaaja ole suinkaan ainoa, jonka harteilla sen onnistuminen lepää. Jos katsoo tämän Directors Guild Award -ehdokkaiden 2 tuntia 40 minuuttia pitkän paneelikeskustelun, niin huomaa, että ohjaajien tekemät valinnat muistuttavat enemmän ison työpaikan tai yrityksen johtamista kuin hienovaraisten taiteellisten nyanssien säätelyä.

DGA-videolla veteraaniohjaaja Jeremy Kagan (s. 1945) haastattelee Martin Scorsesea (s. 1942), Quentin Tarantinoa (s. 1963), Sam Mendesia (s. 1965), Bong Joon Ho:ta (s. 1969) ja porukan nuorimmaista Taika Waititia (s. 1975). Melkein samat henkilöt olivat ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon saajaksi (miinus Waititi, plus Joker-elokuvan ohjannut Todd Phillips (s. 1970). Täsmälleen samat nimet kuin Oscareissa olivat puolestaan ehdolla Golden Globes -ohjaajapalkinnon saajiksi.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten naistekijät eivät päässeet ohjaajina esille arvostetuimpien elokuvapalkintojen ehdokaslistoilla. Vähemmän olen nähnyt keskustelua siitä, miten ylipäätään alle viisikymppisten ohjaajien osalta on sama juttu. César-palkintoehdokkaana Ranskassa oli sentään Céline Sciamma (s. 1979). César-palkinto parhaasta ohjauksesta puolestaan myönnettiin Roman Polanskille (s. 1933). Paikalla olleita naisia otti niin paljon päähän, että osa poistui tilaisuudesta, Sciamma etunenässä.

Meillä Suomessa kirjailijakuntaa pidetään ”vanhana” johtuen Kirjailijaliiton jäsenten sekä Taiteen edistämiskeskuksen apurahanhakijoiden korkeasta keski-iästä (molemmissa 58 vuotta). Mutta kun katsoo palkittavia elokuvaohjaajia, veteraanit nostavat keski-iän vielä korkeammalle. En nyt missään tapauksessa väitä, etteikö kahdeksankymppinen elokuvaohjaaja olisi luomisvoimainen siinä missä kahdeksankymppinen kirjailijakin. Mutta jos lähdetään etsimään syitä alalla vallitseville painotuksille, niin se milloin ohjaaja on aloittanut työnsä on relevantti kysymys.

Nyt jos katsoo vallitsevaa eli viisikymppisten kohorttia, niin meillä on lukuisia naisohjaajia, jotka ovat julkaisseet ensimmäiset isot elokuvansa samoihin aikoihin nyt ehdolla olleiden miesten kanssa, eli 1990-luvulla. Sen sijaan vuoden 2019 elokuvien ohjaajia ja potentiaalisia ehdokkaita olisivat olleet Deadline-lehden mukaan mm. Pikku naisia -ohjaaja Greta Gerwig (s. 1982), Hustlersin ohjaaja ja käsikirjoittaja Lorene Scafaria (s. 1978), Shia LaBeoufin kanssa Hunajapojassa työskennellyt Alma Har’El (s. 1976) sekä Queen & Slim -elokuvan ohjaaja Melina Matsoukas (s. 1981).

Hyviä ohjaajia kaikki, epäilemättä, mutta heistä ei ole vastusta kokeneemmille kollegoilleen. Fiktioelokuvia on vaikeaa ellei mahdotonta vertailla järkevästi keskenään, mutta todella vaikeaa on naisohjaajan päästä ehdokkaaksi ensimmäisellä tai toisella pitkällä elokuvallaan, kun vastassa on esimerkiksi Sam Mendesin mykistävän upea maailmansotaeepos 1917.

Kysymys kuuluukin: missä olivat viisi-kuusikymppiset naisohjaajat vuonna 2019? Viimeistelemässä uusia pitkiä elokuviaan? Toivottavasti. Jane Campion ei ole julkaissut pitkää elokuvaa vuoden 2009 Yön kirkas tähti -elokuvan jälkeen. Kathryn Bigelow ei ole ilmoittanut uudesta elokuvasta, Sofia Coppola piti välivuoden.

Voisiko olla - herra nähköön - että naisohjaajat tekevät urallaan vähemmän pitkiä elokuvia kuin miesohjaajat?

Eli ei riitä, että ehdokaslistoille tai paneeleihin nostetaan koristeeksi yksi tai kaksi naisnimeä. Vaan naisohjaajien pitäisi ensinnäkin aloittaa ajoissa ja sen jälkeen jatkaa elokuvien tekemistä parhaimmillaan vuosikymmeniä. Tätä menoa jos jatketaan, niin muutos etenee… hitaasti…

Sitten päivän elokuvabloggauksiin.

#3 Barbra Streisand: Yentl (1983)

Kun nyt palkintoehdokkaista puhuttiin, niin ainoa naisohjaaja, joka on voittanut Golden Globes -palkinnon työstään, on Barbra Streisand. Nimittäin elokuvallaan Yentl, vuonna 1984. Katsoin elokuvan uudelleen DVD:ltä tammikuussa siskovieraiden kanssa.

Musikaalielokuva Yentl perustuu Isaac Singerin romaaniin ja kertoo liettuanjuutalaisesta nuoresta naisesta, jolla on voimakas rabbinkutsumus ja joka sniikkaa pojan valepuvussa toora-kouluun. Seuraa romanssia, sukupuolihämmennystä ja musiikkinumeroita. Elokuvan musiikki on ainoaa laulajaesiintyjää eli Streisandia itseään ajatellen kirjoitettu. Streisand toimi myös elokuvan käsikirjoittajana ja tuottajana.

Itse asiassa Streisand kamppaili vuosia saadakseen tehdä elokuvan, niin monta vuotta, että oli pääosan esittäjäksi loppupeleissä teknisesti liian vanha. Mutta niin se on, että vasta kun olet tarpeeksi suuri tähti, saat vapaat kädet tehdä suunnilleen mitä haluat. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta musiikista. Suositellaan sentimentaalisten tarinoiden ystäville.

Yentl IMDB:ssä

#4 Useita tekijöitä: Tottumiskysymys (2019)

Tottumiskysymys on lomittain etenevistä episodeista koostuva elokuva ajankohtaisesta aiheesta eli seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta. Elokuvan käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat kaikki naisia, mm. Kirsikka Saari, Anna Paavilainen ja Miia Tervo. Tilanteet ovat arkisia, samastuttavia ja karmivia. Raskas elokuva ei ole, vaan paikoin jopa hilpeä.

Elokuva perustuu Yksittäistapaus-elokuvasarjaan, joka kuvaa naisten arkisia kokemuksia vallankäytöstä. Episodimainen rakenne toimii hyvin ja helpottaa myös aiheensa puolesta raskasta katsomiskokemusta. Tottumiskysymys on maaliskuun ajan tarjolla Yle Areenassa. Kiitos Jeesus ja Yle alateksteistä, joiden avulla kotimaisen elokuvan dialogin seuraaminen on helpompaa. Suosittelen elokuvaa etenkin teini-ikäisten lasten kanssa katsottavaksi.

Tottumiskysymys Tuffi Filmsin sivuilla

Kesken: David Bowie

Tällä viikolla olen sattuneesta syystä kuunnellut paljon David Bowien musiikkia.

Minulla on ollut kolme Bowie-kautta. Ensimmäinen alkoi, kun olin ehkä kahdeksanvuotias ja näin televisiosta Labyrintti-elokuvan. Rakastin elokuvan lauluja ja tarinaa, joka oli vähän pelottavakin. Siis juuri sopivan pelottava! Ja Sarahin huone oli suomalaisen 80-luvun kakaran näkökulmasta ihmeitä täynnä. Ei minulla ollut niin kauniita vaatteita tai kauniita tavaroita koskaan. Parhaat väristykset sain kuitenkin isotukkaisesta peikkokuninkaasta.

Meni pitkään ennen kuin opin muistamaan laulajan ulkomaalaisen nimen. Jostain syystä kuvittelin, että laulajan nimi on Bob Wilan. Vanhempani kuitenkin valistivat minua ja kertoivat, että laulaja on tunnettu muualtakin, itse asiassa maailmankuulu. Ja hänen nimensä oli David Bowie. Kirjoitin koululaiskalenterin englanninkielisen mallin mukaan Bowielle fanikirjeenkin, en tiedä, tuliko sitä koskaan lähetettyä. Minulle äänitettiin itse asiassa c-kasetti, jolla toisella puolella oli Ziggy Stardust ja toisella puolella Aladdin Sane, mutta en oppinut kuuntelemaan niitä vielä tuolloin, olivat liian aikuista musiikkia.

Ziggy Stardustin aika tuli vasta, kun olin muuttanut Turkuun opiskelemaan. Tätä kuunneltiin opiskelijaporukassa silloisessa vuokrakämpässämme ja oltiin niin kypsiä ja fiksuja ja epävarmoja alkavan aikuisuuden edessä. Oikeastaan kuuntelin Ziggyä tuolloin niin paljon etten palannut siihen vuosiin ennen tätä, paraskin albumi voi kulua puhki. Mutta yhä se kuulostaa täysin tuoreelta ja on musikaalisimpia Bowien levyjä. Starman ja Moonage Daydreamin huilu ja syntsat!

Kolmas kausi alkoi kaksi vuotta sitten yllättäen, kun tulin katsoneeksi Labyrintin uudelleen, tällä kertaa oman tyttären kanssa. Päätin alkaa kuunnella laulajan tuotantoa läpi. Ensimmäistä kertaa vaivauduin myös lukemaan jotakin, mitä herrasta on kirjoitettu, eli suomennetut (epäviralliset) elämäkerrat. Toinen niistä, David Buckleyn ”David Bowie” on muuten kirjailijan ja musiikkitoimittajan J.Pekka Mäkelän suomentama.

No keskenhän se tuotannon läpikuunteluhanke on. Tuotantoa on niin paljon. Toisaalta olen siitä kiitollinen. Bowie julkaisi 26 studioalbumia eläessään. Jos säännöstelen viisaasti, minulla on uutta kuunneltavaa edessä vielä monen vuoden ajan. Koska lisää ei varmaan juuri tule, ellei joku kaiva holveista raitoja postuumisti julkaistavaksi.

Seuraavaksi ajattelin ottaa kuvitteelliselle levylautaselle Buddha of Suburbian. Luin Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan vasta viime vuosina. ”Strangers When We Meet” -biisi on alkuperin ilmestynyt kirjasta tehdyn televisiosarjan soundtrackilla. Teoksen Englannin Bromleyssa asuville koulupojille David Bowie on juuri se esikuva, joka on asunut samassa lähiössä ja päässyt sieltä pois, maailmalle ja rokkitähdeksi saakka. Kaiken lisäksi musiikkityyli on sitä joka oli suosiossa oli silloin kun aloin itse ylipäätään enemmän kuunnella musiikkia.

Blackstarin jätän viimeiseksi. Tähän paljon kyyneleitä. Nyyh!

RIP beautiful Englishman. Photo: Masayoshi Sukita, David Bowie Heroes cover outtakes (1977)

Lopuksi tähänastisen projektini parhaat rankkaukset, täysin tämänhetkiseen fiilikseen pohjautuvassa järjestyksessä.

Parhaat biisit:

1. Moonage Daydream. Koska ”I’m an Alligator”.
2. Station to Station. Bowien versio Shakespearen Myrskystä ja monta muuta asiaa.
3. Ashes to Ashes. Kaikista Bowien sinkuista minusta tämä on ehkä kuitenkin paras. Surumielinen toki.
4. Absolute Beginners. Jokaisen luovan työn tekijän kansallislaulu. Ei osaamisessa piile mitään ihmettä, opettelussa ja ihmettelyssä on.
5. Strangers When We Meet.
6. Wild is the Wind. Tämä ei ole itse asiassa Bowie-biisi ollenkaan, vaan cover.
7. Loving the Alien. Nyt kun katson listaa, näyttää, että lempparini Bowien albumeista julkaistiin 70-luvulla, mutta lempparibiisini 80-luvulla. Näinkin se voi mennä.
8. Under Pressure - tietysti alkuperäinen versio Freddie Mercuryn kanssa, mutta myös myöhemmät versiot Annie Lennoxin (löytyy Youtubesta) ja Gail Ann Dorseyn kanssa
+
Space Oddity. Jollakin kummallisella tavalla tämä ei mielestäni ole paras David Bowie -biisi, mutta kaikkien maailman pop-kappaleiden joukossa se erottuu omaksi ilmiökseen ja ihmiskunnan saavutuksena se on uskomaton. Päähän ei mahdu, että joku osaa tehdä näin hienon teoksen vain parikymppisenä.

Albumit suosikkijärjestyksessä:

1. Scary Monsters and Super Creaps (1980)
2. Ziggy Stardust (1972)
3. Hunky Dory (1971)
4. Aladdin Sane (1973)
5. Outside (1995)
6. Station to Station (1976)
7. Next Day (2013)
8. Man Who Sold The World (1970)
9. Low (1977)
10. Diamond Dogs (1974)

Bowie-leffat:

1. The Man Who Fell to Earth (ohj, Nicolas Roeg, 1976, tulee muuten keskiviikkona telkusta!)
2. Labyrintti (Jim Henson, 1986. Ne, jotka ovat olleet kakaroita 80-luvulla, tajuavat.)
3. Verenjano (Tony Scott, 1983. Hei, tässä on Catherine Deneuve!)
4. The Prestige (Christopher Nolan, 2006. Bowie esittää sivuosassa karismaattista Nicola Teslaa, mikä taitaa olla vähän historian vääristelyä, mutta kuitenkin.)
5. Merry Christmas, Mr. Lawrence (Nagisa Oshima, 1983. En oikeastaan edes muista tästä muuta kuin teemabiisin.)