Globalisaatiosta ja Trumpista

Minun piti kirjoittaa pienkustantamisesta ja globalisaatiosta. Sitten luin, että Donald Trump on voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämä ei muuttanut suunnitelmaani vaan pikemmin rohkaisi.

Nuorena, nättinä ja anarkistina olin kiivas globalisaation eli kansainvälisen kapitalismin vastustaja. Nyt, kun suomalaiset kirjoittajat yhä useammin miettivät, miten omat hengentuotokset pääsisivät parhaiten lukijoiden käsiin, olen miettinyt seuraavaa:

Globalisaatiota voi toteuttaa kahdella tavalla. Toinen on isot yritykset edellä, ympäristöä ja ihmisoikeuksia polkien. Toinen on noudattaa teknologian kehityksestä ja sen kautta informaation kulun vapautumisesta johtuvaa melko luontaista kehitystä. Voimme synnyttää uusia mahdollisuuksia, vaikkapa pienyrityksiä reuna-alueille, joilla ne aikaisemmin eivät ole olleet mahdollisia.

Kuten blogin lukijat tietävät, olen mukana osuuskunnassa, joka julkaisee suomalaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Pari vuotta sitten luovuimme raskain sydämin painattamisesta Suomessa. Toimintamme on pientä, eikä siinä liiku paljon rahaa. Ajatus on kuitenkin, että kirjoittaja saisi kerrankin reilun osuuden tulosta. Usein meitä pyydetään luovuttamaan tekstejämme käyttöön ilman korvausta, palkkiona mainetta ja kunniaa. Suomalaisten offset-painotalojen laskut ovat hyvin kalliita verrattuna etelänaapuriin. Tai voisimme maksaa suomalaiselle painolle, mutta sitten meille, suomalaisille kirjoittajille, ei taaskaan jäisi mitään. Kävisi niin kuin kirjallisuustapahtumissa: tilavuokrat maksetaan, laitteet ja tekniikka maksetaan, artisti nuolee näppejään.

Tänä syksynä olin mukana hankkeessa, jossa julkistettiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden antologia Luces del norte Eurocon-tapahtumassa Barcelonassa. Kirjoittajat olivat suomalaisia, kääntäjät muun muassa latinalaisesta Amerikasta. Kirja painettiin Virossa ja sitä myytiin Espanjassa. Painettujen kirjojen myyminen EU-maasta toiseen on älyttömän helppoa, kiitos yhteisömyynnin, pankkien IBAN-tunnusten ja yleisen kaupankäynnin ja verotuksen helppouden. Palvelu tallinnalaisessa painossa on ensiluokkaista, kuljetusfirmat ovat luotettavia ja nopeita.

Mikään ei olisi näin helppoa ilman globalisaatiota.

Itse tarinat edustavat maagista, retrofuturistista, ekologista ja vaikka minkälaista fiktiota, mutta (kääntäjämme mukaan) ulkomaalaisesta näkökulmasta myös jotenkin vinkeästi suomalaista mielenmaisemaa. Barcelonan conissa julkaisua kiiteltiin ja se olikin yksi tapahtuman bestsellereistä. Kiitos kirjailijoidemme J.S.Meresmaan ja Magdalena Hain, jotka matkustivat paikan päälle edustamaan. Suomalainen on Etelä-Euroopassa eksoottinen.

Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa.

Ja siitä juontuukin seuraava ajatukseni: hyötyjät ovat lopulta aina samoja, järjestelmästä riippumatta. Oli vallalla sitten protektionismi tai vapaakauppadoktriini, fasismi, EU, NAFTA tai Kalmarin unioni, aivan yhdentekevää. Niille, joiden ei tarvitse tuntea äärimmäistä stressiä ja hätää jokapäiväisen leivän saamisesta pöytään, jää aikaa tutkailla omia mahdollisuuksiaan.

Kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation lasku on massiivinen. Seuraavat neljä vuotta sitä maksavat yhdysvaltalaiset Donald Trumpin johtamassa Amerikassa. Trump on luvannut äänestäjilleen palauttaa jotakin, joka ei ole koskaan ollut olemassa. Uskoisin, että vaikka osa hänen kannattajistaan on rasisteja ja demagogeja, suuri osa on vain rahaeliittiin kyllästyneitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Jos kahdeksan vuotta demokraattipresidentin hallinnossa ei muuttanut asioita, kokeillaan sitten vaikka tätä.

Trumpin valinta on osa jatkumoa, johon kuuluvat nationalismin nousu Euroopassa (myös Suomessa), Britannian irtoaminen Euroopan unionista ja seuraavaksi varmaan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna (anteeksi!). Valistunut eliitti saattaa olla kauhuissaan, mutta he eivät ole pystyneet kääntämään kehitystä toiseen suuntaan. Häviäjiä on liian paljon, ja he äänestävät takapajuisuuden puolesta. (Valistumaton eliitti paskat nakkaa.) Lisäksi eliitti saattaa puheissa puolustaa ympäristöä, kuten ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta käytäntö on toinen. Pelissä on liikaa rahaa. Vähemmistöt puolustavat itseään, mutta demokratiassa he ovat heikoilla, koska vähemmistöt ovat, no, vähemmistöä.

Sivuhuomiona tulee mieleen, miten valistuneissa Twitter-piireissä vallalla oleva call out -kulttuuri on osoittautunut epäonnistuneeksi strategiaksi, niin epäonnistuneeksi, että siihen on vaikea löytää sanoja. Ei ole pätkänkään väliä, syytetäänkö valkoista heteromiestä misogyniasta, ahdistelusta tai vilpistä. Jos jotain, se lisää hänen suosiotaan. Röyhkeimmät hyötyvät, kun taas toiset itkien pyytävät anteeksi seksistä paitaa yllään. Hyöty sataa vastustajan laariin.

Mitä sitten mietin globalisaatiosta jatkossa? Poliittinen korrektius tai edes hyvät tavat ovat menneen talven lumia, äärimmäinen röyhkeys palkitsee. Pitäisikö nakata roskikseen koko idea ja opetella tulemaan toimeen nationalismin kanssa, kun se kerran ei näytä mihinkään häviävän?

En näe syytä, miksi hyvien ideoiden ja tarinoiden ei pitäisi voida ylittää vapaasti rajoja. Huonot ideat kuten nationalismi ja patriotismi tekevät sen joka tapauksessa. Niinpä opettelen käyttämään iTunesia ja Amazonin kirjakauppaa. Opettelen verotuskäytäntöjä ja laskutusta. Haluan liikkua ja tuoda hyviä tuotteita markkinakojuun tarjolle, tekijöiltä lukijoille, ja sallia muillekin saman. Tuskin me täällä olisimme yksin keksineet koko tieteiskirjallisuutta.

Kuulun globalisaation hyötyjiin ja otan siitä kaiken irti. En pane päätäni pensaaseen, vaikka se eurooppalaisten konservatiivien keskuudessa olisi tällä hetkellä miten suosittu strategia. Jatkan ideoiden, tarinoiden ja kriittisen yhteiskunnallisen näkemyksen levittämistä.

Maailma muuttuu kirjapaketti kerrallaan.

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Erilainen kirjasyksy 5/10: Kurganin varjot

Tiedetään, on tammikuu, mutta kun viime syksynä ilmestyneitä kirjoja on edelleen lukematta. Mikäpä sen parempi syy jatkaa kirjasyksyä tammikuulle!

"Rokotteet, antibiootit, dieselmoottorit. Polttomoottoriautot, lentokoneet, aurinkokengot ja avaruusluotaimet. Ilman sitä kaikkea maailma olisi ollut kovin toisenlainen, ajatteli Alex. Entä jos kaikki oli aikoinaan alkanut, kun yksinäinen orihevonen oli eksynyt Venäjän lumisiin metsiin?"

Näin pohtii indoeurooppalaisten kansojen leviämistä Kurganin varjojen miespäähenkilö Alex. Jos Risto Isomäkeä ei olisi, hänet pitäis keksiä. Kuka muu johtaisi yhtä pitkälle meneviä päättelyketjuja ja päätyisi yhtä huimiin lopputuloksiin kuin Isomäki?

Kurganin varjot jatkaa Isomäen edellisistä teoksista tuttua kaavaa, jossa tutkimukselle omistautuneet ihmiset seuraavat jotakin johtolankaa ja jossa esitellyt tieteeseen ja ekologiaan liittyvät ideat kehitellään äärimmilleen. Myös päähenkilöt ovat kovin samanoloisia kuin Isomäen edellisessä teoksessa Con rit. Rinnakkaisissa tarinalinjoissa seikkailevat Mustallamerellä meribiologi Irina sekä kaivauksilla sisämaassa arkeologi Alex.

Tarinan juonesta ei voi kovin paljon kertoa pilaamatta yllätystä, mutta kielitieteen ja meriekologian (valaita!) kanssa ollaan tekemisissä. Tarina käynnistyy keskeisten ideoiden esittelyllä ja toiminta sekä jännitys tihenevät loppua kohti. Matkan varrella saadaan oppia indoeurooppalaisten kansojen leviämisestä, Mustanmeren virtauksista, Välimeren historiasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, Krimin poliittisesta tilanteesta kautta aikojen sekä toki myös aurinkokennoista. Kun kerran aurinkoisessa Ukrainassa ollaan.

Joku voisi nyt kysyä, että mitä järin kirjallista kaiken tämän tiedon dumppaamisessa on. Ehkä siinä ei olekaan, mutta se ei ole homman pointti. Risto Isomäen kirjoihin ei tartuta henkilökuvauksen tai suomen kielen rajoja venyttävän kerronnan vuoksi, vaan visioiden, ideoiden ja ekstrapolaation vuoksi. Lisäksi tarinat onnistuvat usemmiten viihdyttämään. Con rit oli mielestäni Kurganin varjoja jännittävämpi, mutta tämäkin piti otteessaan riittävän kauan.

Syksyllä ilmestyi monta vahvaa spekulatiivista teosta. Kevään listoilla scifi ei sitten liiemmin juhlikaan. Näyttääkin siltä, että erilainen kirjasyksy jatkuu vielä hetken aikaa.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.

Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.

Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.

Mitä varten salilla käydään

Liityin kuntoklubiin. Aikaisemmista liikuntaharrastuksista voin sanoa, että sellaisia ei ole ollut. Olen käynyt tanssitunneilla ja tullut liikkuneeksi siinä kaupan päälle. Vuoden vaihteessa huomasin kuitenkin olevani siinä tilanteessa että en pystynyt enää järjestelemään muuta niin sanottua elämääni tanssitreenien mukaan. Kävin siis tutustumassa läheiseen kuntokeskukseen.

Ajattelin, että tutustumiseen kuuluisi kuntosalilla treenailua tai vaikkapa ilmainen tai alennushintainen ryhmäliikuntatunti. Minua vastassa kuntokeskuksessa oli myyjä. Hän esitteli minulle keskuksen tilat: avara, asiallinen sali, jossa on paljon laitteita lämmittelyyn ja voimailuun, pari ryhmäliikuntastudiota, spinning-sali ja kahvila. Pukuhuoneissa on saunat ja solarium, jota en ole nähnyt kenenkään käyttävän.

Allekirjoitin sopimuksen, joka tuntui melkein mutta ei ihan sopimukselta paholaisen kanssa. Sopimuksen mukaan maksan kuntokeskuksen jäsenyydestä kuukausimaksua. Se ei ole enempää kuin maksoin tanssitunneista, itse asiassa vähemmän.

Liittymiseen kuului kaksi ohjauskertaa personal trainerin kanssa. Se tarkoittaa, että uusi asiakas saa ohjausta tietyn lihasryhmän tai tietynlaisten kuntosalilaitteiden käytössä. Siinä liikesarjoja toistettaessa personal trainer juttelee mukavia ja sanoo hyvä Saara. Tapaamisten lopuksi PT (kuten personal trainer lyhennetään) ehdotteli keskuksen ohjauspakettia, josta kieltäydyin, koska minulla ei ole varaa.

Muuten liittymisestä ei koitunut erityisiä kuluja. Jouduin ostamaan sisäliikuntakengät, joita minulla ei ollut valmiiksi ja jotka maksoivat noin neljäkymppiä. Ostin myös pukuhuoneen kaappiin lukon jonka hukkasin heti ensimmäisen kerran jälkeen. Salissa ja pukuhuoneissa soi kaupallinen radiokanava, jolla popin lomassa mainostetaan silikonirintoja ja puhdistavaa, vihreää teetä. Pukukaappien sisäpuolella mainostetaan kuntokeskuksen kampanjoita.

Sali

Olen tottunut käymään harrastuksessa säännöllisesti, joten treenaamisen aloittaminen ei tuottanut vaikeuksia. Toisin sanoen rutiini oli jo muodostunut valmiiksi. En ryhdy luettelemaan vanhoja (lieviä) vammojani mutta todettakoon, että olen oppinut ottamaan omat rajoitukseni huomioon. Kuntokeskuksen suihkutilojen vaaka osoittaa normaalipainoa ja oma arvioni on, että lihaskuntoni on suht hyvä, joskaan hapenottokyky ei ole kummoinen. Baletissa ei saa helposti aerobista harjoitusta. Kuntokeskukseen kuljen pyörällä (5 minuuttia alamäkeen).

Kuntokeskukseni tarjoaa monenlaisia ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Ohjaajalla on headsetti, johon hän puhuu ohjeita jumputtavan musiikin päälle. Hän säätelee ohjauspaneelista musiikin voimakkuutta ja muun muassa valaistusta ja ilmastointia. Ohjaajat ovat pirteitä ja lihaksikkaita ja hihkuvat ja kannustavat jumppareita osallistumaan.

Ensimmäisen kuukauden ajan kävin kokeilemassa erilaisia tunteja. Fitball-tunnilla istutaan ison jumppapallon päällä, välillä nostellaan käsipainoja ja välillä heilutellaan sitä palloa ilmassa. Tanssillisilla tunneilla hetkutetaan ja jorataan. Ehkä enemmän vielä pidän ihan perinteisestä aerobicista. Mikään kokeilemani laji ei ole ollut vaikea, paitsi pilates, jota minun nopealla ja pinnallisella hengitykselläni on vaikea saada toimimaan.

Spinning tarkoittaa ohjattua kuntopyöräilyä amfiteatterin muotoisessa salissa. Ensimmäisellä kerralla en hoksannut, miten vastusruuvi toimii ja putosin pari kertaa polkimilta. Ohjaaja huudatti musiikkia ja välillä sammutti valot, jolloin yläpuolellamme loisti jonkinlainen tähtitaivas. Hän puhui myös erilaisista tasoista joilla poljettiin, vasta seuraavalla kerralla hoksasin, että hän tarkoitti sykemittarin asteikkoa eikä mitään pyörän säätöä. Jalkaterät tulivat treenistä vähän kipeiksi ja ohjaaja suositteli, että jos paljon käyn, kannattaisi hankkia sisäpyöräilykengät. Sellaisiakin siis on olemassa.

Järki

Kuntokeskuksessa käyminen on helppoa mukavaa, ei tarvitse juosta tuulessa ja loskassa. Keskuksessa on aina valoisaa ja lämmintä. Asiakaspalvelija on keittänyt kahvia ja lapsen voi jättää hoitoon leikkihuoneeseen. Salilla treenataan itsenäisesti: ei lukujärjestyksiä, ei opettajaa, ei koreografioita muistettavaksi. Musiikki on helppoa purukumia ja juoksumatolla voi katsella monitoreista jotakin neljästä televisiokanavasta, jotka ovat alati päällä.

Kuntoilussa puhutaan paljon Tavoitteista. Paitsi, että minulla ei ole tavoitteita, ei niitä ole minusta kuntoilussa muutenkaan. Se on ollut kaikkein vaikein asia yrittää opetella: hyväksymään se, että tässä hölkätään juoksumatolla tai poljetaan crosstrainerilla ei-mihinkään. Jumppa ei ole ilmaisua eikä kauden päätteeksi valmistella esitystä. Puhuin tästä kaverin kanssa kuntokeskuksen saunassa. Hän ratsasti aikoinaan kilpaa ja sanoi alkuun miettineensä ihan samaa: liikunta vain sen itsensä tai oman hyvinvoinnin vuoksi tuntui pointittomalta.

Mutta käynpähän kuitenkin. Kun muu elämä on helposti suoritteiden perässä juoksemista, yritän opetella tekemään yhden asian vain huvikseni. Kuntosalilla se on helppoa, koska siellä on vaikeaa ottaa itseään tosissaan. Kun kaiuttimista huutaa Cotton Eye Joe ja jumppari juoksee ympyrää ryhmäliikunnanaohjaajan hoputtaessa ja virnuillesssa kuin mieletön ei kontrasti balettiharrastukseen voisi olla suurempi. Salilla käymisessä ei ensin ole mitään järkeä, sitten siihen tottuu. Monta ryhmäliikuntamuotoa on sitä paitsi vielä kokeilematta. Ehkä hurahdan johonkin - tai sitten en. Ja sekin on ihan hyvä.

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!