Thursday, November 28, 2013

Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.

Me varastamme salaisuuksia

Katsoin Alex Gibneyn dokumentin We steal secrets, jonka joku oli näppärästi ladannut Youtubeen (nyttemmin poistettu)*. Dokumentti yllätti positiivisesti, siellä se on huolella tehty ja monin kerroin jännittävämpi kuin samasta aiheesta tehty Hollywood-elokuva. Dokumentti punoo yhteen kahden hyvin erilaisen ihmisen, Julian Assangen ja Bradley (myöh. Chelsea) Manningin tarinat. Molemmat nousivat kertaheitolla uutisten pääaiheiksi ympäri maailman, kun Wikileaks julkaisi verkkosivullaan Manningin vuotamia Yhdysvaltain hallinnon diplomaattisähkeitä.

Manning ja Assange eivät tietääkseni tavanneet koskaan, mutta verkkosivuston perustajan ja tietovuotajan yhteistyö muutti maailmaa nopeasti ja peruuttamattomasti. Dokumentissa haastatellaan myös lukuisia aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja, hakkereita ja Yhdysvaltojen hallinnon sekä armeijan työntekijöitä. Dokumentin nimi on helppo ymmärtää väärin: We steal secrets on dokumentissa haastatellun entisen CIA-pomon Michael Haydenin lausunto, ei Wikileaksin.

Wikileaks on kampanjoinut vakuuttavasti hallinnon läpinäkyvyyden puolesta. Asia on poliittisesti ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös ihmisten tarinat uutisotsikoiden takana ovat kertomisen arvioisia. Wikileaks on syyttänyt dokumenttia valikoivasta leikkaamisesta, mikä pitää tietenkin paikkansa. Dokumentti on aina tekijänsä näkemys tapahtumista. Wikileaks on tuottanut dokumenttiin täydentävän kommenttiraidan.

Osa porukan vastalauseista tuntuu myös liioitelluilta. Dokumentin katsojalle on selvää, että Adrian Lamo, jolle Bradley Manning tunnusti tekonsa chatissa, on sairautensa vuoksi mitä epäluotettavin henkilö myöntämään mitään takeita yksityisyydestä yhtään kenellekään.

Toisin kuin Wikileaksin ärsyntyneet kommentit väittävät, tietovuotajan psykologinen tausta ei mielestäni trivialisoi Manningin teon poliittista merkitystä. Henkilö voi olla samaan aikaan nurkkaan ajettu ja vahva, samaan aikaan häiriintynyt ja selväjärkinen. Mustavalkoisessa maailmankuvassa tämä ei ole mahdollista mutta monimutkaisessa todellisuudessa on. Dokumentin katsojalle tulee myös hyvin selväksi, miten olosuhteet Irakissa muuttavat sotilaita ja politisoivat heitä.

Dokumentti ei minusta pyri osoittamaan Manningin toiminnassa moraalisia ongelmia vaan sen, miten tämä toimi niin radikaalisti omaa etuaan vastaan. Rohkeus yksin ei riitä, rohkeita tekoja tekevät ihmiset jotka ovat tarpeeksi epätoivoisia ollakseen välittämättä, mitä heille itselleen tapahtuu.

On myönnettävä, että Julian Assangesta maalataan dokumentissa "epämääräinen tyyppi" vähän lapsellisilla tavoilla. Nautin tämän filmin katsomisesta kuitenkin myös haastattelumateriaalin vuoksi. Pienenä vihjeenä, kohdassa 60:05 nähdään paras ilme tavallisesti pokerinaamaiselta Assangelta ikinä.

Suosittelen vilkaisemaan dokumenttia. Tämän katsottuani Lady Gagan kappale Telephone ei ole enää kuulostanut samalta.

We Steal Secrets IMDB:ssa: http://www.imdb.com/title/tt1824254/

*Copyrightin kunnioittaminen tuntuu tässä yhteydessä tekopyhältä, joten jätän vastuun Googlelle.

Friday, November 15, 2013

Ajatuksia taustatutkimuksesta

"Unkarin juutalaiskysymys alkoi vuonna 1868 tapahtuneesta emansipaatiosta. Kun Galitsia kuului myös valtakuntaan, niin sikäläiset juutalaispesäkkeet rajojen avauduttua siirtyivät sadointuhansin Unkarin alueelle." Tällaisia probleemeja käsiteltiin SKS:n painamassa julkaisussa Suomessa vuonna 1943. Vuosi tämän jälkeen ja Unkarissa ei enää montaa juutalaista ollut. Taustatutkimus on joskus masentavaa. Vaihda Unkarin tilalle EU ja juutalaisten tilalle romanit, niin pääset aika lähelle nykyistä retoriikkaa.

Historiankirjoitusta on todellakin monenlaista. Arkistoista tulvii mätää. Olen kahlannut läpi kommunistisen Unkarin valtiontiedotuksen julkaisuja vuodelta 1956, joissa veriset ruumiit esitetään roskajoukon vihanpurkausten viattomina uhreina. Samat kuvat toisissa lähteissä esittävät kuvatekstien mukaan turvallisuuspoliiseja, jotka pitivät kansaa kauhun vallassa. Silti itse tapahtumat pysyvät samoina ja kuolleet pysyvät kuolleina.

Lähdekritiikki on välttämätön työväline sekä historiantutkijalle että kaunokirjallista teosta varten taustatutkimusta tekevälle kirjailijalle. Toisaalta mikä tahansa lähde asenteineen ja rivien välistä tihkuvine tiedonmurusineen voi olla kultakaivos tutkijalle. Lähdekritiikissä on välttämätöntä tuntea konteksti, julkaisuajankohta, olosuhteet joissa se on kirjoitettu. Vähintään on oltava aavistus tekijän tarkoituksesta.

Google helpottaa taustatutkimusta ja vaikeuttaa sitä. Helpottaa, koska suuri määrä tietoa on helposti saatavissa. Vaikeuttaa, koska tietoa on niin paljon, että sieltä on vaikea suodattaa hyödyllistä. Oman aiheeni taustatutkimusta helpottaa, että Unkarilla ja Suomella on perinteisesti ollut läheiset suhteet ja monet suomalaiset tutkijat ovat ansiokkaasti kirjoittaneet aiheista, jotka minuakin askarruttavat. Tämä helpottaa ongelmaa numero yksi, eli kielimuuria. On vaikeaa tutkia sellaisen maan tapahtumia jonka kieltä ei ymmärrä.

Tulevan romaanini päähenkilö on amerikkalainen Paul, joka on muuttanut Budapestiin. Hän ei tajua välttämättä kaikkia vivahteita, ei osaa kieltä, mutta tarinan aikana hän vähitellen myös tutustuu maahan ja kulttuuriin. Asetelmassa on paljon sellaista, joka vetoaa minuun. Ymmärrän vaikeuksia, joita aiheutuu, kun pienen kielialueen edustaja yrittää kommunikoida englantia äidinkielenään puhuvalle asioita, joita ei oikeastaan voi kääntää. Tiedän millaista on olla pöllähtäneenä ulkomaalaisena maassa, joka on poliittisen järjestelmän vuoksi ollut eristäytyneenä vuosikymmeniä.

Unkarin tapahtumat viime vuosina ovat sekä ainutlaatuisia että universaaleja. Toisaalta kulttuurin, kielen ja paikallisten olosuhteiden erikoislaatu luovat hämmentävän kudoksen. Toisaalta nationalismin nousu, köyhyys, kiristynyt suhtautuminen vähemmistöihin ja historian valjastaminen politiikan välineeksi ovat yleiseurooppalainen ilmiö. Samoja ilmiöitä kuin täällä Suomessa.

Kaunokirjallisuudessa taustatutkimus palvelee tarinaa. Poliittisesta asenteesta tai "oikeassa olemisesta" ei ole paljon hyötyä kirjoittajalle, joka yrittää luoda lukijaan vaikuttavan teoksen. Kaikkea muuta. Yleisinhimillisen aiheen lähelle pääsee katsomalla rumaa, alhaista, pikkumaista ja toistuvaa niin historiankirjoituksessa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Jos se puhuttelee, se puhuttelee. Polittiisia julistuksia ei tarvita. Jos kaipaa vakuutteluja tästä, ei tarvitse kuin katsoa poliittista kirjoittelua Unkarista 1940- ja 1950-luvuilta.

Tuesday, November 5, 2013

Taikatemppu

Sopivasti marraskuun ja National Novel Writing Month -tempauksen aluksi ajattelin kirjoittaa aikaansaamisesta. Tulin nimittäin eilen muotoilleeksi, että romaania ei ole mahdollista kirjoittaa kohtuullisella vaivannäöllä. Uskon tähän täydestä sydämestäni: romaani on hanke, joka on aina kohtuuton, myös ja etenkin työmäärältään. Jokainen, joka on joutunut toteuttamaan jonkin laajan kirjallisen hankkeen, kuten opinnäytetyön, ymmärtää mistä puhun. Romaanin kirjoittamisessa on kuitenkin vielä muutama erityispiirre. Romaani on pitkäjänteinen työ, jonka ainakin minunkaltaiseni kirjoittajan on tehtävä lyhytjänteisesti.

Romaani kuten muu taiteellinen työ tehdään usein ansiotyön, perhe-elämän ja muiden velvollisuuksien tai harrastusten lomassa. Jotkut kirjailijat kykenevät yhdistämään nämä suht kivuttomasti: he kirjoittavat myöhään illalla tai aikaisin aamulla, nukkuvat lyhyitä yöunia tai käyttävät tehokkaasti väliajat, esimerkiksi työmatkat kirjoittamiseen. Toiset meistä, veikkaan että suurin osa, eivät pysty tähän. Kertakaikkiaan. Meidän muiden, ei-niin-tehokkaiden kirjoittajien on vain taiottava aika, energia ja aivokapasiteetti jostakin. Englannin kielessä on mainio sanonta "pull out a miracle". Suomennan sen tässä taikatempuksi.

Ensin keppiä...

Mieleni on ruuhkainen ja ahdas ja tehtävälistalla liian monta asiaa. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Joskus nostan katseeni työpöydästä kirjahyllyyn ja mietin katsellessani kahta romaania ja puolta tusinaa antologioita, miten ikinä olen onnistunut kirjoittamaan nämä tekstit kaikelta siltä sälältä, joka täyttää päiväni. Ei se millään helpolla keinolla ole onnistunutkaan. Jos romaanin aikoo kirjoittaa, eikä vain kirjoittaa vaan saada myös valmiiksi ja julkaista, on opeteltava sietämään jonkin verran stressiä, rasitusta ja kipua.

Pitkän proosan kirjoittaminen käy työstä, ja kun usein vielä sitä edeltää normipäivä töissä tai opiskelupaikassa, se tarkoittaa käytännössä kahden työpäivän tekemistä. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Jopa vapaana kirjoittajana joutuu yleensä tekemään romaanin kirjoittamisen lisäksi päivän mittaan kaikenlaista muuta kuten toimittamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja ja käymään opetus- tms. keikoilla tai valmistelemaan niitä.

Ja aina on Syitä. Tietokone menee rikki, lapset ovat nuhassa, syksy painaa päälle ja mieli on murheellinen. Kaikki Syyt ovat hyviä, niiden ei tarvitse olla tekosyitä. Lopputulos on kuitenkin sama: teos ei etene. Joku voi jäädä odottelemaan otollisempaa aikaa, apurahaa tai eläkettä. Lopputulos on sama, romaani ei etene. Ja niin edelleen. Vähän niin kuin balettitunneilla tai missä tahansa lajissa, romaanin edistyminen on kovan työn takana. Jos luovuttaa tai perääntyy ensimmäisestä rasituksesta, heittää tossut nurkkaan kun varpaat ovat verillä, työ valuu hukkaan eikä teos valmistu.

Kirjoittamisessa ei myönnetä tasoituksia. Vain lopputulos ratkaisee. Ei ole mahdollista julkaista romaania sairauslomatodistuksella, jossa kerrotaan että kirjoittaja kyllä yritti parhaansa, mutta nämä ja nämä syyt estivät teoksen työstämisen ja lukija on hyvä ja ymmärtää. Taputukset pään päälle. Tällaista romaania ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan. Jos henkiset paineet estävät kirjoittamisen, ne estävät kirjoittamisen. Romaanin julkaistakseen on punnerrettava uhrin asemasta ylös ja kirjoitettava.

...sitten porkkanaa

Mutta. Nyt tulee se mutta. Yllättävää kyllä, itseruoskinta ei kannata. Kokemus on osoittanut, että se vain ei ole tehokasta. Kirjoittaja-parka vain masentuu eikä kirjoita enää sitäkään vähää.

Sain eilen kurssilaiselta mainion vinkin, jonka hän oli kuullut jostakin: ravaavaa hevosta ei ruokita samoin kuin makaavaa ei piiskata. Kun kirjoittaminen takkuaa, siihen on suhtauduttava kuin haluttoman lapsen syöttämiseen: harhauttamalla, palkitsemalla, tekemällä epämiellyttävältä vaikuttava osa houkuttelevaksi. Uskon vakaasti itseni huijaamiseen. Se on myös vastaus kysymykseen, kun pohdin, miten minä ennen olen selvinnyt näistä tilanteista: olen huijannut itseni työhön.

Ja se on todellinen taikatemppu, joka myös toimii. Kun kaiken muun päivän aikana tehtävän päälle alkaa kirjoittaa, aivot heräävät uudelleen: oma aika-avaruus, maailma joka aukeaa edellisen lisäksi, luo tilan ja ajan kirjoittamiselle. Kirjoittaminen luo energian kirjoittamiselle. Jos se ei ole taikaa niin ei sitten mikään.

Lyhyesti sanottuna, jos haluat kirjoittaa romaanin: 1) hyväksy vaivannäkö. 2) unohda vaivannäkö. Tekisi mieli lisätä vielä 3) eli lopeta ruikuttaminen. Se ei auta ensimmäistä asiaa eikä edistä toista.

Hyvää marraskuuta, kirjoittamiskuukautta kaikille!

Sunday, November 3, 2013

Ajankohtaisen aiheen vaaroista

Kävin katsomassa internet-elokuvan Viides valta. Aiheensa puolesta sitä oli todella vaikea katsoa fiktioelokuvana. Julian Assangen ja Wikileaksin tarina on liian tuttu kaikista muista medioista.

Kuva: Wikileaksin perustaja Julian Assange (Benedict Cumberbatch) ja aisapari Daniel Domscheit-Berg (Daniel Brühl) Islannissa

Olen eri mieltä Voiman Kimmo Jylhämön kanssa elokuvasta. Viides valta ei näyttele olevansa dokumentaarinen vaan se on fiktioelokuva, joskin epäonnistunut sellainen. Elokuva hukkaa tyylilajinsa puolessa välissä. Se alkaa assembly-nörttien romanssina ja päättyy kansainvälisenä trillerinä.

Wikileaks on sivusto, jonka tarkoituksena on julkaista tietovuotoja niin, että lähde pysyy anonyymina. Elokuvassa Assange kehittää palvelua Daniel Domscheit-Bergin kanssa, kun sivustolle postitetaan kaikista tietovuodoista suurin: satoja tuhansia Yhdysvaltain diplomaattisähkeitä. Vuotoon tarvitaan vain nuori sotilas (tuolloin) Bradley Manning ja tyhjä cd-levyke, johon on tekstattu "Lady Gaga".

Päin vastoin kuin Jylhämö arvioi, tosielämän tapahtumat ja henkilöt vaikuttavat käsikirjoitukseen liikaa. Tasapuolisuuteen pyrkivä, eläville ihmisille vastuussa oleva elokuva ei palvele ketään. Se toimii korkeintaan yleissivistävänä elämyksenä katsojilleen. Olisi kannattanut odottaa, että osa henkilöistä olisi kuollut tai vaikka joutunut Yhdysvaltojen murhauttamaksi, ja tehdä elokuva vasta sitten.

Islantilainen parlamentaarikko, Wikileaksissakin mukana ollut Birgitta Jónsdóttir on sanonut, että vaikka elokuva pitää tietovuotajien puolta, se perustuu huonosti harkittuun alkuperäisteokseen. Jónsdóttirin mukaan elokuvan taustalla oleva Daniel Domscheit-Bergin kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange on "avioerokirja", kirjoitettu ystävysten välirikon jälkeen. Kuten kaikki avioerokirjat, se pyrkii oikeuttamaan kertojansa toiminnan ja luo värittyneen kuvan tapahtumista. Kirja kirjoitettiin liian nopeasti, ilman tarpeellista etäisyyttä aiheeseensa.

Elokuvassa oli joitakin hauskoja oivalluksia, joilla pyrittiin kuvittamaan aihetta - muuten koko elokuva olisi kuvannut sitä, kun kaksi kaveria tuijottaa läppäreidensä näyttöjä. Nyt kyberavaruus oli kuvattu hallina, jonka lattialla oli rantahiekkaa ja jalanjälkiä ja suorissa riveissä oli työpöytiä tietokoneineen, vieressään pahvilaatikoita täynnä paperia. Ratkaisu olisi ehkä toiminut kuitenkin paremmin teatterin lavalla kuin elokuvassa.

Elokuvan ansio voi kuitenkin olla siinä, jos se herättää ja pitää yllä kiinnostusta verkon ja vapauden kysymyksiin. Elokuvan ikäraja on matala ja tuttavaperheen esiteini olikin käynyt katsomassa sen.

Kun tosielämä on elokuvaa jännittävämpää, elokuva on tuomittu epäonnistumaan. Yllättäen edes Benedict Cumberbatch, joka yleensä on söpöin kaikista, ei onnistu roolissaan olemaan yhtä söpö kuin oikea Julian Assange.

Science fictionia voidaan pitää todellisuuspakoisena genrenä, mutta joskus etäisyys auttaa katsomaan lähelle. Kybertodellisuus ja kyberpunk ovat aiheina ajankohtaisempia kuin koskaan ja scifin avulla niitä voidaan käsitellä vapaammin kuin tosielämän sanomalehtiotsikoiden välissä, kieli keskellä suuta. Tämäkin elokuva olisi ehkä onnistunut paremmin science fiction -elokuvana.

Bill Condon (ohj.): Viides valta. Elokuvateattereissa. Ks. aiheesta myös Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus