Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.