Kirjailija, some ja keski-ikäisyys

Olen kymmenen vuoden ajan kirjoittanut aiheesta kirjailija ja sosiaalinen media muun muassa tässä blogissa. Vuonna 2013 totesin, että ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta jos ei ollut silloin vielä syntynytkään, on pakko keksiä jotain muuta. Tämä postaus on syntynyt siitä jo pitkään hautomastani epäilyksestä, että lopulta visuaalisuutta korostava sosiaalinen media, kuten Instagram, puraisee kirjailijaa pepusta. Ja se ei tunnu sitten ollenkaan kivalta.

Kirjoittaminen ja some: kuin pakkokalan syömistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten kirjalliseen julkisuuteen liittyi kaksoisstandardi, joka ilmeni näin:
1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja
2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Nykyään kirjailijan itsensä tekemää markkinointia sosiaalisessa mediassa pidetään itsestäänselvänä, koska sitä tekevät henkilöbrändäyksen hengessä muutkin ammattikunnat. Samalla – kirjallisuuden julkisessa sanassa eli tiedotusvälineissä saaman tilan yhä kaventuessa – myös huonot puolet korostuvat.

1) Ollakseen kiinnostava visuaalisessa sosiaalisessa mediassa, kuten YouTubessa tai Instagramissa, kirjailijan on oltava alle 50-vuotias. Poikkeuksen muodostavat nuortenkirjailijat, joiden on oltava alle 40-vuotiaita ollakseen kiinnostavia. Visuaalisen somen armoton laki koskee erityisesti naisia, jos somekanavan näyttävyys painottuu tilin omistajan ulkonäköön. Miki Liukkonen (RIP) jää muistikuviimme ainaisesti kolmekymppisenä.

2) Uudessa Imagessa on kuuden aukeaman juttu esikoiskirjailija Stella Harasekista. Jutusta saa kuvan, että kirjan (Pimeä aine, Tammi) kirjoittaminen oli somejulkisuudessa esiintyneelle Harasekille kuin pallokalan syömistä, ja siinä todetaankin suoraan, että esikoisen kirjoittaminen oli tappaa hänet. Tässä asiassa ajattelen kuin sveitsiläiset, eli ei niin isoja riskejä kannata ottaa. Mieluummin jää henkiin.

3) Myydyimmistä nykykirjailijoistamme Ilkka Remeksellä, Reijo Mäellä tai Enni Mustosella ei ole minkäänlaista somepresenssiä. Kirjailijapuheessa tavataan sanoa, että tämä johtuu siitä, että heidän kirjojaan ei tarvitse heidän itsensä mainostaa. Mutta ehkä se on kuitenkin pidemmällä aikavälillä enemmänkin syy kuin seuraus. Heidän aloittaessaan uraansa somea ei ollut. Viihdekirjailijan aika kuluu naputellessa sanoja käsikirjoitukseen, ei somekuvia räpsiessä.

4) Viimeinen huono puoli on sama joka se on ollut aina, eli minulle visuaalisen somen päivittäminen on ollut aina pakkopullaa: työlästä ja vaatii välineitä, muita kuin näppäimistön. Sen vuoksi olen jäänyt jumittamaan tähän vanhanaikaiseen blogiinkin. Keski-ikäisenä on lupa pudottaa pois listalta asiat, joita ei enää huvita tehdä. Tässä mielessä, ja vanhan liiton toimittajakoulutuksen saaneena, siirtymä on minulle helpompi. Jos on pakko olla relevantti, se saa luvan tapahtua muuta kautta.

Toipuva Facebook-addikti raapustelee

Jäädytin Facebook-tilini noin kuukausi sitten. Olin palvelun käyttäjä ehkä kaksitoista vuotta ja vietin siellä aikaa parhaimmillaan tuntikausia päivittäin - en yhtäjaksoisesti, mutta niin, että välilehti oli selaimessa auki, kun tein muita hommia.

Kiireisenä tai stressaantuneena palvelun käyttö lisääntyi. Pahimmillaan tuijotin liikkumatonta syötettä, johon algoritmi ei arponut yhtään uutta kaverin päivitystä. Kun punainen lippu ilmestyi ylänurkkaan, kävin heti katsomassa, mitä tapahtui. Usein vain jokin hallitsemani sivu oli saanut uusia näyttökertoja.

Ajankäyttöni ei ole poistumisen jälkeen merkittävästi muuttunut, käytän muita palveluita, kuten Twitteriä. Romaanini ei ole edennyt yhtään sen nopeammin (pahus). Facebookin avaamiseen liittynyt adrenaliini- tai ties mikä stressihormonisykäys on kuitenkin poissa, ja se on hyvä asia.

Mikset vain kirjaudu ulos ja ole vilkuilematta palvelua, voisi joku kysyä. Hyvä kysymys. En pysty. Minun tapauksessani se on sama kuin jos jättäisi kirjeen avaamatta tai saapuneen sähköpostin lukematta. Askel uteliaisuudesta sen tyydyttämiseen on nopeampi ja tapahtuu lisäksi sata kertaa päivässä.

Ja sitten palaa sulake aivoista.

Toukokuu on oivallista aikaa siirtyä koneen äärestä ulkohommiin, eli parvekkeelle lukemaan.

Sosiaalisuus

Keväällä jeesailin vanhan kaverin eduskuntavaalikampanjassa. Kampanjan takia ja muutenkin koneella tuli hengattua pitkiä aikoja. Vaaleja edeltävällä viikolla päässä surisi ja tuntui, että silmämunat ovat kuivuneet kiinni näyttöön. Vaalien jälkeen poistin tilini käytöstä.

Tilin jäädyttämällä halusin rauhoittaa päivät työlle ja kirjoittamiselle ja illat perheelle. Reilu kuukausi myöhemmin pulssini on tasaisempi. Enää en jännitä, kuka huhuilee tägäämällä postaukseen, tai mihin pitäisi seuraavaksi reagoida. Ilman Facebookia asetan itse päivän agendan, fiilikseni eivät tule mistään syötteestä. Kestän aika paljon hälyä, mutta väsähdin reagoimiseen.

Parasta Facebookissa ovat ryhmät ja tapahtumailmoitukset. Monia (useimpia) tapahtumia kirjanjulkistamisista tupaantuliaisiin ei enää ilmoitellakaan muualla kuin Facebookissa. Mutta kun niistä ei tiedä, niiden väliin jääminen ei harmita, hahaa. Ryhmissä on mukava keskustella rajatulla porukalla jonkun tietyn aiheen ympäriltä. Yhteisö- ja kampanjaryhmissä viestintä on toimiessaan nopeaa ja tehokasta. Ja Facebookin lautapelikirppiksellä myin taannoin pelejämme uusiin koteihin.

On kiva seurata, mitä hienoja kuvia kaverit ovat jakaneet. Mutta vuosien varrella huomasin, että useimmat olivat siirtyneet Instagramin puolelle ja syöte vain jakoi samat kuvat Facebookiin.

Kun maailma (lue: työpiste) on makuuhuoneen nurkassa, sitä tekee mieli laajentaa. Katsoa, mitä kavereille kuuluu, lukea uusimpia uutisia ja puheenaiheita. Osallistua keskusteluihin. Itsensätyöllistävälle on tässä ajankäytöllinen haaste. Somessa vierähtää helposti liikaa arvokasta työaikaa.

Onneksi on paljon muitakin tapoja pitää yhteyttä ihmisiin. Olen siinä hyvässä asemassa, että verkostot ovat olemassa ja yhteisöt rakennettu aikapäiviä sitten. En luota siihen, että verkosto laajenee kuplan ulkopuolelle, jos käyttää aina vain samaa välinettä.

Järkisyyt

Facebookin yksityisyysongelmista on kirjoitettu paljon, samoin algoritmien valtaan ja ajankäyttöön liittyvistä ongelmista. Minun näkökulmastani iso ongelma oli myös siinä, että palvelu ei tuntunut toimivan niin kuin piti.

Hallitsen muutamia sivuja, joiden näkyvyys sivusta ”tykänneille” oli enää 15 prosenttia ilman maksettua mainostamista. Kaverin vaalikampanjan aikana huomasimme, että kohdennus ei toiminut niin kuin sen oli tarkoitus.

Samaa palautetta olin kuullut kustantajilta ja kirjailijoilta, jotka olivat kilauttaneet ne pari lanttia Facebookin kirstuun mainostaakseen uutta kirjaa. Mainos ilmestyi sivupalkkiin niille samoille kavereille, jotka olivat jo kirjasta tietoisia.

Olen aloitteleva yrittäjä ja joudun tarkkaan miettimään, mihin käytän aikani ja rahani. Facebook-mainonta ei kokemukseni mukaan ole sellaista, että siihen kannattaisi satsata näillä seuraajamäärillä.

Vaalikampanjan aikana puolestaan opin, että kustannustehokkain poliittinen viestintä ja suurin näkyvyys syntyi kadulla lappuja jakamalla. Kohtaamalla siis ihan oikeita ihmisiä ulkona päivänvalossa naamakkain. Ihan totta.

Viimeisenä mutta ei vähäisempänä syynä luopua Facebookista oli se, että kertaakaan yli kymmenen vuoden aikana en ole saanut palvelun kautta maksettua keikkaa, jos joitakin napeilla pyöriviä antologiahankkeita ei lasketa. Asiakkaani ottavat minuun yhteyttä puhelimella tai sähköpostilla, eivät juuri mitenkään muuten. Sen sijaan ilmaistyötä ja yhteisöllistä toimintaa Facebookissa oli tarjolla yllin kyllin.

Havaintoja

Facebook luo kuplan, jossa "kaikki" ovat. Mutta eivät he olleet ennenkään kaikki. Facebookissa näet samojen ihmisten päivitykset uudestaan ja uudestaan, siksi he näyttävät "kaikilta". Tämän piirin ulkopuolelle jää väistämättä ihmisiä, joista osalla ei ole kyseisen sosiaalisen median tiliä ollenkaan.

Sattumaa tai ei, ainakin kolme muuta kaveria on lyhyen ajan sisällä jättänyt Facebookin. Puolisoni ei ole käyttänyt sitä koskaan, hänestä kaikki sosiaaliset mediat ovat typeriä.

Koska töissä vietän paljon aikaa päätteellä, pyrin vapaa-aikana tekemään muuta. Olen aloittanut lauluharrastuksen kuorossa, ja sen myötä tulee soitettua myös pianoa enemmän kuin aikoihin. Helsingin Sanomat luen paperiversiona, samoin aikakauslehdet.

En poista käyttäjätiliäni kokonaan ihan siitäkin syystä, että käytän useita palveluja, joihin olen kirjautunut alunperin Facebookin kautta. En halua siis nollata näitä tilejäni ja aloittaa alusta. Mutta jonakin päivänä sekin on ehkä edessä. En tiedä, palaanko joskus käyttäjäksi. Tällä hetkellä se ei ole näköpiirissä.

Enkä kehota ketään erityisesti irtautumaan Facebookista. Mutta jos jonkin sosiaalisen median palvelun käyttö saa voimaan enemmän huonosti kuin hyvin, kannattaa harkita sen lopettamista, vaikka kuinka ”kaikki” kaverit tuntuisivat olevan siellä.

Lue myös: Somen kautta kannatuksensa hankkinut kongressiedustaja Alexandra Ocasia-Cortez lähti Facebookista:"Vaarallinen terveydelle"

Onko Facebookista hyötyä kirjailijalle?

Lyhyt vastaus: on, mutta ei niin suoraan kuin voisi kuvitella.

Kirjoittamiseen en käytä tietenkään muuta kuin tekstinkäsittelyohjelmaa. Mutta kun teksti pitäisi lähettää maailmalle ja ennen kaikkea saada sille lukijoita, internetistä on hyötyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää elää vapaana kirjoittajana.

Käytän Facebookia monenlaiseen ammattimaiseen toimintaan. Sinne on koottu keskusteluryhmiä esimerkiksi julkaisujen ja kustantamoiden ympärille. Tulevalle kurssille tai tapahtumalle voidaan tehdä oma sivu, samoin kirjanjulkistamisjuhlille, messuesiintymisille tai muille kekkereille, joihin ihmiset voivat ilmoittautua. On ammatillisten kokemusten vaihtamiselle omistettuja suljettuja ryhmiä ja tietenkin eri kirjojen ja projektien mainossivuja.

Mainostaminen

Kirjallisuudessa perinteinen media – painetut kirjat, sanomalehtiarvostelut ja -mainokset – ovat yhä arvossaan. Jos näihin ei (kustantajalla) ole varaa, kirjailijaa patistetaan usein mainostamaan teoksiaan sosiaalisessa mediassa.

Paljon on kirjoitettu siitä, onko omien projektien mainostamisesta somessa hyötyä muuten kuin että voi kaveripiirille näyttää, että tämmöistäkin on menossa. Jos Facebookissa on oma sivu (minulla Margaret Pennyn muistikirja), se voi näkyä laajemman yleisön uutisvirrassa kavereiden tykkäysten myötä, tai olla näkymättä. Pulittamalla kolmesta eurosta ylöspäin Facebookille peittävyyttä saa lisättyä.

Kirjojen mainostamisessa pätee ehkä vähän sama sosiaalisen median harha kuin muussakin toiminnassa. ”Kaikki” tuntuvat mainostavan teoksiaan (tai muita tekemisiään, tai ihan vain itseään) Facebookissa, ja että minunkin pitäisi. Joskus parempi keino olisi yrittää löytää jokin ihan oma juttu eikä vain tehdä niin kuin kaikki muutkin. Kirjailijan ei ole pakko ”olla” Facebookissa. Moni ei ole.

Edelleen, jos lukija kiinnostuu kirjailijan teoksista, hän löytää ne helpoimmin Googlesta. Tähän ei tarvita välttämättä mitään sosiaalisen median tiliä, vaan Google poimi tittelit kirjakauppojen sivuilta tai muualta. Tottunut sosiaalisen kirjamedian Goodreadsin käyttäjä voi etsiä lempikirjailijansa teokset suoraan sieltä, mutta todennäköisesti ne on listattu useammassa paikassa.

Kontaktit

Viime aikoina olen tullut hieman skeptisemmäksi sen suhteen, mitä suoraa hyötyä somesta on. Kollega totesi taannoin Facebookista, että sitä kautta pukkaa keikkaa. Niin minullekin, muttei sellaista, josta maksettaisiin. Kaikki työkeikat sovitaan sähköpostilla ja harvat asiakkaat ottavat sähköpostilla yhteyttä. Toinen kertoi, että toimittajat tai esimerkiksi koulutuksen tilaajat voivat ottaa häneen yhteyttä kirjailijasivun kautta.

Pitää varmasti paikkansa, että kynnys yhteydenottoon on Facebookissa matalampi – ainakin näkee varmasti, kenelle se menee, etunimi.sukunimi@gmail.com -osoitteita kun on nimikaimoilla ja ties kenellä tosi samanlaisia. Itse kuitenkin lähetän esimerkiksi haastateltaville sähköpostia. Facebookiin turvaudun vasta, kun mitään muuta yhteystietoa ei löydy.

Some-kontaktin luominen Facebookissa tai ”ammattilaisten somessa” LinkedInissä voi olla kulttuuri- tai sukupolvikysymys, mutta yleensä julkisella ammatinharjoittajalla on joka tapauksessa sähköpostiosoite ja verkkosivu tai blogi, jonka kautta voi ottaa yhteyttä.

Sama pätee käyntikortteihin. Kaikissa piireissä ei vain ole tapana lisätä uutta kontaktia suoraan Facebook-kaveriksi, eikä kaikilla ole edes älypuhelinta tai muuta laitetta, johon lisätä uusi yhteystieto esimerkiksi suoraan messuilla. Käyntikortin ojentaminen tai vastaanottaminen on edelleen helpompaa.

Tuki ja aikasyöppö

Kaikessa taloudellisessa toiminnassa kannattaa ottaa huomioon vaihtoehtoiskustannukset. Facebook nielee jonkin verran aikaa. En koskaan saa takaisin niitä elämäni minuutteja ja tunteja jotka olen käyttänyt vääntämällä jostakin ilmiöstä tai käsitteestä jossakin ryhmässä tai kaverin seinällä. Kirjoittajalle aika on arvokasta.

Vähäisen käyttökokemukseni perusteella Twitterissä on Facebookia parempi panos-tuotos-suhde. Facebookissa ihmiset eivät tahdo klikkailla linkkejä auki, Twitterissä he tekevät sen jostain syystä useammin. Lisäksi Twitter ei tuntuisi olevan samanlainen aikasyöppö kuin Facebook.

Kirjailija voi saada sosiaalisessa mediassa arvokasta vertaistukea kollegoilta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Keksin myös haittapuolen siitä, miten julkaisu-uutisten ja muiden tapahtumien seuraaminen voi tuntua luomistyönsä keskellä tarpovasta kirjoittaja-parasta turhauttavalta: sosiaalisessa mediassa näyttää helposti siltä, että kaikilla muilla on meneillään kaikenlaista. Vaikka ihan samanlaista kannettavan naputtelua kalsariasussa se on suurimmalle osalle kuitenkin.

Lopuksi: Ammattimaisen kirjailijuuden ytimessä ei ole Facebook-sivujen perustaminen tai promokuvien ottaminen vaan kirjoittaminen. Se, että idean saadessaan päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on, niin seuraa sitä sen loogiseen päätepisteeseen saakka.

Vinkkejä kirjan markkinoimiseksi ilman sosiaalista mediaa: https://buildbookbuzz.com/promote-a-book-without-using-social-media/

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.

The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Olivian ongelma

Lemppari-naistenlehteni Olivian omistajayhtiö Aller ilmoitti yt-neuvotteluista viime viikolla. Kolmen printtilehden, näiden joukossa Olivia, lakkauttamista suunnitellaan. Allerille jää Suomi24 ja Seiska. Kehitys on ihan ymmärrettävä, mainosrahat ovat tiukassa ja lukijoiden ajasta kilpailevat muut ajanviettotavat, etenkin sosiaalinen media. Monilla lukijoilla ei sitä paitsi vain ole varaa ostaa mitään ylimääräistä.

Uutinen iski yllättävän kipeästi. Minulla on kaksijakoinen suhde Oliviaan samoin kuin muutamaan muuhun saman genren lehteen. Toisaalta ostan niitä innokkaasti, toisaalta joudun usein pettymään. Sitten unohdan pettymykseni ja ostan uudelleen.

Mikä naistelehdissä on hyvää

Monesti juuri Oliviassa on juuri minun hermooni iskeviä, ajankohtaisia ja hyvin toimitettuja juttuja. On niitä silloin tällöin Trendissäkin, ei siinä mitään, mutta jälkimmäisestä tulee väkisin mielikuva, että se on vähän nuoremmille tarkoitettu.

Toukokuun Olivia tarttui esimerkiksi aiheeseen, josta en ole nähnyt isommin kirjoitettavan missään muualla: kuudessa vuodessa työmarkkinoiden ulkopuolelle on häipynyt 20 000 kolmekymppistä, siis parhaassa työiässä olevaa naista. Siis ei työttömäksi työnhakijaksi, vaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Mitä he siellä tekevät, mikä työmarkkinoissa on vikana, kun nämä naiset eivät ole pyrkimässä sinne?

Muitakin hyviä, "vakavia" juttuja oli, kuten ihan tarpeellinen muistutus roolileikkien ja palkkaeron välisestä yhdeydestä, ja juttua ruandalaisesta sotapakolaisesta jota en vielä edes lukenut.

Ostan irtonumeroita, koska joka kuukausi otsikot eivät puhuttele. Tämä on väistämätöntä, jos lehti haluaa käsitellä monipuolisesti eri aiheita niin ne eivät iske kaikkiin lukijoihin. Sain Imagen lahjatilauksen (kyllä, Image on naistenlehti) joitakin vuosia sitten ja siinä vaiheesta viimeistään huomasi, että joka kuukausi ei todellakaan löytynyt luettavaa.

Irtonumero-ostaja poimii naistenlehdet tarjouksesta.

Mikä niissä on huonoa

Naistelehdessä on ilmeisesti oltava muoti- ja kauneusjuttuja, muuten se ei olisi naistenlehti. Selaan ne läpi, kun luen lehdestä artikkeleita. En ole 33-vuotisen naisenelämäni aikana onnistunut kiinnostumaan muodista muuten kuin satunnaisesti akateemisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa miettiä, miten muoti kuvastaa esimerkiksi naisen asemaa yhteiskunnassa eri aikoina. Tavallisesti suhtaudunkin muotiin ja vaatteisiin neutraalisti. Näillä leveysastella ihmisen nyt on pakko pukea jotain ylleen ja tulee siinä sivussa viestineeksi samalla itsestään ja persoonastaan.

Kauneussivujen lukeminen sen sijaan saa minut raivon valtaan. Olen lukenut Anna Perhon kirjasta, että kosmetiikka antaa mielihyväimpulsseja. Yrityksistä huolimatta en ole onnistunut sisäistämään tätäkään oppia. Kun luen lehdestä, että "poskipunan paikka on vaihtunut aurinkopuuterin perinteiselle paikalle", minun tekee mieli repiä koko poskiluut irti päästä. Kun luen, että "mitä hienojakoisempi puna, sen trendikkäämpi jälki", tekee mieli työntää koko naissukupuoli ikkunasta ulos ja hypätä itse perässä. Miesasiamiehet valittavat, että feministien mielestä pitäisi tuntea syyllisyyttä koko sukupuolen törttöilyistä. Kyllä sitä tuntevat naisetkin.

Miksi minä ostan tätä typerää roskaa? Miksi haluan ostaa kiiltäväsivuisen naistenlehden kaupan telineestä? Koska haluan. Koska se on minun omaa aikaani. Oma valinta.

Mutta usein jätän myös ostamatta. Haluaisin ajankohtaiset artikkelit, mutta en jaksa muotia. Vähän samasta syystä en pysty myöskään siirtämään blogia täältä kämäisestä Bloggerista esimerkiksi Lilyn trendikkäälle alustalle. Ei vaan pysty.

Enkä nyt edes ota tarkasteluun naistenlehtiä, joita ei ole (vissiin) suunnattu minulle. Paitsi että Sanomalta tekisi mieli kysyä, miten Gloria voi porskuttaa vuosikymmenestä toiseen. Siinä ei ole koskaan mitään luettavaa.

Kinkkinen printtimedia

Olen tällä hetkellä lähimmistä kavereistani varmaan ainoa, joka tilaa seitsenpäiväistä sanomalehteä. Se maksaa vähän yli euron päivässä ja painettu kaadetuille metsille, mutta elämä nyt vain olisi niin pirun köyhää ja ankeaa ilman sanomalehteä aamiaispöydässä. Jopa seitsenvuotias penskani lukee sitä joka aamu, nimittäin sarjakuvat.

Voisihan sitä toki jättäytyä Facebookin uutisvirran kaveripulan valikoimien uutislinkkien varaan. Tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei.

Kauneussivuista puheen ollen, onhan toki niinkin, että sanomalehdessä on urheilusivut joita en niitäkään koskaan lue.

On myös se näkökulma olemassa, että alkuperäiseltä ammatiltani olen toimittaja, joskin tätä nykyä muistan sen lähinnä ammattiyhdistyksen maksuja maksellessa. Voi ajatella, että toimittajan asiana on lukea eri lehtiä. Tällä hetkellä meille tulee Hesari, minkä lisäksi minulle tulee Journalisti, Meidän Perhe, Maailman Kuvalehti ja lahjatilauksena Suomen Luonto, miehelle Kansan uutisten Viikkolehti, Sight & Sound, Kulttuurivihkot, Tähtivaeltaja ja Portti. Penskalle tulee Aku Ankan lahjatilaus.

En ole vapaan toimittajuuteni aikana kirjoittanut naistenlehteen, paitsi kerran Kotilieteen. Mutta soisin, omien ja kollegojen työmahdollisuuksien vuoksikin, että lukijat eivät unohtaisi printtimediaa. Kymmenekään Lilyn blogia ei korvaa hyvin toimitettua lehteä.

Toivottavasti Olivia jatkaa. Naistenlehtiä tarvitaan. Koska se nyt vain on vähän kuivaa sulkeutua kesämökillä lukemaan pelkkiä vanhoja Parnassoja.

Mikä ulospäin näkyy

Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi puhuttelevasti viikonloppuna ilmestyneessä blogikirjoituksessaan kirjoista, jotka ilmestyvät "salaa". Kehotan lukemaan myös kommentit loppuun asti. Niistä irtosi jotakin, jota jäin pohtimaan. Nimittäin kirjalliseen julkisuuteen liittyvä kaksoisstandardi, joka ilmenee näin: 1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja 2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Luulen, että asenteet ovat muuttumassa. Koska hankimme ja saamme tietoa meitä kiinnostavista asioista yhä enemmän sosiaalisen median kautta, on luontevaa, että ilmestyneet kirjat ilmestyvät myös osaksi tätä virtaa. Ajattelen Jääskeläisen tavoin, että näin voidaan tuoda ainakin pienten yleisöjen tietoon kirjoja, joilla ei ole markkinointibudjetteja tai joiden kustantajilla ei ole sellaisiin varaa. Kirjailijan twiitit ja päivitykset naamakirjassa tuovat hänet lähemmäksi lukijaa.

Sen sijaan on vaarallista, jos kirjailijan työstä muodostaa kuvan sen perusteella, mitä varsinkaan menestyneet tekijät ulospäin kertovat.

Nimittäin on niin, että kirjailijan itse teokseensa kohdistaman (ansaitun) hehkutuksen pitää olla sellaista salaviisasta. Nostetaan ilahtuneena hyviä kritiikkejä ja jätetään hienovaraisesti linkittämättä huonompiin. Kerrotaan hyvistä käännösuutisista ja taivastellaan kiirettä. Tiedotetaan kiertueaikatauluista ja pyydetään ihmisiä paikalle moikkaamaan. Tämä on kaikki kiinteä osa kirjailijantyötä, mutta vain toinen puoli, se mikä toimii promootion välineenä. Se toinen puoli, yksinäisyys, arvottomuuden tunne ja taiteelliset kriisit eivät näy ulospäin, vaikka jokaisen kirjailijan työ on niitä täynnä, ihan jokaisen.

Sosiaalinen media on mahdollistanut meille monet hyvä bileet. Toivottavasti järjestää vastaisuudessakin. Blogit tuntuvat olevan hieman passé, mutta pidän niiden avoimuudesta verrattuna vaikka Facebookin pintakiiltoon. Kukin tyylillään. Itse olen tullut verkkokirjoittamiseen mukaan blogien (silloin verkkopäiväkirjojen) kulta-aikana eivätkä monet varmastikaan koe blogeja samalla tavalla omakseen. En ole myöskään puhdasoppinen bloggaaja, koska pidän välillä niin pitkiä taukoja.

Moni kirjailijablogi on hiljentynyt lopullisesti. Kirjallisessa DIY-markkinoinnissa, tai kirjailijoiden kilpajuoksussa, jos sellaisesta voi puhua, on nähtävissä tiettyjä muoteja. Yhteen aikaan tuntui, että vähän joka kirjailijalla piti olla blogi. Joku oli onnistunut ajamaan perille sellaisen viestin, että blogata pitää, ja keksiä blogiin jotain sanottavaa. No eihän se toimi jos blogia ei koe omaksi välineekseen. Mutta kun muillakin on, niin paine on kova tehdä perässä itsekin.

Vähän niin kuin nyt Frankfurtin kirjamessujen Suomi-teemavuonna yksi jos toinenkin kirjailija huokailee, että olisipa agentti. Kustantajien foreign rights -osastoihin pidetään tiiviisti yhteyttä ja kärkytään käännössopimuksia, koska ne ovat nyt "se juttu" jolla uusia lukijoita halutaan tavoitella. Kaikki kirjailijat (no, melkein kaikki) haluavat lukijoita, se on vähän niin kuin kirjan julkaisemisen pointti, ei kirjoiteta vain pöytälaatikkoon. Mutta omaperäisiä keinoja on vaikeampi keksiä, jos kustantamo ei panosta juuri sinuun, jos kustantaja on köyhä tai tai jos et satu olemaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen.

Johtuneeko jännityksestä, joka usein loppusyksystä vallitsee kirjallisissa piireissä, mutta kirjalliset blogit näyttävät viime aikoina vilkastuneen. Keskustelua käydään monessa kommenttilaatikossa. Mikä sen mukavampaa! Olkoon vain noloa, mutta parhaimillaan verkkokirjoittaminen on juuri sitä, verkottumista, vertaistukea, uusia avauksia.

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!

Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.