Mikä ulospäin näkyy

Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi puhuttelevasti viikonloppuna ilmestyneessä blogikirjoituksessaan kirjoista, jotka ilmestyvät "salaa". Kehotan lukemaan myös kommentit loppuun asti. Niistä irtosi jotakin, jota jäin pohtimaan. Nimittäin kirjalliseen julkisuuteen liittyvä kaksoisstandardi, joka ilmenee näin: 1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja 2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Luulen, että asenteet ovat muuttumassa. Koska hankimme ja saamme tietoa meitä kiinnostavista asioista yhä enemmän sosiaalisen median kautta, on luontevaa, että ilmestyneet kirjat ilmestyvät myös osaksi tätä virtaa. Ajattelen Jääskeläisen tavoin, että näin voidaan tuoda ainakin pienten yleisöjen tietoon kirjoja, joilla ei ole markkinointibudjetteja tai joiden kustantajilla ei ole sellaisiin varaa. Kirjailijan twiitit ja päivitykset naamakirjassa tuovat hänet lähemmäksi lukijaa.

Sen sijaan on vaarallista, jos kirjailijan työstä muodostaa kuvan sen perusteella, mitä varsinkaan menestyneet tekijät ulospäin kertovat.

Nimittäin on niin, että kirjailijan itse teokseensa kohdistaman (ansaitun) hehkutuksen pitää olla sellaista salaviisasta. Nostetaan ilahtuneena hyviä kritiikkejä ja jätetään hienovaraisesti linkittämättä huonompiin. Kerrotaan hyvistä käännösuutisista ja taivastellaan kiirettä. Tiedotetaan kiertueaikatauluista ja pyydetään ihmisiä paikalle moikkaamaan. Tämä on kaikki kiinteä osa kirjailijantyötä, mutta vain toinen puoli, se mikä toimii promootion välineenä. Se toinen puoli, yksinäisyys, arvottomuuden tunne ja taiteelliset kriisit eivät näy ulospäin, vaikka jokaisen kirjailijan työ on niitä täynnä, ihan jokaisen.

Sosiaalinen media on mahdollistanut meille monet hyvä bileet. Toivottavasti järjestää vastaisuudessakin. Blogit tuntuvat olevan hieman passé, mutta pidän niiden avoimuudesta verrattuna vaikka Facebookin pintakiiltoon. Kukin tyylillään. Itse olen tullut verkkokirjoittamiseen mukaan blogien (silloin verkkopäiväkirjojen) kulta-aikana eivätkä monet varmastikaan koe blogeja samalla tavalla omakseen. En ole myöskään puhdasoppinen bloggaaja, koska pidän välillä niin pitkiä taukoja.

Moni kirjailijablogi on hiljentynyt lopullisesti. Kirjallisessa DIY-markkinoinnissa, tai kirjailijoiden kilpajuoksussa, jos sellaisesta voi puhua, on nähtävissä tiettyjä muoteja. Yhteen aikaan tuntui, että vähän joka kirjailijalla piti olla blogi. Joku oli onnistunut ajamaan perille sellaisen viestin, että blogata pitää, ja keksiä blogiin jotain sanottavaa. No eihän se toimi jos blogia ei koe omaksi välineekseen. Mutta kun muillakin on, niin paine on kova tehdä perässä itsekin.

Vähän niin kuin nyt Frankfurtin kirjamessujen Suomi-teemavuonna yksi jos toinenkin kirjailija huokailee, että olisipa agentti. Kustantajien foreign rights -osastoihin pidetään tiiviisti yhteyttä ja kärkytään käännössopimuksia, koska ne ovat nyt "se juttu" jolla uusia lukijoita halutaan tavoitella. Kaikki kirjailijat (no, melkein kaikki) haluavat lukijoita, se on vähän niin kuin kirjan julkaisemisen pointti, ei kirjoiteta vain pöytälaatikkoon. Mutta omaperäisiä keinoja on vaikeampi keksiä, jos kustantamo ei panosta juuri sinuun, jos kustantaja on köyhä tai tai jos et satu olemaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen.

Johtuneeko jännityksestä, joka usein loppusyksystä vallitsee kirjallisissa piireissä, mutta kirjalliset blogit näyttävät viime aikoina vilkastuneen. Keskustelua käydään monessa kommenttilaatikossa. Mikä sen mukavampaa! Olkoon vain noloa, mutta parhaimillaan verkkokirjoittaminen on juuri sitä, verkottumista, vertaistukea, uusia avauksia.