Pieni on kaunista

Palasin Ruotsista. Kirjamessuilla Göteborgissa oli paljon ja kaikkea ja ennen kaikkea laareissa tarjolla jos jonkinnäköistä painatetta. Oli Novellix-firman novellivihkoja, joita myydään Ruotsissa yksittäisinä kirjakauppojen tiskeillä. Niitä saa myös teemoittain, esimerkiksi neljä kappaletta kauniissa kartonkirasiassa, messuilla jopa paperipussiin itse poimittuna kilohintaan irtokarkkien tavoin. Osa novelleista on uusintapainoksia klassikoista, osa ihan uusia, kuten Karin Tidbeckin Lussiferda.

Novellix-novelleja on ollut saatavilla jo vuosia. Suomessa en ole törmännyt vastaavaan, tuttu pienkustantaja lisäksi epäili, että katteet eivät lyö kustantajan kannalta leiville. Yhden novellin hinnaksi tuli nimittäin kilohintaan ostettuna 30 kruunua eli noin kolme euroa.

Runorintamalta on kantautunut uutisia, että vihkoina julkaistavat runot ovat nyt Se Juttu. Toki runojen julkaiseminen vihkoina on vanha perinne, kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin teki niin. Poesia-kustannus toimittaa Poesiavihkot-sarjaa, jonka voi tilata kotiin. Omaa tuotantoaan vihkomuodossa on julkaissut myös muun muassa runoilija Juha Rautio.

Pienlehtiä ja monisteita

Spekulatiivinen fiktio (scifi, fantasia, kauhu ym.) tuntee pienlehtinä julkaistuja novelleja ja tarinoita, con-raportteja, sekalaista kauno- ja asiaproosaa sekä vaikkapa raapaleita eli tasan sadan sanan tarinoita. Lähinnä näitä pinepainatteita voi ostaa kirjailijoilta itseltään coneissa eli alan tapahtumissa, mafiailloissa eli eri kaupunkien scifiseurojen kuukausitapaamisissa, tai vaikkapa kirjamessuilla. Onpa niitä levitetty Usva-leirin nuotiopiirissäkin.

Ahkeria pienpainatteiden tuottajia ovat muun muassa kauhuveteraani Boris Hurtta Kamala ukko -sarjallaan sekä ”viimeinen roskakirjailija” Shimo Suntila Arcturus- tai Arczine -sarjoillaan.

Minäkin tein pienlehden, Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia julkaistaan nimittäin ensi viikolla. Eräs alun perin Osuuskumma tarjoamieni novellien mukana ollut tarina herätti kiinnostusta, mutta ei teemansa puolesta sopinut kokoelmaan. Se on vaihtoehtohistoriallinen novelli ja lisäksi hyödyntää maailmankirjallisuuden kuuluisinta salapoliisihahmoa, Sherlock Holmesia. Novellista lisää kirjoituksen lopuksi.

Vinkit pienlehden tekemiseen

En ole graafikko enkä painopinnan valmistaja, ihan tavallinen pulliainen, tai ehkä jopa tavallista kädettömämpi. Silti sain siistin näköisen pienpainatteen aikaiseksi. Näin se tapahtuu:

- Sivuja on oltava neljällä jaollinen määrä.

- Kaikkein helpointa on taittaa lehdykkä tekstinkäsittelyohjelmalla A5-kokoon, jolloin taitetulle A4-liuskalle mahtuu neljä tekstisivua kaksipuolisena kopiona.

- Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkon kannen tekemiseen tarvitsin graafikon apua. Hän teki kuvaideastani painovalmiin PDF-tiedoston, jossa oli kulmissa leikkuumerkit kopioliikkeen leikkuria varten. Näin vältyttiin valkoisilta marginaaleilta, jotka tulostuksessa väistämättä muuten jäisivät reunoihin. Jos niiden kanssa voi elää, ilman graafikkoakin pärjää.

- Tein ensin kotona lehdestä mock upin tulostamalla sivut A5-kokoon ja leikkaamalla ja liimaamalla taittoarkeille olohuoneen pöydän ääressä. Varmistin, että sivut menivät oikeaan järjestykseen kopiokonetta varten. Näin pienlehtiä tehtiin 90-luvulla! Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkossa on 20 sivua, joten parillisten ja parittomien sivujen asettelu alusta loppuun ja lopusta alkuun oli helppoa.

- Harjoituskappaleen tein kopiokoneen avulla ottamalla mock upista kaksipuolisen kopiot. Kannattaa huomata, että vanhanaikaisissa ”louskuttavissa” kopiokoneissa (niissä, joissa on laskettava kansi) kone kääntää kaksipuoleiset arkit, jolloin joka toisen on oltava alareuna ja joka toisen yläreuna vasemmalle.

- Lopuksi tulostin kaksipuoleiset arkit kaksipuoleisiksi kopioiksi. Kopiokortteja saa esimerkiksi yliopiston kirjastosta, niitä myydään muillekin kuin opiskelijoille, mutta kopioliikkeessäkin pääsee aika halvalla.

- Sitten kävin kopioliikkeessä hakemassa värikannet, jotka olin lähettänyt PDF-muodossa sähköpostilla aikaisemmin.

- Ja lopulta niittasin vihkot yhteen kotona tukevalla nitojalla.

Miksi pienlehtiä tehdään? Siksi, että se on hauskaa. Pienlehti ei ole ammattimainen julkaisu, se saa olla omannäköinen ja vähän tai paljonkin punk. Tärkeintä pienpainatteessa on tuottaa iloa itselle ja vastaanottajalle.

Siitä vain tekemään!

***

Lue eksklusiivinen novelli Saara Henrikssonilta

Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja on ainoa kirjoittamani Sherlock Holmes -tarina. Eräänlaista fanifiktiota siis. Holmes-tarinoita ovat kirjoittaneet paljon muutkin kuin alkuperäinen kirjailija sir Arthur Conan Doyle, esimerkiksi jo aikoinaan Mark Twain, nykykirjailijoista esimerkiksi Neil Gaiman ja Suomessa muun muassa Petri Salin. Onpa meillä ilmestynyt antologiakin, Sherlock Holmes Suomessa. Pienkustantajalta, tietysti.

En ole siis ensimmäinen enkä viimeinen kirjailija apajilla. Olen kuitenkin yrittänyt antaa tarinalle oman leimani. Novellissa päähenkilö, lääketieteen kandidaatti J.H.Watson on juuri muuttanut Lontooseen, erikoisen herrasmiehen asuintoveriksi. Höyryllä toimivat raitiovaunut ja muu teollinen edistys muokkaavat kaupunkikuvaa, sosiaaliset probleemat sekä väkivaltaiset rikokset ovat arkipäivää. Herra Holmes vaikuttaisi olevan jonkinlainen rikollisuuden asiantuntija, sillä hänen pakeillaan ravaavat niin poliisit kuin liikemiehetkin. Jokin on kuitenkin vinossa, talossa ja maailmassa, aivan kuin Watson olisi mukana väärässä tarinassa.

Ja sitten eräänä päivänä vuokraemäntä rouva Hudson katoaa…

Vihkosta ei saa ostaa mistään, mutta 40 ensimmäistä onnellista Avaruusajan unelmien hankkinutta henkilöä saa sen minulta henkilökohtaisesti kaupan päälle. Avaruusajan unelmia ilmestyy 12. lokakuuta. Novellin saa tilaamalla Avaruusajan unelmia Osuuskumman verkkokaupasta tai ostamalla kokoelman Helsingin kirjamessuilta 25.–28.10. tahi Aavetaajuus-kaupasta (Kustaankatu 1, Helsinki).

Tai tuoreeltaan molemmat voi hankkia Avaruusajan unelmien julkistamistilaisuudesta Teos&Tulenkantajien kirjakaupasta 12.10. klo 18 (Hämeenpuisto 25). Tervetuloa!

Julkaisemattomia

Minun piti kevään lopuksi laatia blogiin katsaus siitä, mitä kaikkea on tullut kevään 2018 aikana tehtyä. Vaan enpäs laadikaan, vaan sain toisenlaisen idean. Kollegan innoittamana listasin toisaalla julkaisemattomia ja kesken jääneitä projekteja pöytälaatikostani.

Niinpä tämä onkin kirjoitus siitä, mitä kaikkea EI ole tullut tehtyä, erilaisista syistä. Käänteinen CV, jos ilmaus sallitaan.

Vapaana kirjailijana joutuu pitämään yllä monenlaisia ideoita. Perustin jokin aika sitten bullet journal -tyyppiseen muistikirjaani listan nimeltä Hankkeiden tilanne. Siinä olen listannut parin kuukauden välein päällä olevat hankkeet tärkeysjärjestyksessä. Listalle oli selvä tarve. Kun vuosi sitten listalla oli kymmenen asiaa, enimmäkseen roikkumaan jääneitä hankkeita, tänä keväänä niitä oli vain viisi.

Pyrin vähentämään hellalla porisevien kattiloiden määrää kuudesta tai seitsemästä kahteen–kolmeen. Vielä on matkaa tähän tavoitteeseen. Toisaalta tulonmuodostus myös vaatii sitä, että käynnissä on kaunokirjallisen projektin lisäksi myös muuta, kustannustoimittamista, opetusta, tietokirjoittamista ja ylipäätään rahan kannalta tarpeellisia kirjallisia töitä.

David Bowieta mukaillen: Vapaan kirjoittajan kurinalaisuus ei tarkoita sitä, että herää aamulla seitsemältä ja lähtee töihin kahdeksaan mennessä. Kurinalaisuus tarkoittaa, että jos saa idean, päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on toteuttamisen arvoinen, sen vie loppuun saakka parhaan kykynsä mukaan.

Mutta niihin hylättyihin, kesken jääneisiin ja pöytälaatikkoon hautautuneihin projekteihin. Suurin osa on lajikokeiluja, eli etsin jonkin aikaa omaa leipälajiani ennen kuin se vakiintui aikuisten pitkään proosaan.

- Nuortenkirja: Miisa Margareeta Erikssonin salaiset ajatukset. Päiväkirjaromaani hilpeästä yläasteikäisestä tytöstä. En päässyt alkua pidemmälle.

- Jäämeri. Nanowrimo-projekti vuodelta 2004. Tempauksen tavoitteena on kirjoittaa 50 000 tuhannen sanan romaani marraskuun aikana. Sisältää kolme päähenkilöä ja 50 000 sanaa seikkailua Suomessa ja Jäämerellä. Julkaisin sitä aikoinaan yliopiston palvelimella samaan tahtiin kuin kirjoitin. Levätköön se rauhassa! En koskaan editoinut tätä raakatekstin kirjoittamisen jälkeen. Parhaat ideat olen toki käyttänyt myöhemmin romaaneissa ja novelleissa.

- Merimies ja savuke. Lyhytelokuvan käsikirjoitus vuodelta 2004. Kertoo merimiehestä, joka päättää lopettaa tupakoinnin.

- Viimeinen ihminen. Kuunnelmakäsikirjoitus vuodelta 2004. Samoja ideoita olen hyödyntänyt novelleissa Viimeinen ihminen (2005) ja uudelleen tulevassa kokoelmassani ilmestyvässä novellissa Heijastuksia (2018).

- Syyllisyys. Näytelmäkäsikirjoitus vuodelta 2008, kertoo paavi Johannes Paavali II:sta kuoleman jälkeen. ”En ole varma, mitä ajattelin.”

- Lastenkirjasynopsis Ison karhun maa. Päähenkilönä valkoinen pöllö ja musta kyy. En löytänyt koskaan oikeaa tapaa lastenromaanin kirjoittamiseen.

- Pitkähkö vaihtoehtohistoriallinen Sherlock Holmes -novelli, josta olen vieläkin aika ylpeä. En vain ole löytänyt järkevää tapaa julkaista tätä.

Siinäpä ne isoimmat!

Muutakin löytyy. Esimerkiksi kokeiluni viihdegenren saralla ovat jääneet järjestään pöytälaatikkoon. Näihin lukeutuu mm. aikanaan Regina-hengessä aloiteltu naistenlehtinovelli Viinitarhuri, jossa naislääkäri ja eläkkeellä oleva taistelulentäjä kokevat kuuman suhteen Etelä-Ranskan lomalla.

Toinen erikoisosaamisalueeni ovat aloitetut Nanowrimo-hankkeet. Ainakin kaksi on tyssännyt noin 16 000 sanaan. Ensimmäisen (Lasi ei taivu, 2004) aloitin uudelleen seuraavana vuonna, ja pääsinkin maaliin. Viimeisin on dekkarin tapainen vuodelta 2011 ja sisältää enimmäkseen BBC:n Sherlock -tv-sarjan hengessä kirjoitettua fanifiktiota.

Sitten on muinaisia kirjoituskilpailutekstejä. Suurin osa novellinraakileista on myöhemmin jalostettu julkaisukäyttöön, mutta tämä osasto sisältää myös lajihuteja, mm. esseen tapaisen kirjoituksen valaista esseekilpailuun, sekä erätarinayritelmän.

Julkaisemattomiin novelleihin kuuluu mm. kirjoitusharjoituksena tekemäni tarina, jossa avaruusaluksen tekoäly aloittaa romanttisen suhteen pajun kanssa. Siis sen puun, kyllä. Sitten on epämääräisiä eroottisia tekstejä, joiden käyttötarkoituksesta ei sen enempää. Paljastettakoon, että olen kirjoittanut myös pitkähkön fanifiktiotarinan englanniksi. Se ei kuulu julkaisemattomien listalle, koska olen julkaissut sen netissä nimimerkillä, mutta en ikinä kerro mikä se on!

Innostuksen vallassa perustetuista ja kohta sen jälkeen hylätyistä blogeista en edes aloita. En myöskään maininnut tässä hankkeita, jotka ovat ehkä olleet kesken pitkään, mutta jotka aion kuitenkin saattaa loppuun eräänä päivänä.

Olen aina ollut taloudellinen kirjoittaja, tekstit ovat päätyneet julkaisuun muodossa tai toisessa. Tai sitten keksin vain vähän ideoita, joten tästä vähästä pitää jalostaa. Mutta hyvä on opetella myös luopumisen taitoa. Ehkä pöytälaatikon siivoamisen päätteeksi saan vihdoin vietyä vuonna 2002 käytettynä hankitun kannettavan tietokoneen, jonka uumenista suurin osa näistä teksteistä on kaivettu, kierrätysliikkeeseen.

Kadonnutta päähenkilöä etsimässä

En yleensä katso toimintaelokuvia, paitsi supersankarielokuvia. Tähän on syynsä, joihin palaan tuonnempana. Kun perhe lähti toisaalle (lapsi kaverilleen ja puoliso Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin), oli aikaa työnteon lomassa syventyä henkisiin harrastuksiin eli katsomaan kaikki jo ilmestyneet Bryan Singerin tuottamat X-Men-elokuvat uudelleen. Tällä kertaa minulla oli missio: katsoa kolme elokuvaa laajemman kaaren näkökulmasta ja yrittää keksiä, kuka on elokuvien päähenkilö.

Marvelin Ryhmä X

Kaveri lainasi minulle taannoin monta vuosikertaa suomeksi ilmestyneitä Ryhmä X -sarjakuvia. On ollut hauska seurata piirrosjäljen ja tarinoiden kehittymistä 1980-luvulta 2000-luvulle. Toisin kuin monet ikätoverini, olen lukenut näitä sarjakuvia vasta aikuisena. Niille, jotka eivät sarjaa tunne: Ryhmä X on Marvel-sarjakuvakustantamon jo 1960-luvulla aloittama supersankariryhmä, jossa atomiajan kehittyneet "mutantit" taistelevat erilaisissa skenaarioissa pahiksia, esimerkiksi ihmisiä, pahoja mutantteja ja avaruusolentoja vastaan. Hyvismutantit pitävät päämajanaan Charles Xavierin eli Professori X:n johtamaa lahjakkaiden nuorukaisten koulua, joka on todellisuudessa savuverho hyvismutanttien operaatiolle pahoja voimia vastaan.

Ryhmä X -sarjakuvaa voidaan pitää monessa mielessä edistyksellisenä sarjakuvana. Stan Lee ja Jack Kirby loivat Ryhmä X:n aikana, jolloin kansalaisoikeustaistelu oli tapetilla Yhdysvalloissa. Ryhmään kuului alusta asti sankareita, miehiä ja naisia, jotka edustivat monenlaisia taustoja ja ryhmiä. Sarjakuva on jatkanut edistyksen hengessä uudelle vuosituhannelle.

Koska Ryhmä X on, no, ryhmä, varsinaista päähenkilöä ei ole, joskin lukijoiden suosikki näyttää olevan metallikyntinen tappokone Wolverine (kyllä, "ahma"). Muita supersuosittuja hahmoja ovat Storm eli Ororo Munroe eli afroamerikkalainen nainen, jolla on kyky nostattaa myrsky; Mystique eli Raven Darkholme eli sininen liskomainen nainen, joka pystyy omaksumaan minkä tahansa ulkomuodon, ja Havoc, Kyklooppi, mitä näitä nyt on, loputtomiin erilaisia hahmoja joilla on erilaisia kykyjä. (Oma suosikkini on sarjassa vain hetken vilahtanut Ei-Tyttö, Xavierin koulun oppilas ja telepaattinen mutantti, joka on periaatteessa vain aivot ilmapallossa. Kieli poskessa jos mikä!)

Jokaisella hyvällä supersankarilla pitää olla myös heikkous. Käytännössä voittamattomalla Wolverinella se on traumaattinen menneisyys armeijan tutkimusosaston käsissä ja kenkku luonne. Metalleja hallitseva pahismutantti Erik Magnus Lehnsherr eli Magneto menetti vanhempansa vainoissa, minkä lisäksi hänen mutanttikykynsä "löydettiin" Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Charles Xavier on luultavasti maapallon voimakkain mutantti, mutta hän liikkuu pyörätuolilla jouduttuaan onnettomuuteen, jonka tarina vähän vaihtelee sarjasta riippuen. Lisäksi hän on kalju!

Itse tarinat rönsyävät, risteävät ja kumoavat toisensa mitä erilaisimmissa jatkumoissa, joita on ilmestynyt erilaisissa sarjoissa eri vuosikymmeninä. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävästi vaikea tehdä elokuvaa, jossa olisi selkeä juonikaari ja päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Kun Bryan Singer ohjasi ensimmäisen ison budjetin X-Men-elokuvan vuonna 2000, päätarinaksi valittiin Ryhmä X-joukon taistelu mutanttien ylivaltaa havittelevaa Magnetoa vastaan. Päähenkilöksi vakiintui pitkäksi aikaa tästä eteenpäin Wolverine, kun taas pahoja mutantteja sarjakuvissa johtanut Mystique roolitettiin Magneton seksikkääksi apuriksi.

Ryhmä X -sarjakuvien tarinat ovat aika monipuolisia ja päähenkilöinä on niin naisia kuin miehiäkin. Hollywoodissa pelataan kuitenkin varman päälle. Näin se menee, supersankarielokuvia tehdään 12-vuotiaille pojille. Vaikka naisetkin niitä katsovat, ajatellaan, että heille riittää silmänruoka eli Wolverinen (Hugh Jackman) karisma ja hyvin treenattu keho. Mutta ei juututa tähän nyt vaan mennään eteenpäin.

Bryan Singerin X-Men

Heti ensimmäisiin live action X-Men-elokuviin kiinnitettiin isot näyttelijät, joita scifi- ja fantasiayleisö seuraa mielellään. Hugh Jackmanin uran noste alkoi varsinaisesti vasta Wolverinesta, mutta Magneton roolin näytellyt Ian McKellen ja Professori X:n hahmoa esittänyt Patrick Stewart olivat isoja staroja. Stormia esitti puolestaan Halle Berry ja teini-ikäistä Rogueta Oscar-palkittu Anna Paquin.

Miten olisi erä shakkia? Kuva: 20th Century Fox

Singer ohjasi vielä jatko-osan, X2-elokuvan, kunnes väistyi puikoista (ikävä kyllä, saagan kolmas osa X-Men – Viimeinen kohtaaminen oli kamala floppi).

En nyt voi sanoa, että olisin kasvanut näiden elokuvien parissa, mutta X-Men-elokuvat ovat johdattaneet minut sarjakuvien pariin, ei toisinpäin. Luulen, että sama pätee moniin katsojiin: Hollywood-elokuvalla nyt vain on laajempi yleisö kuin pohjateoksina käytetyillä sarjakuvilla, Hämähäkkimiestä ehkä lukuunottamatta.

Toimintasankari vanhenee nopeasti, ja vastapuolia näytelleet Patrick Stewart ja Ian McKellenkin alkoivat olla jo ikämiessarjaa. Kuten monista muistakin sarjakuvasankareista, X-Menista tehtiin vuonna 2011 uusintaversio X-Men: First Class. Elokuvan tarina sijoittui 1960-luvulle, Professori X:n eli Charles Xavierin ja Magneton eli Erik Lehnsherrin tuttavuuden alkuaikoihin. Päänäyttelijöiksi napattiin vakiintuneet starat, "vakavissa" näytelmäelokuvissakin kunnostautuneet James McAvoy ja Michael Fassbender. Bryan Singer puolestaan siirtyi tuottajan rooliin, reboot-elokuvan ja sen jatko-osat on tuottanut Singerin oma Bad Hat Harry -tuotantoyhtiö.*

Kun alkuperäiset X-Men-elokuvat sijoittuivat geneerisen scifistiseen nykyaikaan, reboot-elokuvien oivallus on ollut tuoda tarinat nostalgisesti eri vuosikymmenille: 1960-, 1970- ja 1980-luvuille. On Kuuban kriisiä, Vietnamin sotaa ja runsaasti populaarikulttuurin viittauksia. Wolverine on pienemmässä roolissa, mikä voi katsojasta riippuen olla hyväkin juttu.

Olen tässä kirjoituksessani moitiskellut, että sarjakuvista elokuvaksi siirretty Ryhmä X on monessakin mielessä typistetty X-Meniksi, miesten tarinoiksi. Mutta kenen tarinan tämä uudelleenkäynnistetty franchise sitten kertoo? Vai kertooko kenenkään?

Vastakohtien vetovoimaa

Kohtuullisen pätevästi voidaan perustella, että uudelleenkäynnistetyt X-Men elokuvat kertovat Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin ystävyyden kehityksestä ja keskinäisestä kamppailusta. Tässä skenaariossa Charles olisi päähenkilö ja Erik olisi antagonisti. Selvimmin tämä tarinakaari on nähtävissä ensimmäisessä elokuvassa First Class. Tästä elokuvasta pidän myös kaikkein eniten. Siinä on ajankuvaan sopivaa kepeyttä kaiken ydinsodan uhkan keskellä. (Myös roisia 60-luvun seksismiä, mutta ymmärryksellä ja itseironialla toteutettuna.) Professoriin ja Magnetoon verrattuna sellaisen supertähden kuin Jennifer Lawrencen näyttelemä Mystique on sivuhahmo.

Sweeter than heaven, hotter then hell. Kuva: 20th Century Fox

Kakkoselokuvassa Days of the Future Past entiset kilpakumppanit yhdistävät voimansa estääkseen kammottavan tulevaisuuden. Tulevaisuuden sota näyttäisi riippuvan Mystiquen moraalisesta valinnasta, jota miespäähenkilöt pyrkivät sitten ohjailemaan lähettämällä tutun karvakaverin Wolverinen menneisyyteen 1970-luvulle. Pätevä käsikirjoitus pelastaa kammottavan alkuasetelman ihan loppumetreillä. Noin muuten elokuva on sekava yhdistelmä uutta ja vanhaa näyttelijäkaartia, muutamia viihdyttäviä toimintakohtauksia ja käsittämätöntä dialogia, kuten professorin Patrick Stewartin ja James McAvoyn suulla laukomia latteuksia.

Kolmannessa elokuvassa X-Men: Apocalypse palataan taas asian ytimeen eli mutanttien yliherruuteen. Paha olento menneisyydestä, En Sabah Nur eli Apocalypse pyrkii hävittämään ihmiset ja nostamaan mutantit kuninkaiksi, ja arvaatte varmaan, mille puolille Magneto ja Professori X asettuvat. Elokuva ei ole niin huono kuin miltä asetelman perusteella kuulostaisi, mutta ei niin kauhean paljon parempikaan.

Yllä luetellun perusteella näyttäisi selvältä, että professoria ja metallintaivuttelijaa tässä seurataan. Molemmilla hahmoilla on traaginen menneisyys. Magneto ei luota keneenkään ihmiseen, eikä oikeastaan edes mutanttitovereihinsa. Charles Xavier puolestaan oli lapsuudessaan rikas mutta henkisesti kaltoinkohdeltu poikanen, joka eli onnettomassa uusperheessä upeassa kartanossa. Kartanosta tehtiin myöhemmin mutanttioppilaiden koulu ja tukikohta.

Vastakohtaisuuksien ristiriitaisuus ja vetovoima toimivat ja tarjoavat motiivin henkilöhahmojen toiminnalle. Charles on lempeä, isällinen, koulunsa rehtori ja nuorten sankarien mentorihahmo. Erik on ailahteleva, synkkä, tuhoava ja intohimoinen. Tarinan heikkoutena on varsinkin viimeisen elokuvassa Apocalypsessa esiintyvä pakkoheterous, jonka seurauksena Charlesilla on kammottavan päälleliimattu ja turha romanssintynkä agentti Moira McTaggertin kanssa. Erik Lehnsherr puolestaan kokee Jobin kohtalon puolalaisena perheenisänä.

Romanssi- ja perhekuvio menevät Apocalypsessa suurinpiirtein niin, että naishahmot joko huokailevat ja vuodattavat kyyneliä miessankarin takia, tai tuhoutuvat tarjotakseen hänelle motiivin toimintaan. Paljon tiiviimmän ja uskottavan käsikirjoituksen olisi saanut sillä, että oltaisiin maltettu jättää Hollywood-kliseet pois ja keskittyä kahden miehen tarinaan, nostaa siinä rinnalla vaikka sitten elokuvassa myös esiintyvien Stormin ja Jean Greyn hahmoja paremmin esiin. Mutta tätä jälkimmäistä onkin sitten oletettavasti luvassa seuraavassa elokuvassa Dark Phoenix.

Käsikirjoittamisen oppikirjoissa päähenkilö on se, joka kokee elokuvassa muutoksen. Elokuvasarja alkaa Charlesin ja Erikin lapsuudesta 1940-luvulta, ja kolmas elokuva myös päättyy Charlesin ja Erikin sananvaihtoon – Mystiquen osoittaessa sanansa yksipuolisesti uudelle koulutettavien saapumiserälle. Koska Magneto ei periaatteessa koskaan täysin hylkää pahoja tapojaan, muutos jää Charlesille, joka suhtautuu nyt realistisemmin mutanttien ja ihmisten yhteiseloon. Sulkeuma on muodollisesti pätevä, mutta epätyydyttävä. Ehkä näin pitää ollakin, kyseessä on kuitenkin sarja, joka jatkuu.

Dark Phoenixin pitäisi tulla ensi-iltaan marraskuussa. Toivotaan parasta, sillä Bryan Singer on kokenut vastoinkäymisiä urallaan. Hän sai potkut Bohemian Rhapsody -elokuvasta, minkä lisäksi häntä syytetään nuoren miehen seksuaalisesta ahdistelusta (ohjaaja-tuottaja on kieltänyt syytökset). Dark Phoenix on IMDB:n mukaan jälkituotantovaiheessa, mutta #metoo-kampanjan nostattamien sinänsä tervetulleiden hyökyaaltojen myötä monen elokuvan prosessit ovat mutkistuneet ja niitä on hyllytetty. Esimerkiksi Harvey Weinsteinin tuottama Edison-elokuva The Current War, jossa näyttelee yksi lemppareistani eli Benedict Cumberbatch, on ollut hyllyllä marraskuusta saakka.

Supersankarin lumo

Miksi katson supersankarielokuvia? Scifinä ne on parhaimmillaankin höpsöjä, toimintaelokuvaan puolestaan en tunne vetoa. Katson supersankarielokuvia mukaansatempaavan tarinan, kiinnostavien henkilöhahmojen ja fantasian lumon takia. Aika harva toimintaelokuva sen sijaan tarjoaa minulle mitään erityisen kiinnostavaa, koska ne on tehty pojille.

En kaipaa scifi-elokuvalta samastumisen kohteita sinänsä. En jaksanut mennä katsomaan edes uutta Star Wars -elokuvaa, vaikka sitä on ylistetty juuri naishahmojensa takia. Kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja, sillä vaikka Wolverine on viihdyttävä, en hänen takiaan katsonut näitä elokuvia uudelleen. Katsoin ne Professori X:n ja Magneton takia. Kiinnostavia naishahmoja on puolestaan sitten niissä sarjakuvissa, ehkä tulevaisuudessa elokuvissakin.

Uudistetut X-Men-elokuvat on tehty mieskatsojalle, mutta ei välttämättä heteromieskatsojalle. Tapa, jolla miespäähenkilöiden välisiä suhteita on käsitelty valkokankaalla, jättää naiskatsojalle ikkunan auki tehdä tulkintoja ja samastua mieshahmoon kohdistuviin ristiriitaisiiin tunteisiin. Monet scifielokuvien naiskatsojat lukevat ja kirjoittavat internetin syövereissä innokkaasti fanifiktiota, jossa miespäähenkilöiden suhde lihallistuu. Tarinat jatkavat omaa elämäänsä katsojan mielessä. En syytä tästä tilanteesta ketään, paitsi ehkä omaa katsojasukupolveani: meillä oli mahdollisuus boikotoida näitä elokuvia, mutta tyydyimme homomiesten rippeisiin.

Sen sijaan nyt elämme kiinnostavia aikoja. Esimerkkinä toimii Netflixin uusi Star Trek: Discovery -sarja. Kun homoseksuaalisuus on avoimesti esillä, se sulkee ikään kuin lopullisesti oven siltä, että heteronaiskatsoja sijoittaa oman halunsa vastanäyttelijan tilalle. Samalla naishahmoja on yhä enemmän ja yhä vahvemmissa rooleissa. Tulevaisuudessa naiskatsojien ei tarvitse tyytyä elokuvan alatekstistä löydettyihin (tai katsojan niihin itse sijoittamiin) vihjeisiin.

X-Men: First Class. 2011
X-Men: Days of The Future Past. 2014
X-Men: Apocalypse. 2016

Hollywoodia ja naisia olen aiemmin käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Fanifiktiosta olen kirjoittanut täällä. Sisäoppilaitoksista populaarikulttuurissa olen kirjoittanut täällä.

*Edit: Singer myös ohjasi kaksi jälkimmäistä elokuvaa.

Fanifiktio köyhdyttää?

Tämä vanha blogipostaus kommentteineen herätti taannoin miettimään (skippasin alun referaatin Joanna Russin teoksesta, se on meillä joka tapauksessa hyllyssä). Luen ajoittain aika paljonkin fanifiktiota, tavallisesti ei-niin-yllättäen jonkin ison supersankari- tai muun Hollywood-elokuvan ensi-illan jälkeen. Fanifiktio laajentaa henkilöhahmojen välisiä suhteita ja leikittelee niillä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lukea fanifiktiota rakkaista hahmoista?

Kaikista intersektionaalisten feministien pyrkimyksistä huolimatta suosituimpia elokuvia ja kirjoja ovat edelleen seikkailut, joissa noudatellaan melko perinteisiä juonikaavoja ja sukupuolistereotypioita. Perinteisiä juttuja luetaan ja katsotaan, koska niiden parissa ihmiset viihtyvät vapaa-aikanaan. Itsekään en erityisemmin välitä poliittisesta fiktiosta, luen mieluummin vaikka jotakin hyvää, napakkaa agitaatiota ilman fiktion verhoa.

Varjopuoli valtavirtaviihteessä on, että Hollywood-elokuvien hahmot eivät aina toimi (varsinkaan miehet keskenään) sillä tavalla kuin naiskatsojana haluaisi. En mene tähän syvemmälle. Fanifiktio toteuttaa kaikkea sitä, mitä lukijana tai katsojana jää kaipaamaan: siinä tutut hahmot seikkailevat emotionaalisesti tyydyttävissä tarinoissa.

Heikkoina hetkinä ajattelen B-suunnitelmaa, jonka mukaan lyön hanskat tiskiin vakavan proosan osalta ja alan kirjoittaa vain fanficia nettiin nimimerkillä immortalbeloved666 tai jotain sellaista. Se on ainakin kivaa. Silloin kuulen kuitenkin korvissani vanhemman naiskirjoittajan äänen vuosien takaa. Se sanoo näin: miehet ovat aina oivaltaneet paremmin, että kirjoittamisesta voi saada myös rahaa.

Tutut hahmot uudessa kontekstissa. Kuva: Saara Henriksson

En tiedä, onko fanifiktio todella valtaosin naisten kirjoittamaa. Oletan näin, asiaa lienee tutkittukin. Fanifiktion arvostus on heikkoa, osin mielestäni vääristä syistä. Ajattelen, että fanifiktiota ei pitäisi arvostella kirjallisuutena vaan paperinukkeleikkinä. Tarkoitus on sama, leikkiä rakkailla hahmoilla, ja leikkiminen on tärkeää ja voimauttavaa myös aikuiselle. Se voi olla hyvin kirjoitettua, mutta sen päämäärä on eri kuin kirjallisuuden kirjoittamisessa.

Tähän asti kirjallisuuden ja fanifiktion välinen raja pysyy selvänä. Mutta sitten kuvaan tulevat tie-in-romaanit. Niiden kirjoittamisesta maksetaan ja niitä ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Kaikki Star Wars -pokkarit, Salaiset kansiot -pokkarit ja Star Trek -pokkarit ovat tie-in-romaaneja. Mihin tie-in-sijoittuu hierarkiassa, jossa arvioidaan kirjoittajan oma luovaa panosta? Siinä on kysymys kuitenkin enemmän tuotteen kuin kirjallisuuden luomisesta. Loogisesti ajateltuna sen ei pitäisi olla korkeammalla kuin fanifiktionkaan. Mutta siitä saa rahaa.

Entäpä sitten tiukka formulafiktio, kuten perinteinen romanssi? Romanttisen viihteen kaava on hyvin vakiintunut, eikä hyvän tällaisen teoksen kirjoittaminen ole missään nimessä helppoa. Kannattaa kokeilla, jos näin kuvittelee. Tämän jälkeen tulevat kaavamainen dekkari jne. Pohjimmillaan ero lienee käyttötarkoituksessa: romanttinen fiktio lupailee emotionaalista palkintoa, jännitysromaani, no, jännitystä. "Jännittävää" on, että näistä kahdesta jälkimmäinen on vahvemmin asettunut salonkikelpoisen nykykirjallisuuden konventioksi eikä kukaan dekkaria oikeastaan enää halpagenreksi sanokaan. En tiedä, miten on romanssin laita.

Jäljelle jää kysymys, jota science fictionin ja fantasian kirjoittajien kanssa joskus pohditaan, mutta jonka suhteen ei yleensä päästä mihinkään lopputulokseen: miten pitkälle lajin omat konventiot synnyttävät itse asiassa fanifiktiota, aina uusia Gandalfeja, Raistlineja ja Frodoja?

Jokainen kirjoittaja luultavasti kirjoittaa mieluiten sitä mitä itse haluaisi lukea. Ei ole yllättävää, jos muut saman lajin harrastajat ovat samaa mieltä. Joskus harvoin, kuten George R.R.Martinin Valtaistuinpeli-sarjan tapauksessa tarinoista innostuu myös suuri yleisö. Vähän vaikuttaisi siltä, että myös rahantulo vaikuttaisi lajin arvostukseen. Siinä mielessä fanifiktion kirjoittajien kritiikissä voi olla perää.

Eli: kirjoittaja, kirjoita mitä haluat. Koska jos saisit siitä rahaa, se olisi yhtä arvostettua kuin naapurikirjallisuudenlajikin, mutta jos et niin ei väliä, koska nyt rahan vuoksi harrastaisi. Koko kysymys arvostuksesta muuttuu tällä tavalla yhdentekeväksi. Voilà!