Marvelin Ryhmä X
Kaveri lainasi minulle taannoin monta vuosikertaa suomeksi ilmestyneitä Ryhmä X -sarjakuvia. On ollut hauska seurata piirrosjäljen ja tarinoiden kehittymistä 1980-luvulta 2000-luvulle. Toisin kuin monet ikätoverini, olen lukenut näitä sarjakuvia vasta aikuisena. Niille, jotka eivät sarjaa tunne: Ryhmä X on Marvel-sarjakuvakustantamon jo 1960-luvulla aloittama supersankariryhmä, jossa atomiajan kehittyneet "mutantit" taistelevat erilaisissa skenaarioissa pahiksia, esimerkiksi ihmisiä, pahoja mutantteja ja avaruusolentoja vastaan. Hyvismutantit pitävät päämajanaan Charles Xavierin eli Professori X:n johtamaa lahjakkaiden nuorukaisten koulua, joka on todellisuudessa savuverho hyvismutanttien operaatiolle pahoja voimia vastaan.
Ryhmä X -sarjakuvaa voidaan pitää monessa mielessä edistyksellisenä sarjakuvana. Stan Lee ja Jack Kirby loivat Ryhmä X:n aikana, jolloin kansalaisoikeustaistelu oli tapetilla Yhdysvalloissa. Ryhmään kuului alusta asti sankareita, miehiä ja naisia, jotka edustivat monenlaisia taustoja ja ryhmiä. Sarjakuva on jatkanut edistyksen hengessä uudelle vuosituhannelle.
Koska Ryhmä X on, no, ryhmä, varsinaista päähenkilöä ei ole, joskin lukijoiden suosikki näyttää olevan metallikyntinen tappokone Wolverine (kyllä, "ahma"). Muita supersuosittuja hahmoja ovat Storm eli Ororo Munroe eli afroamerikkalainen nainen, jolla on kyky nostattaa myrsky; Mystique eli Raven Darkholme eli sininen liskomainen nainen, joka pystyy omaksumaan minkä tahansa ulkomuodon, ja Havoc, Kyklooppi, mitä näitä nyt on, loputtomiin erilaisia hahmoja joilla on erilaisia kykyjä. (Oma suosikkini on sarjassa vain hetken vilahtanut Ei-Tyttö, Xavierin koulun oppilas ja telepaattinen mutantti, joka on periaatteessa vain aivot ilmapallossa. Kieli poskessa jos mikä!)
Jokaisella hyvällä supersankarilla pitää olla myös heikkous. Käytännössä voittamattomalla Wolverinella se on traumaattinen menneisyys armeijan tutkimusosaston käsissä ja kenkku luonne. Metalleja hallitseva pahismutantti Erik Magnus Lehnsherr eli Magneto menetti vanhempansa vainoissa, minkä lisäksi hänen mutanttikykynsä "löydettiin" Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Charles Xavier on luultavasti maapallon voimakkain mutantti, mutta hän liikkuu pyörätuolilla jouduttuaan onnettomuuteen, jonka tarina vähän vaihtelee sarjasta riippuen. Lisäksi hän on kalju!
Itse tarinat rönsyävät, risteävät ja kumoavat toisensa mitä erilaisimmissa jatkumoissa, joita on ilmestynyt erilaisissa sarjoissa eri vuosikymmeninä. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävästi vaikea tehdä elokuvaa, jossa olisi selkeä juonikaari ja päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Kun Bryan Singer ohjasi ensimmäisen ison budjetin X-Men-elokuvan vuonna 2000, päätarinaksi valittiin Ryhmä X-joukon taistelu mutanttien ylivaltaa havittelevaa Magnetoa vastaan. Päähenkilöksi vakiintui pitkäksi aikaa tästä eteenpäin Wolverine, kun taas pahoja mutantteja sarjakuvissa johtanut Mystique roolitettiin Magneton seksikkääksi apuriksi.
Ryhmä X -sarjakuvien tarinat ovat aika monipuolisia ja päähenkilöinä on niin naisia kuin miehiäkin. Hollywoodissa pelataan kuitenkin varman päälle. Näin se menee, supersankarielokuvia tehdään 12-vuotiaille pojille. Vaikka naisetkin niitä katsovat, ajatellaan, että heille riittää silmänruoka eli Wolverinen (Hugh Jackman) karisma ja hyvin treenattu keho. Mutta ei juututa tähän nyt vaan mennään eteenpäin.
Bryan Singerin X-Men
Heti ensimmäisiin live action X-Men-elokuviin kiinnitettiin isot näyttelijät, joita scifi- ja fantasiayleisö seuraa mielellään. Hugh Jackmanin uran noste alkoi varsinaisesti vasta Wolverinesta, mutta Magneton roolin näytellyt Ian McKellen ja Professori X:n hahmoa esittänyt Patrick Stewart olivat isoja staroja. Stormia esitti puolestaan Halle Berry ja teini-ikäistä Rogueta Oscar-palkittu Anna Paquin.
Miten olisi erä shakkia? Kuva: 20th Century Fox
Singer ohjasi vielä jatko-osan, X2-elokuvan, kunnes väistyi puikoista (ikävä kyllä, saagan kolmas osa X-Men – Viimeinen kohtaaminen oli kamala floppi).
En nyt voi sanoa, että olisin kasvanut näiden elokuvien parissa, mutta X-Men-elokuvat ovat johdattaneet minut sarjakuvien pariin, ei toisinpäin. Luulen, että sama pätee moniin katsojiin: Hollywood-elokuvalla nyt vain on laajempi yleisö kuin pohjateoksina käytetyillä sarjakuvilla, Hämähäkkimiestä ehkä lukuunottamatta.
Toimintasankari vanhenee nopeasti, ja vastapuolia näytelleet Patrick Stewart ja Ian McKellenkin alkoivat olla jo ikämiessarjaa. Kuten monista muistakin sarjakuvasankareista, X-Menista tehtiin vuonna 2011 uusintaversio X-Men: First Class. Elokuvan tarina sijoittui 1960-luvulle, Professori X:n eli Charles Xavierin ja Magneton eli Erik Lehnsherrin tuttavuuden alkuaikoihin. Päänäyttelijöiksi napattiin vakiintuneet starat, "vakavissa" näytelmäelokuvissakin kunnostautuneet James McAvoy ja Michael Fassbender. Bryan Singer puolestaan siirtyi tuottajan rooliin, reboot-elokuvan ja sen jatko-osat on tuottanut Singerin oma Bad Hat Harry -tuotantoyhtiö.*
Kun alkuperäiset X-Men-elokuvat sijoittuivat geneerisen scifistiseen nykyaikaan, reboot-elokuvien oivallus on ollut tuoda tarinat nostalgisesti eri vuosikymmenille: 1960-, 1970- ja 1980-luvuille. On Kuuban kriisiä, Vietnamin sotaa ja runsaasti populaarikulttuurin viittauksia. Wolverine on pienemmässä roolissa, mikä voi katsojasta riippuen olla hyväkin juttu.
Olen tässä kirjoituksessani moitiskellut, että sarjakuvista elokuvaksi siirretty Ryhmä X on monessakin mielessä typistetty X-Meniksi, miesten tarinoiksi. Mutta kenen tarinan tämä uudelleenkäynnistetty franchise sitten kertoo? Vai kertooko kenenkään?
Vastakohtien vetovoimaa
Kohtuullisen pätevästi voidaan perustella, että uudelleenkäynnistetyt X-Men elokuvat kertovat Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin ystävyyden kehityksestä ja keskinäisestä kamppailusta. Tässä skenaariossa Charles olisi päähenkilö ja Erik olisi antagonisti. Selvimmin tämä tarinakaari on nähtävissä ensimmäisessä elokuvassa First Class. Tästä elokuvasta pidän myös kaikkein eniten. Siinä on ajankuvaan sopivaa kepeyttä kaiken ydinsodan uhkan keskellä. (Myös roisia 60-luvun seksismiä, mutta ymmärryksellä ja itseironialla toteutettuna.) Professoriin ja Magnetoon verrattuna sellaisen supertähden kuin Jennifer Lawrencen näyttelemä Mystique on sivuhahmo.
Sweeter than heaven, hotter then hell. Kuva: 20th Century Fox
Kakkoselokuvassa Days of the Future Past entiset kilpakumppanit yhdistävät voimansa estääkseen kammottavan tulevaisuuden. Tulevaisuuden sota näyttäisi riippuvan Mystiquen moraalisesta valinnasta, jota miespäähenkilöt pyrkivät sitten ohjailemaan lähettämällä tutun karvakaverin Wolverinen menneisyyteen 1970-luvulle. Pätevä käsikirjoitus pelastaa kammottavan alkuasetelman ihan loppumetreillä. Noin muuten elokuva on sekava yhdistelmä uutta ja vanhaa näyttelijäkaartia, muutamia viihdyttäviä toimintakohtauksia ja käsittämätöntä dialogia, kuten professorin Patrick Stewartin ja James McAvoyn suulla laukomia latteuksia.
Kolmannessa elokuvassa X-Men: Apocalypse palataan taas asian ytimeen eli mutanttien yliherruuteen. Paha olento menneisyydestä, En Sabah Nur eli Apocalypse pyrkii hävittämään ihmiset ja nostamaan mutantit kuninkaiksi, ja arvaatte varmaan, mille puolille Magneto ja Professori X asettuvat. Elokuva ei ole niin huono kuin miltä asetelman perusteella kuulostaisi, mutta ei niin kauhean paljon parempikaan.
Yllä luetellun perusteella näyttäisi selvältä, että professoria ja metallintaivuttelijaa tässä seurataan. Molemmilla hahmoilla on traaginen menneisyys. Magneto ei luota keneenkään ihmiseen, eikä oikeastaan edes mutanttitovereihinsa. Charles Xavier puolestaan oli lapsuudessaan rikas mutta henkisesti kaltoinkohdeltu poikanen, joka eli onnettomassa uusperheessä upeassa kartanossa. Kartanosta tehtiin myöhemmin mutanttioppilaiden koulu ja tukikohta.
Vastakohtaisuuksien ristiriitaisuus ja vetovoima toimivat ja tarjoavat motiivin henkilöhahmojen toiminnalle. Charles on lempeä, isällinen, koulunsa rehtori ja nuorten sankarien mentorihahmo. Erik on ailahteleva, synkkä, tuhoava ja intohimoinen. Tarinan heikkoutena on varsinkin viimeisen elokuvassa Apocalypsessa esiintyvä pakkoheterous, jonka seurauksena Charlesilla on kammottavan päälleliimattu ja turha romanssintynkä agentti Moira McTaggertin kanssa. Erik Lehnsherr puolestaan kokee Jobin kohtalon puolalaisena perheenisänä.
Romanssi- ja perhekuvio menevät Apocalypsessa suurinpiirtein niin, että naishahmot joko huokailevat ja vuodattavat kyyneliä miessankarin takia, tai tuhoutuvat tarjotakseen hänelle motiivin toimintaan. Paljon tiiviimmän ja uskottavan käsikirjoituksen olisi saanut sillä, että oltaisiin maltettu jättää Hollywood-kliseet pois ja keskittyä kahden miehen tarinaan, nostaa siinä rinnalla vaikka sitten elokuvassa myös esiintyvien Stormin ja Jean Greyn hahmoja paremmin esiin. Mutta tätä jälkimmäistä onkin sitten oletettavasti luvassa seuraavassa elokuvassa Dark Phoenix.
Käsikirjoittamisen oppikirjoissa päähenkilö on se, joka kokee elokuvassa muutoksen. Elokuvasarja alkaa Charlesin ja Erikin lapsuudesta 1940-luvulta, ja kolmas elokuva myös päättyy Charlesin ja Erikin sananvaihtoon – Mystiquen osoittaessa sanansa yksipuolisesti uudelle koulutettavien saapumiserälle. Koska Magneto ei periaatteessa koskaan täysin hylkää pahoja tapojaan, muutos jää Charlesille, joka suhtautuu nyt realistisemmin mutanttien ja ihmisten yhteiseloon. Sulkeuma on muodollisesti pätevä, mutta epätyydyttävä. Ehkä näin pitää ollakin, kyseessä on kuitenkin sarja, joka jatkuu.
Dark Phoenixin pitäisi tulla ensi-iltaan marraskuussa. Toivotaan parasta, sillä Bryan Singer on kokenut vastoinkäymisiä urallaan. Hän sai potkut Bohemian Rhapsody -elokuvasta, minkä lisäksi häntä syytetään nuoren miehen seksuaalisesta ahdistelusta (ohjaaja-tuottaja on kieltänyt syytökset). Dark Phoenix on IMDB:n mukaan jälkituotantovaiheessa, mutta #metoo-kampanjan nostattamien sinänsä tervetulleiden hyökyaaltojen myötä monen elokuvan prosessit ovat mutkistuneet ja niitä on hyllytetty. Esimerkiksi Harvey Weinsteinin tuottama Edison-elokuva The Current War, jossa näyttelee yksi lemppareistani eli Benedict Cumberbatch, on ollut hyllyllä marraskuusta saakka.
Supersankarin lumo
Miksi katson supersankarielokuvia? Scifinä ne on parhaimmillaankin höpsöjä, toimintaelokuvaan puolestaan en tunne vetoa. Katson supersankarielokuvia mukaansatempaavan tarinan, kiinnostavien henkilöhahmojen ja fantasian lumon takia. Aika harva toimintaelokuva sen sijaan tarjoaa minulle mitään erityisen kiinnostavaa, koska ne on tehty pojille.
En kaipaa scifi-elokuvalta samastumisen kohteita sinänsä. En jaksanut mennä katsomaan edes uutta Star Wars -elokuvaa, vaikka sitä on ylistetty juuri naishahmojensa takia. Kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja, sillä vaikka Wolverine on viihdyttävä, en hänen takiaan katsonut näitä elokuvia uudelleen. Katsoin ne Professori X:n ja Magneton takia. Kiinnostavia naishahmoja on puolestaan sitten niissä sarjakuvissa, ehkä tulevaisuudessa elokuvissakin.
Uudistetut X-Men-elokuvat on tehty mieskatsojalle, mutta ei välttämättä heteromieskatsojalle. Tapa, jolla miespäähenkilöiden välisiä suhteita on käsitelty valkokankaalla, jättää naiskatsojalle ikkunan auki tehdä tulkintoja ja samastua mieshahmoon kohdistuviin ristiriitaisiiin tunteisiin. Monet scifielokuvien naiskatsojat lukevat ja kirjoittavat internetin syövereissä innokkaasti fanifiktiota, jossa miespäähenkilöiden suhde lihallistuu. Tarinat jatkavat omaa elämäänsä katsojan mielessä. En syytä tästä tilanteesta ketään, paitsi ehkä omaa katsojasukupolveani: meillä oli mahdollisuus boikotoida näitä elokuvia, mutta tyydyimme homomiesten rippeisiin.
Sen sijaan nyt elämme kiinnostavia aikoja. Esimerkkinä toimii Netflixin uusi Star Trek: Discovery -sarja. Kun homoseksuaalisuus on avoimesti esillä, se sulkee ikään kuin lopullisesti oven siltä, että heteronaiskatsoja sijoittaa oman halunsa vastanäyttelijan tilalle. Samalla naishahmoja on yhä enemmän ja yhä vahvemmissa rooleissa. Tulevaisuudessa naiskatsojien ei tarvitse tyytyä elokuvan alatekstistä löydettyihin (tai katsojan niihin itse sijoittamiin) vihjeisiin.
X-Men: First Class. 2011
X-Men: Days of The Future Past. 2014
X-Men: Apocalypse. 2016
Hollywoodia ja naisia olen aiemmin käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Fanifiktiosta olen kirjoittanut täällä.
Sisäoppilaitoksista populaarikulttuurissa olen kirjoittanut täällä.
*Edit: Singer myös ohjasi kaksi jälkimmäistä elokuvaa.
No comments:
Post a Comment