Kirjoittajapolvet – kirjailijan uran muutoksesta

Debytoin kirjoittajana 20 vuotta sitten, Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa. Paljon olisi sanottavana näistä kahdestakymmenestä vuodesta, mutta keskityn tässä siihen, jonka parissa olen enimmän osan ajasta työskennellyt nämä vuodet, eli spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Kirjoittajan työ on tänä aikana muuttunut paljon, toimii hän sitten ison yleiskustantamon kirjailijana tai ruohonjuuritasolla.

Kävijöitä Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa Espoossa 2022. Kuva: Henry Söderlund

Silloin oli silloin

Harva muistaa, että vielä 2000-luvun alussa kirja oli alan ihmisten näkökulmasta "oikea" vain, jos sen oli kustantanut joku neljästä suuresta: WSOY, Otava, Tammi tai Gummerus. Karistoakin pidettiin tuolloin vähän viihdekustantamona. Like oli varteenotettava underground-haastaja. Ei samalla tavalla ollut pienkustantamoita kuin nykyään, eikä niiden kirjailijoita.

Kun minä tulin mukaan fandomiin vuonna 2003, ei aikuisten spefillä käytännössä päässyt julkaisukentälle. Suomalaisia scifikirjailijoita oli kolme: Erkki Ahonen, Risto Isomäki ja Kimmo Lehtonen. (Näin todettiin lauantai-iltana eräässäkin seurassa Turun Finnconissa elokuussa 2003.) Nuortenkin fantasiaa oli vain vähän. Kun katsoo BTJ:n kokoamaa Suomalaisia lasten ja nuortenkirjailijoita -teosta 2001, siellä on vain kolme varsinaista spefikirjailijaa: Anu Holopainen, Viivi Hyvönen ja Taru & Tarmo Väyrynen.

Kaikki kirjailijat joutuivat hakkaamaan päätä yleiskustantamoiden seinään, ja sisäänpääsy riippui lopulta pienen joukon mausta. Vaikutusvaltaisia kustannustoimittajia tai -päälliköitä, jotka ymmärsivät spefiä, olivat lähinnä Silja Hiidenheimo, Niko Aula ja Markku Jalava. Hyvin genrepiirteiset uutuudet olivat kuitenkin harvinaisia. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisteos Missä junat kääntyvät ilmestyi Portti-kirjoilta 2000 eli pienkustantamolta. Harva tietää senkin, että Marko Hautalan esikoisteos oli oikeastaan Kirottu maa, joka ilmestyi Porvoon Julmapainolta 2002. Muita harvinaisia tapauksia olivat Tero Niemen ja Anne Salmisen Nimbus ja tähdet (Atena) vuonna 2004, samoin J. Pekka Mäkelän 391 (Like).

Onneksi ruohonjuuritaso oli vireä. Ruohonjuuritasolla tarkoitan Portin kirjoituskilpailua, Nova-kilpailua, scifiseuroja, coneja, STk:ta ja sen kirjoittajakursseja sekä seurojen lehtiä. Vuonna 2005 olin opiskelija, tein lopputyötäni ammattikorkeakoulussa radiotyöstä ja suoritin kursseja Turun yliopistossa poliittisesta historiasta, johon olin päässyt sisään muutamaa vuotta aiemmin. Olin innokkaasti mukana Suomen tieteiskirjoittajien (nimenmuutoksen myötä sana "fantasia" tuli mukaan vasta myöhemmin) toiminnassa, istuin Terrakodilla ylioppilastason 2. kerroksessa, osallistuin Nanowrimoon ensimmäistä kertaa ja viimeistelin esikoisromaaniani, jota ei koskaan julkaistu.

Turku oli tähän maailmanaikaan fandom-aktiviteettien keskus, juuri kerhohuoneensa ansiosta. Turussa toimitettiin lehtiä, ja seuroilla oli kotipaikkansa siellä. Skeneen pääsi myös helposti sisään. Nykyään on aluskasvillisuutta, ennen oli vain yksi kasvusto. Kirjailijat kuten Sinisalot, Jääskeläiset, Tero Niemi ja Anne Salminen ynnä muut ovat silloin aikanaan nousseet siitä, suomalaisesta fandomista.

Vedenjakaja oli vuosi 2006, jolloin ilmestyivät Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, Jukka Halmeen toimittama Uuskummaa – modernin fantasian käännösantologia ja Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki. Suomen kielellä olikin yhtäkkiä paljon enemmän ja kaikkea. Kuitenkaan puhdasta genreä eivät isot kustantamot edelleenkään julkaisseet. Marko Hautalaa vuosia mainostettiin Tammella ”psykologisen trillerin” kirjoittajana, koska siellä ei rohjettu käyttää sanaa ”kauhu”.

Vielä silloin, kun minä sain ensimmäisen kirjani julki, tavallinen tapa spefikirjoittajalle saada kirja yleiskustantamon ohjelmaan oli salakuljettaa spefielementti mukaan yleisen kaunokirjan juoneen. Julkaisin esikoisteokseni Moby Doll vuonna 2011. Siinä nainen etsi lapsuutensa musiikillista kokemusta ja mies juoksi naisen perässä, mutta teoksen eräs näkökulmakertoja on myös puhuva valas. Kustantajakseni tuli Into Kustannus, joka oli tuolloin aivan pieni pulju ilman omia toimitiloja. Moby Doll oli ensimmäinen heidän kustantamansa romaani.

Nyt on nyt

Suomalaiset spefikirjoittajat alkoivat Johanna Sinisalon vanavedessä menestyä kansainvälisesti 2010-luvulla. Hannu Rajaniemi, Maria Turtschaninoff, Salla Simukka ja Emmi Itäranta avasivat uusia horisontteja Suomi-spefille. He julkaisivat suoraan kaupallisen kustantajan kautta, tai suoraan ulkomaille, niin sanotusti käymättä Portin kirjoituskilpailun kautta.

Samaan aikaan 2010-luvulla alkoi pienkustantamoiden esiinmarssi, joka monipuolisti huomattavasti suomalaista spefitarjontaa. Syntyivät osuuskuntamuotoinen, kirjailijoiden ja muiden tekijöiden pyörittämä Osuuskumma, yhden miehen kustantamo Kuoriaiskirjat ja vuosikymmenen edetessä monta muuta niiden jäljissä, julkaisumääriltään suurimpana ehkä Nysalor-kustannus.

Nyt elämme 2020-lukua. Kun kirjoittajia ja kirjoja on tullut enemmän, on syntynyt tavallaan kaksi kerrosta kirjailijoita. Lasten ja nuorten spefiä julkaisevat edelleen isot kustantamot Otava ja WSOY. Aikuisille spefiä julkaisevat puolestaan keskisuuret kustantamot, kuten S&S, Gummerus, Like, Karisto, Into ja Aula&Co. Samaan aikaan fandomilla on omat kirjoittajasuosikkinsa, jotka eivät välttämättä millään tavalla heijastele sitä, millaista spefiä kustantamoissa suositaan.

Käytän esimerkkinä kahta kirjailijaa, Artemis Kelosaarta ja Reetta Vuokko-Syrjästä. He molemmat toimivat esimerkkinä kirjailijanurasta, joka ei olisi ollut mahdollinen vielä toissavuosikymmenellä. Heidän kustantamojaan – Salakirjoja ja Enostonea lukuunottamatta – ei ollut vielä olemassa.

Artemis Kelosaaren romaanit on julkaissut Helmivyö ja Osuuskumma, runokokoelmat Nysalor-kustannus ja Enostone. Artemis Kelosaarella on marginaalikirjailijaksi laaja lukija- ja fanikunta. Kelosaari esiintyy lavarunoilijana ja isännöi runoklubeja, kirjoittaa journalismia, kiertää laajasti eri tapahtumissa ja on jo julkaissut monipuolisen listan kirjoja: romaaneja, tietokirjallisuutta, runokokoelmia. Hänen viimeisin romaaninsa on Etelän poika (Osuuskumma 2024).

Reetta Vuokko-Syrjänen on saanut parhaalle edellisenä vuonna ilmestyneelle spefinovellille myönnettävän Atorox-palkinnon kolmesti, hän on julkaissut kaksi teosta Osuuskumma-kustannukselta ja hänen esikoisromaaninsa Syntykeho käännetään vuonna 2027 portugaliksi. Vuonna 2025 häneltä ilmestyy Harhakoto-nuortenkirja Hertta Kustannukselta. Kirjailijuuden lisäksi Vuokko-Syrjänen toimii aktiivisesti luovan kirjoittamisen opettajana.

Kuluvalla vuosikymmenellä Atorox-palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden kirjailijoille. En tarkoita vain sitä, että palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden julkaisemille novelleille, vaan nimenomaan kirjailijoita. Vuoteen 2001 saakka listoja dominoivat Portti Science Fiction -lehden kirjoituskilpailun voittajat Johanna Sinisalo ja Pasi Ilmari Jääskeläinen, sen jälkeen molemmat palkinnot ovat toistuvasti voittaneet Anne Leinonen ja Jenny Kangasvuo sekä Tero Niemi ja Anne Salminen. Kaikki nämä kirjailijat julkaisivat esikoisromaaninsa tai – Niemen ja Salmisen tapauksessa – ensimmäisen oman pitkän teoksensa yleiskustantamon (Teos, Atena, WSOY) kautta.

Sen sijaan 2020-luvulla Atorox-voittajat ovat olleet joko kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta, tai pienkustantamoiden kirjailijoita, kuten juuri Reetta Vuokko-Syrjänen. On tietenkin myös mahdollista, että Vuokko-Syrjänen tai Artemis Kelosaari jatkavat myöhemmin uraansa isompien kustantajien kirjailijoina.

Kun minä aloittelin kirjailijanuraani, puhuttiin "spefigetosta", josta pyrittiin ulos. Nykyään lehtien tilalla ruohonjuuritasosta huolehtivat pienkustantamot. Voi kysyä, onko tilalle tullut pienkirjailijapelto, ja pääseekö siltä pois. Erilaisten kustannustapojen myötä on myös vaihtoehtona jäädä sinne aluskasvustoon pyörimään. Se voi olla hyväkin vaihtoehto. Fandomissa saa esimerkiksi enemmän palautetta teoksista. Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmoskynässä julkaistaan skenen kirjailijoiden teoksista kritiikkejä, kun yleisen kirjallisuuden kirjailija voi joutua odottamaan puoli vuotta turhaan Hesarin arvostelua.

Toisaalta jo nyt on huomattavissa, että pienemmät kirjailijat kansoittavat Finnconin puheohjelmaa, kun taas tapahtuman kunniavieraana on yleensä aina joku kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija. Kirjailijana tällaisille eronteoille on herkkä.

Miten tulevaisuudessa?

On useita mahdollisuuksia, miten kehitys kulkee tästä eteenpäin. Ensimmäinen ja huolestuttavin on se, että tulevaisuuden kustannusmaailmassa ei vain ole enää tilaa ja mahdollisuuksia samanlaisille kirjoittajanuralle kuin vaikka Tiina Raevaaralla tai Marko Hautalalla. Nekin kirjailijat, jotka aiemmin loivat uraa isommilla kustantajilla, ovat saattaneet tippua pois listoilta. Kustantaja Matti Järvinen on arvellut, että entistä harvempi kirjailija pystyy toimimaan kokopäiväisenä kirjailijana. Hänkin on osapäiväinen kustantaja. Huono puoli on, että jos taiteilija ei pääse keskittymään pitkäjaksoisesti tekemiseen, on vaikea luoda laadukasta taidetta. Samat sanat voi sanoa kustantamisesta.

Kustantamot voivat myös kasvaa. Pikkuruisena aloittaneen Innon liikevaihto viime vuonna oli yli 2 miljoonaa euroa, ja se julkaisee 60–70 kirjaa vuodessa. Minulla on tapana sanoa, että aloitin pienen kustantamon kirjailijana ja olen nyt keskisuuren kustantamon kirjailija. Ehkä uusi Hertta on seuraava kasvava spefikustantamo. Kustantamo tarvitsee menestyäkseen kuitenkin taiteellisten voittojen lisäksi kaupallisia voittoja tai jopa lievää opportunismia sen suhteen, mitä ohjelmaan kelpuutetaan

Voi olla, että myös kirjailijana on jatkossakin kirjoitettava monenlaista, jos haluaa julkaista säännöllisesti. Olen itsekin tasapainotellut urallani kaupallisuuden ja taiteellisten pyrintöjen välillä. Romaanini ja tietokirjani ovat ilmestyneet Innolta, kaksi novellikokoelmaa Osuuskummalta. Vuonna 2025 ilmestyi neljäs romaanini Kerjäläiskuningatar. Romaanejani voidaan luonnehtia maagiseksi realismiksi, vaikka itse en tee niin. Kuvittelen tapahtumia, jotka voisivat olla mahdollisia hieman toisenlaisessa todellisuudessa, ja puen ne sanoiksi. Tarina voi sijoittua nykypäivään tai historiaan.

Polarisaatio ei tietenkään koske vain spefiä. Markkinoinnin näkökulmasta kustantamoilla on sosiaalisessa mediassa kuten TikTokissa näkyviä "tähtiä", joilta toivotaan suurta kappalemääräistä myyntiä, kun taas osa kirjoittajista jää kokonaan ilman kustannussopimusta ja päätyy julkaisemaan teoksensa omakustanteena tai erilaisten hybridikustantamojen kautta.

Lopuksi: Kun mietin omia kirjoittajan vuosiani, tai vuosikymmeniäni, sosiaalinen media (Facebook, Instagram, entinen Twitter) on muuttanut kirjailijuutta perin pohjin. Ennen, jos halusi tietää, mitä kollegat tekevät, piti mennä Finnconiin tai kustantamon bileisiin. Tai sitten piti osallistua toimielimiin, jolla oli nimiä kuten "kirjailijayhdistysten neuvottelukunta". Nyt kirjailija näkee: tuo sai kustannussopimuksen, tuo sai lehtiarvostelun, tuo apurahan.

Kirjailijoita haluan kannustaa tekemään omaa juttua sivuilleen vilkuilematta. Se auttaa myös polarisaation tuomaan harmiin ja kateuteen. Kun katsoo palkittuja kirjailijoita kuten Saila Susiluoto ja Markku Pääskynen, niin eivät he somessa uraansa rakenna. Voi tehdä niin kuin kirjailija Juha Jyrkäs, joka on valinnut oman sarkansa länsisuomalaisen kansanrunouden parista ja sen tunnetuksi tekemisestä. Voi löytää oman yleisönsä yllättävästä paikasta! Varmaa on, että Suomessa kirjoitetaan kiinnostavaa spekulatiivista fiktiota jatkossakin.

Antologiahaasteen paluu

Tätä ette ehkä uskoneet näkevänne, mutta spekulatiivisen fiktion antologiahaasteeni on edennyt jälleen pisteeseen, jossa on aika raportin. Edellisestä onkin vierähtänyt tovi! Alunperin haasteessa oli mukana 25 kirjaa. Nälkä kasvoi lukiessa, ja olen lisännyt listalle kuluneiden kolmen vuoden aikana ilmestyneitä teoksia.

Osan novelleista olen lukenut aiemmin, osaan tutustuin nyt ensimmäistä kertaa.

Vuonna 2022 olen tähän mennessä lukenut seuraavat antologiat (kirjat lueteltu ilmestymisjärjestyksessä):

-Aukkoja ajassa (2013, Turbator)
-Ajan poluilla (2013, Tutka)
-Supernova (2015, Stk)
-Käärmeenliekit: Suomalaisia lohikäärmetarinoita (tämän olin lukenut jo aiemmin, mutta luin uudestaan) (2015, Osuuskumma)
-Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista (2015, Osuuskumma)
-Marraskesi: Tarinoita iholta ja ihon alta (2016, Osuuskumma)
-Hänen huulensa ovat metsä (2017, Kulttuuriyhdistys Korppi)
-Varjoisilta kujilta (2017, Osuuskumma)
-Valitut (2018, Tutka)
-Kuolon tähti (2021, Täysi Käsi)

Lukiessani olen myös pohtinut, mikä on avain onnistuneen antologian toimittamiseen. Pohdinnan tuloksia voi lukea myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä Kosmoskynä-lehden numerosta.

Tämän satsin antologiat voi halutessaan lukea kolmeen eri kategoriaan: 1) kilpailuantologiat eli kirjoituskilpailun sadosta kootut antologiat, 2) kutsuantologiat eli valikoidulta kirjoittajajoukolta pyydetyistä novelleista kootut antologiat ja 3) Osuuskumman julkaisemat teema-antologiat, jotka koostuvat kustannusosuuskunnan jäsenten ja tyypillisesti 1–2 vierailevan kirjoittajan teksteistä.

Kilpailuantologiat ovat pääasiassa scifiseurojen (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ja Turun Science Fiction Seura) julkaisemia. Niissä virkistävää on antologioiden valtavirrasta poikkeava kirjoittajajoukko. Etenkin vaihtoehtohistoria-antologiassa Ajan poluilla oli mainioita kirjoittajatuttavuuksia, joihin en ole muualla törmännyt. Pasi Karppasen toimittamien antologioiden tunnelmaa hieman latistavat toimittajan liian rehelliset esipuheet, joissa saatetaan todeta muun muassa kilpailun annin olleen odotettua heikompi tai saapuneiden tarinoiden olevan ongelmallisen samankaltaisia.

Supernova puolestaan toi kentälle uusia kirjoittajia, eli sellaisia, jotka eivät olleet aiemmin julkaisseet antologiassa. Oli hauskaa lukea se näin useampi vuosi ilmestymisen jälkeen, suurin osa kirjoittajista on nimittäin jatkanut uraansa antologianovellistina.

Kutsuantologioita tässä satsissa olivat Juri Nummelinin toimittama Kuolon tähti, Pasi Karppasen toimittama Suomen presidenttien salaisista edesottamuksista kertova Valitut sekä Aukkoja ajassa -aikamatkatarinoiden kokoelma. Viimeiseksi mainittu on Harri Erkin kokoama, mutta Boris Hurtta auttoi alkupaketin eli varhaisten suomalaisten aikamatkatarinoiden kokoamisessa.

Juri Nummelinin toimittamissa antologioissa, joita olen lukenut tähän haasteeseen useita, pidän vanhojen suomalaisten spefinovellien liittämistä uudempien lomaan. Suurin osa novelleista on kuitenkin uusia. Tämä novellien julkaiseminen tuoreeltaan onkin ehkä lähestymistavan heikkous: Nummelin on hyvä luomaan vaihtoehtoista kirjallisuushistoriallista juonnetta virallisen kotimaisen kirjallisuuden kaanonin rinnalle, mutta hän ei ole varsinainen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja. Myös monesta Kuolon tähti -antologiassa julkaistusta nykykirjoittajan novellista huomaa, että niitä olisi voinut vielä kehitellä.

Osuuskumman julkaisemista teema-antologioista olen oikeastaan jäävi sanomaan mitään. Mainittakoon, että joukosta löytyy vuoden 2016 Atorox-voittajanovelli (Magdalena Hain Kaunis Ululian, ilmestynyt antologiassa Kristallimeri). Ylipäätään vuoden 2016 palkinnon kymmenestä kärkisijasta seitsemää piti hallussa novelli, joka oli ilmestynyt Osuuskumman antologiassa.

Sellainen asia minkä muuttaisin muutaman antologian kohdalla näin jälkikäteen ajateltuna on nimi. Alaotsikko ”tarinoita siitä-ja-siitä” ei läheskään joka yhteydessä kulje mukana, ja moni antologia on nimetty niin, että nimi ei ole kovin kuvaava. Esimerkiksi kissa-aiheista spefiä sisältävä Varjoisilta kujilta: Novelleja. Sitten sitä selaa kirjahyllyä monta vuotta jälkeenpäin ja ihmettelee, mikähän tämäkin tapaus oli. Lopulta paremmin toimisivat ehkä ”Kissaihmisiä/Ihmiskissoja” tai ”Kissanovelleja” -tyyppiset nimet. Kehno rautalankaesimerkki, mutta kuitenkin. Ehkä olemme ajatelleet liian vaikeasti. Antologian nimeäminen on usein hankalaa.

Lukeminen jatkuu, ja haaste päivittyy... aikanaan...

Kohti vuotta 2021

Kuten tarkkanäköiset edellisestä kirjoituksesta huomasivat, olen valmistellut pitkästä aikaa tietokirjaa.

Sinä julkaiset kirjan ilmestyy maaliskuussa 2021 Penelope-kustannuksen julkaisemana. Oppaassa käsitellään kirjan julkaisemista niin perinteisen kustantamon kautta kuin pien- tai omakustanteena. Siinä annetaan käytännön neuvoja kustantajan lähestymiseen, kirjan markkinointiin tai vaikkapa painotarjouksen pyytämiseen. Miten löydän kustannustoimittajan? Mikä on markkinointisuunnitelma? Kannattaisiko perustaa kirjailijablogi?

Kansikuva on taitavan Raine Rysän käsialaa.

Kirjan innoittajina ovat toimineet luovan kirjoittamisen opiskelijat sekä kurssilaiset eri koulutuksista vuosien varrelta. Kirjoittajilla on usein kirjan julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä, joita ei ehditä käsitellä opetuksen puitteissa. Moni haluaisi nähdä kirjan kansien välissä, mutta ei tavoittele suuria lukijajoukkoja. Toisaalta perinteiset kustantamot ovat supistaneet kustannusohjelmiaan, ja yhä useammin ammattilainenkin jää ilman kustantajaa. Oma lukunsa ovat pienkirjailijat, oman tiensä kulkijat, joiden teoksia ei välttämättä ole tarkoitettukaan suuren kirjoja ostavan yleisön makuun. 

Nämä kaikki – harrastajakirjoittajat, kokeilunhaluiset ammattilaiset, aloittelevat pienkustantajat – hyötyvät tämän kirjan opeista. 

Niin sanottu täyskustanne on eri asia kuin omakustanne, mikä puolestaan eroaa pienkustantamisesta monin tavoin. Eri kustannusmuodoissa on kuitenkin kirjailijan kannalta paljon yhteistä. Paljon jää kirjailijan omille harteille etenkin markkinoinnin näkökulmasta, sillä perinteiset kustantamot eivät kaikissa tapauksissa tee isoja ponnistuksia markkinoinnin eteen.

Omat kokemukseni kustantajana ovat etenkin pienkustannuspuolelta, kirjailijana toki perinteiseltä puolelta. Osuuskumma-kustannuksen matkassa olen päässyt niin kansainvälisille kirjamessuille kuin kotoisiin fandomtapahtumiin. Haluan rohkaista oma- ja pienkustantajia löytämään uusia tekemisen tapoja: minä olen tehnyt näin, näinkin voi tehdä. Opasta varten olen myös haastatellut pien- ja omakustantajia eri puolilta Suomea. Haastateltavina ovat muun muassa kirjailijat Laura Luotola, Katri Sisko ja Juha Mäntylä.

Lopuksi mainos tamperelaisille: pidän omakustanteisiin johdattavan kurssipäivän Tampereen seudun työväenopistossa tammikuussa. Tervetuloa mukaan! Kurssi löytyy täältä.

Hyvää (parempaa) uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Saara Henriksson: Sinä julkaiset kirjan. Penelope-kustannus. Ilmestyy maaliskuussa 2021.

PS: Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2021.

Korona-ajan ilmaistyö ja napisevat stadilaiset

Koronaeristys hellittää, lapsoset ovat palanneet kouluun opettelemaan turvavälien pitämistä ja myös kirjallisuuskeskustelu pyrkii palaamaan vanhoihin uomiinsa.

Jo aiemmin sanaisen arkkunsa avasi esseisti Antti Hurskainen, joka turhautui korona-aikaan liittyvään kirjailijoiden ja taiteilijoiden sijaistoimintaan: teksti-tv-runoihin, virtuaalisiin kirjailijavierailuihin sun muihin.

Pakollinen kuvituskuva: kevään kirjoja ja hortensia.

Karkeasti ottaen kirjailijoita on kolmenlaisia: aikuistenkirjailijoita, lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä tietokirjailijoita. Aikuisten kertomakirjailija kutsutaan esiintymään esimerkiksi kirjastoon, jos hän on kirjallisuusagenttien kielellä ilmaisuna ”upmarket”-tekijä: taiteellisesti korkeatasoinen, mutta tarpeeksi suurta lukijajoukkoa kiinnostava. Silloin hänellä on omasta takaa yleisö, joka myös korona-aikana klikkaa itsensä kuuntelemaan.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden teoksista tehdään kouluesitelmiä, heidän kirjojaan lainataan kasapäin kirjastoista ja niitä ostetaan lahjaksi. Yleisö näille kirjoille syntyy osaksi aikuisten opastamana. Tietokirjailijan varsinainen tienesti saattaa puolestaan tulla juuri esiintymisistä, esimerkiksi koulutuksista. Usein kirja on vain tekosyy, jonka ympärille on kääräisty jonkinlainen konsepti, joka sitten myydään palveluna.

Kirjailijan ammatti tosiaankin on monta asiaa.

Lasten- ja nuortenkirjailijoille virtuaaliesiintymiset ovat koulusulun aikana olleet ainoa tapa olla vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa suoraan, jos emme laske nyt itse kirjan lukemista vuorovaikutukseksi. Suurempilevikkisten kirjailijoiden tilipussiin koronaviruksella on jonkin verran vaikutusta, samoin niiden kirjallisuuden sekatyöläisten, joiden yhtenä tulonlähteenä on haastatella kirjailijoita yleisön edessä.

Vähälevikkisten aikuistenkirjailijoiden tienesti esiintymisistä on sama ilman koronaa tai koronan kanssa, satunnaisia pennosia, jos sitäkään. Pienilevikkinen kertomakirjailija (tai esseisti, tai runoilija) voi harrastaa hauskaa kollegojen kanssa, mutta ei siitä hänelle kukaan maksa, eikä pelkkä näkyvyys tai mahdollisuus näkyvyydeksi vaikuta merkittävästi kirjamyynnin kasvattamiseenkaan. Tai harvoin vaikuttaa, sanotaan niin päin.

Mutta hän on sikäli hyvässä asemassa, että hän voi valita. Silloin haasteeksi nousee keskittymiskyvyn rippeiden kerääminen kirjallisia koitoksia varten, ja siitä kiinni pitäminen. Kun lukijoille kuitenkin kirjoitetaan, kuka haluaa huutaa tyhjyyteen? Argumentiksi ei käy, että ilmaiseksi esiintyvä polkee muiden palkkoja. Kansanopistokirjailija Makkonen kulmakuppilassa ei korvaa Sirpa Kähköstä Metsossa.

En soimaisi kirjailijoita siitä, että he haluavat näkyvyyttä näinä vaikeina aikoinakin. Se on vähän niin kuin syyttäisi työläistä kapitalismista. Antti Hurskainen on aivan oikeassa kysyessään, miksi kirjailijan toimeentulon pitäisi olla esiintymisestä kiinni. Mutta jos se on sitä koronakeväänäkin, se vain on niin. Lasten- ja nuortenkirjailijoille koulukeikat ovat tärkeitä. Esseistille puolestaan tärkeitä ovat apurahat, esimerkiksi Suomen kulttuurirahaston apuraha.

Mikä on helsinkiläisten ammatti, se on maakuntien harrastus. Tällä viikolla ilmestyneessä Nuoren Voiman blogissa Vesa Rantama on huolissaan siitä, miten maakunnissa harrastellaan sitä kulttuurikritiikkiä, jonka tasoa niukkuutta jakavat nuorivoimalaiset pyyteettömästi yrittävät pitää yllä.

Ohitan nyt kysymyksen siitä, onko toimeentulotuesta vähennettävä kirjoituspalkkio 200 euroa kynnyskysymys todella ahtaassa asemassa olevalle vai ei. Kirjoittaessaan ilmaiseksi (vaikkapa blogiin) ihminen ajautuu luontaisesti kirjoittamaan siitä, mistä hän innostuu, rahvaanomaisemmin ilmaisuna, mitä hän ”fanittaa”.

Fanikulttuuri on matalalle arvostettua, kritiikki on korkeaa. Matalalta syntyy juttuja kauhukirjallisuudesta, metallimusiikista ja muista keskiluokkaisista diggailun aiheista, kun Nuoren Voiman esseisti kuuntelee Bruce Springsteenin tuotantoa queer-feministien, korkeakoulutettujen prekaarien ja ideologisesti työttömien hengessä. Mikä näiden aiheiden laadullinen ero on, en tiedä. Kirjoitustapa on erilainen, mutta erilaisia on myös tekstien yleisöjä.

En tiedä Kulttuuritoimituksesta tai kyseisen aviisin taloudesta mitään, mitä nyt olen satunnaisesti juttuja lukenut. On selvä epäkohta, jos palkkioita on lupailtu, mutta niitä ei ole näköpiirissä. Mutta aikuinen ihminen ymmärtää ottavansa riskin lähettäessään jutun toimitukseen ilman selvää sopimusta palkkiosta. Kulttuuritoimituksen kirjoittajat ovat nähdäkseni arvioineet lähettämisen riskin arvoiseksi. Sopimusoikeudessa kun on se luovuttamaton osa, että nimen alle voi kirjoittaa vain asianomainen, ei kukaan muu.

Kulttuuritoimituksella on yksi valuvika: se on syntynyt Tampereella. Voi olla, että ”muunsuomalaisille” juttujen tarjoaminen Nuoreen Voimaan on kynnyksen takana. Minäkin tässä naureskelen kirjailijaskenelle, jonka pääsyvaatimuksena näyttää olevan helsinkiläisyys, kehotietoisuus ja avustajasuhde Imageen. Monimuotoisuudesta huolehtii Kosmos-kustannus, jonka kirjailijat eivät asu vain Kalliossa, vaan jotkut myös itäisemmissä kaupunginosissa.

Nuori Voima on maakuntien satraapeille (kuten Jouni Tossavaiselle ja minulle) liiankin helppo maali.

Minustakin Kulttuuritoimitus ansaitsee hyvän rahoituksen. Verkostot syntyvät sosiaalisissa tilanteissa, ja maakunnissa ne ovat toisenlaisia kuin Helsingissä. Samoin mahdollisuudet ovat erilaisia. Kun prestiisiä apurahoituksen saamiseksi ei ole, sitten tuotetaan ilmaiseksi sisältöä vaikkapa verkkoon.

Ilmainen työ on tosiaankin ongelmallinen asia, ja se koskee koko kirjallista kenttää, sen kaikkia osa-alueita. Omakustanteet ovat matalalle arvostettuja, vaan entäpä jos palkitun runoilijan kokoelmaa ei julkaise kukaan muu kuin runoilija itse. Se on silloin erilainen, parempi ilmaistyö. Ei nuortenkirjailijan pitämä livetuokio instassa.

Ei niin, että minun itseni muutenkaan tulisi käytyä instagramissa. En voi edes julkaista siellä mitään, koska minulla ei ole älypuhelinta. En ole kirjoittanut edes siihen Kulttuuritoimitukseen. Suuren Pekka Markkulan sanoin: minä maksan viulut ja teen mitä tykkään.

Ihmiset: tehkää ilmaiseksi, jos perse kestää ja jos huvittaa. Kukaan ei teitä siihen pakota.

Kirjoittaja on syntynyt Helsingissä.

Miksi kirjailija käy coneissa? (Kirjailija & conit 2/2)

Conit ovat fanien tapahtumia, jotka keskittyvät esimerkiksi kirjallisuuteen, sarjakuvaan, elokuviin, peleihin tai yleensä populaarikulttuuriin. Coneissa on tyypillisesti kunniavieraina tunnettuja kirjailijoita, paljon puheohjelmaa kuten paneelikeskusteluja, naamiaiset, luentoja ja työpajoja. Iltaisin pidetään bileitä.

Käsittelen tai sivuan tässä kirjoituksessa kotimaista Finnconia, ruotsalaista Sweconia sekä kansainvälistä Worldconia. Viimeiseksi mainittu järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuosi sitten (lue edellinen postaukseni Helsingin Worldconista 2017 täältä). Pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi kirjailijan kannattaa käydä coneissa, tai ainakin harkita osallistuvansa niihin.

Finncon on suomalainen tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjallisuuden ystävien kokoontuminen, jossa keskustellaan kirjoista ja harrastetaan yhteistä asiaa eli toisin sanoen spekulatiivista fiktiota. Se on myös yksi suurimmista vuosittain järjestettävistä eurooppalaisista tieteiskulttuurin tapahtumista. Tyypillisesti Finnconissa on yhdestä kahteen ulkomaista kirjailijavierasta (tänä vuonna Lauren Beukes Etelä-Afrikasta) sekä yksi kotimainen kirjailija (tänä vuonna Maria Turtschaninoff) kunniavieraana, sekä akateeminen- ja/tai fanikunniavieras. Conit järjestetään vapaaehtoisvoimin. Turun Finnconissa heinäkuussa 2017 oli kolmisentuhatta osallistujaa.

Viime vuosina taiteilijajärjestöt ovat nostaneet keskusteluun sen tärkeän seikan, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden pitää muistaa periä työstään palkkio. Mikä siinä sitten on niin hienoa, että pitää mennä coniin ilmaiseksi esiintymään, tai jopa maksaa siitä lystistä? Mikä kirjailijan vetää coneihin?

Conit tuovat karnevalistisuutta kirjallisuuteen muun muassa osallistujien arkisesta työasusta poikkeavan pukeutumisen ansiosta. Kuva: Olli Koskinen

Kirjallisuus pääosassa

Itselleni coneissa käyminen on luonteva osa tieteiskulttuurin harrastamista. Olen aloittanut coneissa käymisen jo ennen kirjoittajauraani, ja etenkin Suomen tieteiskirjoittajien jokavuotinen ohjelma eli niin sanottu Finnconin Kirjoittajaperjantai on ollut minulle tärkeä kirjoittajakoulu. Olen myöhemmin lisäksi ollut järjestämässä Finnconien puheohjelmaa vuosina 2011, 2012 ja 2016. Conit ovat meillä usein myös perheen kesälomareissuja.

Kun jotkut lapset pääsevät Särkänniemeen, minun lapseni pääsee Finnconiin – koko viikonlopuksi. Oi onnea. Kuva: Olli Koskinen

Parasta tapahtumissa on osallistujien innostus tieteis- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan. On ihan eri asia puhua täyteen ahdetulle luentosalille vaikkapa urbaanista fantasiasta kuin höpistä kirjamessujen perälavalla kahdelle ja puolelle kuulijalle, joista yksi on oma äiti. Finnconista löytyvät omistautuneimmat lukijat, parhaat yleisökommentit ja fiksuimmat panelistit (hah!). Ammattilaisia ja harrastajia ei erotella, vaan ihmiset ovat kokoontuneet saman asian äärelle.

Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on osallistua kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitteleviin paneeleihin. (Joskus saliin mahtuminen voi kiinni siitä, että istuu itse siinä paneelissa.) Coneissa myös myydään kirjoja, ja kustantamot ovat siellä esittäytymässä myyntipöytiensä kautta. Epävirallisessa ”käytäväohjelmassa” saa tavata toisia kirjoittajia, ikään kuin omaa heimoaan. Monta tärkeää keskustelua on käyty Finnconin lauantai-illan bileissä, tummuvassa kesäillassa.

Miten ohjelmaan pääsee mukaan?

Ohjelmaan pitää yleensä ilmoittautua itse. Tästä on jonkin verran epäselvyyttä niiden kirjoittajien ja kirjailijoiden keskuudessa, jotka eivät hengaa tiiviisti fandomissa eli suomeksi sanottuna harrastajakunnassa. Conit julkaisevat yleensä verkkosivuillaan ilmoittautumislomakkeen hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Hyvä ohjelmailmoittautuminen on esimerkiksi tällainen:

”Olen kirjailija Maija Jäärä. Olen kiinnostunut keskustelemaan kansanperinteen vaikutuksesta suomalaisessa kauhukirjallisuudessa (tms.). Hyvä keskustelija tästä aiheesta olisi myös kirjailija Mikko Töttö. Tarvittaessa voisin vetää myös paneelikeskustelun aiheesta.”

Ei-niin-hyvä muttei huonokaan ohjelmailmoittautuminen on tällainen:

”Olen kirjailija Harri Huu. Minulta ilmestyy kesällä fantasiasarjan kolmas osa Kääpiökerojen sotavaltias. Olen kiinnostunut kertomaan kirjastani ja omasta kirjailijantyöstäni tämän kesän conissa.”

Ihan isointa salia parhaaseen aikaan lauantai-iltapäivänä ei ehkä irtoa, mutta pääset ainakin kääpiöpaneeliin juttelemaan muiden mukavien kääpiökirjailijoiden kanssa.

Huono ohjelmailmoittautuminen (joskus näitä tulee ulkomailta) on tällainen:

”Edustan tv-sarjan tähteä Mickey Neverheard, tunnettu esimerkiksi sivuosista Battlestar Billionsissa ja Vampyyriaikakirjojen syyläisenä noitana. Hän tulee mielellään vieraaksi coniinne, jossa hän voi esiintyä esimerkiksi maksullisissa valokuvausessioissa fanien kanssa tai jakaa nimmareita.”

Parhaat coniesiintyjät ovat sellaisia, jotka ovat lukeneet lajista jotakin muutakin kuin oman tuotantonsa ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan joskus ala-asteella hämärällä 80-luvulla. Finnconin ohjelmatiimi tekee myös omaa esiintyjähankintaa, mutta jos et tiedä varmasti olevasi kutsuttavien vieraiden listalla ykkösenä, kannattaa olla itse yhteydessä. Ensi vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä 5.–7. heinäkuuta 2019.

Tasa-arvoinen osallistuminen?

Useimmista ulkomaisista tapahtumista poiketen Finncon on kävijöille ilmainen. Vaikka tapahtuma olisi kuinka pääsymaksuton, kirjailijat voivat olla eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka tulee lähempää, kuka kauempaa, ja kenellä on varaa maksaa matkoista ja yöpymisistä.

Finncon on kiertävä tapahtuma, eli se järjestetään vuorovuosin eri kaupungeissa, käytännössä Helsingissä, Tampereella, Turussa tai Jyväskylässä. Voi toivoa, että ainakin johonkin kaupunkiin on lyhyempi matka (pohjoissuomalaiset eivät tosin tästä kauheasti hyödy). Finnconiin voivat ulkopaikkakuntalaisetkin osallistua myös vapaaehtoisena työvoimana eli vänkäreinä ja järjestää esimerkiksi ruokailut tai jopa majoituksen tätä kautta.

Periaatteessa Finnconista ei makseta kenellekään kulukorvauksia esimerkiksi matkoista tai majoituksesta. Käytännössä aina on pystytty järjestämään jotakin, jos tarve on ilmennyt. Osallistuminen kysyy tällöin aktiivisuutta ja yhteydenottoa järjestäjiin. Tampereella on esimerkiksi majoitettu venäläisiä scififaneja (joille ruplan kurssi tuotti maksuvaikeuksia) ylioppilasasuntolan kerhotilaan ja vänkäreitä taiteilijayhdistyksen toimistotiloihin. On järjestetty kimppakyytejä. Ylipäätään kotimaisten conien järjestäjät ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, että kaikki osallistujat eivät pysty venymään VR:n lipunhintojen tai kalliiden hotelliöiden maksamiseen.

Aarteita ja muistoesineitä kesältä 2018. Kuva: Saara Henriksson

Mistä rahkeet ulkomaille?

Coneissa käyminen ulkomaita myöten on kallis harrastus. Worldconin vakituiset kävijät ostavat tavallaan jäsenyytensä kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin jäsenyydestä vasta kisataan. Äänestysmaksun saa muuttaa lisämaksulla varsinaiseksi osallistumismaksuksi. Näin säästää vuosien kuluessa satoja euroja. Worldconissa myös ne fanit, jotka ovat aliedustettuna esimerkiksi ihovärin (ihan totta!) takia, ovat voineet hakea maksuvapautusta.

Tai sitten voi matkustaa johonkin lähemmäs. Naapurimaan Swecon on Finnconia pienempi tapahtuma, mutta sielläkin kunniavieraat ovat parasta A-luokkaa, ja tähänkin coniin ostetaan erikseen jäsenyys. Sweconissa on välitön tunnelma ja hyvä meininki. Ensi vuoden Swecon eli Replicon järjestetään 14.–16.6. Västeråsissa.

Pohjoismaisilla faneilla on mahdollisuus matkustaa erityisen fanirahaston turvin toiseen maahan coniin. Joka vuosi valitaan niin sanottu NOFF-edustaja, jolle kerätään hyväntekeväisyyshuutokaupassa varat pohjoismaiseen coniin matkustamista varten. Tänä vuonna Sweconissa eli Fantastikassa Tukholmassa Suomea edusti Rinna Saramäki.

Sitten ovat ihan ammattitaiteilijoiden apurahat. Minä ja puoliso olemme hakeneet ja saaneet matkakorvauksia ruotsalaiseen Sweconiin esimerkiksi KIDE-rahastosta (yksityisen kopioinnin hyvitysmaksurahasto). Myös Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto myöntävät matka-apurahoja taiteilijoille. Where there’s a will, there’s a way.

Lopuksi

Conit eivät ole kaikkien kirjailijoiden juttu. Vähintään ne vievät matkustamisineen osallistujilta paljon voimia ja työaikaa, rahasta puhumattakaan. Kuitenkin verkostoitumiseen, hauskanpitoon ja oman alan ihmisten kanssa turisemiseen conit ovat omiaan. Mikäli tätä kirjoitusta lukee joku coniin vielä uskaltautumaton spefi-kirjoittaja, kannustan vähintään pistäytymään, mikäli jokin con paikkakunnallasi järjestetään!

***

Worldcon 75 – vuosi myöhemmin (Kirjailija & conit 1/2)

Tämän vuoden Worldcon alkaa kolmen päivän päästä Kaliforniassa, San Josessa. Se tarkoittaa, että suomalaisen fandomin suurponnistuksesta eli Helsingin kaikkien aikojen ensimmäisestä Worldconista on vierähtänyt vuosi. Hurraa hienolle saavutukselle! Osallistujia Helsingin Worldconissa 2017 oli yli seitsemän tuhatta. Kunniavieraina olivat kirjailijat John-Henri Holmberg, Nalo Hopkinson, Johanna Sinisalo ja Walter Jon Williams.

Worldcon (virallisesti The World Science Fiction Convention) on alan ”kovan ytimen” suurin vuosittain järjestettävä kansainvälinen tapahtuma. Worldconissa jaetaan myös alalle tärkeät Hugo-yleisöäänestyspalkinnot. Siinä missä Finncon on ilmainen tapahtuma, Worldconiin osallistumisesta joutuu maksamaan – ja kunniavieraita lukuunottamatta kaikki maksavat. Konferenssiin nimittäin hankitaan jäsenyys, joka oikeuttaa esimerkiksi äänestämään World Science Fiction Societyn elimissä. Rankkaa! Kokoukset ovat kuitenkin pieni osa tapahtumaa, joka tarjoaa lähinnä ja enimmäkseen ohjelmaa ihan tavalliselle SFF-yleisölle.

Worldconissa ohjelmaan pääseminen oli himpun verran vaikeampaa kuin Finnconissa, piti hypätä määrättyjen vanteiden läpi (suomeksi: täyttää melko yksityiskohtainen lomake, jossa kysytään esimerkiksi esiintymiskokemusta). Ja tietysti piti vähintään ymmärtää englantia, tuota fandomin ja maailman lingua francaa. Tästä huolimatta osallistuin viime vuonna Worldcon 75:ssa neljään paneeliin, joista kolmeen vetäjänä.

Kuva: Markku Lappalainen

Suomalaiset kirjoittajat Worldconissa

Viimevuotinen Worldcon tarjosi kansainvälisille vieraille ennennäkemättömän tilaisuuden tutustua suomalaiseen spekulatiiviseen fiktioon ja sen kirjoittajiin. Samalla se tarjosi suomalaisille mahdollisuuden verkostoitua kansainvälisten kollegojensa sekä esimerkiksi scifi-lehtien toimittajien ja kustantajien kanssa. Tuntemani spefin kirjoittajakunta Suomessa alkoikin valmistautua Worldconiin jo paria vuotta ennen tapahtumaa.

Jokainen ymmärtää, että WSFS:n vuosikokouksen perimmäinen tarkoitus ei ole promota minkään tietyn järjestäjämaan kaunokirjallisuutta. On siksi vähän ongelmallinen lähtökohta pohtia sitä, miten suomalaiset kirjoittajat, he, jotka eivät ole vielä breikanneet kansainvälisesti, onnistuivat näkymään Worldconissa. Mutta ei se väärinkään ole. Kirjoittajat osallistuivat tapahtumaan omista lähtökohdistaan, ja Worldcon on iso tapahtuma, jossa näkyminen kiinnostaa monia erilaisia ryhmiä. Mainittakoon, että Kiina oli Helsingissä paikalla edistämässä oman ”scifipääkaupunkinsa” Chengdun tunnettuutta suurlähettilästä myöten.

Worldcon 75 oli nimittäin paitsi kansainväliselle järjestäjäkaartilleen, myös seuroille ja yksittäisille kirjoittajille iso ponnistus. Nyt vuotta myöhemmin vasta oikein tajuan, miten iso. Ensimmäisen kerran ajatus iski äskettäin heinäkuussa, kun olin matkalla Turkuun Finnconiin. Vuoden päätapahtuma tuntui kuin olisin ollut viikonlopuksi menossa kyläilemään tätini luokse, niin vähän paineita se aiheutti verrattuna vuoden takaiseen hullunmyllyyn.

Ensinnäkin antologiat. Olin mukana tuottajana Osuuskumma-kustannuksen käännösnovelliantologiassa Never Stop. Finnish Science Fiction and Fantasy Stories (Selected by Emmi Itäranta). Osuuskumma on tekijöiden omistama kustantamo, jossa hankkeiden rahoittajana toimivat jäsenet itse. Antologian kokoaminen, toimittajien hakeminen, tekstien valinta, kääntäminen, tarkastus ja taitto sekä kansien väliin ja painoon vieminen oli vuoden mittainen hanke. Lopulta vain muutama antologian viidestätoista kirjoittajasta hankki käännöksen ammattilaiselta, loput käänsivät tai kirjoittivat novellinsa itse englanniksi, tai joku tuttava käänsi. Siinä on monta työtuntia vierähtänyt.

Muita conissa ilmestyneitä englanninkielisiä suomalaisten tekstien antologioita olivat ainakin järjestäjätahon julkaisema ja kaikille rekisteröityneille jäsenille jaettu Giants at the End of the World (toimittanut Johanna Sinisalo ja Toni Jerrman), Boundaries and Other Horror Stories from Finland (toimittanut Matti Järvinen) sekä The Self-Inflicted Relative (Osuuskumman julkaisema raapale- eli sadan sanan tarinoiden kokoelma).

Toiseksi, muut pienjulkaisut. Osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehden englanninkielisen erikoisnumeron Cosmos Penin tekemiseen artikkelilla suomalaisen spekulatiivisen fiktion kansainvälistymisestä vuosina 2012-2017. (Toivottavasti artikkeli tulisi joskus verkkoon luettavaksi, mutta jos lehteä ei tullut conista hankituksi, sen saanee tilata Kosmoskynän verkkosivuilta.) Osuuskumma tuotti myös monisivuisen mainosliitteen kyseiseen lehteen. Paitsi seuroilla, Kirjakauppaketju Rosebudilla oli myös tapahtumassa oma julkaisunsa. Helsingin Scence Fiction Seura tuotti Finnish Weird -lehden numeron, joka sisälsi muun muassa kirjailijahaastatteluja ja fiktiota englanniksi käännettynä.

Kolmanneksi, oma suomenkielinen tuotanto. Mainitsinko jo, että kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi parahiksi conissa?

Noin muuten osuuskummalaiset osallistuivat tapahtuman ennakkorummuttamiseen, järjestelivät Never Stopin ja The Self-Inflicted Relativen julkistamistilaisuutta, valmistelivat omia ohjelmanumeroitaan, päivittivät nettisivujaan, ompelivat pukuja, vähintään etsivät käyntikorttejaan laatikoiden pohjalta tai tilasivat uusia… Myös rahallinen panostus monella kirjoittajalla oli merkittävä.

Oma osallistumiseni ennakkovalmisteluihin kanavoitui ensisijaisesti Osuuskumma-kustannuksen kautta, mutta suomalaisilla kirjoittajilla oli monia muitakin projekteja. Mainittakoon #worldconkirjakeiju-tempaus, jossa kirjailijat jättivät signeerattuja tekijänkappaleitaan Messukeskuksen alueelle onnekkaiden lukijoiden löydettäväksi, sekä Worldcon Book Babies -näyttelypöytä, jolle koottiin tuoreeltaan ilmestyneitä opuksia kävijöiden selailtavaksi.

Kuva: Saara Henriksson

Ponnistusten satoa

Hyvällä syyllä voi näin vuotta myöhemmin kysyä: kannattiko satsaus? Entä vastasiko Worldcon 75 suomalaiskirjoittajien korkeita odotuksia? Kysyin asiaa muutamalta kollegaltani, joiden säkenöivästä presenssistä saimme nauttia conissa. Nämä mainiot kollegat olivat mukana järjestämässä jotakin ohjelmaa tai tempausta, tai he olivat mukana conia varten tuotetuissa julkaisuissa.

Yleinen anti

Conin parhaana antina nähtiin verkostoituminen kansainvälisten toimijoiden kanssa. Pitkän linjan scifi-vaikuttaja on sitä mieltä, että Worldcon osoitti, ettei muualla maailmassa olla sen ihmeellisempiä: ”Meidän Finnconissa on yhtä hyvä pöhinä ja ihmisillä tietotaitoa. Nuorille kokemus on varmasti myös kasvattava, jos ja kun on päässyt esiintymään amerikanihmeiden kanssa.”

Hyvänä antina nähtiin myös Worldcon-organisaatioon tutustuminen ylipäätään sekä muihin kirjoittajiin tutustuminen. Yksi vastaajista arvioi, että Suomen ja suomispefin (ja yhteisön) yleinen näkyvyys ja uskottavuus nousivat etenkin Atlantin toiselta puolella. Tietenkin mainittiin myös mahdollisuus nähdä ja tutustua isoon määrään (kansainvälisesti) tunnettuja scifi- ja fantasiakirjailijoita.

Helsingin Worldconia kiitettiin hienosti järjestetyksi tapahtumaksi.

Henkilökohtainen anti

Yleisin vastaus osallistujilla oli kokemus, että kiva tapahtuma, mutta ei hirveästi mitään ammatillista etua. Ainakaan perinteisessä mielessä, eli julkaisujen saamisessa läpi uusilla markkinoilla. Pitkän linjan kirjoittaja sanoo, että tämä oli täysin odotusten mukaista. ”Eihän näistä yleensä mitään konkretisoidu, muuta kuin hyvää mieltä. Ja tietoisuus siitä, että on tehnyt asioiden eteen jotakin.”

Toinen vastaaja arvioi, ettei tapahtuma ole poikinut ammatillisella rintamalla mitään, minkä voisi katsoa conin ansioksi. Tunnettuutta se on lisännyt lähinnä muiden kirjoittajien keskuudessa. Toisaalta eräs vastaaja kertoo conin tuoneen kontakteja, näkemystä alaan ja itse tapahtumaan sekä näkyvyyttä. Vuosi on kirjallisuuden alalla lyhyt aika mitata todellista vaikutusta, ja esimerkiksi eurooppalaiset pienkustantajat tekevät hienoa ruohonjuuritason työtä muunlaisten teosten kuin anglosaksisten megamenestysten tarjoamisessa lukijoille.

Itselleni jäi hyvä mieli, kun tapahtuman jälkeen yhdysvaltalaisen verkkolehden päätoimittaja otti yhteyttä ja kyseli reprint-oikeuksia Never Stopissa ilmestyneeseen novelliini. Pettymys oli sitä suurempi, kun tekstin lähetettyäni ja palkkiolomakkeen täytettyäni sain muutamaa kuukautta myöhemmin kuulla, että lehti oli kaatunut, periamerikkalaiseen tapaan julkaisun nimeen liittyvän oikeudellisen kiistan takia. Huono tuuri!

Ensi kerralla toisin?

Eniten vastaajat harmittelivat sitä, että conissa ei tullut juteltua vielä enemmän ulkomaisten vieraiden kanssa. Syynä olivat vastaajasta riippuen kiire, rohkeuden puute (ainakin allekirjoittaneella), kielitaito ja ihan tapahtumaväsymys. Itseäni jäi harmittamaan, etten uskaltanut tyrkätä Never Stop -antologiaa suoraan ison amerikkalaisen kustannustalon työntekijän käteen, kun olimme samassa paneelissa. Hän vaikutti niin tärkeältä ja kiireiseltä! Tai ehkä eniten harmittaa se, että aikataulusyistä en päässyt katsomaan Hugo-gaalaa.

Pitkän linjan spefi-vaikuttaja toteaa, että tuskin enää vartavasten itse tuottaa käännöksiä, koska se kortti on nyt katsottu: ”Käännöksien ostaminen ja julkaiseminen antologioissa ja lehdissä lienee kuitenkin ennen kaikkea harrastus. Alalla taitaa päteä se mikä muuallakin, eli pitää tuntea ihmisiä henkilökohtaisesti tai tehdä vaikutus kääntäjään [tullakseen käännetyksi, toim. huom.], ja kääntäjähän lukee tekstin alkukielellä.”

Osalle jäi tapahtumasta nälkä osallistua Worldconeihin jatkossakin. Ainakin kaksi kyselyyni vastannutta suomalaista kollegaa aikoo osallistua Dubliniin Worldconiin 2019, ja mahdollisuuksien mukaan myös muualla Euroopassa pidettäviin scifitapahtumiin. ”Tuntuu, että on tärkeää nähdä alan ihmisiä ihan livenä, ei heihin muuten pääse tutustumaan eikä saa tietää, mitä muualla tapahtuu.”

Osalla uteluihini vastanneista kirjailijoista on agentti, osa edustaa itseään. Uran kansainvälistämisen useimmat jättävät mieluiten ammattilaisten harteille. Eräs toteaa, että pitää itse huolta lähinnä somesta ja englanninkielisen verkkomateriaalin edustavuudesta, mutta antaa muuten agentuurin hoitaa ulkomaanasiat. ”Luotan ammattilaisten osaamiseen ja teen parhaani omalla tontillani.”

Minulle tapahtuma jätti kiinnostuksen kotimaisen spefin tunnettavuuden lisäämiseen ulkomailla yleensä. Siinä missä agentit kaupittelevat käännösoikeuksia omia kanaviaan pitkin sekä kansainvälisillä kirjamessuilla, con-julkaisut ovat lopulta fandomin sisäistä kulttuuritoimintaa. Sekin on oma iso maailmansa ja lukijakuntansa. Isojen kustantajien bisnes tehdään kuitenkin toisaalla.

Aika & raha

Aikaa kirjailijoilla kului valmisteluihin 2–3 työpäivästä kahteen–kolmeen kokonaiseen työviikkoon, rahaa paloi puolestaan muutamasta kympistä 500 euroon, ja tämä summa ei vielä sisällä osallistumista (vähintään 95 euroa viideltä päivältä) ja esimerkiksi matkoja, ruokailuja ja majoitusta. Jos kirjailijalla oli itsellään hallussaan tarvittavia taitoja, hän osasi esimerkiksi kääntää omia tai markkinointitekstejä englanniksi tai tehdä graafista suunnittelua, rahaa kului vähemmän.

Selvää on, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai halua vastaavien markkinointiponnistusten tekemiseen tai ”uraan satsaamiseen”. Tämä ei ole kuitenkaan millään tavalla pakollista, conista voi nauttia (ja hyötyä) ihan ilman ylimääräistä panostustakin. Ylipäätään aina kannattaa kysyä ja selvittää, miten pääsisi mukaan itselleen sopivimmalla tavalla. Minulle vastanneista kirjailijoista yhdelle oli kustantaja maksanut osallistumismaksun Worldconiin. Kysyminen ei maksa mitään.

Lopuksi

Näkyvyys korkean profiilin tapahtumassa voi aiheuttaa myös kateutta muissa kirjoittajissa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli myös osoittaa, että Worldcon ei ole kuitenkaan se paikka, jossa uraa luodaan. Ehei. Coneissa täydennetään jo hankittua tietotaitoa, ura urkenee sitten ensisijaisesti oman työpöydän ääressä. Coniin osallistuvan kirjoittajan kannattaa puolestaan säätää odotukset kohdilleen, mitä tulee oman uran edistämiseen.

Itse en ole matkustamassa San Josehen tänä vuonna, mutta toivotan hyvää reissua ja mahtavaa conia kaikille sinne kohta suuntaaville tai jo matkalla oleville kirjallisuusfaneille.

LUE MYÖS SEURAAVA PÄIVITYKSENI AIHEESTA: MIKSI KIRJAILIJA KÄY CONEISSA?

- Worldconista kirjoitin blogiin tuoreeltaan raporttia elokuussa 2017.

- George R.R. Martinin hyvä kirjoitus siitä, miksi aloittelevan kirjailijan kannattaa kiinnostua Hugo-palkinnoista. (Jos ihmettelet, mitä ovat kirjoituksen lopussa mainitut Surullisen Koiranpennut, niin se tarkoittaa Hugo-äänestyksessä vaikuttanutta oppositiota, joka oli aktiivisimmillaan pari vuotta takaperin. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on vilpitön ja valaiseva esitys siitä, mitä kirjallisuuspalkinnot voivat kirjoittajalle merkitä.)

Margaret Pennyn vuosi 2017: kirjoja, kirjoja, kirjoja

Seuraa perinteinen kuvapainotteinen päivitys keskitalven juhlan kunniaksi! Rutisemisen aihetta olisi kosolti, mutta nyt panen marinat sivuun ja keskityn iloitsemaan menneestä vuodesta.

Kirjoittamisen ja lukemisen merkeissä meni tämäkin vuosi. Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi elokuussa. Lukijat ovat antaneet innostunutta palautetta romaanista ja toivon, että se löytää uusia ystäviä myös ensi vuonna. Olin mukana toimittamassa Never Stop – Finnish science fiction and fantasy stories -antologiaa, jossa on mukana myös novellini The Whaler’s Wife (kääntänyt Sarianna Silvonen). Kokoelma on kerännyt mukavia arvioita muun muassa Goodreadsissa.

Työstin Aino-Maija Leinosen kanssa keväällä ilmestyvää Railakasta rahakirjaa. Maaliskuussa ilmestyvää opusta voi vilkaista ennakkoon täältä Inton kevätkauden 2018 katalogista. Kirjoitin myös Cosmon Pen -lehteen katsauksen kotimaisen science fictionin ja fantasian tapahtumiin viimeisen viiden vuoden aikana. Paljon on saatu aikaan lyhyessä ajassa varsinkin kansainvälistymisen suhteen, tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän.

Osuuskumma-kustannuksessa olin mukana hallituksen jäsenenä ja myyntipäällikkönä kehittämässä toimintaa. Ohjasin luovan kirjoittamisen oppilaita Tampereen Kesäyliopistossa, Tampereen seudun työväenopistossa ja Hopeantakojat-valmennusohjelmassa. Kävin myös muun muassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla, tieteiskulttuurin tapahtumissa Sweconissa ja Worldconissa, Art Goes Kapakassa haastateltavana Helsingissä, Göteborgin kirjamessuilla tutustumassa International Rights Centren toimintaan sekä Turun ja Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Syyskuun jumalat julkaistiin elokuussa Worldconin aikaan Helsingissä. Silloin oli kuuma. Kuvassa olen Nora Varjaman haastateltavana Akateemisen Kirjakaupan kohtauspaikalla. Kuva: Veera Henriksson

Noin muuten kävin balettitunneilla, katsoin MasterChef Australiaa, neuloin, istuin mökillä lukemassa kirjoja ja osallistuin jopa kolmelle Usva-kirjoittajaleirille Ristiinassa. Mutta enimmäkseen kuitenkin kirjoitin jo ilmestynyttä ja vielä tulevia teoksia. Kiitän Tiedonjulkistamisen Neuvottelukuntaa, Taiteen edistämiskeskusta ja Kansan Sivistysrahastoa työtäni kohtaan osoitetusta tuesta.

Muutamia kohokohtia vuoden varrelta:

– Maaliskuussa kävimme Budapestissa äidin 60-vuotispäivää viettämässä. Kuva on hotelli Gellertin takapihalle ja Gellert-kukkulalle. Noin muuten reissasin vain Suomessa tai lähellä. Toukokuussa osallistuin perheen kanssa Swecon-tapahtumaan Uppsalassa ja loppukesästä piipahdimme Haapsalussa lomalla. Syyskuussa kävin Malmössa ja Göteborgissa kirja-asioissa. Marraskuussa olin viettämässä kirjoitusviikonloppua neljän kollegan kanssa idyllisessä Mathildedahlissa Salon lähellä.

– Osallistuin keväällä Osuuskumman ja Outo Kuvan valokuvaussessioon Nokialla. Kuvassa olen kirjailija Anni Nupposen kanssa. Huomaa korvat! Magdalena Hai haastatteli minua Syyskuun jumalista ja muusta Osuuskumman nettisivuille, linkin takana on pari kuvaa lisää. Kuva: Outi Puhakka

– Marraskuussa juhlimme minun ja kirjailija J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhlaa Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa!

– Vuoden varrrella haastattelin Pirkkalaiskirjailijoiden Roosalupilla herroja kirjailijoita Riku Korhosta ja Ville Hytöstä. Joulukuussa haastatteluvuorossa oli Markku Soikkeli ja haastateltavana Juha-Pekka Koskinen. Kuva: Hannu Peltonen

– Olen laiska käymään teatterissa, mutta tänä vuonna onnistuin näkemään Tukkateatterin R.U.R. ja Luvattu maa -näytelmät, Macbeth-oopperan Budapestissa (kiitos äiti), Coppelia-baletin Tampere-talossa (kiitos kaverit) ja piipahtamaan elokuvissa Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä supersankarielokuvia katsomassa. – Muuta: kirjoitin elokuvatreatmentin, aloittelin Salaista Projektia nro. 2, tuomaroin Usvazine-verkkolehden scifinovellihakua päätoimittaja Anne Leinosen kanssa ja jatkoin puolison kanssa kotikirjastoprojektia, jonka seurauksena säilytettäväksi tai kiertoon eli eteenpäin annettavaksi valittiin tänäkin vuonna laatikoittain kirjoja.

Joulua vietän täsmälleen samaan tapaan kuin viime vuonna. Koska joulussa on kyse perinteistä, tehtävälistankin voi kopioida viimevuotisesta!

Ensi keväänä ilmestyy minun ja Christine Thorelin toimittama Trollguld och andra berättelser (på svenska) eli valikoima osuuskummalaisten novelleja ensimmäistä kertaa ruotsin kielellä! Trollguldin on ruotsintanut Linn Wilhelmsson ja sitä voi vilkaista etukäteen täältä Osuuskumman kevään 2018 katalogista. Syksyksi on sitten taas uusia uutisia, mutta säästän ne vähän lähemmäksi ajankohtaa.

Hyvää joulunaikaa ja riemukasta uutta vuotta 2018!

Bonusliite: Loppuvuoden 2017 aikana lukemani kirjat tähän asti. Alkuvuoden kirjat ovat täällä.

Kotimainen kaunokirjallisuus
Karo Hämäläinen: Erottaja
Boris Hurtta: Talo Mörövuoren juurella ja Rommelin kulta
Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa
JP Koskinen: Paholaisen vasara
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
J.S.Meresmaa: Naakkamestari
Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Juhana Petterson: Tuhannen viillon kuolema
Laura Gustafsson: Pohja
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Essi Kummu: Hyvästi pojat
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Ulkomainen kaunokirjallisuus
Cheryl Strayed: Villi vaellus
Jane Green: Avioliittoallergia
David Levine: Arabella of Mars
Emma Newman: Planetfall
Sophie Kinsella: Kuka on pomo?
Aliette de Bodard: House of Shattered Wings ja House of Binding Thorns
Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane
Mats Strandberg: Ristely
Dan Brown: Alku
Katsuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Tietokirjallisuus
Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?
Kullas&Myllyoja: Nainen ja rikastumisen taito
Mikko-Oskari Koski: Ahvenanmaa
Kaskela&Koskelainen: Maailmalle
Hannu Tarmio: Hurmio tai turmio
Anne Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (äänikirja)
Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex
Jarl Helleman: Kirjalliset liikemiehet ja Kustantajan näkökulma
Jenni Selosmaa: Kukkaron kuningatar
Jethro Rostedt: Raha ratkaisee
Kari Karnakoski: Tanssin ja rakastin

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.

Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2)

Tässä kirjoitettu perustuu havaintoihin, joita olen tehnyt neljäntoista vuoden aikana kirjoittajana, toimittajana ja ryhmien ohjaajana. Ennen kaikkea nämä eivät ole asioita jotka hallitsisin erityisen hyvin, vaan sellaisia, joissa yritän skarpata.

Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.

Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.

Aikataulut

Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)

Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.

Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.

Järjestelmällisyys

Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.

Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.

Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.

Valmistautuminen

Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.

Sosiaalisuus

Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.

Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.

Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.

Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.

Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.

Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.

Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.

Lopuksi:

Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?

Fantasia - naisten valtakunta?

Tänään taas tuli kaverin kanssa puhetta asiasta, josta minun on pitänyt blogata jo pitkään. Miespuolinen kaverini oli sitä mieltä, että fantasia Suomessa on naisistunut ja muuttunut poliittisesti korrektin romanssin areenaksi. Vahvoja naisfantastikkoja nousee esiin sieltä ja täältä ja steampunk-henkiset korsetit ja näyttävät asut luovat karnevalismia ennen niin hillittyihin kirjallisiin lukutilaisuuksiin.

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä. Käännösfantasiaa (tai ihan vain englanninkielistä fantasiaa) seuraava lukija ei ole varmasti huomannut tällaista ilmiötä. George R.R.Martin, Neil Gaiman ja Stephen King hallitsevat myyntilistoja J.K.Rowlingin ohella siinä kuin jo kymmenen vuotta sitten. (Poikkeuksena Amazonin Kindle-editiona myytävät vampyyriromanssit, mutta ei niistä sen enempää.)

Muutenkin havaintoni tukisivat sitä, että miehet kirjoittavat spekulatiivista fiktiota niin kuin ennenkin. Esimerkiksi omista kurssilaisistani scifin ja fantasian pajassa miehiä on ollut noin puolet. Kun alan lehtiä ja antologioita katsotaan, niin novelleja julkaisevat miehet siinä missä kuin naisetkin. Samoin kaupallisten kustantajien viime vuoden (harvojen) esikoiskirjailijoiden sukupuolijakauma oli noin puolet ja puolet.

Jos Jehrem ja Falac taistelis, kumpi voittais?

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola innostui alkuvuodesta kirjoittamaan jokseenkin monitulkintaisesti, että superfeminismi saattaa olla nousussa kirjallisuudessa (kursivointi minun). Suvi Ahola poimii väitteensä tueksi ulkomailla kiitosta keränneitä suomalaisia spefikirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta sekä Maria Turtschaninoff. Itse olisin lisännyt listaan Hannu Rajaniemen, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Ilkka Auerin. Mutta silloin alkuperäinen pointti olisi vesittynyt.

Aholan väitteessä on samoja ongelmia kuin siinä ajatuksessa, että Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat vain naiset. Eivät kirjoita. Kyllä sitä kirjoittavat myös miehet.

Tällaisessa kirjallisessa journalismissa on se vika, että kun otannat ovat liian pieniä, luotettavia yleistyksiä eri ilmiöistä ei voi tehdä. Ja spekulatiivisen fiktion, erityisesti fantasian julkaiseminen on niin pieni liiketoiminnan ala, että tilastollista analyysia siitä ei oikein saa aikaan. Joudumme pelaamaan mielikuvilla, ja tässä on ongelma.

Yleistykset nimittäin pyyhkivät näkymättömiin kirjoja, joita kirjoitetaan koko ajan, työtä, jota tehdään. Karo Hämäläinen, Tapani Bagge, Markku Karpio, Jyri Paretskoi ja muut lapsille ja nuorille kirjoittaneet miehet voivat vahvistaa tämän.

Mistä mielikuva sitten johtuu?

Kirjallisuus, se, mitä kirjoitetaan ja kustannetaan on eri asia kuin kirjallinen julkisuus. Kiinnostavaa olisikin pohtia, miksi kirjallinen julkisuus fantasian osalta on Suomessa melkein kokonaan naispuolista. Kun julkisuudessa puhutaan fantasiasta, joutuu miehiä etsimään täikammalla. Niin kuin nyt tuosta Hesarin jutusta.

Kaverini ja Suvi Ahola arvelevat, että feminismi on heilauttanut ennen niin miehisen kirjallisen norsunluutornin jalustaltaan. Minun teoriani on, että asetelman kääntymiselle on kaupalliset, eivät poliittiset syyt.

Avainsana on mielestäni viihde. Kun kritiikin tila on vähentynyt sanomalehdissä ja kulttuurilehtien elintila on kaventunut, kirjallinen julkisuus nykypäivänä on paljolti kirjallista viihdettä. Kirjallinen julkisuus on blogeja, naistenlehtihaastatteluja, kirjallisia neule- ja rupattelutuokioita. Myös kirjamessut ovat kirjallista viihdettä. Helsingin kirjamessut ovat naisten valtakunta siinä missä tavaratalot. Miehetkin ostavat päivittäistavaroita ja vaatteita, mutta Stockmannin aula tehdään houkuttelevaksi kosmetiikalla ja parfyymeilla. Siinä, missä perheenäidit tekevät useimmiten perheiden kulutuspäätökset, naiset myös ostavat miehiä enemmän kirjoja.

Ei feminismiä, vaan kapitalismia.

Mitä isommissa ja kaupallisemmissa ympäröissä edellä, sitä fantasian pienemmissä piireissä perässä. Ammattikirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon tai netin mustaan aukkoon. Hän kirjoittaa lukijoille. Parhaimmillaan, kauniina pakettina ja sopivalle (lue: nuorten aikuisten) kohderyhmälle julkaistuna fantasiakirja sopii naiskirjallisuuden muottiin paremmin kuin hyvin. Mikä voisi mennä pieleen?

Liian suurista odotuksista voi koitua myös ongelmia, nimittäin niille naisfantastikoille, jotka eivät ole menestyneet Hesarin kuvaamalla tavalla. Kultaisinta valokeilaa riittää vain kovin harvoille. Tällaisen aikana, kun kirjoja markkinoidaan paljon sosiaalisessa mediassa, vertailu muihin korostuu. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan Facebook-syötteeni feedi täyttyi päivityksistä, joissa ihmiset kertoivat, mitä mekkoja olivat laittamassa päälleen, millaisia korkokenkiä ja mitä ihania ystävättäriä he aikoivat tavata ja tapasivat. Jos fantasiakirjailija muuten sopisi kuvaan, mutta kirja ei pääsekään kiiltäväsivuisten lehtien palstoille, hän voi kokea jäävänsä muiden, menestyvämpien varjoon.

Jopa minä koen itseni ulkopuoliseksi mekkojutuissa. En koskaan keksinyt mitään sanottavaa niihin mekkopäivityksiin, enkä ole edes mies.

On vielä yksi huomio, jonka olen tehnyt fantasian sukupuolijaosta. Perjantaina kävin Kirotun maan ritari -teoksen (Erkka Leppänen ja Petri Hiltunen) julkistamistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Viimeistään Petrin kertoessa Jaconian saagasta tajusin, että kyllähän miehet kirjoittavat ja julkaisevat fantasiaa, jopa miekka & magiaa, koko ajan. Ville Vuorela ja Erkka Leppänen, muiden muassa, ovat kirjoittaneet novelleja Hiltusen kehittämään Jaconia-maailmaan. Petri Hiltunen itse tekee praedoreista uutta sarjakuva-albumia. Mike Pohjola, Vuorela ja Miska Fredman julkaisevat roolipelejä. Fantasia on fantasiaa, vaikka se ei ilmestyisikään romaanimuodossa vaan sarjakuvana tai roolipelinä.

Veikkaan, että kortti- ja pöytäroolipelaajien, tietokonepelien sekä figuuripelien harrastajista edelleen suuri osa on miehiä. Hekin harrastavat fantasiaa, vaikka eivät lukisi niin paljon kirjoja.

Mitä väliä on sillä, kuka fantasiaa kirjoittaa? Minulle henkilökohtaisesti on sama, onko lukemani fantasiakirjan kirjoittanut mies, nainen vai örkki. Fantasiaa lukevat hyvin erilaiset lukijat ikään ja ulkomuotoon katsomatta. Jos jokin ryhmä aliedustettuna tekijöiden keskuudessa, herää kysymys, miksi.

Kaikkea kuitenkin löytyy, kun vain osaa katsoa.

Joskus menneinä vuosikymmeninä korkeakirjallinen norsunluutorni oli suhteellisen miehinen linnake. Nyt linnake on huonosti vartioitu, kun ihmiset lukevat yhä vähemmän ja ovat siirtyneet muiden viihteen muotojen pariin. Tv-sarjojen katsomisesta on tullut salonkikelpoista. Game of Thrones -sarjaa voivat seurata sellaisetkin, jotka omien sanojensa mukaan eivät ikinä koskisi fantasiakirjaan. Fantasiaan vaadittiin pitkään toiminnallisia naispäähenkilöitä, ja nyt heitä on saatu. Scifin ja fantasian kirjoittaminen ja julkaiseminen on monimuotoista ja vireää. On kaupallisia- ja pienkustantamoja, mies- ja naistekijöitä. Jos haluaa välttämättä nähdä epätasa-arvoisen taiteenalan, kannattaa vilkaista vaikka elokuvapuolelle.

Ehkä kaikki palautuu lopulta siihen, että toisille annetaan kauhalla, toisille lusikalla: huomiota, lehtiarvosteluja, kuvaustilaisuuksia. Niin se vaan on: toiset juovat sampanjaa VIP-alueella, toiset kaljaa festarialueen ulkopuolella. Pääasia, että on alkoholia hyvä meininki.

Julkaise säännöllisesti, juhli harvoin

Ja kylläpäs sattuikin heti eilisen bloggauksen perään, että taiteilijan tienestit ovat tapetilla. Nimittäin kirjailijan tienuu. Kultakuume-ohjelmassa vierailivat Juha-Pekka Koskinen, Virpi Hämeen-Anttila, Johanna Venho ja Maaria Ylikangas (ohjelma on kuultavissa Areenassa).

Kirja-alan vaikeuksista sekä kirjailijan työstä ja toimeentulosta on puhuttu viime aikoina niin paljon (esimerkiksi palkkioista ja kirjamyynnistä), että ohjelmassa ei varsinaisesti ilmennyt mitään uutta, mutta hyviä näkökulmia siinä oli. JP Koskinen havainnollisti omalta osaltaan kirjailijan tulojen sirpalemaisuutta ja kausiluonteisuutta. Hän piti vuoden ajan blogia, johon päivitti joka kuukausi tavoitteen ja kertyneen summan. Itsekin seurasin hänen kirjoituksiaan viime vuonna. Kirjailijan työssä ongelmallista on se, että varsinaisen työn aikana, siis silloin kun kirja ei ole vielä ilmestynyt, rahaa ei tule välttämättä mistään.

Kirjailijan talous on lippulappuja ja silppua.

Lainauskorvauksista, kirjastoapurahoista ja kirjamyynnistä käytävä keskustelu paljastaa, että parhaiten pärjää säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Itseänikin on alkanut hirvittää, miten kauan on vierähtänyt edellisen romaanin ilmestymisesta (Linnunpaino 2012). Tuleva, tai pitäisikö sanoa uusi romaani Syyskuun jumalat on hyvässä vaiheessa, mutta ei se vielä valmis ole. Sen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuoden syyskuussa (yllätys), mutta aina on (onneksi koko ajan pienenevä) riski, että teos ei valmistu ennen sitä tai tulee muita mutkia matkaan.

Kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtajana Johanna Venho korosti apurahojen merkitystä ja ihmetteli vähän sitäkin, miksi ne JP:n seurantablogista oli jätetty pois. Apurahat ovat itsellenikin olleet merkittävä tulonlähde, mutta vasta jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä johtuu siitä, että apuraha on aina harkinnanvarainen eli sen varaan ei voi laskea, toisin kuin opetuskeikkojen tai juttupalkkioiden. Ymmärrän JP:n ratkaisun: jos tavoitteena on suunnitella omaa taloutta, ei siihen voi laskea mukaan arpajaisvoittoja.

Lainauskorvauksiin on tänä vuonna saatu korotus, mikä on hieno saavutus Sanastolle ja kaikille, jotka ovat kampanjoineet sen puolesta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lastenkirjallisuuden kääntäminen voittavat, mikä on hieno asia, koska nämä lajit ovat monesti muutoin aliarvostettuja. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas huomautti ansiokkaasti, että runoilijat eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä, koska runouden yleisö on Suomessa niin pieni. Hänen mukaansa kannattaisikin parantaa taiteilijoiden ja itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja siirtyä perustulomalliin.

Virpi Hämeen-Anttila muistutti, miten tärkeää pienellä kielialueella on huolehtia kansallisesta kielestä ja kulttuurista ja toivoikin, että valtiovalta suhtautuisi suopeammin kirjallisuuteen. Hän väläytti kirjallisuuden arvonlisäveron poistamista. Monessa maassa näin onkin. Miellyttävää ja sivistynyttä Hämeen-Anttilaa on aina mukava kuunnella.

Suomalaiset kirjailijat ovat vaatimattomia. Valitettavasti niin on myös suomalainen markkinointi. JP Koskinen toivoi erityisesti, että kirjakaupat pitäisivät hyllyssään laajempaa valikoimaa. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kirjoitti samasta asiasta viikolla, kun hänen syksyllä ilmestynyttä Yksin-romaaniaan ei löytynyt kirjakauppojen valikoimista. Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, että näistä asioista pitäisi puhua enemmän, muistuttaa apurahojen merkityksestä kirjailijalle, olla ylpeitä ja suomalaisia. En tiedä, sulkevatko nämä kaksi asiaa toisensa pois. Tuntuu, että parempi omanarvontunto auttaisi olemaan vihaamatta kaikkea ulkopuolelta tulevaa, mutta tämä on eri keskustelu.

Suomalainen kirjallisuus on erikoinen lumihiutale siinä, että pienen kielialueen pienillä painoksilla kirjailijan on vaikea elää pelkillä myyntituloilla. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa keskimääräinen rojaltiennakko on 30 000 dollaria, joskaan kuusinumeroiset ennakot eivät ole tavattomia.* Kuitenkin keskustelijat muistuttivat, että monilla muilla taiteenaloilla tulot ovat vielä huonompia. Kirjailijana voi kohtuullisen varmasti elää Suomenmaassa, kun muistaa täydentää tienestiään muilla kirjallisilla töillä. Omasta puolestani iloitsen, että olen tullut uskaltautuneeksi myös tietokirjoittamisen puolelle.

(* Mihin muuten kuusinumeroinenkin ennakko valuu? Se voi olla alimmillaan 100 000 dollaria. Siitä menee agentin palkkio, esimerkiksi 15 prosenttia. Sitten verot. Sitten sairausvakuutus. Kirjan kirjoittaminen kestää vaikkapa kaksi vuotta ja kolme vuotta menee, että sen saa julkaistua. Eli viidelle vuodelle jaettuna summa ei välttämättä riitä edes yhden aikuisen elämiseen Yhdysvalloissa. Apurahoja ei ole. Terveisiä ja selkääntaputukset jenkkikollegoille.)