Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.
Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.
Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.
Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.
Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.
Pari kommenttia:
- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.
- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.
- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.
Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen
No comments:
Post a Comment