Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?