Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.

Olivian ongelma

Lemppari-naistenlehteni Olivian omistajayhtiö Aller ilmoitti yt-neuvotteluista viime viikolla. Kolmen printtilehden, näiden joukossa Olivia, lakkauttamista suunnitellaan. Allerille jää Suomi24 ja Seiska. Kehitys on ihan ymmärrettävä, mainosrahat ovat tiukassa ja lukijoiden ajasta kilpailevat muut ajanviettotavat, etenkin sosiaalinen media. Monilla lukijoilla ei sitä paitsi vain ole varaa ostaa mitään ylimääräistä.

Uutinen iski yllättävän kipeästi. Minulla on kaksijakoinen suhde Oliviaan samoin kuin muutamaan muuhun saman genren lehteen. Toisaalta ostan niitä innokkaasti, toisaalta joudun usein pettymään. Sitten unohdan pettymykseni ja ostan uudelleen.

Mikä naistelehdissä on hyvää

Monesti juuri Oliviassa on juuri minun hermooni iskeviä, ajankohtaisia ja hyvin toimitettuja juttuja. On niitä silloin tällöin Trendissäkin, ei siinä mitään, mutta jälkimmäisestä tulee väkisin mielikuva, että se on vähän nuoremmille tarkoitettu.

Toukokuun Olivia tarttui esimerkiksi aiheeseen, josta en ole nähnyt isommin kirjoitettavan missään muualla: kuudessa vuodessa työmarkkinoiden ulkopuolelle on häipynyt 20 000 kolmekymppistä, siis parhaassa työiässä olevaa naista. Siis ei työttömäksi työnhakijaksi, vaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Mitä he siellä tekevät, mikä työmarkkinoissa on vikana, kun nämä naiset eivät ole pyrkimässä sinne?

Muitakin hyviä, "vakavia" juttuja oli, kuten ihan tarpeellinen muistutus roolileikkien ja palkkaeron välisestä yhdeydestä, ja juttua ruandalaisesta sotapakolaisesta jota en vielä edes lukenut.

Ostan irtonumeroita, koska joka kuukausi otsikot eivät puhuttele. Tämä on väistämätöntä, jos lehti haluaa käsitellä monipuolisesti eri aiheita niin ne eivät iske kaikkiin lukijoihin. Sain Imagen lahjatilauksen (kyllä, Image on naistenlehti) joitakin vuosia sitten ja siinä vaiheesta viimeistään huomasi, että joka kuukausi ei todellakaan löytynyt luettavaa.

Irtonumero-ostaja poimii naistenlehdet tarjouksesta.

Mikä niissä on huonoa

Naistelehdessä on ilmeisesti oltava muoti- ja kauneusjuttuja, muuten se ei olisi naistenlehti. Selaan ne läpi, kun luen lehdestä artikkeleita. En ole 33-vuotisen naisenelämäni aikana onnistunut kiinnostumaan muodista muuten kuin satunnaisesti akateemisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa miettiä, miten muoti kuvastaa esimerkiksi naisen asemaa yhteiskunnassa eri aikoina. Tavallisesti suhtaudunkin muotiin ja vaatteisiin neutraalisti. Näillä leveysastella ihmisen nyt on pakko pukea jotain ylleen ja tulee siinä sivussa viestineeksi samalla itsestään ja persoonastaan.

Kauneussivujen lukeminen sen sijaan saa minut raivon valtaan. Olen lukenut Anna Perhon kirjasta, että kosmetiikka antaa mielihyväimpulsseja. Yrityksistä huolimatta en ole onnistunut sisäistämään tätäkään oppia. Kun luen lehdestä, että "poskipunan paikka on vaihtunut aurinkopuuterin perinteiselle paikalle", minun tekee mieli repiä koko poskiluut irti päästä. Kun luen, että "mitä hienojakoisempi puna, sen trendikkäämpi jälki", tekee mieli työntää koko naissukupuoli ikkunasta ulos ja hypätä itse perässä. Miesasiamiehet valittavat, että feministien mielestä pitäisi tuntea syyllisyyttä koko sukupuolen törttöilyistä. Kyllä sitä tuntevat naisetkin.

Miksi minä ostan tätä typerää roskaa? Miksi haluan ostaa kiiltäväsivuisen naistenlehden kaupan telineestä? Koska haluan. Koska se on minun omaa aikaani. Oma valinta.

Mutta usein jätän myös ostamatta. Haluaisin ajankohtaiset artikkelit, mutta en jaksa muotia. Vähän samasta syystä en pysty myöskään siirtämään blogia täältä kämäisestä Bloggerista esimerkiksi Lilyn trendikkäälle alustalle. Ei vaan pysty.

Enkä nyt edes ota tarkasteluun naistenlehtiä, joita ei ole (vissiin) suunnattu minulle. Paitsi että Sanomalta tekisi mieli kysyä, miten Gloria voi porskuttaa vuosikymmenestä toiseen. Siinä ei ole koskaan mitään luettavaa.

Kinkkinen printtimedia

Olen tällä hetkellä lähimmistä kavereistani varmaan ainoa, joka tilaa seitsenpäiväistä sanomalehteä. Se maksaa vähän yli euron päivässä ja painettu kaadetuille metsille, mutta elämä nyt vain olisi niin pirun köyhää ja ankeaa ilman sanomalehteä aamiaispöydässä. Jopa seitsenvuotias penskani lukee sitä joka aamu, nimittäin sarjakuvat.

Voisihan sitä toki jättäytyä Facebookin uutisvirran kaveripulan valikoimien uutislinkkien varaan. Tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei.

Kauneussivuista puheen ollen, onhan toki niinkin, että sanomalehdessä on urheilusivut joita en niitäkään koskaan lue.

On myös se näkökulma olemassa, että alkuperäiseltä ammatiltani olen toimittaja, joskin tätä nykyä muistan sen lähinnä ammattiyhdistyksen maksuja maksellessa. Voi ajatella, että toimittajan asiana on lukea eri lehtiä. Tällä hetkellä meille tulee Hesari, minkä lisäksi minulle tulee Journalisti, Meidän Perhe, Maailman Kuvalehti ja lahjatilauksena Suomen Luonto, miehelle Kansan uutisten Viikkolehti, Sight & Sound, Kulttuurivihkot, Tähtivaeltaja ja Portti. Penskalle tulee Aku Ankan lahjatilaus.

En ole vapaan toimittajuuteni aikana kirjoittanut naistenlehteen, paitsi kerran Kotilieteen. Mutta soisin, omien ja kollegojen työmahdollisuuksien vuoksikin, että lukijat eivät unohtaisi printtimediaa. Kymmenekään Lilyn blogia ei korvaa hyvin toimitettua lehteä.

Toivottavasti Olivia jatkaa. Naistenlehtiä tarvitaan. Koska se nyt vain on vähän kuivaa sulkeutua kesämökillä lukemaan pelkkiä vanhoja Parnassoja.

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!

Lyhyt maakuntamatka ja ammattipohdintaa

Kirjoitan tätä eteläsavolaisen kirjailijan sohvalla. Isäntäväki kera lasten ja koiran hävisi jonnekin kuutamoiseen metsään paistamaan makkaraa. Jyväskylän keikka Lokaconissa oli lyhyt mutta antoisa. Vietin kaupungissa kaikkiaan reilun tunnin - junia kulki sikäli harmillisen harvakseltaan, että ehdin tapahtumaan vasta vähän ennen oman osuuteni alkua, ja sitten lähtikin jo autokyyti seuraavaan paikkaan. Lokaconissa Huomenna tuulet voimistuvat -esitystä oli kuuntelemassa väkeä salin täydeltä ja ehdimme virittää keskustelua mm. suomalaisen kirjallisuuden sisäänrakennetusta luonnonläheisyydestä, kovan scifin kaunokirjallisista tavoitteista (tai niiden puutteesta) sekä dystopiasta sukupolvikuvauksena.

Matkalukemisena junassa minulla oli marraskuun Olivia. Kirjallisuuteen keskittyvässä numerossa haastatellaan Stilton-toimiston agenttia Tiina Kristoffersonia. Hänen mukaansa Suomessa kirja-alalla kaikkien pitäisi nostaa kunnianhimon ja ammattimaisuuden tasoa, jotta pärjäisimme kansainvälisesti. Tulkitsen, että tämä koskee niin kirjailijoita, kustantamoita kuin foreign rights -osastojakin.

Kristoffersonin haastattelua on kiinnostavaa lukea spekulatiivisen fiktion lukijan - ja kirjoittajan - näkökulmasta. Suomessahan on kukoistava spekulatiivisen fiktion - tai Suomi-kumman - kirjoittajakenttä tälläkin hetkellä. Monet "kumman" kirjallisuuden kirjoittajat, kuten Johanna Sinisalo, Leena Krohn ja Emmi Itäranta, ovat menestyneet myös ulkomailla. Tähtien alla vihertää kuitenkin myös laaja ruohonjuuritaso, on monenlaista kirjoittajaa, osa heistä pitkän linjan kirjailijoita, osa vastikään oman teoksen julkaisseita ja osa lehdissä tai antologioissa julkaisevia novellisteja.

Olen aikaisemmin todennut, että verrattuna esimerkiksi ruotsalaisiin kollegoihin kotimaista kenttää leimaa tietty kotikutoisuus. Kun suomalaiset kirjailijat menevät sauna- tai kerhoiltaan, ruotsalaiset menevät kirjailijavierailuille tapaamaan lukijoita tai "faneja". Suomessa ainakaan spekulatiivisen fiktion lukijat eivät kirjailijan näkökulmasta ole kovin helposti faneja - piirit ovat pienet ja lähes kaikki tekevät kaikkea, järjestävät tapahtumia tai osallistuvat niihin. Kun on käynyt toisten scififanien kanssa saunailloissa kymmenen vuotta, olisi scifikirjailijalta kummallista ehdottaa ykskaks, että ryhtykääpä te minun faneikseni.

En tiedä, onko tilanne sama muissa genre- tai kirjallisuusympyröissä, ehkä on.

Suurin osa genrekirjoittajista on ensin genren lukijoita ja sitä kautta moni on aikanaan siirtynyt luontevasti osaksi fandomia, tai mafiaa (jos näin halutaan), tai "perhettä". Perhe suojelee ja tukee, mutta jokaisessa perheyhteisössä on myös omat huonot puolensa. Tiiviissä ryhmässä vaikuttaa aina tietty ryhmäkoheesio tai konformismi, joka voi vaikuttaa siihen, että tehdään vähän samanlaisia juttuja tai keksitään samat asiat. Uusi näkökulma tai lähestymistapa voi jäädä löytymättä, jos kirjoittaja ei ota tarpeeksi etäisyyttä harrastajapiireihin.

Eri asia sitten, kannattaako muuttaa omaa toimintaansa sen vuoksi, minkä arvelee toimivan väylänä suuren yleisön tietoisuuteen. Reilu viikko sitten kun olin sairaana, vannoin sängyn pohjalta, että kunhan tästä tokenen ja pääsen töihin käsiksi niin vähintään mullistan sähköisen pienjulkaisemisen, valloitan englanninkieliset markkinat ja kirjoitan 12-osaisen fantasiasarjan siinä sivussa. Nyt kun olen toipunut, olen palannut tutulle paikalleni sohvalle juoruamaan Facebookissa ja katsomaan Kirjavaa joukkoa.

Kustantamisen murros on aiheuttanut sen, että meikäläisetkin kirjailijat joutuvat miettimään uusia ansaitsemisen tapoja, mikäli mielivät jatkaa edes osa-aikaisina kirjoittajina. Itselläni on ihan sama tilanne. Aivokapasiteettia kuluu jatkuvaan kelaamiseen, mitä kannattaisi tehdä - kehittää osuuskunnan myyntiä tai markkinointia, tai ehkä sittenkin satsata luovan kirjoittamisen opettamiseen, pääsisin kuuntelemaan entistä enemmän omaa ääntäni.

Vaihtoehtojen vatvominen on sikäli turhaa, että loppujen lopuksi mikään ei "kannata". Totuus on, että sekä viestinnän että kulttuurin alalla rahakkaat työtilaisuudet ovat kiven alla, sitä ei muuta oman asenteen korjaaminen sen enempää kuin murehtiminenkaan. Viisainta on tässä tilanteessa vain keskittyä tekemään työnsä, ja tehdä se hyvin. Olla koko ajan vilkuilematta, mitä vieruskaveri tekee.

Maanantaina palaan arkeen ja romaanin pariin, ja rehellisesti voin sanoa ettei ole mitään, mitä tekisin mieluummin.

Kirjaston aulassa ekologisesta aiheesta kauniisti muistutti Essi Seppälän taideteos. Kuva: Saara Henriksson

Asiaa pornosta, ei-kenellekään

Nyt-liitteen kolumnissaan toimittaja Tuomas Enbuske käsittelee varsinaisesti pornon ja netinkäyttöön liittyvää moralismia, mutta takerrunpa tässä nyt Enbusken käsitykseen pornon kulutuksesta ylipäätään kun alkoi sen verran harmittaa. Kolumnin mukaan vain miehet katsovat pornoa, mutta sitä tekevätkin sitten kaikki miehet: myös isäsi, enosi ja appiukkosi.

En pysty täysin seuraamaan kolumnistin ajatuksenjuoksua, mutta olen löytävinäni asetelmalle seuraavan perustelun: Enbusken hataran empirian mukaan miehet katsovat pornoa, kun naiset puolestaan katsovat romanttisia komedioita.

Tavallaan Enbusken ajattelu on hyvin suoraviivaista. Moderni länsimainen kapitalismi on ratkaissut miesten kokeman puutteen ongelman. Naiset puolestaan eivät koe puutetta, joten ongelmaa ei ole. Kukaan nainen ei myöskään katso pornoa. (Pornoahan lisäksi tunnetusti vain katsotaan, viis eroottisen buumin aloittaneesta 50 Shades -kirjasarjasta ja muista rasittavista ilmiöistä.)

En oikein saa kiinni siitä, kenelle kolumni on tarkoitettu. Jos siinä puhutellaan miehiä, on varmaan turha sanoa, että he kaikki katsovat pornoa. Koska kai he sen tietävät jos he sitä katsovatkin. Jos kolumni on suunnattu naisille, sitä ei ainakaan suoraan sanota. Paitsi että mainitaanhan siinä kolumnissa naiset: "Maat, joissa pornografia on laitonta, ovat naisille aika karmeita paikkoja."

Katsotaanpas, mitä tietoa Enbuske naisille pornosta välittää: pornoa katsovat miehet. Minulla herää epäilys, että Tuomas Enbuske ei ole katsonut itse pornoa, koska hän ei tiedä siitä mitään. Epäilen, että hän on valinnut raflaavan aiheen moralismia ja hysteriaa käsittelevään kirjoitukseensa, mutta unohtanut kiinnittää huomiota siihen, mitä itse asiassa tulee sanoneeksi.

Rajatessaan seksuaalisen turhautumisen kuuluvaksi pelkästään yksinäisten miesten kokemuspiiriin kuuluvaksi asiaksi sekä pornon ainoastaan visuaaliseksi, miehille jonkin puutteen korvaamiseen tarkoitetuksi viihteeksi Enbuske tulee itse asiassa toistaneeksi kaikkein väsyneintä moralistista väitettä minkä nyt tällä hetkellä pystyn keksimään: että seksuaalinen halu ja sen toteuttaminen ovat niin itsestään selvästi vain miehille kuuluvaa aluetta, että sitä ei tarvitse edes erikseen mainita.

Muutenkin olen sitä mieltä, että joskus toimittajan olisi hyvä olla ihan vain toimittaja, ei kolumnisti, "ajattelija", yhteiskunnallinen keskustelija. Varsinkaan, jos substanssi ei riitä tämän kummempaan.

Eli mitä sitten itse ajattelin tänään: Tuomas Enbuske on ihan vitun tyhmä.