Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Erilainen kirjasyksy 2/10: Isipappablues

Hippo Taatilan kepeä esikoinen listaa samastuttavasti pikkulasten vanhempien vaiheita. Kirjan alussa minä-kertoja on 28-vuotias kalliolainen, mainosalalla ja valinnan edessä. Hän aavistaa jo sen, minkä myöhempi havainto osoittaa todeksi: kun nainen haluaa laittautua raskaaksi, miehen vaihtoehtoina on myöntyä tahi "kestää mökötystä puoli vuotta, nukkua sohvalla ja käydä joka päivä jätehuoneessa vetämässä käteen". Kertoja uskoo hyvällä ja nuoren parin matka perheeksi voi alkaa.

Tarina etenee päiväkirjamaisten havaintojen varassa lapsen ruoansulatusta, allergioita, kuumeilua ja uhmakiukkua raportoiden. Taatilan tyyli ei ole kovin kaunokirjallinen, ennemmin se on jutusteleva tai nokkelan sanaileva kuin sosiaalisen median päivitykset. Parhaimmillaan havainnot tiivistävät sen mistä lifestyle-blogit tai kiiltäväsivuiset naistenlehdet vaikenevat: "Appivanhemmat osasivat kertoa, kenen leuka, poskipäät ja korvat tulokkaalla oli. Minä osasin juuri ja juuri todeta, että vauva oli nisäkäs, elossa ja reagoi valoon."

Välillä kerronnan huipentavat "it gets better" -tyyliset tiivistykset, jotka eivät sinänsä sovi tunnelmaan, mutta jotka ovat varmaan olleen tarpeen kirjoitusvaiheessa. Kertoja nostaa välillä päänsä tasaisen ryydyttävästä arjesta, jota paremmin ei voisi kuvata kuin seuraavasti: "Tuulenpieksämä väritön nurmi valmistautuu talven mittaiseen uneen. Olen sille kateellinen, saa paskiainen nukkua nämä kuukaudet."

Virkistävää vaihtelua viime vuosien perheeproosaan tarjoaa se, että kirjan Vaimo on 21-vuotias vauvaprojektin käynnistäessään. Minuakin vitutti aikanaan olla kaveripiirissä ensimmäinen, joka sai vauvan ja vituttaa vieläkin, kun silloiset uratikkaiden ensimmäisellä puolalla tungeksivat, nykyiset nelikymppiset sössöttävät Facebookissa luomusynnytyksistä. Myös tätä yksinäisyyttä Taatila kuvaa vakuuttavasti.

Kirjan loppupuolella koti-isä kuvaa tilannetta, jossa opintoja jatkava Vaimo viipyy harjoituksissa, opiskelijoiden illanvietoissa ja ryyppyreissuilla. Vanhemmuuden nollasummapeli konkretisoituu, kun toinen vanhemmista säilyttää sosiaalisen piirin kodin ulkopuolella ja toinen jää mittailemaan 45-neliöisen kaksion lattiaa. Vanhemmuuden ja parisuhteen vaikeista tunteista otetaan kiinni, mutta nopeasti ne myös unohtuvat, katoavat päivien virtaan.

Kenelle: Vanhemmuudesta kiinnostuneelle tai pikkulapsivuosien keskellä sinnittelevälle. Luetaan sohvalla maaten, mielellään selän alla leluja ja televisio auki luomassa autenttista tunnelmaa.

Hippo Taatila:
Isipappablues
Into 2014
238 s.
22 e

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.

Lyhyt maakuntamatka ja ammattipohdintaa

Kirjoitan tätä eteläsavolaisen kirjailijan sohvalla. Isäntäväki kera lasten ja koiran hävisi jonnekin kuutamoiseen metsään paistamaan makkaraa. Jyväskylän keikka Lokaconissa oli lyhyt mutta antoisa. Vietin kaupungissa kaikkiaan reilun tunnin - junia kulki sikäli harmillisen harvakseltaan, että ehdin tapahtumaan vasta vähän ennen oman osuuteni alkua, ja sitten lähtikin jo autokyyti seuraavaan paikkaan. Lokaconissa Huomenna tuulet voimistuvat -esitystä oli kuuntelemassa väkeä salin täydeltä ja ehdimme virittää keskustelua mm. suomalaisen kirjallisuuden sisäänrakennetusta luonnonläheisyydestä, kovan scifin kaunokirjallisista tavoitteista (tai niiden puutteesta) sekä dystopiasta sukupolvikuvauksena.

Matkalukemisena junassa minulla oli marraskuun Olivia. Kirjallisuuteen keskittyvässä numerossa haastatellaan Stilton-toimiston agenttia Tiina Kristoffersonia. Hänen mukaansa Suomessa kirja-alalla kaikkien pitäisi nostaa kunnianhimon ja ammattimaisuuden tasoa, jotta pärjäisimme kansainvälisesti. Tulkitsen, että tämä koskee niin kirjailijoita, kustantamoita kuin foreign rights -osastojakin.

Kristoffersonin haastattelua on kiinnostavaa lukea spekulatiivisen fiktion lukijan - ja kirjoittajan - näkökulmasta. Suomessahan on kukoistava spekulatiivisen fiktion - tai Suomi-kumman - kirjoittajakenttä tälläkin hetkellä. Monet "kumman" kirjallisuuden kirjoittajat, kuten Johanna Sinisalo, Leena Krohn ja Emmi Itäranta, ovat menestyneet myös ulkomailla. Tähtien alla vihertää kuitenkin myös laaja ruohonjuuritaso, on monenlaista kirjoittajaa, osa heistä pitkän linjan kirjailijoita, osa vastikään oman teoksen julkaisseita ja osa lehdissä tai antologioissa julkaisevia novellisteja.

Olen aikaisemmin todennut, että verrattuna esimerkiksi ruotsalaisiin kollegoihin kotimaista kenttää leimaa tietty kotikutoisuus. Kun suomalaiset kirjailijat menevät sauna- tai kerhoiltaan, ruotsalaiset menevät kirjailijavierailuille tapaamaan lukijoita tai "faneja". Suomessa ainakaan spekulatiivisen fiktion lukijat eivät kirjailijan näkökulmasta ole kovin helposti faneja - piirit ovat pienet ja lähes kaikki tekevät kaikkea, järjestävät tapahtumia tai osallistuvat niihin. Kun on käynyt toisten scififanien kanssa saunailloissa kymmenen vuotta, olisi scifikirjailijalta kummallista ehdottaa ykskaks, että ryhtykääpä te minun faneikseni.

En tiedä, onko tilanne sama muissa genre- tai kirjallisuusympyröissä, ehkä on.

Suurin osa genrekirjoittajista on ensin genren lukijoita ja sitä kautta moni on aikanaan siirtynyt luontevasti osaksi fandomia, tai mafiaa (jos näin halutaan), tai "perhettä". Perhe suojelee ja tukee, mutta jokaisessa perheyhteisössä on myös omat huonot puolensa. Tiiviissä ryhmässä vaikuttaa aina tietty ryhmäkoheesio tai konformismi, joka voi vaikuttaa siihen, että tehdään vähän samanlaisia juttuja tai keksitään samat asiat. Uusi näkökulma tai lähestymistapa voi jäädä löytymättä, jos kirjoittaja ei ota tarpeeksi etäisyyttä harrastajapiireihin.

Eri asia sitten, kannattaako muuttaa omaa toimintaansa sen vuoksi, minkä arvelee toimivan väylänä suuren yleisön tietoisuuteen. Reilu viikko sitten kun olin sairaana, vannoin sängyn pohjalta, että kunhan tästä tokenen ja pääsen töihin käsiksi niin vähintään mullistan sähköisen pienjulkaisemisen, valloitan englanninkieliset markkinat ja kirjoitan 12-osaisen fantasiasarjan siinä sivussa. Nyt kun olen toipunut, olen palannut tutulle paikalleni sohvalle juoruamaan Facebookissa ja katsomaan Kirjavaa joukkoa.

Kustantamisen murros on aiheuttanut sen, että meikäläisetkin kirjailijat joutuvat miettimään uusia ansaitsemisen tapoja, mikäli mielivät jatkaa edes osa-aikaisina kirjoittajina. Itselläni on ihan sama tilanne. Aivokapasiteettia kuluu jatkuvaan kelaamiseen, mitä kannattaisi tehdä - kehittää osuuskunnan myyntiä tai markkinointia, tai ehkä sittenkin satsata luovan kirjoittamisen opettamiseen, pääsisin kuuntelemaan entistä enemmän omaa ääntäni.

Vaihtoehtojen vatvominen on sikäli turhaa, että loppujen lopuksi mikään ei "kannata". Totuus on, että sekä viestinnän että kulttuurin alalla rahakkaat työtilaisuudet ovat kiven alla, sitä ei muuta oman asenteen korjaaminen sen enempää kuin murehtiminenkaan. Viisainta on tässä tilanteessa vain keskittyä tekemään työnsä, ja tehdä se hyvin. Olla koko ajan vilkuilematta, mitä vieruskaveri tekee.

Maanantaina palaan arkeen ja romaanin pariin, ja rehellisesti voin sanoa ettei ole mitään, mitä tekisin mieluummin.

Kirjaston aulassa ekologisesta aiheesta kauniisti muistutti Essi Seppälän taideteos. Kuva: Saara Henriksson

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.

Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.

Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?