Vanha merimies muistelee

Luin pääsiäislomalla Risto Isomäen muisteluteoksen Maailmanparantajan muistelmat. Risto Isomäki on suomalainen tieto-, tieteis- ja jännityskirjailija, jonka viimeisimmistä kaunokirjoista kannattaa mainita Viiden meren kansa (Into 2018). Maailmanparantajan muistelmien huomio keskittyy kehitysmaaliikkeen kamppailuihin ja voittoihin vuosina 1979–2004.

Tiedotusoppia opiskellut Isomäki on toiminut lähes koko työuransa vapaana kirjoittajana, mikä on mahdollistanut vapaan toiminnan eri aikoina ja joka puolella maailmaa. Kehitysmaa-aktivistien toiminnan tausta-ajatuksena oli kustannustehokkuus: jos oli mahdollista pienimmällä mahdollisella vaivalla saavuttaa maksimaalinen hyöty, kuten jakamalla kondomeja seksityöntekijöille intialaisella slummialueella, se kannatti tehdä. Nationalismi loistaa poissaolollaan, kun metsityshankkeita toteutetaan siellä, missä se on tehokkainta, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ovat ulkoministeriön kehitysapurahoja jakaneet virkamiehet mahtaneet ihmetellä, kun aktivistit ovat lähestyneet heitä mitä monenkirjavimmilla hankkeillaan vuosikymmenten aikana.

Yllättävän moni kuvailluista hankkeista on ollut erilaisia kansanterveysprojekteja. Suuri osa hankkeista, kuten Green Belt Movement, on ollut kehitysmaiden aktivistien omia aloitteita. Näissä suomalaisilla on ollut tukijan tai rahoittajan rooli. Osa on ollut suomalaisten aktivistien itse ideoimia. Väestönkasvun haittoja kehitysmaissa on pyritty torjumaan ennen kaikkea imeväis- ja lapsikuolleisuutta vähentämällä. Nimittäin oloissa, joissa merkittävä osa lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan, vanhemmat pyrkivät varmistamaan vanhuudenturvansa hankkimalla kuudesta kahdeksaan lasta.

Heikkoutena on tietysti ollut se, että hankkeiden tukeminen ja rahoitus on ollut kiinni poliittisille suhdanteille alttiista kehitysyhteistyövaroista. Ei toki kokonaan; minäkin muistan toissavuosikymmeneltä, miten aktiivisesti esim. ylioppilaskunnat olivat mukana, ja miten joka vuosi jäsenmaksun yhteydessä sai valita mieluisen lahjoituskohteen, oliko se nyt kolmesta vaihtoehdosta. "Metsää Mwanzaan" on jäänyt mieleen.

Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, tai asioita, joita en vain ollut tullut ajatelleeksi aikaisemmin. Kaikki tarinan sankarit eivät ole vain aktivisteja, vaan siellä on meppejä, lääkäreitä, dokumentaristeja ja muuta porukkaa. Moni tuttuja nimiä ja kasvoja.

Kuva: Globalisaatioaktivisteja Genevessä 1998 People’s Global Action -verkoston kokouksessa.

Ehdin olla entisen muotoisessa kehitysmaaliikkeessä periferisesti mukana 1990-luvun lopulla. Osallistuin lukiolaisena People's Global Actionin kokoukseen Genevessä. Nuorten luontoharrastus- ja ympäristöjärjestö Luonto-Liitto maksoi osan junalipusta kokoukseen, jonka kulusta kävin toiminnanjohtaja Tuomas Rantaselle (nykyään Voima Kustannus Oy:n kustannuspäällikkö) raportoimassa Perämiehenkadulla liiton toimistolla. Nykyisen kustantajan Jaana Airaksisen tapasin ensimmäisen kerran Ylikansalliset kuriin -ryhmän kokouksessa.

Myöhemmin päivystin muun muassa nuorisotyöllistettynä Turun Maailmankaupalla ja koodasin Suomen Vasudhaiva Kutumbakamin ensimmäiset verkkosivut alkeellisesti HTML:llä. Siinä Hanasaaren konferenssissakin, jota Eeva Ahtisaari suojeli, olin rekrytoituna konferenssiavustajana, koska siitä sai muutaman kolikon. Silloin ei ollut samassa merkityksessä nettiä, joten piti hengata oikeissa paikoissa, yleensä loputtomissa kokouksissa. Samalla syntyi kaikenlaista uutta, paljon ideoita, ystävyyssuhteita; ehkä eri ihmisten kanssa kuin jos olisin tutustunut heihin sosiaalisen median välityksellä.

Maailmanparantajan muistelmat piirtää kuvan sinnikäästä laaja-alaisesta, mutta myös kiivaasta ja lyhytjänteisestä persoonasta. Loputtoman tiedonjanoinen ja alati uutta etsivä Isomäki on joustavasti siirtynyt aihepiiristä ja hankkeesta toiseen. Tähän poukkoilevuuteen – ja järjestöjen koossa pitämisen kannalta välttämättömään mutta loputtomalta tuntuvaan ja turhauttavaan metatyöhön – itse pian "globalisaatioliikkeessä" väsähdin. Aina oli uusi verkosto ja aloite, joka oli maailman polttavin ja tärkein, enkä jaksanut pysyä kärryillä, kun oli opinnot suoritettavana ja ylipäätään elämässä muutakin. Aktivistin ihanne oli väsymätön työjuhta, mikä oli ja on epätervettä. Pitkällä aikavälillä vain sellainen liike kestää, johon voivat osallistua pienten lasten äidit, työssäkäyvät perheenisät ynnä muut, niin kuin Prosenttiliike.

Risto Isomäki on ollut Maan ystävienkin myöhemmän ilmastokampanjan kanssa vähän eri mieltä siitä, kannattaako panna paljon voimavaroja kansanvälisten ilmastokokousten seuraamiseen. Hän pelkäsi, että ympäristöjärjestöjen työntekijät ja aktivistit alkaisivat elää omissa kuplissaan. Edelleen hän muistuttaa, ettei meillä ole todellisia mahdollisuuksia estää ilmastokatastrofia, jos yritämme tehdä sen samalla tavalla kuin tähän asti: keskittymällä liikaa kansainväliseen tasoon ihmisiin vaikuttamisen ja huokeiden päästövähennysratkaisujen kustannuksella.

Kuva: Risto Isomäen kanssa tietokirjapaneelissa Helsingin Kirjamessuilla 2016. Keskellä kirjailija Tiina Raevaara.

Kirjan ainoa vika on, että se on liian lyhyt. Näitä tarinoita olisi mielellään lukenut lisää, eivät menestyksiä vaan myös epäonnistumisia. Niistäkin oppii. Sosiaalista mediaa Risto Isomäki ei koskaan oppinut käyttämään, eikä se ole mikään vahinko. Eri somealustat ovat demokratian kannalta myös haitallisia. Nykypäivän ilmastoahdistuneille Isomäellä ei riitä ymmärrystä, näiden kannattaisi hänen mukaansa tukea nuorten ilmastoliikettä ahdistumisen sijaan: "Älkää nyt pösilöt vielä menkö sinne arkkuun makaamaan kuin isomummot, arkussa ehtii kyllä lojua myöhemminkin."

Aina on toivoa.

Maailmanparantajan muistelmat on lukenut myös SK:n Karo Hämäläinen ja Kulttuuritoimituksen Pauli Välimäki

Risto Isomäki: Maailmanparantajan muistelmat. Into 2023. 300 s.

Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Etuoikeutettu, ite oot

Feminismistä on kuulemma tullut naistutkijoiden muiden-puolesta-puhumista tai kilpailuvaltti miesten kenkiin suurimpaan pörssiyhtiön haluaville menestyjille.* Olkoon niin. Minun näkökulmastani julkisuudessa käydään feminististä keskustelua lähinnä muutaman ahkeran kolumnistin kirjoituksissa tai helsinkiläisen mediapersoonan haastatteluissa, eikä heistä kenelläkään ole välttämättä tarjota substanssia käsittelemiinsä aiheisiin. Usein tarkoitus onkin vain keskustelun herättäminen, hyvä niin.

Pystyn samastumaan vahvasti asiastaan innostuneen aktivistin tunteisiin, kun hän oivaltaa, että näinhän tämä asia menee: jos jollekin ihmisryhmälle ei myönnetä käytännössä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin toiselle, se on syvästi epäoikeudenmukaista. Eri asia sitten, kuka asian huomioi ja mitä sille tehdään.

Marginaalissa on tilaa ja mahdollisuuksia tutkia valtasuhteita, mutta muuten en keksi mitään sinänsä väärää siitä, etteikö feminismi voisi olla valtavirtaistakin. Marginaalilla on paljon annettavaa, mutta luonteensa mukaisesti se myös vaalii itseään ulkopuolelta tulevilta "vääriltä" mielipiteiltä. Perus-Suomessa tarvitaan tietoa ja näkökulmia vähemmistöjen kokemuksista, mutta ei mielestäni entistä syvempää kuilua "valistuneiden oikeamielisten" ja "muiden" välille.

Laajennetaan keskustelua hieman feminismistä muuhun yhteiskunnalliseen- ja kulttuurikeskusteluun. On hyödyllistä tunnistaa oman aseman tuomat edut ja olla niistä kiitollinen. Usein etuoikeudet ovat kumulatiivisia: julkaisseena kirjailijana voin puhua kirjallisuudesta varmemmin kuin julkaisemattomana, noin esimerkiksi. Asiantuntemus tuo pääomaa, josta vasta-alkaja ei (vielä) pääse osalliseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun asemansa vakiinnuttanut keskustelija puhuu omasta kokemuksestaan, hänen tarkoituksensa on automaattisesti jyrätä alleen kentän laidalta tulevat kommentit.

Jos yksilön ominaisuuksista johdettu, etuoikeutettu asema tai privilegio omaksutaan lähtökohdaksi, se menettää pian analyyttinen merkityksensä: mikä tahansa ominaisuus voidaan tulkita privilegioksi tietyssä tilanteessa. Palatakseni feminismiin, privilegio muuttuu samanlaiseksi löysäksi käsitteeksi kuin tasa-arvo: sitä voidaan käyttää taktisesti vaan ei analyyttisesti.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Feministisessä keskustelussa muistutetaan aika ajoin, että vaikka henkilökohtainen on poliittista, se ei automaattisesti merkitse, että poliittinen olisi henkilökohtaista. Missään demokraattisessa ajattelukehyksessä rakenteellista ongelmaa ei voida pitää yksilön vikana, eikä yksilöä vastuullisena ongelmista, vaikka kuinka olisi valkoinen tai hetero tai mies. Toisaalta, jos ongelmat nähdään ainoastaan rakenteissa, kukaan ei ole lopulta vastuussa mistään. Koko valtakeskustelu pyörii tämän kysymyksen ympärillä: missä valta piilee? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, ei vaikka kanssakeskustelijan kuinka osoittaisi olevan vanhanaikainen ja väärässä.

(Muutenkin vierastan ajatusta feminismistä tyylikysymyksenä. Alakulttuuri on automaattisesti parempi kuin valtakulttuuri, palestiinahuivi kertoo puhtaammasta sielusta kuin tavallinen kaulaliina. Hohhoijaa.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensin kannattaisi heittää ajattelutapa, jonka mukaan "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Jos kanssakeskustelijan pahin synti on, että hän ei tunne uusimman muodin mukaista, suosittua terminologiaa tai teoreettista tulkintakehystä (queer, intersektionaalisuus, muut sukupuolentutkimuksen käsitteet jotka eivät sano yliopistoa käymättömälle juuri mitään) hän ei sen huomauttamisesta todennäköisesti "ota opikseen" vaan pikemminkin ärsyyntyy.

Toiseksi, kaikenlaiseen aktivismiin kuuluu ilmeisesti olennaisena osana viholliskuvien, todellisten tai kuviteltujen luominen. Näistä kannattaisi luopua. Ei ole kenenkään etu, jos yhden ryhmän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ei voida kirjoittaa ilman, että huomioidaan samanaikaisesti jokainen mahdollisesti alakynnessä oleva ryhmä.

*Tulva-lehti 3/2913

Taistelu murusista

Naisten oikeudet eivät ole sadassa vuodessa edistyneet riittävästi. Miksi naiset tyytyvät niin vähään?

Näihin pohdintoihin kirvoitti paitsi taannoinen kotihoito/päivähoitokeskustelu, myös Naisasialiitto Unionin piirissä tälläkin hetkellä käytävät keskustelut Naisasialiitto Unionin jäsenyyden avaamisesta sekä seksin ostokiellosta. Keskustelu on kiihkeää eikä aina kovin laadukasta. Tämäkään puheenvuoro ei ole laadukas, koska olen turhautunut ja vittuuntunut. Kirjotan sen kuitenkin, koska saanpahan se siten pois alta. Lupaan rakentavampia puheenvuoroja sitten tulevaisuudessa.

Naisten äänioikeus oli merkittävä saavutus, koska sen jälkeen naiset ovat osallistuneet yleiseen demokratiakehitykseen. Tämä on parantanut myös naisten asemaa erityisesti hyvinvointivaltiossa. * Kiitos siis ensimmäisen polven feministeille yleistä demokratiakehityksestä, mutta naisliikettä sinänsä tämä sukupolvi ei merkittävästi vienyt eteenpäin.

Perhekeskeisyys tekee karhunpalveluksen

Anu Siflverbergin ansiokkaassa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (24.3.) käsiteltiin kotihoidon tukea mahdollisena köyhyysloukkuna työikäisille naisille. Työpaikkojen, varsinkin mielekkäiden työpaikkojen puuttuminen on ilmiselvä vastaus, miksi edelleenkin nainen jää mielellään kotiin. Jostakin syystä se työpaikka kuitenkin usein löytyy, miehelle. Jos ongelma on työpaikkojen absoluuttinen puute, miksi sitten perheen isä pääsee töihin?

Ongelma on rakenteellinen, eli erityisesti tämän ikäisille naisille ei tahdo löytyä mielekkäitä työpaikkoja. Syy on joko työnantajien syrjivässä rekrytoinnissa, tai työpaikan liian alhaisessa palkassa (ei kannata mennä töihin, koska joutuisi maksamaan päivähoitomaksuja), tai ollaan kouluttauduttu alalle, jolla ei tällä hetkellä riitä töitä. Nämä kaikki ovat asioita, joihin voidaan poliittisella tai yhteiskunnallisella toiminnalla vaikuttaa.

Usein kotiin jäämistä ei edes viitsitä perustella työpaikan puuttumisella, vaan vedotaan lapsen parhaaseen, kiintymyssuhdeteoriaan, "meidän perheen yksilölliseen valintaan". Kuten 1800-luvulla, keskustelun perusteella osalle naisista tärkein kysymys on edelleen, mistä saada elättäjä itselleen. Oli elättäjä sitten mies (porvarilliset naiset) tai hyvinvointivaltio (vasemmistolaiset naiset).

Miksi naiset tyytyvät niin vähään, taistelemaan pöydältä putoavista murusista? Vaikka heidän pitäisi olla mukana kattamassa pöytää niin, että siitä riittäisi kaikille. Oikea vastaus on, että ovathan he mukana: työnantajina, päättäjinä, yrittäjinä. Mutta tämä ei auta naisliikettä. Päin vastoin, osalle naisliikkeen radikaaleista aktivisteista on ongelma, että naiset ottavat vastuuta nykyisessä systeemissä, kohoavat johtajiksi, jotta voisivat käskyttää muita. Pitäisi murtaa systeemi pala palalta. Ja sitten ollaan taas lähtökuopissa.

Kotihoidon tai päivähoidon valitseminen on sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, miten naisten taloudellista ja poliittista asemaa pystyttäisiin parantamaan. Vai kuvitteliko joku, että lapset eivät aikanaan kasvaisi aikuisiksi, meidän rakentamamme yhteiskunnan jäseniksi?

Sama koskee muita feministisessä keskustelussa esiintyviä perheeseen ja lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kun poliittiseksi kysymykseksi nostetaan joko "oikeus" synnyttää lääkkeellisesti tai ilman lääketieteen apua, ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tekee lapsia ylipäätään. Oli perheellä sitten taloudellisia tai sosiaalisia edellytyksiä lasten hankkimiseen tai ei. Koska totta kai hyvinvointivaltion lapsilla on oikeus toimeentuloon.

Mietin joskus, katsommeko me koulutetut hyvinvointivaltion naiset syntyneemme maailmaan vain lunastamaan meille annettuja lupauksia: saatte tietyn toimeentulon, niin monta lasta kuin haluatte, kaikki vapaudet ja oikeudet eikä teidän tarvitse koskaan kohdata kärsimystä. Ja jos kohtaamme kärsimystä, olemme uhreja. Mutta se ei mene niin. Yhtään kenellekään ei ole luvattu syntymässä, että hän ei joutuisi elämässään kärsimään.

Niinpä jos hankkii lapsia, voi joutua siihen tilanteeseen, että joutuukin kasvattamaan heidät yksin, ilman puolisoa. Sama koskee miehiä. Jos herra eroaa pikkuvaimosta ennen kuin lapsi on ehtinyt edes syntyä, voi olla niin, että lasta ei tapaakaan yhtä usein tai harvoin tai ylipäätään silloin, kun haluaisi. Voi joutua maksamaan elatusmaksua. Elämä on kovaa.

Queer eli "hei, me uhriudutaan"

Sloganin mukaan et ole uhri, jos muut ryhmät pyrkivät saamaan etuoikeuksia, joita sinulla jo ennestään on. Tällä tarkoitetaan esim. "miesaktivisteja", jotka valittavat, että tasa-arvo menee jo liian pitkälle. Valitettavasti joillakin queer-feministeiltä jää huomaamatta se, että he harrastavat ihan samaa. Nykyisessä keskustelussa kuka tahansa voi olla uhri. Siis joka vitun ikinen, mies tai nainen, jokainen joka seksuaalisen suuntautumisensa, vammansa, sukupuoli-identiteettinsä tai neurologisen epätyypillisyytensä vuoksi poikkeaa jollakin tavalla normista.

Toisen aallon feminismin aikaan miesten saattoi olla rasittavaa keskustella naisaktivistien kanssa, koska nainen pystyi joka tilanteessa esittämään itsensä patriarkaatin uhrina. Nykyään marginaalisuuteensa voi vedota melkeinpä kuka tahansa. Tärkeä keskustelu ja isot kysymykset liittyvät siihen, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan, käydä töissä, perustaa perhe, puhua suunsa puhtaaksi. Tulla ylipäätään kohdatuksi arvokkaana ihmisenä. Ongelma on, jos marginaalin halutaan määrittävän koko elämää ja kaikkia keskusteluja, koska se on tie, jolla ei ole loppua.

Sillä kun uhriposition omaksuu identiteetikseen, ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoista, ei mistään.

Uhrin ei tarvitse ottaa osaa rakentavaan keskusteluun. Ei, koska hän on uhri ja altavastaajan asemassa. Muut keskustelijat ovat "hegemonian" edustajia. Liian perhekeskeisiä homoja, liian perinteisiä naisia, liian reippaita vammaisia. Suostuvaisia yhteiskunnan pikku marionetteja. Näin marginaalit nostetaan keskiöön. Pasifismi tai toisen kunnioittaminen, ne ovat aivan liian vanhanaikaisia käsitteitä, nyt marssitaan marginaalista keskiöön keskisormet pystyssä. Uhrin ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoistaan, koska ne ovat ne muut, jotka sortavat häntä.

Queer-aktivistit kamppailevat myös "turvallisen tilan" puolesta. Turvallisinta on, jos olet itse vähän punk, marginaalia, vaihtoehtoinen. Vaihtoehtoisen tilan perustajat määräävät säännöt, joita muiden pitää heidän tilassaan, kahvilakekkereillä, elokuvanäytöksessä tai kokouksessa noudattaa. Jos et suostu, sinulle tehdään selväksi, että seuraavan kerran ei ole tulemista. Tällainen menettely on traagista etenkin pienemmissä kaupungeissa. Koska pahimmassa tapauksessa feministisestä aktivismista kiinnostunut mutta ei tarpeeksi kaveripiirin silmissä kunnostautunut henkilö suljetaan kokonaan ulkopuolelle.

Entäpä sitten?

Ihan ensiksi nainen tai naiseksi itsensä kokeva voisi yrittää arvostaa itseään. Tarkastella omia aikuisiällä tekemiään valintoja. Hyväksyä ne tehdyiksi, vaikka ei olisi tähänhetkiseen tilanteeseen niin tyytyväinenkään. Miettiä, miten voisi parantaa omaa asemaansa, mutta arvostaa itseään yhtä kaikki.

Tämän jälkeen on helpompi arvostaa toisia. Osallistua vaikkapa keskusteluun siitä, pitäisikö Naisunionin jäsenyys avata "ihan kaikille", tai naisten lisäksi miehille, miten asian haluaakaan ilmaista. Eikä haukkua niitä, jotka näkevät tai ajattelevat toisella tavalla. Voi osallistua keskusteluun seksin ostokiellosta ja arvostaa muita keskustelijoita ja heidän näkemyksiään.

Turvallisemman tilan periaatteet ovat oikein hyviä. Periaatteiden pitäisi koskea myös näitä edistyneempiä queer-aktivisteja: ei heidänkään pitäisi muutamasta väärästä sanavalinnasta tai suunnilleen toisten ihmisten ulkonäöstä olettaa, millaisia ihmisiä nämä ovat.

Ennen kaikkea pitäisi heitellä kiviä vasta sitten jos on itse synnitön. Valta-analyysi on hyvästä, mutta jotta keskustelu pääsisi myös etenemään, ei pitäisi koko ajan joutua palaamaan siihen kysymykseen, kuka nyt katsoo toista pitkin nenänvartta. Koska väheksyvä tai toiset sivuuttava käytös on synti, johon tällä hetkellä syyllistytään ihan joka puolelta, myös marginaalista.

Sanasto:
Ensimmäisen aallon feminismi. Esim. naisten äänioikeuskamppailu (tuolloin ei kuitenkaan käytetty sanaa feminismi).
Toisen aallon feminismi. Radikaali feminismi, joka nosti keskiöön naisen kokemuksen, usein myös naisen ruumiin.
Kolmannen aallon feminismi: feminismi, joka entistä enemmän ottaa huomioon ihonvärin, yhteiskuntaluokan ja seksuaalisuuden vaikutuksen yksilön asemaan

* Kuvitelkaapa tilannetta, jossa naisten äänioikeuskamppailua olisivat johtaneet 70-luvun feministiseparatistit. He olisivat perustaneet naisten (vaihtoehtoisesti lesbojen) parlamentin johonkin kommuuniin ja kansallisessa parlamentissa istuisivat edelleen vain miehet. Jos kamppailua olisivat johtaneet akateemiset kolmannen aallon feministit, he olisivat jääneet riitelemään keskenään siitä, kuka saa edustaa "naisia" tai kenen "kokemus" pääsee esiin, eikä äänioikeutta oltaisi saatu sittenkään.

Kirjoittaja on Unionin jäsen