Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.
Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.
Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.
Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.
Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.
Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.
Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.
Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.
"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*
Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.
* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.
** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.
Hännikäinen ei ole missään vaiheessa tuohtunut siitä hyvästä, että häntä kritisoidaan. Hän on monessakin yhteydessä tuonut ilmi, että on lähinnä ylpeä vihamiehistään ja suuresta vastustuksesta. Hännikäinen ei ole koskaan sanonut hänen arvostelemisensa olevan sensuuria, joten sen väittäminen on joko ymmärtämättömyyttä tai tahallista väärinymmärtämistä.
ReplyDeleteSen sijaan tämä käsillä oleva tapaus on selvä merkki tiettyjen älykköjen sensuurimentaliteetista: koska Hännikäisen miepiteet ovat muka vaarallisia, he haluavat ajaa Hännikäisen marginaaliin, jossa kukaan ei häntä kuulisi. Hännikäinenkään ei väittänyt, että kukaan olisi vaatinut valtiollista ennakkosensuuria. Sensuuria on eri asteista ja mikä tässä keississä ilmeni, on vain tietyn mentaliteetin ilmeneminen. Nämä tiedostavat ihmiset haluaisivat estää Hännikäisen julkaisun millään näkyvällä areenalla ja jos voisivat, kieltäisivät sen. He ovat stallareiden henkisiä perillisiä, joille tarkoitus pyhittää keinot.
On kuvaavaa, että Hännikäisen reaktiota sanotaan "itkemiseksi" tai joksikin muuksi. Kuten sanoin, hän on kritisoijiinsa suhtautunut aina ylpeydellä, mutta poikkipuolinen sana tekeekin hänestä marisijan. Hän ei puuttunut kritiikkiin, vaan eräiden ihmisten ilmiselvään haluun puuttua hänen julkaisemiseensa. Julkaisu- ja sananvapaus eivät myöskänä ole mielekkäästi erotettavissa toisistaan, ilman toista ei kummallakaan tee mitään. Neuvostoliitossakin oli sananvapaus: piti vain tarkasti miettiä, missä ja kenelle sanansa osoitti.
Eikä ole väärin sanoa, että Suomessakin vallitsee valtiollinen ennakkosensuuri. Se kohdistuu kaikkiin "väärän" mielipiteen omaaviin ja varsinkin islamista väärän mielipiteen omaaviin. Jussi Halla-ahon oikeusmurha, Seppo Lehdon kahden vuoden tuomio vallanpitäjien rienaamisesta, Anu Palosaaren syyte videon linkkaamisesta sivuilleen, Mikko Ellilän ja Markus Janssonin syytteet kirjoituksistaan osoittavat, että Suomessa yritetään aktiivisesti tukahduttaa tiettyjä mielipiteitä. Valtionsyyttäjä Mika Illmannin oma lausunto Halla-ahon tuomion jälkeen osoittaa hyvin mistä tuulee: "uskon, että tässä määriteltiin rajat sille, kuinka paljon vallanpitäjiä saa arvostella". Se, miksi esimerkiksi Hännikäiseen ei ole viitsitty puuttua, on se että hänellä on tietty kirjailijuuden tuoma suoja; kirjailijoiden vapauteen ei samoissa määrin uskalleta puuttua, helpompaa on hiljentää vähemmän näkyvillä olevia bloggaajia.
Kiitos kommentista, Korppi. Olen ajatellut Timo Hännikäisen itse asemoivan itsensä marginaaliin, päätellen muun muassa hänen blogista nimestä "marginalia", mutta marginaali ja keskiö ovat kieltämättä näkökulmakysymyksiä ja riippuvat, mistä käsin asiaa katsotaan.
ReplyDelete