Saturday, October 9, 2010

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale)

Laitan kirjaesittelyn tänne, koska Leviathan kuuluu enemmän tämän blogin otsikon alle. Tämä kirja on aarre. Jos Philip Hoare ei olisi kirjoittanut sitä, minun olisi pitänyt kirjoittaa. Leviathan esittelee kaskelotin ja valaanpyynnin kulttuurihistoriaa Herman Melvillen jalanjäljissä. Kirjassa vieraillaan Nantucketissa Yhdysvalloissa, Iso-Britannian entisissä valaanpyyntisatamissa ja mm. Azoreilla. Volyymi on vakuuttavat 450 sivua ja sisältää tiukkaa esseististä asiaa aiheesta, josta on hämmästyttävän vähän kirjoitettu, siihen nähden miten tärkeä osa valaanpyynti oli teollistuvalle maailmalle. Pyörät pyörivät, valaanpääöljy piti ne rasvattuina.

Hoare on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Historiallisten lähteiden äärellä on käyty henkilökohtaisesti ja ammennettu syvältä. Moby Dick tulee käsitellyksi perusteellisesti ja perustellusti. Erityisen vaikuttunut olin jaksosta, jossa kuvailtiin Melvillen ja Nathaniel Hawthornen ystävyyttä sekä sitä, miten miehet vaikuttivat toistensa elämään ja tuotantoon. Kirja on kaunis myös ulkoasultaan, pidän kovasti vanhoista valasta esittävistä piirroksista. Teettäisin sellaisesta tatuoinnin, jos en olisi niin nynny.

Tekstistä paistaa läpi Hoaren intohimo ja tiedonhalu. Hän myös ymmärtää kohdettaan. 1800-luvulla valaanpyytäjä oli romanttinen sankari, joka palasi mereltä yltäkylläisen saaliin kanssa, tai tuhoutui yrittäessään. Valasöljy oli kallisarvoista. Sitä käytettiin lubrikanttina, polttoaineena ja yleensä rasvana. "Valaanluuta" eli hetuloita taivutettiin korsettien tueksi, ambra oli ruhtinaiden suosima kallis hajuste.

1900-luvulle tultaessa valaanpyynti oli itse muuttunut teollisuudeksi, joka pyyhkäisi suuret valaat kokonaan tai melkein sukupuuttoon. Tässä vaiheessa valas oli muuttunut bulkkituotteeksi. Sitä käytettiin mm. lemmikkieläinten ruoaksi, margariinin ainesosana ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena. Valaanpyynnin huippuvuonna 1965 pyydettiin lähes 72 500 valasta, enemmän kuin kultakauden laivastot saivat saaliikseen koko vuosisadassa.

Valaista itsestään kerrotaan enemmän kulttuurin, kirjallisuuden ja anekdoottien kautta kuin luonnontieteen näkökulmasta. Valaslajeista annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että jatkoluettavan etsiminen helpottuu. Kannattaa muuten huomata, että latinankielinen lajinnimi on hyvä tarkistaa ennen suoraa käännöstä englannista - esimerkiksi grönlanninvalas ja Greenland Whale tarkoittavat eri lajeja. Ennen kaikkea Hoare onnistuu osoittamaan, miten vähän valaista tiedämme, vaikka olemme pyytäneet niitä niin paljon.

Alaskan inuit-heimot pyytävät vuosittain muutamia grönlanninvalaita osana perinteistä elämäntapaansa. Näistä yksilöistä on löydetty ammuksia, jotka ovat osuneet niihin, kun ne ovat olleet nuoria. Vuoden 1981 jälkeen on löydetty kuusi kivestä tai luusta tehtyä harppuunankärkeä. Inuit eivät tunnistaneet näitä aseita, sillä he ovat käyttäneet metalliharppuunoita 1870-luvulta lähtien. Kudos- ja radiohiilitutkimuksissa on pystytty päättelemään 135-180 ja jopa 211 vuotta vanhojen valasyksilöiden iät. Sitä alkaa miettiä, miten vanhoja valaita arktisen alueen jäälauttojen alla oikein asustaa. Ne ovat eläneet vanhemmiksi kuin vainoajansa.

Kaupallinen valaanpyynti näyttäytyy kirjassa menneen maailman ilmiönä. Menneeseen se toivottavasti pian painuukin. Hoaren kanta asiaan tulee parhaiten perustelluksi siinä huolellisessa ja mieleenpainuvassa työssä, jonka hän on laatinut.

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale). Fourth Estate 2008. Lontoo.

Syksyn 2010 käsikirjoitus

Aloitin graduseminaarin. Toistaiseksi hallitseva tunne on toivottomuus, vaikka käyn mainiossa naistutkimusseminaarissa siinä rinnalla. Tutkimuskysymyksen asettaminen ja aiheen rajaaminen tuntuvat vaikealta. Aiheeni liittyy poliittiseen retoriikkaan, se oli antiikissa ja keskiajalla oma oppiaineensa, pitäisi perehtyä varmaan siihenkin. Aiemmasta kokemuksesta olen huomannut, että aivokapasiteetti kasvaa, kun vähän vaivaa päätään. Keskittymiskykyni vain tuntuu olevan tiessään.

Lapsi on aloittanut osa-aikaisen päivähoidon kotimme viereisessä talossa, se on hyvin kätevää. Työaikaa säästyy, kun ei tarvitse matkustaa, ja toisaalta lapsen ei tarvitse olla niin pitkiä päiviä hoidossa. Lapsen tuleva huone on toistaiseksi minun työhuoneeni, olen kasannut tänne yliopiston kirjastosta lainaamani lähdeteokset, käsikirjastoni, arkiston, vanhat Kosmarit jne. Kirjoitan myös parin kaverin kanssa käytännöllistä tietokirjaa ekologisesta kodinhoidosta. Projekti on edennyt verkkaisesti, mutta sen tekeminen on ollut myös hauskaa. Etsimme teokselle tällä hetkellä kustantajaa.

Ennen kaikkea editoin romaanikäsikirjoitusta julkaistavaksi keväällä. Romaani käsittelee tämän blogin otsikkoaihetta: saavuttamattoman kohteen metsästystä ja valaita siinä sivussa. Romaani on sama, jota työstin Orivedellä Wihurin säätiön rahoittamalla Kohti mestaruutta -kurssilla. Kustantaja on pieni helsinkiläinen pulju, paljastan nimen kunhan kustannussopimus on allekirjoitettu. Harrastajakirjoittamisesta romaanin työstäminen eroaa lähinnä siinä, että nyt minulla on kustannustoimittaja. Stephen Kingin sanoin: kirjoittaminen on inhimillistä, toimittaminen jumalallista.

Iltaisin, kun kirjoittaminen tai lukeminen eivät ole sujuneet (tai projektien välillä vaihtaminen riittänyt kokoamaan ajatuksia) olen neulonut sukkia, tuijottanut 60-luvun vanhaa Star Trek sarjaa (feminististä tekstintutkimusta varten, totta kai...), kuunnellut Lady Gagaa ja soittanut pianoa. Asumme aivan Kalevan keskuspuiston vieressä, lapsen kanssa pääsee sinne ulkoilemaan heti alaovelta.

Kuvateksti: Lapsi järsii romaanikässäriä

Friday, October 8, 2010

Kirppisprojekti

Vuokrasin kaverin kanssa pöydän itsepalvelukirppikseltä neljäksi viikoksi. Kannoin sinne kassikaupalla pieniä lastenvaatteita ja tarvikkeita, kummallisia koristeita ja kaikenlaista roinaa. "Hoidimme" pöytää hyvin, kävimme järjestämässä ja täydentämässä sitä miltei päivittäin. Voittoa tuli hieman, mutta se ei voi kirppismyynnissä ollä pääasia. Tuntipalkoille ei pääse, kun laskee vaivannäön mukaan. Itsepalvelukirppisten korkeat pöytävuokrat yleensä myös huolehtivat siitä.

Kirppisprojektilla oli muitakin vaikutuksia kuin suora roinan määrän väheneminen kaapeissa. Esineitä päätyi kaappien kätköistä paitsi myyntipöydälle, myös omaan kotiin esille ja ihailtavaksi. Raivasimme asuntomme kellarikomerosta putkiremontin tieltä isoja, kannellisia Riihimäen Lasin purkkeja. Ne ehtivät viettää puoli vuotta tyhjän panttina kaapissa ennen kirpparipöydän vuokraamista. Isoimmista (lue: epäkäytännöllisimmistä) pyyhin pölyt ja vein kirppikselle, pienemmät täytin yrttiteesekoituksella ja laitoin esille.

Saimme Markun serkulta käytännölliset teräskattilat, joten ajattelin viedä myös vanhat emalikattilat pois. Ne eivät olleet aivan priimaa, kattila oli lommoinen ja kasarista hukkunut kansi. Tajusin kuitenkin kurkata pohjaa, jossa luki Finel, Arabia. Kalakattila löytyi helposti netistä, se on Esteri Tomulan Neptun-sarjaa, tässä kuvassa. En raaskinut viedä sitä kirppikselle, mutta epäkäytännöllisenä se pääsi hyllylle koristeeksi, oikeutetulle paikalleen.

Täysin tavaroista eroon pääseminen ei siis onnistunut, mutta keittiöstä alkaa pikku hiljaa tulla viihtyisämpi. Mikä parasta, esineet ja asetelmat näyttävät paremmilta, kun tasot eivät lainehdi rojua.