Thursday, December 22, 2016

Kuvapainotteinen katsaus menneeseen vuoteen


Tammikuun valoa Oxfordissa. Kuva: Saara Henriksson

Valitettavasti vuosi 2016 oli sellainen, että kohokohtia oli pakko kaivamalla kaivaa. Pariisin ilmastosopimus astui voimaan, jee. Muuten vuosi on ollut maailman tapahtumien puolesta synkkä. Ei siinä mitään, että kuuluisia ihmisiä on kuollut, mutta lähipiirissäkin on tapahtunut rivien harvenemista. Mutta ei uutisvuodesta 2016 sen enempää.


Kustantamisesta keskustelemassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla helmikuussa. Erkki Kiviniemi (vas.), Saara Henriksson, Markku Soikkeli (pj), Terhi Rannela ja Kimmo Jylhämö. Kuva: Hannu Peltonen

Minulle vuoden kohokohtia ovat olleet tieteiskulttuuritapahtumat Swecon kesäkuussa Tukholmassa sekä Finncon heinäkuussa Tampereella. Ensiksimainittu oli ensimmäinen ruotsalainen con, johon osallistuin, ja viihdyin mainiosti. Kunniavieraana oli suomalainen Maria Turtschaninoff. Osallistuin tapahtumaan myös panelistina, Jukka Halmeen vetämässä keskustelussa Nordic Fantasy.

Finnconissa olin mukana järjestäjänä. Ohjelmavastuun vuoksi ehkä saanut itse tapahtumasta vastaavasti niin paljon irti, mutta muutamakin kaveri on sanonut, että kovin con ikinä. Kunniavieraina olivat Jarper Fforde, Catherynne M. Valente sekä Anne Leinonen.


Finnconin kunniavieraita ja järjestelytoimikuntaa. Minä ilman kenkiä. Kuva: Kyuu Eturautti

Heinäkuussa osallistuin Kulttuuriyhdistys Korpin Ristiinassa järjestämälle elokuvakäsikirjoittamisen kurssille, jossa opettivat mainiot Jyrki Väisänen ja Joona Kivirinta. Aloin kirjoittaa tulevasta romaanistani elokuvakäsikirjoitusta ja kirjoitinkin jopa viisi liuskaa. Ehkä tulevina vuosina lisää!


Soudan vallihaudassa Kuressaaren linnoituksella. Kuva: M.G.Soikkeli

Vuosi 2016 oli ensimmäisten kertojen vuosi muutamalla muullakin saralla. Vuoden erikoisimpiin hankkeisiin kuului Barcelonan Euroconia varten tehty antologia Luces del norte. Antología de ciencia ficción finlandesa. Osuuskumman vahvuuteen kuuluvat Magdalena Hai ja Anne Leinonen toimittivat espanjankielisen kokoelman kotimaisista novelleista. Minulta oli kokoelmassa mukana novelli Gravidad perdida (suom. Painovoiman sieppaamat, kääntänyt Tanya Tynjälä). Itse en osallistunut Euroconiin, mutta kirjailijamme J.S.Meresmaa ja Magdalena Hai olivat paikalla.


Lämpimäiskappaleet. Kuva: Saara Henriksson

Julkaisin myös kauhunovellin. Shimo Suntilan toimittama kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista julkistettiin Finnconissa ja se sisältää viisitoista novellia erään kirotun kirjan eli Stepanin koodeksin vaiheista. Oma novellini on nimeltään Unkarilainen veljeskunta ja sijoittuu János Kádárin kommunistiseen Unkariin sekä Romaniaan.


Linnanneito Hämeen keskiaikaisilla markkinoilla. Kuva: Saara Henriksson

Muuten vuosi on vierähtänyt työn touhussa. Työstin tulevaa romaaniani sekä kodin raha-asioita käsittelevää tietokirjaa Aino-Maija Leinosen kanssa. Opetin myös luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa, Tampereen kesäyliopistossa, Mikkelin kirjoittajien scifi- ja fantasiakurssilla, Hopeantakojat-valmennuksessa sekä Näkövammaisten kulttuuripalvelun verkkokurssilla. Kirjoitin lausunnon Kulttuurivihkojen sekä Pirkkalaiskirjailijoiden arvostelupalveluiden kautta yhteensä neljästä käsikirjoituksesta.


Helsingin kirjamessuilla paneeli kauno- ja tietokirjoittamisen eroista ja yhtäläisyyksistä. Risto Isomäki (vas.), Tiina Raevaara, Saara Henriksson, Maija Haavisto ja Hanna Matilainen (pj). Kuva: Tarja Sipiläinen.

Kirjoitin kolme lehtijuttua Parnassoon sekä laadin kaksi kiertohaastattelua Kirjailija-lehteen: kirjailijasta oman tekstinsä äärellä sekä runoilijoista, jotka ovat julkaisseet proosaa. Julkaisin kolme uutta novellia: Valaanpyytäjän vaimoteoksessa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (0suuskumma), Unkarilainen veljeskunta teoksessa Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat) sekä Taivaallista musiikkia verkkolehti Usvassa (novellin voi lukea ilmaiseksi täältä).

Muuta vuoden varrelta:

- Valmistelin Salaista Projektia! En kerro, mikä se on, mutta siihen liittyvät enkelit!

- Istuin Osuuskumman johtoryhmässä epävirallisena talouspäällikkönä. Tänä vuonna osuuskunta julkaisi kaksitoista nimekettä eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

- Vuosi käynnistyi Lontoossa ja Oxfordissa, kesällä käytiin Tukholmassa sekä bussimatkailemassa Virossa (Tartossa ja Kuressaaressa). Mökillä Kuopiossa oltiin mahdollisuuksien mukaan.

- Esiinnyin ja edustin (lue: istuin Osuuskumman myyntipöydän takana) Elävän kirjallisuuden festivaalilla, Työväenkirjallisuuden päivässä, Helsingin kirjamessuilla, Sweconissa, Finnconissa, Pispalan kirjastotalolla ja Tulenkantajien kirjakaupalla. Osallistuin Usva-kirjoittajaleirille Mikkelissä heinäkuun lopussa ja siellähän oli taas mukavaa.

- Parhaat lukukokemukset tänä vuonna olivat Paul Ewenin Francis Plug: How To Be A Public Author ja Phyllis Rosen The Shelf (arvioni Goodreads-sivustolla täällä ja täällä). Kävin katsomassa kolme supersankarileffaa (miksi?), mutta vaikuttavin leffaelämys oli ehkä kuitenkin Kubo ja Samuraitarina.

- Kotimaisista kirjoista miellyttivät erityisesti Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat, Laura Gustafssonin Korpisoturi sekä Christine Thorelin esikoisromaani Liskon häntä.

Sellaista. En tänä vuonna saanut yhtään omaa kirjaa valmiiksi. Työpöydän takana istun ja haudon maailmanvalloitussuunnitelmia. Useimmiten olen kuitenkin pitänyt päivää onnistuneena, jos olen onnistunut varaamaan ajan kampaajalle.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta blogin lukijoille!

Thursday, December 1, 2016

Margaret Pennyn joulu

Koska kaikki palatte halusta tietää, miten meillä valmistaudutaan jouluun, tässäpä Margaret Pennyn vinkit leppoisan ja kiireettömän joulun viettoon:

Joulukalenteri

Ei yllätyspusseja lahjoineen tai elämyksineen, mutta lapsi pitää vanhemmille kestokalenteria, jossa on joka päivä pieni runo. Lapsella itsellään on halpa suklaakalenteri, aikuisilla myös Punaisen Ristin kuvakalenteri. Lisäksi Aku Ankan mukana tuli näköjään pieni mainoskalenteri.

Kortit

Ostan aina Unicefin joulukortteja, koska ne ovat kauniita ja niissä postimaksu on maksettu valmiiksi. Kortin mukaan tulee lapsen koulukuva sukulaisille, jotka näkevät häntä harvoin. Työtovereiden tai sidosryhmien joulukortteihin voi tarkistaa osoitteet kaupparekisteristä, koska melkein kaikki ovat nykyään toiminimiyrittäjiä. Ulkomailla asuvalle ystäväperheelle puoliso kirjoittaa joulukirjeen.

Koristeet

Puoliso ripustaa valosarjat joskus marraskuussa. Tänä vuonna näköjään myös hempeän lippusiiman. Jouluverhoja en ripusta, mutta työpöydälle levitän joululiinan. Kynttilät on lapsi kieltänyt. Paitsi että lumilyhdyn voi tehdä pihalle jos on lunta.

Lahjat ja ostokset

Kun Osuuskumma perustettiin noin viisi vuotta sitten, sanoin ystäville ja sukulaisille, että tästä lähtien lahjaksi tulee oman kustantamon kirjoja. Päätös on silloin tällöin pitänyt. Lisäksi neulon sukkia lapsille ja niin monelle aikuiselle kuin ehdin. Lahjoja annan perheelle ja lähisukulaisten lapsille ja niille ystäville, joita ehdin ennen joulua tavata. Kriitikko-puoliso paketoi vuoden aikana saapuneet arvostelukirjat sukulaisilleen.

Pyrin käymään kauppahallissa fiilistelemässä ja juomassa lasin glögiä, mutta yksin. Mielelläni haksahdan myös ostamaan paikallisten käsityöläisten tai herkkupuotien tuotteita joulumarkkinoilta.

Leipomukset

Valmis torttutaikina kaupasta. Täytteeksi luumu- tai omenahilloa. Joulukuun aikana jossain vaiheessa leivotaan lapsen kanssa myös pellillinen pipareita valmistaikinasta.

Juhlat ja karkelot

Pähkinänsärkijää kävin lapsen kanssa katsomassa tänä vuonna jo marraskuussa. Balettikoulussa joulunäytöstä ei ole, mutta viimeisellä viikolla on avoimet ovet, jossa voi käydä katsomassa muiden ryhmien treenejä. Edes lapsen koulussa ei ole enää perinteistä joulujuhlaa vaan joulupuuhia, toki pakollinen todistustenjako on viimeisenä koulupäivänä. Lapselle jotkut siistit vaatteet sinne.

Siivous

Ei joulusiivousta, mutta jossain vaiheessa raivataan tasot ja pannaan edellisiltä vuosilta säästetyt joulukoristeet, liinat ja saapuneet joulukortit esille.

Joulun meno- ja paluuliikenne

Jos mennään jouluksi mökille niin junaliput hyvissä ajoin VR:n verkkokaupasta. Ajokorttia ei ole, puolisolla tai minulla. Sitten bussiaikataulujen mukaan tai taksilla perille. Taksilla raaskii hyvin ajella kun ei mene rahaa auton ylläpitämiseen.

Kuusi

Ei joulukuusta. Pihalla on kuusia. Hyvässä lykyssä niiden oksilla on myös lunta.

Jouluruoat

Koska joulussa on monesti kyse perinteistä, käytän samaa ostoslistaa kuin jo noin kymmenen vuotta. Kalan panen suolaan pari päivää ennen joulua, samoin lasimestarin sillin, vaikka sitä ei syö meillä kukaan muu kuin minä. Puolet graavatusta kalasta laitan lohirullaksi aattoaamuna. Rosolliainekset tuoreina. Laatikot marketista. Ennen uunissa lämmittämistä niihin voi lisätä tölkin kermaa tai kaurakermaa, jos haluaa. Pääruoaksi saa kukin toivoa mitä haluaa. Tosin tänä vuonna lapsi toivoi broileria, voipi jäädä väliin keskellä metsää. Keitän myös riisipuuroa, vaikka taidan olla ainoa meillä, joka pitää siitä. Se on myös aaton lounas, juomana glögiä.

Tosi helppo joulun jälkiruoka on tämä: yksi osa kermavaahtoa, yksi osa maitorahkaa, sekoitetaan nopeasti ja maustetaan luumumarmeladilla, siis sillä jota pannaan torttujen täytteeksi. On hyvää.

Siinäpä nämä. Jouluaatto vietetään pienellä porukalla. Omien sukulaisteni kanssa olen viettänyt joulua viimeksi vuonna 2003. Ennen lapsen syntymää vietettiin joulut kahdestaan puolison kanssa ja valvottiin puoleen yöhön, jolloin sai avata lahjat. Silloin joulu oli romanttinen juhla, nyt ei ehkä niinkään.

Sauna on ehdoton, joko kerrostalon sähkösauna tai mökillä puusauna. Ruokaa. Telkkaria, eritoten Lumiukko-elokuva ja joulurauhan julistus (jota katson meillä vain minä). Luontoa! Hautausmaalla käydään jos ollaan Tampereella, koska asutaan siinä vieressä, muuten ei.

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Tuesday, November 29, 2016

Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.


Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.

Sunday, November 13, 2016

Keski-ikäistymisestä

Täytän maanantaina 35 vuotta. Jee!

En tehnyt mitään sen eteen, että synnyin. Juuri siksi juhla on paikallaan. On tylsää arvostaa merkkipäiviä, tapahtumia, toisia ihmisiä ja omaa olemista pelkästään saavutusten ja suoritusten perusteella. Täytän 35 vuotta ilman omaa ansiotani ja olen siitä mielissäni.

August-setä, keski-ikäinen.

Iän tuomat edut olen huomannut jo hyvissä ajoin. Jossain vaiheessa huomasin, että minua ei enää kohdeltu sinä ärsyttävänä vinkuvana kakarana takapenkillä. Jos esitän samaa kritiikkiä kuin kymmenen vuotta aikaisemmin, se yhtäkkiä otetaan vakavammin. En ole tehnyt mitään, mikä olisi erityisesti antanut syytä tähän. Minua palvellaan kosmetiikkaosastolla, koska keski-ikäisestä uskotaan, että sillä on rahaa (vaikka ei olisikaan). Tai, etenkin tällaisena aikana, toivotaan.

Tämä on myös vihdoin se ikä, jolloin nuoren äidin arpa alkaa voittaa - ja voitto jatkaa kasautumista. Minun ei enää tarvitse tehdä raskasta ruumiillista työtä eli vaihtaa vaippoja, syöttää ja nukuttaa. Tunnen myötätuntoa (okei, nauran paskaisesti) ikätovereitani kohtaan, jotka työntävät lastenvaunuja loskassa. Lapseni ratkoo yhtälöitä ja syö oliiveja ja sinisimpukoita ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat. 

Olen tilanteessa, jossa kukaan ei enää ole kiinnostunut mahdollisesta lisääntymisestäni, eivät työnantajat, eivät sukulaiset. Lapsen saaminen nuorena ei ollut erityisesti omaa ansiotani, joku heitti arpakuutiot kuppiin ja kumosi ympäri. Tulosta voi pitää omana ansionaan jos haluaa. Olen myös pysynyt terveenä ja parisuhteessa, mikä ainakin Stephen Kingin mukaan on verraton etu kirjailijan työssä. Kun elämä on suht vakaata, vapautuu voimavaroja kirjoittamiseen.

Keski-ikäisyys on etuoikeus, koska meidän yhteiskunnassamme se on normi, jota hyödyttämään rakenteet on luotu. Varmaan siksi, että ne ovat enimmäkseen keski-ikäisten ihmisten luomia. Niistä pääsee nauttimaan viimeistään 35-vuotiaana, ainakin jos on valkoihoinen tai tarpeeksi keskiluokkaisen näköinen (tai sinne päin). Kaikki keski-ikäiset eivät pidä hallussaan niitä parhaita istumapaikkoja, mutta parhailla paikoilla istuvat ovat yleensä vähintään keski-ikäisiä.

Usein viimeistään 35-vuotiaana koulutusta vaativissa ammateissa toimivat ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki on heidän omaa ansiotaan, jos siis jotakin ansioita on.

Ja siksi koulutusleikkaukset, lukukausimaksut ja opintotuen huonontaminen ovat vihoviimeinen asia, jonka suhteen luovuttaa nuorempien vahingoksi. Ikäisistäni asiantuntija- tai juuri muutakaan työtä tekevistä ihmistä juuri kukaan ei olisi yhtään mitään ilman ilmaista koulutusta, opintotukea tai ammattitaitoisia opettajia. Toki on aina niitä yksilöitä, joiden menestyksen tiellä on ollut vain peruskoulun tasapäistävä vaikutus ja jotka olisivat loistaneet yksityistetyssä, vapaan kilpailun koulutusmallissa. Tai ainakin, jos heitä itseään kuuntelee. Omat kyvyt eivät ole mikään rajoite, jos vain itsetuntoa löytyy tarpeeksi.

Paskin lohdutus, jonka keski-ikäinen omaan ammattiin kiinni päässyt henkilö voi antaa nuoremmalle on, että kun sinäkin pääset oikeisiin töihin tai kun sinä olet minun ikäiseni, sinullakin on helpompaa. Siinä keski-ikäinen unohtaa, että häntä itseään on opetettu, sparrattu, autettu, tuettu ja mentoroitu aivan hemmetisti. Ainakin, jos hän on asemassa johon joku muu vitsii pyrkiä. 

Kas niin, se etuoikeuksista. Sitten on paljon asioita, joihin on tarvittu tuuria ja paljon itsepäistä työtä todennäköisyyksiä vastaan. Olkoonkin, että tuuri on välillä huono. Kokemus auttaa selviytymään pettymyksistä. Luonne auttaa itsepäisyydessä. Olen julkaissut kaksi romaania ja kirjoittamassa kolmatta, lisäksi olen julkaissut kollegan kanssa tietokirjan ja olemme kirjoittamassa jatko-osaa. Olen kiitollinen, että yleensä pystyn toimimaan vapaana kirjoittajana nykyisessä taloustilanteessa. Siinä on riittävästi menestystä minulle.

Hyvä tuuri on tekijä (tietyillä asetuksilla sitä on toki enemmän kuin toisilla), mutta aloittelevilla kirjailijoilla on myös lukemattomia tapoja tuhota omat mahdollisuutensa tuntea tyydytystä omasta työstään, eivätkä ne rajoitu nuoruuteen. Enkä tarkoita tässä mitään "jokainen pystyy saavuttamaan unelmansa kovalla työllä" -paskaa, vaan ihan tavallisia ajatusmalleja, jotka monilla lähtevät selkärangasta. 

Näitä ovat (mutta eivät rajoitu näihin): kukaan ei kertonut minulle, muut tahallaan tiesivät jotain mitä minä en, minua kohtaan esitetään kritiikkiä (vrt. proosaani kohtaan esitetään kritiikkiä), kaikki meni pieleen ja menee vastakin, en koskaan pysty tähän, muut ovat saaneet kaiken ilmaiseksi, minä en ole saanut mitään, epäreilua. Ihan tavallisia tunteita, joita on ihan jokaisella, mutta osa pystyy neuvottelemaan itsensä kanssa ratkaisun niiden ohitse ja osa ei.

Sinut sivuutettiin? Niin sivuutettiin, ja sivuutetaan vielä monta kertaa, jos meinaat jatkaa kirjoittamista.

Yllämainittu pätee luultavasti myös moniin muihin ammatteihin. Aina näitä ajatusmalleja ei edes pysty muuttamaan, esimerkiksi masennuksen takia. Mutta silloin ei kukaan muukaan pysty tekemään asialle mitään. Rohkaisu ja tuki ovat tärkeitä jokaiselle kirjoittajalle ja mihin tahansa ammattiin pyrkivälle, mutta ne voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Loppu on veden kantamista kaivoon, jos henkilö itse ei pääse ratkaisevan kynnyksen yli.

Seuraavalle vuodelle toivon ennen kaikkea, että saan kolmannen romaanin valmiiksi ja julki. Ja jos kävisi niin, etten pysty saattamaan kolmatta julkaisukuntoon, aloitan silti neljännen. Oman tien löytymisessä on se kiva puoli, että sitä sitten seuraa, oli se jonkun muun mielestä miten typerää tahansa. Ja tämä on ehkä paras puoli keski-ikäisyydessä: hyvin rajoitetusti jaksaa piitata muiden mielipiteistä.

Lopuksi lista asioista, joista en enää edes teeskentele olevani kiinnostunut:

- meikkaaminen
- se, painanko pari kiloa enemmän vai vähemmän. Minuuttiakaan jäljellä olevasta elämästäni en enää haaskaa tähän. En omista vaakaa.
- Beyonce
- design. Suomalainen tai muu.
- kasvatusfilosofiat
- rap
- Deleuze & Guattari
- ekoanarkismi
- ajokortin hankkiminen (okei, en välittänyt ennenkään)
- kollektiivi (ihan sama mikä)
- nyhtökaura
- blogit
- miten ollaan oikeanlainen feministi

Wednesday, November 9, 2016

Globalisaatiosta ja Trumpista

Minun piti kirjoittaa pienkustantamisesta ja globalisaatiosta. Sitten luin, että Donald Trump on voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämä ei muuttanut suunnitelmaani vaan pikemmin rohkaisi.

Nuorena, nättinä ja anarkistina olin kiivas globalisaation eli kansainvälisen kapitalismin vastustaja. Nyt, kun suomalaiset kirjoittajat yhä useammin miettivät, miten omat hengentuotokset pääsisivät parhaiten lukijoiden käsiin, olen miettinyt seuraavaa:

Globalisaatiota voi toteuttaa kahdella tavalla. Toinen on isot yritykset edellä, ympäristöä ja ihmisoikeuksia polkien. Toinen on noudattaa teknologian kehityksestä ja sen kautta informaation kulun vapautumisesta johtuvaa melko luontaista kehitystä. Voimme synnyttää uusia mahdollisuuksia, vaikkapa pienyrityksiä reuna-alueille, joilla ne aikaisemmin eivät ole olleet mahdollisia.

Kuten blogin lukijat tietävät, olen mukana osuuskunnassa, joka julkaisee suomalaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Pari vuotta sitten luovuimme raskain sydämin painattamisesta Suomessa. Toimintamme on pientä, eikä siinä liiku paljon rahaa. Ajatus on kuitenkin, että kirjoittaja saisi kerrankin reilun osuuden tulosta. Usein meitä pyydetään luovuttamaan tekstejämme käyttöön ilman korvausta, palkkiona mainetta ja kunniaa. Suomalaisten offset-painotalojen laskut ovat hyvin kalliita verrattuna etelänaapuriin. Tai voisimme maksaa suomalaiselle painolle, mutta sitten meille, suomalaisille kirjoittajille, ei taaskaan jäisi mitään. Kävisi niin kuin kirjallisuustapahtumissa: tilavuokrat maksetaan, laitteet ja tekniikka maksetaan, artisti nuolee näppejään.

Tänä syksynä olin mukana hankkeessa, jossa julkistettiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden antologia Luces del norte Eurocon-tapahtumassa Barcelonassa. Kirjoittajat olivat suomalaisia, kääntäjät muun muassa latinalaisesta Amerikasta. Kirja painettiin Virossa ja sitä myytiin Espanjassa. Painettujen kirjojen myyminen EU-maasta toiseen on älyttömän helppoa, kiitos yhteisömyynnin, pankkien IBAN-tunnusten ja yleisen kaupankäynnin ja verotuksen helppouden. Palvelu tallinnalaisessa painossa on ensiluokkaista, kuljetusfirmat ovat luotettavia ja nopeita.

Mikään ei olisi näin helppoa ilman globalisaatiota.

Itse tarinat edustavat maagista, retrofuturistista, ekologista ja vaikka minkälaista fiktiota, mutta (kääntäjämme mukaan) ulkomaalaisesta näkökulmasta myös jotenkin vinkeästi suomalaista mielenmaisemaa. Barcelonan conissa julkaisua kiiteltiin ja se olikin yksi tapahtuman bestsellereistä. Kiitos kirjailijoidemme J.S.Meresmaan ja Magdalena Hain, jotka matkustivat paikan päälle edustamaan. Suomalainen on Etelä-Euroopassa eksoottinen.

Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa.

Ja siitä juontuukin seuraava ajatukseni: hyötyjät ovat lopulta aina samoja, järjestelmästä riippumatta. Oli vallalla sitten protektionismi tai vapaakauppadoktriini, fasismi, EU, NAFTA tai Kalmarin unioni, aivan yhdentekevää. Niille, joiden ei tarvitse tuntea äärimmäistä stressiä ja hätää jokapäiväisen leivän saamisesta pöytään, jää aikaa tutkailla omia mahdollisuuksiaan.

Kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation lasku on massiivinen. Seuraavat neljä vuotta sitä maksavat yhdysvaltalaiset Donald Trumpin johtamassa Amerikassa. Trump on luvannut äänestäjilleen palauttaa jotakin, joka ei ole koskaan ollut olemassa. Uskoisin, että vaikka osa hänen kannattajistaan on rasisteja ja demagogeja, suuri osa on vain rahaeliittiin kyllästyneitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Jos kahdeksan vuotta demokraattipresidentin hallinnossa ei muuttanut asioita, kokeillaan sitten vaikka tätä.

Trumpin valinta on osa jatkumoa, johon kuuluvat nationalismin nousu Euroopassa (myös Suomessa), Britannian irtoaminen Euroopan unionista ja seuraavaksi varmaan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna (anteeksi!). Valistunut eliitti saattaa olla kauhuissaan, mutta he eivät ole pystyneet kääntämään kehitystä toiseen suuntaan. Häviäjiä on liian paljon, ja he äänestävät takapajuisuuden puolesta. (Valistumaton eliitti paskat nakkaa.) Lisäksi eliitti saattaa puheissa puolustaa ympäristöä, kuten ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta käytäntö on toinen. Pelissä on liikaa rahaa. Vähemmistöt puolustavat itseään, mutta demokratiassa he ovat heikoilla, koska vähemmistöt ovat, no, vähemmistöä.

Sivuhuomiona tulee mieleen, miten valistuneissa Twitter-piireissä vallalla oleva call out -kulttuuri on osoittautunut epäonnistuneeksi strategiaksi, niin epäonnistuneeksi, että siihen on vaikea löytää sanoja. Ei ole pätkänkään väliä, syytetäänkö valkoista heteromiestä misogyniasta, ahdistelusta tai vilpistä. Jos jotain, se lisää hänen suosiotaan. Röyhkeimmät hyötyvät, kun taas toiset itkien pyytävät anteeksi seksistä paitaa yllään. Hyöty sataa vastustajan laariin.

Mitä sitten mietin globalisaatiosta jatkossa? Poliittinen korrektius tai edes hyvät tavat ovat menneen talven lumia, äärimmäinen röyhkeys palkitsee. Pitäisikö nakata roskikseen koko idea ja opetella tulemaan toimeen nationalismin kanssa, kun se kerran ei näytä mihinkään häviävän?

En näe syytä, miksi hyvien ideoiden ja tarinoiden ei pitäisi voida ylittää vapaasti rajoja. Huonot ideat kuten nationalismi ja patriotismi tekevät sen joka tapauksessa. Niinpä opettelen käyttämään iTunesia ja Amazonin kirjakauppaa. Opettelen verotuskäytäntöjä ja laskutusta. Haluan liikkua ja tuoda hyviä tuotteita markkinakojuun tarjolle, tekijöiltä lukijoille, ja sallia muillekin saman. Tuskin me täällä olisimme yksin keksineet koko tieteiskirjallisuutta.

Kuulun globalisaation hyötyjiin ja otan siitä kaiken irti. En pane päätäni pensaaseen, vaikka se eurooppalaisten konservatiivien keskuudessa olisi tällä hetkellä miten suosittu strategia. Jatkan ideoiden, tarinoiden ja kriittisen yhteiskunnallisen näkemyksen levittämistä.

Maailma muuttuu kirjapaketti kerrallaan.

Thursday, September 22, 2016

Höyrykoneita ja kellopelejä suuriruhtinaskunnassa

”Kotini on täynnä juonenpätkiä: pilettejä jo unohtuneilta matkoilta, postikortteja kaukaisista kaupungeista, journaaleja ja vanhentuneita merikarttoja, joita kukaan ei tarvitse. Tulitikkuaskien kansia, murentuneita suitsukkeita pahvipakkauksissaan. Välillä mieltäni jää vaivaamaan jokin sävelmä, jonka olen kuullut viimeksi kansakoulussa, kauan sitten. Säästän kaiken: valtameren hiekalta poimitun taskuravun kuoren, ajopuunkappaleen, pajupillin.”

Minun on pitänyt kirjoittaa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -kokoelmasta jo monta kertaa, ehkä nyt on hyvä sauma, kun vastaanottoakin on saanut seurata jo jonkin aikaa. Osuuskumma julkaisi puolisen vuotta sitten kolmannen steampunk-antologiansa. Eli minkä?

Steampunkilla tarkoitetaan kirjallisuutta sekä esimerkiksi muotia, joka leikittelee 1800-luvun kuvastolla ja keksinnöillä. Usein se on vaihtoehtoista historiaa, jossa sotia käydään ilmalaivoilla ja kuumailmapalloilla ja ihmeelliset vimpaimet toimivat höyryvoimalla. Siitä genren nimi, steampunk. Usein tarinoilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, seikkailua on mukana melkein aina.

Helpoimmin steampunk yhdistetään sumuiseen Lontooseen. Antologiassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita tarinat on kuitenkin tuotu Suomeen, tai niissä ovat päähenkilöinä suomalaiset. Kirjoittajia on kolmetoista, osa steampunk-genren konkareita, toiset vierailevia tähtiä.

Osuuskummalliset kirjoittajat steampunk-tunnelmissa

Halusin osallistua kokoelmaan, koska minulla oli mielessä tarina, joka sijoittui arktisen valaanpyynnin kultakauteen. Pidän kovasti vanhoista kartoista, pohjoisten löytöretkien kuvauksista ja merestä ylipäätään. Tarjosin kokoelmaan novellia ”Valaanpyytäjän vaimo”. Päähenkilön nimi on lainattu tämän blogin nimikkohenkilöltä Margaret Pennyltä, ensimmäiseltä eurooppalaiselta naiselta, joka vietti talven arktisella Baffininlahdella.

”Valaanpyynti keskiössä on myös steampunkissa varsin vähän käytetty aihe, johon kuitenkin ihastuu välittömästi. Novellissa on vanhojen seikkailukertomusten henkeä. ” – Risingshadow

Steampunk on muutakin kuin koneita ja vempeleitä. Viktoriaaninen aika mullisti käsityksiä myös luonnontieteestä, maapallon siihen asti kartoittamattomista alueista ja eläimistä. Kaikkina aikoina suositut astrologia ja esoteeriset harrastukset sopivat mukaan mausteeksi. Lisäksi valaanrasva oli tärkeä osanen teollisen vallankumouksen voitelemisessa, kirjaimellisesti.

Teollinen vallankumous oli uskomaton voima, joka pyyhki yli mantereen ja koko maailman. Myös uhrit olivat valtavia. Tästä murroksesta ja vallankumouksesta, riistosta ja toisaalta tulevaisuudenuskosta halusin kertoa tarinan näyttelyesineiden kautta: "Olen jäljittänyt esineitä Helsingin osto- ja myyntiliikkeistä, Margaretin keräämiä muistoja, näytteitä ja käsikirjoituksia. Olen seurannut häntä ajatuksissani maailman ääriin. Minä elän kuvitelmasta, enkä tarvitse mitään. Margaretin arveltiin hukkuneen rakastajineen Scoresbysundin jäihin. Minä uskon, että jäihin upposi hänen puolisonsa.”

Olin ilahtunut, kun lukijat pitivät kokoelmasta ja novellistani. Kokoelma on arvosteltu muun muassa Risingshadow-palvelussa, Tähtivaeltajassa sekä useissa blogeissa (Ja kaikkea muuta, Kirjavinkit ja Pähkinäkukkula).

”Historia, löytöretket ja vähän mystiset tapahtumat yhdistyvät mahtavaan luontoon salaperäisen isoäidin tarinan myötä.” - Ja kaikkea muuta -blogi

Pienten kustantamoiden obskuureja antologioita on joskus vaikea saada käsiinsä. Silintereitä ja siipirattaita -teosta on myynnissä paitsi kustantamon omassa verkkokaupassa, myös esimerkiksi Aavetaajuudella Helsingissä, Puolenkuun Peleissä Tampereella ja Keljon Prismassa Jyväskylässä. Rohkaisen tutustumaan ja kiitän omasta puolestani kaikkia kokoelman jo lukeneita ja sen arvostelleita.

Lue lisää:
Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -toimittajien Anne Leinosen ja Mia Myllymäen haastattelu Suomi lukee -palvelussa
Steampunk! Tampereen todistusaineisto kirjailija Magdalena Hain blogissa

Monday, September 12, 2016

Kuvapainotteinen päivitys syyskuulta

Syyskuu merkitsee myös freelancer-perheessä rutiineihin palaamista, kun eri oppilaitosten kirjoittajakurssit ja harrastukset alkavat. Oman kirjoittamisen lisäksi minulla on kolme ohjausryhmää, eli hyvä normimeno. Tänä syksynä minulla on myös opetusvapaita viikkoja, jolloin voin keskittyä romaanin sekä kotitalouskirjan jatko-osan kirjoittamiseen.

Rutiineihin palaaminen on vaikuttanut näköjään myös niin, että olen heilunut myös kauhanvarressa. Kerroin ystävälle taannoin, että stressissä ja kiireessä ruoanlaitto on se, jonka heivaan ensimmäisenä yli laidan. Sitten syödään eineksiä. En maininnut, että heti kun on vähänkin tasaisempaa, otan ruoanlaiton takaisin ohjelmaan. Mikäs tässä on heiluessa, sienivuosi on hyvä ja omenavuosi myös, piirakkataikina syntyy nopeasti ja täytteet kaipaavat lähinnä pilkkomista. Katsotaan, miten lokakuussa enää jaksaa kokkailla.

Syyskuun kolme kovaa tähän saakka:

Sorsapuisto. Työ- ja harrastusmatkat kulkevat näin pyöräilykeleillä Sorsiksen kautta. Ei valittamista. Hauskinta on, että lapsen harrastus on samalla tanssisalilla ja tokaluokkalainenkin uskaltaa nyt itse pyöräillä lähemmäs keskustaa. Pyöräilemme siis yhdessä. Puistossa näkee vielä tähän aikaan vuodesta kanoja ja riikinkukkoja, taiji-harjoittelijoita ja näin yliopiston lukukauden käynnistyttyä saa myös väistellä pöllähtäneitä fukseja. Hupia!

Talvikurpitsa. Satoisa talvikurpitsa on edullista ja tosi hyvää, jos pitää sen vähän makeasta mausta. Ainoa ongelma on, miten ison kurpitsan saa syötyä ennen kuin siihen kyllästyy. No helposti! Ensin lohkoin puolet uunivuokaan perunan ja porkkanan kanssa. Seuraavana päivänä soseutin neljänneksen keittoon. Kurpitsakeitto on hyvää ilman kermoja tai tahnoja, jos sen maustaa inkiväärillä ja valkosipulilla. Viimeisen neljänneksen raastoin ja leivoin kakuksi. Perhe tykkäsi. Siemenet voi paahtaa paistinpannulla ja syödä. Kurpitsa maksaa S-marketissa 2,60 kilo.

Star Trek. Oikeastihan haluaisin vain maata sohvalla katsomassa Star Trekiä. Katsomisvuorossa syyskuussa ovat alkuperäisen 60-luvun sarjan remasteroidut jaksot, tällä hetkellä ensimmäinen tuotantokausi. Kapteeni Kirk forever!

Tuesday, July 26, 2016

Mitä opin heinäkuussa

Proosaa kannattaa ja pitää lukea editointivaiheessa ääneen. Parasta on, jos lukee jollekin kuuntelijalle. (Catherynne M. Valente)

Proosan kirjoittaminen ei muutu henkisesti helpommaksi vaan sitä vaikeammaksi, mitä useamman kirjan on kirjoittanut. Tämä johtuu siitä, että vaikka taidot lisääntyvät, omat odotukset eivät kasva samassa suhteessa vaan jyrkemmin. (Jasper Fforde)

Käsikirjoitus on ideaalitapauksessa dramaattinen ohjekirja ohjaajalle, kuvaajalle, näyttelijöille, lavastajalle ja muille työryhmän jäsenille. Tosielämässä se on vessapaperia. (Jyrki Väisänen)

Julkaistu kura on kuitenkin julkaistua, yleensä. (Anne Leinonen, hysteerisellä ajomatkalla kotiin yhteensä viiden päivän leireilyn jälkeen.)

Heinäkuussa on riittänyt vientiä Finnconista Kummaleiriin, käsikirjoittajakurssin oppilaan paikalta Ristiinasta itse kouluttamaan Hopeantakojia Putkilahdelle. Oman kässärin parista mökiltä siirryin puolestaan viime viikolla perinteiselle Usvaleirille. Palasin toissapäivänä Tampereelle oltuani melkein kolme viikkoa reissussa. Mukana kulkeva tavarakasa ja kotona odottava pyykkivuori olivat sen mukaiset.

Kirjoittaminen ei oikeastaan kysy aikaa tai paikkaa vaan mielentilaa, henkistä tilaa. Parasta ainakin itselleni on, jos voin vuorotella sosiaalisen ja yksinäisen keskittymisen, virikkeiden ja rutiinin välillä.

Tänä vuonna olin mukana Finnconin ohjelmatiimissä, tapahtuman järjestämisvuoro kun osui neljän vuoden tauon jälkeen Tampereelle. Kunniavieraat ovat mahtavat, Yhdysvalloista Catherynne M. Valente, Walesista Jasper Fforde ja kotoisesta Suomesta Anne Leinonen sekä fanikunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen. Olin innoissani buukannut itseni pariinkin paneeliin, mutta niin se on, että kun itse järjestää, ei pysty täysin sieluin nauttimaan sisällöstä. Sitä kuitenkin huolehtii ja stressaa aina seuraavaa askelta. Finnconissa käydyt keskustelut olivat kuitenkin erittäin hyviä, erityisesti pidin suuresta käännöskeskustelusta, jossa kirjailijat Emmi Itäranta, Miina Supinen ja Magdalena Hai puhuivat viisaita ja itse sain istua katsomossa.

Finncon meni sikäli osaltani vähän pieleen, että sairastuin flunssaan kesken viikonlopun ja jouduin lähtemään sunnuntaina liian aikaisin pois. Myös alkuviikosta Tampereella järjestetty Osuuskumma-kustantamon jäsentapaaminen jäi minulta suurimmaksi osaksi väliin, mutta ehdin kuitenkin osallistua Artemis Kelosaaren vetämään työpajaan erotiikan kirjoittamisesta. Työpajan virittämään kirjoitin lyhyen tekstin, jossa tekoäly harrastaa seksiä pajun kanssa avaruusaluksella. Rukoilkaa, etten koskaan päädy julkaisemaan sitä.

Käsikirjoituskurssi oli viikonlopun mittainen koulutus, jossa kahdeksan prosaistia perehtyi draaman kirjoittamisen saloihin. Ryhmä oli juuri sopivan kokoinen, jotta yksilölliselle ohjaukselle oli aikaa. En ollut aiemmin työskennellyt dramaturgin kanssa ja koin, että siitä oli hyötyä proosan kirjoittamisen kannalta, vaikka en koskaan elokuvakäsikirjoitusta kirjoittaisikaan. On hyvä pohtia teemaa ja oppia rakentamaan timmimpiä kohtauksia, samoin draaman kuljetus ja tarinan tiivistäminen ovat itselleni kirjoittamisessa ajankohtaisia juuri nyt. Kurssin järjesti Kulttuuriyhdistys Korppi.

Käsikirjoittamisen kurssilta suuntasin suoraan ohjattavien romaanikäsikirjoitusten pariin Putkilahden vanhalle kansakoululle Jyväskylän lähistölle. Hopeantakojat ry on uusi yhdistys, joka tarjoaa kaksivuotista valmennusta kirjoittajille. Maakuntakirjailijoiden ja Skripta-opiston aiemmin pitämä koulutus järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa uuden vetäjän toimesta. Putkilahden koulu osoittautui toimivaksi paikaksi kahden intensiivisen päivän järjestämiseen. Hopeantakojien taival on vasta alussa, kiinnostavaa olla mukana rakentamassa uutta koulutusta.

Kirjoittamassa mökin terassilla. Viinilasi on rekvisiittaa.

Ehkä odotusten vastaisestikin sain edistettyä oman käsikirjoitukseni editointia hyvin, varsinkin mökillä rantasaunan työhuoneessa ja Usvaleirillä talon yläkerrassa. Usvaleiri noin muuten oli, kuten tavallista, hämmentävä spektaakkeli.

Heinäkuuni ei ehkä kuulosta varsinaiselta lomalta, mutta palasin kuitenkin Tampereelle virkistyneenä tavallisempien toimieni pariin. Hyvä on päästä kesällä pois kotoisista ympyröistä. Kiitos etenkin Anne Leinoselle sekä sukulaisilleni, jotka aikanaan tulivat hankkineeksi mökin rauhalliselta Pajulahdelta. Lähitulevaisuudessa on tiedossa Osuuskumman käännöshankkeita, enkeliaiheisten tarinoiden kokoamista (ihan totta) ja lisää kirjoittajaohjausta. Ensin kuitenkin: kämpän siivousta, ja sitä pyykkiä. 

Monday, June 20, 2016

Ruotsi on kauhumaa - Fantastika 2016

Kävin ensimmäistä kertaa Sweconissa viime viikonloppuna. Osallistuin Fantastika 2016 -tapahtumaan vain lauantaina, mutta siinäkin ajassa ehti nähdä ja kuulla monenmoista. Tapahtuma järjestettiin Tukholman Sicklassa, Dieselverkstaden-kulttuurikeskuksessa. Paikka toimi oikein hyvin tuollaisen parin sadan ihmisen konferenssipaikaksi. Tapahtuman kunniavieraina olivat mm. suomenruotsalainen kirjailija Maria Turtschaninoff sekä tutkija Jerry Määttä.

Finnconista poiketen Sweconissa ohjelmaa on aamusta iltaan ja vielä iltamyöhällä ihmiset notkuvat conipaikalla, eivät baarissa. Tarjoilu on järjestetty niin, että paneelikeskustelua voi istua kuuntelemassa vaikka olutta siemaillen. Tunnelma on rento ja mukava - kolmella kielellä, koska suomalaisia oli mukana myös koko liuta.

Sattuneesta syystä en ole Suomessa päässyt kuuntelemaan vielä Worldconin järjestäjien suunnitelmia (niitä on esitelty suomalaisissa tapahtumissa, joissa näytteilleasettajana minulla jää ohjelma usein näkemättä), mutta nyt siihenkin oli aikaa. Jukka Halme ja Hanna Hakkarainen kertoivat järjestelyjen vaiheesta ja mahtava tapahtuma on luvassa vuonna 2017, se on varma homma. Ohjelmaraitoja on luvassa kymmenen rinnakkaista, joten jokaiselle tulee jotakin. Puheohjelma järjestetään Helsingin Messukeskuksen konferenssitiloissa, kun taas näyttelyt, myyntialue ja isommat yleisötapahtumat kuten Hugo-palkintojen jako järjestetään messuhalleissa. 

Kiinnostuneena menin kuuntelemaan paneelia "Skrämmande svenskar". Minulla on sellainen käsitys, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhukirjallisuus tuntuu olevan Ruotsissa suositumpaa kuin edes scifi tai fantasia, ja ehdottomasti se on isompi juttu kuin Suomessa, jossa kauhukirjallisuus on yhä melko marginaalista. Heti ensimmäisenä aamuna hotellissa, kun avasin Dagens Nyheterin, kulttuurisivuilla oli iso arvostelu John Ajvide Lindqvistin uudesta kauhunovellikokoelmasta. 

Valittaen joudun myöntämään, että ymmärsin paneelista vain ehkä kolmanneksen. Etenkin göteborgilaisen kirjailijan puhetta oli kouluruotsilla vaikea ymmärtää. Jotain kuitenkin tarttui korvien väliin. Kirjailija Mats Strandberg arveli, että uusille ruotsalaisille kauhukirjailijoille yhteistä on ehkä varttuminen 1980-luvulla ja tietty ulkopuolisuuden kokemus urheilijapoikien ja suosittujen tyttöjen joukossa. Strandbergin uusin romaani Färjan ("Lautta") tapahtuu Suomi-Ruotsi-lautalla, jossa puhkeaa vampyyriepidemia. Kirja suomennetaan ensi vuonna.

Paneelin kirjailijat huomioivat myös, että kauhun ja dekkarin lajityyppien rajat ovat alkaneet sekoittua. John Ajvide Lindqvist on ollut monelle tienraivaaja, joka on tehnyt kauhusta uskottavaa myös kustantajien silmissä. Kirjailijoiden mukaan kauhussa pitää olla mukana myös pilke silmäkulmassa, huumoria, muttei kuitenkaan niin että homma lyödään läskiksi.

Iltapäivällä oli myös oman paneeliesiintymiseni vuoro. Jukka Halme veti englanninkielistä paneelia pohjoismaisesta fantasiasta. Panelistit olivat Suomesta, Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Jukka kyseli meiltä fantasiakirjallisuuden erityispiirteistä eri maissa. Minä puhuin luonnosta ja ympäristöstä Suomi-kummassa, kun taas Lundissa asuva kirjailija Kristina Hård mainitsi, että yhteiskunnallinen realismi on kova sana myös ruotsalaisessa fantasiassa. 

Jukka kysyi meiltä myös, millaisia olentoja peikot ovat eri maissa. Norjalainen fani Rolf Andersen kertoi, että ennen aikaan Norjassa vuoret olivat aina pahasta. Mitään hyvää ei ikinä tullut vuorilta, siellä peikot asuivat ja sieppasivat lapsia. Vasta kansallisen heräämisen aikaan Norjassa alettiin kirjallisuudessakin romantisoida vuoria. Kristina kertoi, että usein esiintymisissään hän kysyy lukijoilta, onko kukaan nähnyt peikkoa. Kuulemma nämä kehtaavat vasta jälkeenpäin tulla tunnustamaan. "Aina on joku."

Yllättäen lauantain kiinnostavimpia keskusteluja oli "Selling books", keskustelu kirjakaupan haasteista. Paneeliin osallistui SF Bokhandelnin perustaja Jörgen Forsberg. Hän kertoi, että SF B. on jo Ruotsin neljänneksi suurin kirjakauppaketju, vaikka kauppoja on vain Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa. Hän sanoi, että kirjakaupan on yhä helpompi tehdä bisnestä isojen kustantamoiden kanssa. Laatu on taattu, ja asiat rullaavat. Pienkustanjajien kirjoja pidetään esillä valikoidusti, koska hyllytila on niin kallista.



Sweconin dealers roomissa tosiaan oli monta pien- ja omakustantajaa. Järjestäjä Johan Jönsson kertoi minulle myöhemmin, että heitä alkoi tulla coneihin pari vuotta sitten. Ensin he olivat pettyneitä myyntimääriin, mutta sitten he alkoivat pitää conia verkostoitumistapahtumana ja olivat paljon tyytyväisempiä. Minulle kerrottiin dealers roolista myös, että kirjoittajat ovat hyvin tiivis yhteisö, joista monet mm. kirjoittavat samoihin antologioihin. Hankin yhden, Affront-kustantamon englanninkielisen Waiting For The Machines To Fall Asleep. Osaan antologian kirjoittajista voi tutustua Osuuskumman viime vuonna julkaisemassa Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -valikoimassa. Isompia kustantajia conissa ei sen sijaan näkynyt.

Kirjailija A.R.Yngve kertoi paneelissa, että Ellibs-yhtiöllä on Ruotsissa käytännössä monopoli sähkökirjojen levityksessä. Tekniset ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta lukijoiden löytäminen on yhä vaikeampaa. Tutkija Jerry Määttä kertoi puolestaan, että e-kirjan myötä myös vastareaktio, eli komeasti koristellut kirjat ja erikoispainokset paperikirjoista ovat yhtä suurempaa huutoa. Kirja muuttuu keräilyesineeksi, joka saatetaan omistaa sekä sähköisenä että fyysisessä muodossa. Porcubine-divarin brittiläinen omistaja Brian Ameringen huomautti, että uudet fantasiakirjat ovat niin paksuja, että ne on mukavampikin lukea lukulaitteelta.

Ruotsalaisen kirjallisuusskenen monet erityispiirteet ovat samoja kuin Suomessa, mutta erojakin on. Ennen kaikkea skaala on isompi ja jako isoihin ja pienempiin kirjailijoihin on jyrkempi. Ruotsissa kirjoittajat myös puhuvat enemmän rahasta ja palkkioista, Suomessa se ei ylipäätään ole tapana. 

Vietimme Tukholmassa tällä kertaa neljä päivää ja kävimme tapahtuman lisäksi mm. sukulaisvisiitillä ja Wasa-museossa. Fantastikaan osallistuminen oli helppoa ja tarjosi mukavaa vaihtelua suomalaisiin tapahtumiin tottuneelle. Alle 12-vuotias osallistui tapahtumaan sekä yöpyi hotellissa ilmaiseksi, mistä kiitos ruotsalaisille. Myös ensi vuonna tapahtuman kunniavieraiksi on kutsuttu kiinnostavia kirjailijoita. Pannaan harkintaan.

Sunday, May 22, 2016

Pieni musta mekko

Kukaan ei varmasti erehdy pitämään Margaret Pennyn muistikirjaa muotiblogina. Tänään kuitenkin ajattelin blogata vaatteista. Keski-ikäisyydessä paras puoli on, että voi ostaa vaatteita kaksi kertaa vuodessa ja satsata määrän sijaan laatuun. Tilasin huhtikuussa, ensimmäistä kertaa 34-vuotisen elämäni aikana, vaatteen netistä. Kyseessä on Papu-vaatehtimon kovasti ikäisteni naisten suosima Kanto-mekko, tyypillisen mustana. Mutta en tilannut sitä pelkästään sonnustautuakseni univormuun.

Mekkoja sai ostaa ennakkotilauksena huhtikuussa. Yhtiö valmisti ne Nokialla Nanson tehtaalla ja lupasi toimittaa asiakkaille toukokuun lopulla. Entinen suosikkimerkkini Nanso ilmoitti viime vuonna, että lopettaa Nokian-tehtaansa. Nokian neulomon kohtalo ratkeaa Aamulehden mukaan tämän kuun lopussa.

Samassa Aamulehden jutussa Papun toimitusjohtaja kertoo, että vaikka vaatemerkin koko valmistus siirrettäisi Nokialle, se olisi vain kaksi prosenttia tehtaan kapasiteetista. Nanson korvaajaksi pikkupuljusta ei siis ole. Toimari lupaa, että trikooneulos ei nukkaannu tai lörpähdä. Nähtäväksi jää, kun kokemusta kyseisen merkin vaatteista ei ole, mutta vielä suurempi harmi on, jos tekstiiliteolisuus lopullisesti lörpähtää Pirkanmaalla.

Nämä ovat ne syyt, joilla kaltaiseni muodinvihaajankin saa ostamaan vaatteita. Pakko sitä johonkin on pukeutua, mieluiten kuitenkin kotimaisiin vaatteisiin. Rakas kotikaupunkini on tekstiiliteollisuuden ympärille kasvanut, ja tuntuu yksinkertaisesti pöljältä, jos punatiilisten tehdasmiljöiden keskellä kuljeskeleva asiakas joutuisi hakemaan pukimensa pelkästään ruotsalaisista ketjukaupoista, tai tilaamaan ulkomailta.

Puuvilla ei tietenkään ole mikään kotimainen materiaali, mutta materiaalin ekologista taakkaa keventää, jos se on kestävää. Minulla on pussilakanat, jotka sain ylioppilaslahjaksi, ja ne ovat edelleen ihan priimakuntoiset. Valehtelematta aivan yhtä valkoiset ja ehjät kuin uutena, neljätoista vuotta sitten.

Vihaan shoppailua, vaadin laatua, jottei minun tarvitsisi käydä kaupassa.

Tuesday, May 17, 2016

Nuijapäät lammikossa

Ei kirjoittamisessa muuta vaikeaa ole kuin pysyä uskollisena omalle äänelleen.

Olen tosissani.

Kirjailijan oma ääni on kovasti mystifioitu asia. Oma ääni voi olla myös sitä, että kirjoittaja tekee mitä häntä huvittaa, mihin sisäinen ääni häntä ohjaa. Jos kirjoittaminen maistuu puulta, se oma aihe on mahdollisesti hukassa. Jos kirjottaminen sujuu lennokkaasti, on todennäköistä, että oma ääni siellä pulisee.


Kuva: J.S.Meresmaa

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Joillakin kirjoittajilla (lue: minulla) mieli muuttuu pahimmillaan useita kertoja päivän aikana. Uusi on kivaa, vanha on tylsää. Tyypillisesti minulla on kesken useita hankkeita samanaikaisesti. Sitten ne hankkeet kerääntyvät tukokseksi, verrattuna siihen, että tekisin yhden kerrallaan valmiiksi. Niinpä en olekaan julkaissut uutta romaania sitten vuoden 2012. Onneksi sentään novellit tihkuvat läpi.

Vision toteuttaminen voi olla vaikeaa ja vaatia enemmän aikaa kuin kirjottaja oli suunnitellut. Mieluummin heittäisi hanskat tiskiin ja aloittaisi jotain muuta. Paitsi että rakasta hanketta ei tietenkään voi. Mutta saa kai mieli tehdä, välillä.

Sitten voi olla, että kaverin visio on löytänyt runsaasti ystäviä, eli kirjojen tapauksessa lukijoita. Tulee käännössopimuksia, tv-sarjakehitelmiä, kirja pääsee isoille lavoille. Kirjailijasukupolvissa näkyy tässä eroja. Tyypillisesti perinteisemmän kasvatuksen saaneet taiteilijat voivat olla julkisestikin kateellisia toisten menestyksestä. Some-sukupolvelle, joka on oppinut piilottamaan negatiiviset tunteensa, tällainen ei sovi. Sitä paitsi verkostoituneet kirjailijat tukevat toisiaan muutenkin jo kaverisuhteiden kautta.

Vaara oman vision hämärtymisestä uhkaakin toista kautta. Jos kaveri onnistuu näin saamaan visionsa laajalta julki, miksen minäkin? Ja vielä samalla tavalla, käännösten, adaptaation, minkä milloinkin keinoin. Kun Suomi toissasyksynä oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, kirjailijat haikailivat käännösmarkkinoille. Tänä keväänä uutiset Risto Isomäen, Salla Simukan ja Anne Leinosen & Eija Lappalaisen elokuva- ja tv-sarjakehitelmistä voivat innostaa kurkottamaan aidan audiovisuaaliselle puolelle.

Keväistä vertausta käyttääkseni, nuoremman polven kirjailijat voivat olla kuin lammikossa vilisevät nuijapäät, jotka kaikki pyrkivät samasta putkenpätkästä väljemmille vesille uiskentelemaan.

Kun jokainen kirja on erilainen, myös jokaisen kirjan polku valmistumiseen ja lukijoiden luo on omanlaisensa. Kaupallisin termein myös jokainen kirja pitäisi markkinoida eri keinoin. On helppoa haikailla muiden jäljille, vaikeaa löytää ihan oma paikka, jonka ottaa haltuun.

Mutta se on kuitenkin lopulta ainoa paikka, jossa kirjoittaja voi hyvin ja menestyy.

Yhdenmukaisuuden painetta lisää sama sosiaalinen media, joka myös tarjoaa niin paljon yhteyden mahdollisuuksia. Jos oma ääni tuntuu hukkuvan some-hälyyn, kannattanee tietokone sulkea hetkeksi. Mennä vaikka pihalle, purolle katsomaan sammakonpoikasia.

Tuesday, April 26, 2016

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

Friday, April 15, 2016

Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?

Wednesday, April 13, 2016

Harrastuksesta ja motivaatiosta

En ymmärrä. En pysty ymmärtämään.

Mutta yritän.

Aloitin lapsen harrastuksen myötä itsekin uudelleen balettiharrastuksen. Käyn tunnilla, joka on minulle vähän liian vaikea. En koskaan saa suoritusta nappiin. Kaadun jokaisen fouettén. Ihan jok’ikisen. Opettaja varmaan toivoo, että painuisin muualle.

Mutta viidentoista vuoden aikana olen huomannut, että vain ponnistelu sellaisessa lajissa, jossa juuri ja juuri pysyn mukana, pitää motivaatiotani yllä.

Ja tämä asia on askarruttanut minua viime viikkoina. Milloin on hyvä olla ankara itseään kohtaan, ja milloin armottomuus alkaa syödä tekemisen perusteita niin, ettei koko tekeminen ole enää mielekästä?

Pidin opiskeluaikaisen baletinopettajani tyylistä opettaa. Hän oli omistautunut, hauska ja kohtuuton. Teki liikaa töitä. Minua hän korjasi harvoin, koska hän keskittyi niiden ohjaamiseen, joiden kohdalla siitä oli hyötyä. Olin surkea, mutta palasin tunnille aina uudestaan. Parempien taakse, koska minulle se oli hyvä paikka olla. Vaikka tanssi on harrastus, katson, miten ammattilaiset toimivat. Eivät kirjoittajaopiskelijatkaan lue vapaa-ajallaan harrastajakirjoittajien tekstejä vaan kirjailijoiden, kansien välistä.


Unelmat. Kuva: English National Ballet

Monet lähtivät tunneilta pois, koska eivät jaksaneet kipakkaa ja autoritaarista opettajaa. Minä ihailin kuitenkin opettajan suhtautumista työhön. Hänelle tärkeää oli lopputulos, aivan sama, millä hinnalla siihen päästäisiin. Hän ei koskaan säästellyt vaivojaan meidän eteemme. Ei koskaan kehunut ilman syytä, ja harvoin oli.

Harrastajien ohjaajana opettaja oli usein kohtuuton. Mutta pidän vain asioista, jotka ovat vaativia ja kohtuuttomia. Kuten tämän kolmannen romaanin työstäminen, se on vaikeaa ja mahdotonta, mutta jatkan sitä silti.

Olen kautta aikojen myös valinnut samanlaisia työtovereita ja mentoreita. Törmään samaan ihmistyyppiin uudelleen ja uudelleen. Suorapuheisiin, tinkimättömiin, itseään ja muita kohtaan vaativiin.

Jokainen kirjoittaja tarvitsee rohkaisua, ihan jok’ikinen. Minulla on ollut se onni, että minua ovat rohkaisseet työtoverit ja kollegat, aiemmin kirjoittamisen opettajat kursseilla. Mutta kaiken rohkaisun ja kannustuksen jälkeen aloin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä vasta, kun joku sanoi suoraan: noin et voi jatkaa. Pitää tehdä parempi.

Vielä nykyäänkin tottelen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Tiedän, että saan tämän kohdilleen, kun yritän kovemmin. Se on kohtuutonta ja on myös kuluttavaa. Haluaisin olla se kirjoittaja, joka oppii paremmin myönteisen kautta. Mutta kun en ole niin näillä mennään.

Eikö maailmassa olekin upeita asioita? Ja vaikeita! Tehdään ne kaikki ja hakataan päätä seinään!


Todellisuus. Kuva: Saara Henriksson

Kirjallisuuden äärellä kaikki ovat aloitteilijoita alalla, jossa kukaan ei pääse mestariksi. Kirjoittajakursseilla opetetaan yksinkertaisia asioita, jotka ovat vaikeita toteuttaa ja joita harjoitellaan koko loppuelämä. Tiedän, että useimmat kirjoittajat haluavat vain harrastaa. Ohjaajana ymmärrän paremmin opiskelijoita, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, saavuttivat he sitten tavoitteensa tai eivät. Ohjaajan on tietysti helpompi huomioida samalla motivaatiolla tai oppimistyylillä varustetut kirjoittajat. Muitakin on, ja se on pakko muistaa.

Minä olen hakannut viisitoista vuotta päätäni seinään balettitunneilla. Ikinä, milloinkaan ei ole tullut mieleen pyytää opettajaa hidastamaan ja näyttämään uudelleen, laskea rimaa, mennä tunnille jossa olisin aloittelijoiden joukossa muita parempi.

En ole kehittynyt hyväksi tanssijaksi, koska minulla ei ole siihen edellytyksiä, kerta kaikkiaan. Sen sijaan olen saanut elämänmittaisen rakkauden tanssilajiin, elämään sisältöä, inspiraatiota ja tanssimisen sivutuotteena hyvän kunnon ja suoran ryhdin. Onhan sekin jotain.

Ehkä myös jonkinlaisen oivalluksen hetken itsestäni, että tällainen minä olen.

Mieleen tulee kuitenkin kaksi kysymystä:

1) Eikö harrastaminen kuin se olisi ammatti ole seurausta siitä ajattelutavasta, että työnteko ilman tavoitteita on turhaa? Eikö koko urheiluseuratoiminta, musiikkioppilaitosten verkosto, se asenne jolla lasten harrastuksiin suhtaudutaan perustu Suomessa juuri tällaiseen ajatteluun?

Jos näin on, totta kai se näkyy myös omissa asenteissa. Mutta onko siinä oikeastaan järkeä?

2) Baletissa on lopulta nähdä se piste, josta ei lopulta voi kehittyä pidemmälle. Minulla eivät riitä fysiikka eikä varsinkaan pää. Mutta mistä tiedän, etten pysty kehittymään kirjoittajana pidemmälle? Kuka muu sen näkee kuin kirjoittaja itse? Millainen ohjaaja rohkenee sanoa näin ohjattavalleen?

Vastauksiahan minulla ei ole, enkä täysin ymmärrä kysymystäkään. Mutta pohdin.

Voinko muuttua?

Tuesday, April 12, 2016

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.