Pieni musta mekko

Kukaan ei varmasti erehdy pitämään Margaret Pennyn muistikirjaa muotiblogina. Tänään kuitenkin ajattelin blogata vaatteista. Keski-ikäisyydessä paras puoli on, että voi ostaa vaatteita kaksi kertaa vuodessa ja satsata määrän sijaan laatuun. Tilasin huhtikuussa, ensimmäistä kertaa 34-vuotisen elämäni aikana, vaatteen netistä. Kyseessä on Papu-vaatehtimon kovasti ikäisteni naisten suosima Kanto-mekko, tyypillisen mustana. Mutta en tilannut sitä pelkästään sonnustautuakseni univormuun.

Mekkoja sai ostaa ennakkotilauksena huhtikuussa. Yhtiö valmisti ne Nokialla Nanson tehtaalla ja lupasi toimittaa asiakkaille toukokuun lopulla. Entinen suosikkimerkkini Nanso ilmoitti viime vuonna, että lopettaa Nokian-tehtaansa. Nokian neulomon kohtalo ratkeaa Aamulehden mukaan tämän kuun lopussa.

Samassa Aamulehden jutussa Papun toimitusjohtaja kertoo, että vaikka vaatemerkin koko valmistus siirrettäisi Nokialle, se olisi vain kaksi prosenttia tehtaan kapasiteetista. Nanson korvaajaksi pikkupuljusta ei siis ole. Toimari lupaa, että trikooneulos ei nukkaannu tai lörpähdä. Nähtäväksi jää, kun kokemusta kyseisen merkin vaatteista ei ole, mutta vielä suurempi harmi on, jos tekstiiliteolisuus lopullisesti lörpähtää Pirkanmaalla.

Nämä ovat ne syyt, joilla kaltaiseni muodinvihaajankin saa ostamaan vaatteita. Pakko sitä johonkin on pukeutua, mieluiten kuitenkin kotimaisiin vaatteisiin. Rakas kotikaupunkini on tekstiiliteollisuuden ympärille kasvanut, ja tuntuu yksinkertaisesti pöljältä, jos punatiilisten tehdasmiljöiden keskellä kuljeskeleva asiakas joutuisi hakemaan pukimensa pelkästään ruotsalaisista ketjukaupoista, tai tilaamaan ulkomailta.

Puuvilla ei tietenkään ole mikään kotimainen materiaali, mutta materiaalin ekologista taakkaa keventää, jos se on kestävää. Minulla on pussilakanat, jotka sain ylioppilaslahjaksi, ja ne ovat edelleen ihan priimakuntoiset. Valehtelematta aivan yhtä valkoiset ja ehjät kuin uutena, neljätoista vuotta sitten.

Vihaan shoppailua, vaadin laatua, jottei minun tarvitsisi käydä kaupassa.