Tuesday, December 23, 2014

Kirjoittajan vuosi 2014


Tämäkin vuosi vilahti johonkin. Kuluneen vuoden uutisista voi tietenkin tarkastaa pääkohdat. Ruotsissa kaatui hallitus, Viktor Orbán kiristi otettaan Unkarista, Suomessa eduskunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista ja uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Liman ilmastoneuvotteluissa epäonnistuttiin päästöjen vähentämisessä ja Syyriassa ja Gazassa sodittiin, mutta näissä ei ollut juuri eroa edellisvuosiin verrattuna. Suurelta osin koko vuoden olisi voinut jättää väliin ja kelata suoraan jouluun.

Kirja-alan kähinöistä isoin kamppailu käytiin verkkokauppa Amazonin ja Hachette-kustantamoryhmän välillä. Riita syntyi siis sähkökirjojen hinnoittelusta. Hauskinta koko jupakassa oli amerikkalaisten omakustantajien hybris. Hittoon vanhanaikaiset kustantajat ja vähät heidän kirjailijoistaan, me julkaisemme omat teoksemme itse ja laitamme ne Amazoniin myyntiin! Niin paljon kuin nämä (me?) indie-kustantamisen trendaajat, ole-oma-amerikkalainen-unelmasi -kirjoittajat ja Hugh Howey -wannabet haluaisivat, laadun takaa kuitenkin useimmiten hyvämaineinen kustantaja, olipa tämä sitten suuri tai pieni.

Suomalaisten spefi-kirjoittajien kannattaa olla kiinnostuneita sähkökirjojen hinnoittelusta siksi, että scifin lukijat ehkä muiden lajien ystäviä mieluummin lukevat myös sähkökirjoja. Varsinainen e-kirjavallankumous jatkoi vuonna 2014 tulemistaan...kuin adventistien maailmanloppu.

Toinen, englanninkielisessä scifi-kirjoittajamaailmassa Gamergaten veroinen tapaus oli trollin paljastumista seurannut keskustelu. Nimimerkillä Benjanun Sriduangkaew julkaissut nouseva kirjoittaja paljastui muita kirjoittajia vuosien ajan toisella nimimerkillä häirinneeksi vihabloggaajaksi. Vinkki: jos joskus haluat lyödä itsesi läpi scifi-kirjoittajana ja nousta John W. Campbell Award for Best New Writer -lyhytlistalle, älä perusta vihablogia ja hauku sieltä nimimerkin takaa kollegojasi. Jäät kiinni ja nousee hirmuinen paskamyrsky.

Pidin vuoden aikana päiväkirjaa varsin epäsäännöllisesti, edes lukupäiväkirjaa, vaikka varta vasten siirsin sen Goodreadsiin. Listaan tässä kuitenkin joitakin vuoden kohokohtia, jotta en unohtaisi, milloin tämä tapahtuikaan.

Kirjoittaminen

Juuri tänä vuonna on ollut vaikea saada itselleen sellaista tunnetta, että jokin olisi tullut valmiiksi. Vuoden suuritöisin proosahanke eli kolmas romaani ei valmistunut. Kirjoitin yhden novellin, mutta en julkaissut yhtään. Työn alla oli myös nuortenromaani.

Toisaalta tämä oli tietokirjojen vuosi. Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen) ilmestyi heinäkuussa Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa. Kirjaa on luettu täällä, täällä ja täällä ja siitä otetaan uusia painoksia sitä mukaa kun sitä Suomen tieteis- ja fantasiakirjottajilta tilataan.

Pitkään ja hartaasti valmisteltu Leppoisa opas huusholliin (Aino-Maija Leinosen kanssa) ilmestyi lokakuussa. Hannu Taanilan mukaan kyseessä ei ole mikään siivousopas vaan vapautuksen evankeliumi. Olen samaa mieltä! Opas sai mukavasti näkyvyyttä, koska joulun alla kaikki halusivat haastella Aino-Maijaa joulusiivouksesta. Suomen Tietokirjailijat ry tukee myös seuraavan teoksen, kodin rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamista, mistä iso kiitos yhdistykselle.

Lehtijuttuja taisin kirjoittaa kokonaiset kolme, niistä kaksi Kirjailija-lehteen ja yhden Kulttuurivihkoihin.

Kustantaminen

Vuosi 2014 oli Osuuskumma-kustannuksen kolmas toimintavuosi, joka jatkuu vielä (osuuskunta perustettiin 2012 maaliskuussa). Osuuskumma, tuo kummallisen kirjallisuuden kustantaja osallistui aktiivisesti eri kirjallisuustapahtumiin, ja sen myötä päivystin oman lohkoni muun muassa Jyväskylässä Vanhan kirjan talvessa sekä Finnconissa, Tampereella Vihtorin kirjaston kirjamessuilla ja Elävän kirjallisuuden festivaalilla sekä Turussa ja Helsingissä kirjamessuilla. Tänä vuonna toimenani oli olla osuuskunnan sihteeri sekä yhden kokoelman (jaettu) toimittaja. Osuuskumman vuoden 2014 julkaisuihin voi tutustua täällä.

Opetus ja julkinen toiminta

Opetin kirjoittamista työväenopistossa keväällä ja syksyllä sekä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien koulutuspäivässä toimittamista toukokuussa. Itse osallistuin kirjailijoiden ruotsin intensiivikurssille loppuvuodesta ja se tulikin oikein tarpeeseen. Toimin Stk:n varapuheenjohtajana ja Kosmoskynä-lehden toimituskunnan jäsenenä.

Osallistuin kahdelle Usva-leirille, kirjoittajien leirille Ristiinassa sekä osuuskunnan romaanileirille samassa paikassa. Leireillä saatiin ja annettiin teksteistä palautetta. Lisäksi osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden romaaniklubin toimintaan.

Lisäksi osallistuin paneistina keskusteluihin Vanhan kirjan talvessa, Elävän kirjallisuuden festivaalilla ja Finnconissa sekä esiinnyin Tampereen Tapahtumien yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Siivouskirjan tiimoilta vierailin Aino-Maijan kanssa mm. Keravan kaupunginkirjastossa, Ylen aamu-tv:ssä ja Tampereen Radiossa.

Muuta

Kulttuuria harrastin lähinnä lukemalla kirjoja ja istumalla elokuvissa sekä kuuntelemalla David Bowien tuotantoa läpi. Alkuvuodesta kävimme baletissa katsomassa Kenneth Greven Lumikuningattaren. Vuonna 2014 ilmestyneistä levyistä eniten soittimessa soi Kerkko Koskinen kollektiivi 2.

Vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista en osaa nimetä suosikkiani, mutta tänä vuonna olen lukenut paljon hyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kovasti ilahduin uusista Cat Valente- ja Hannu Rajaniemi -suomennoksista. Paras vuonna 2014 lukemani kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa.

Suurimman osan vuotta istuin kotona kirjoittamassa. Ulkomaanmatkoja tein kolme, joista kaksi suuntautui Ruotsiin ja yksi Unkariin. Unkarin-kierroksella kävin Pecsissä ensimmäistä kertaa. Kesällä parasta oli mökkeily sukulaisten mökillä Kuopiossa järvimaisemissa.

Vuonna 2015 en aloita tekopyhää kirjojenostolakkoa (koska en pidä sitä kuitenkaan) vaan jatkan lukemattomien kirjojen kerryttämistä niin kuin ennenkin. Hyvää joulua ja hilpeää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Monday, November 17, 2014

Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Monday, November 10, 2014

Kokenut vs. kokematon kirjoittaja

Olen viime aikoina taas vaihteeksi ollut tekemisissä harrastajakirjoittajien palauterinkien kanssa. Voi sanoa, että sen jälkeen kun olen itse käynyt kursseilla ja osallistunut kirjoittajapiirin tai muun sellaisen toimintaan, minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa samalla, kun olen ohjannut harrastajia. Niinpä olenkin listannut muutaman olennaisen eron siinä, millä tavalla ammatti- ja harrastajakirjoittajat tulevat palautetilanteeseen - eli miten he hakevat palautetta esilukijalta tai kustannustoimittajalta.

Jokaisen kirjoittajan on ratkaistava suhteensa palautteeseen jossakin vaiheessa. Vaikka kirjoittaja ei tarvitsisi tekstin valmistumisen tueksi esilukijaa tai ryhmää, hän yleensä toivoo saavansa palautetta viimeistään kustannustoimittajalta siinä vaiheessa, kun hän pyrkii julkaisukynnyksen yli.

1. Kokenut kirjoittaja pystyy arvioimaan tekstin vaiheen. Kokematon kirjoittaja ilmoittaa esilukijalle kirjan olevan jo taitossa, kun vasta pyytää tältä kommentteja. Kokematon kirjoittaja on sitä mieltä, että romaani valmistuu joulumarkkinoille - ja nyt eletään marraskuuta. Toki hätäisyyteen voi langeta ammattilainenkin, mutta tämä tapahtuu yleensä ulkokirjallisista syistä kuten apurahojen tai kustannusohjelmien paineista. Kokenut kirjoittaja ajattelee kuitenkin useimmiten tekstinsä parasta ja ymmärtää antaa sen kypsyä oman aikansa.

2. Kokenut kirjoittaja tietää, että hän yksin vastaa tekstin valmistumisesta. Kokematon kirjoittaja syyttää muita - ilkeää ex-poikaystävää, häiritsevää naapuria tai ala-asteen opettajaa jonka muinoinen epäoikeudenmukainen käytös vain pyörii mielessä - tekstin valmistumattomuudesta. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on epäreilua, toisilla ihmisillä on ollut huonoa onnea. Juttu vain on niin, että kokeneella kirjoittajalla on myös ollut ilkeä exä, remontoiva naapuri ja epäoikeudenmukainen opettaja. Hän on valinnut saada tekstinsä - tai version siitä - valmiiksi siitä huolimatta.

3. Palautetuokioon voidaan tuoda suunnitelma tai tekstiä. Useimmiten ammattilaisella on tässä vaiheessa tekstiä. Jos ei, niin kokeneella kirjoittajalla on suunnitelma rakenteesta, kun kokematon listaa yksityiskohtia. Kokeneen prosaistin teksti sisältää kokonaisia kohtauksia tai riittävän määrän dialogia tai kuvausta. Kokemattomalla on tausta-aineistoa, prologi, epilogi ja alaviitteitä.

4. Vastavuoroisesta palautteesta ryhmässä: Kokenut palautteenantaja syventyy huolellisesti tekstiin, josta hänen on määrä antaa kommentteja. Kokematon on lukenut huolimattomasti, viime tipassa tai puutteellisesti koska elämä (joka kokeneellakin kirjoittajalla toki on, hän on vain oppinut ennakoimaan vuosien varrella). Ylipäätään koska ammattilainen suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti, hän odottaa toisenkin suhtautuvan niin.

5. Kokenut kirjoittaja vie palautteen kotiinsa, mietiskelee sitä ja palaa tekstinsä pariin uudelleen nähdäkseen sen uudesta näkökulmasta. Kokematon kirjoittaja ei palaa tekstiinsä, tai hän kuulee sen minkä haluaa kuulla. Palautteen vaikutus ei siirry tekstiin saakka.

6. Ammattilaisen tekstissä on tekijän nimi ja sivunumerot, kun taas aloittelijalla yleensä ei. En osaa selittää miksi, mutta näin vain on.

Romaani - tai mikä tahansa oma teos - on vaaka jossa veri punnitaan. Siinä eivät paina selitykset tai anteeksipyynnöt. Vain kirjoitettu teksti painaa. Kirjoittamisintoa kaikille ja erityisesti nanowrimoon marraskuussa osallistuville!

Thursday, November 6, 2014

Tietokirjan kirjoittamisesta

Olin tänään kertomassa avoimen yliopiston seminaariryhmäläisille, miten tehdään tietokirja yhdessä asiantuntijan kanssa. Koska opiskelijat olivat kiinnostuneita työn prosessista ja kustantajan kanssa asioimisesta, laitan kokemukseni myös tähän alle. Olkaapa hyvät!


Kirjaselfie Akateemisessa kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Aiheen täytyy olla tekijälle tärkeä

Olen kirjoittanut yhden tietokirjan, yhdessä ystäväni Aino-Maija Leinosen kanssa. Kirjan filosofiasta kerrotaan enemmän täällä. Se on kirjoitettu kirjaimellisesti keittiön pöydän ääressä, siellä käytyjen keskustelujen pohjalta. Kirjan idean kirkastamisessa auttoi se, että jaoimme samanlaisen ajatusmaailman kulutuskriittisestä, ekologisesta, mieluummin yksinkertaisesta kuin varsinaisesti urakeskeisestä elämäntavasta.

Pengoin tänään vähän kovalevyä ja sieltä selvisi, että aloitimme kirjan kirjoittamisen vuonna 2010. Tuolloin Aino-Maijalla oli jo Yksinkertaistaen-blogi, johon hän postitti omintakeisia siivousvinkkejä sekä ajatuksiaan siivouksesta, käsitöistä ja elämästä yleensä. Itse olin noviisi sekä vanhempana että siivoajana.

Molemmat olimme tutustuneet myös amerikkalaiseen Fly Lady -siivoussivustoon. Uutta tässä sivustossa minulle oli se, että kotitöitä käsiteltiin ensi kertaa systemaattisena, rutiiniin perustuvana harjoitteena. Sivustolla kehotettiin ottamaan pieniä askeleita ja tekemään aluksi vaikka yhden toistuvan jutun joka päivä. Tämä asia oli tiskialtaan tyhjentäminen ja puhdistaminen. Kun tiskiallas on ensin tyhjä, keittiön siivoaminen ja sitä myötä koko kodin siivoaminen helpottuu huomattavasti.

Fly Lady jätti lopulta siivouskirjaamme vain vähän jälkiä, Aino-Maijan mukaan se on kokonaissysteeminä kuitenkin liian raskas ja monimutkainen. Meitä kannusti kuitenkin ajatus, että arki on mahdollista ottaa haltuun yksinkertaisin askelin.

Tietokirjan aihe voi olla mikä vain, kunhan se on tekijälleen merkityksellinen. Niin yksinkertaisestakin aiheesta kuin kotona siivoamisesta voi kirjoittaa kirjan.

Kirjan muodon pitää tukea sanomaa

Kirjan kielen ja tyylin löytäminen vei aikansa. Aluksi yritimme tehdä niin että Aino-Maija kokosi vinkkejään listauksenomaisesti ja minä kirjoitin ympärille yleistä lätinää johdatukseksi. Eihän se toiminut. Ei toiminut myöskään omakohtainen "todistelu", se oli proosana puisevaa. Roskiin vain. Päädyimme lopulta napakkaan, lukijaa suoraan puhuttelevaan tyyliin. Vältimme passiivia, koska se teki tekstistä ympäripyöreää ja sitä paitsi luotaantyöntävää - kuka haluaa kuulla, että esim. sauna pitää pestä niin-ja-niin-monta kertaa vuodessa?

Aino-Maija lainasi minulle myös aiemmin ilmestyneitä siivouskirjoja. Varsinaista lähdekirjallisuutta käytimme vähän ja etsimme tietoa esimerkiksi tensidien ympäristövaikutuksista ja huuhteluaineen ominaisuuksista netistä. Paljon luotimme Aino-Maijan asiantuntemukseen. Aino-Maijan kynästä oli alunperin lähtöisin myös johdantoluku, jossa puhutaan siivouksen fysiikasta ja kemiasta.

Hyvä teksti syntyy tiimityönä

Heti kun sisällysluettelo oli selvillä, lähdimme etsimään teoksellemme kustantajaa. Kirjoitin lyhyen synopsiksen, jossa esittelin idean, sekä luonnoksen sisällysluettelosta. Kirjoittajista kerrottiin myös muutamalla sanalla. Tarjosin teosta isoimmille kustantajille, jotka kehuivat ideaa mutta eivät kuitenkaan tarttuneet siihen. Joiltakin kustantajilta tuli vain standardihylsy, eikä kaikkialta edes vastattu.

Kustantajaksi valikoitui lopulta kaunokirjalliset teokseni julkaissut Into. Ensimmäinen luonnos lähetettiin kustantamoon kaksi vuotta sitten, loppusyksystä 2012, jolloin se luki kustannustoimittaja. Palaute oli, että käsikirjoitus on aivan liian keskeneräinen, lyhyt ja listauksenomainen. Tapasin toimittajan joulukuun alkuviikoillaja ja sain eväitä tekstin edistämiseen. Saimme tehtäväksi laajentaa käsikirjoituksen koskemaan siitä vielä puuttuvia huoneita sekä ryhdistää kieltä ja ilmaisua. Toimittaja antoi myös tehtäväksi pohtia, kenelle ja miksi kirja on kirjoitettu.

Tapasimme edelleen säännöllisesti, minä kirjoitin niiden myötä syntyvän asian muistiin ja palautin liuskat Aino-Maijalle aina seuraavaan tapaamiseen, jonka jälkeen hän teki niihin korjauksia. Näin toimimme seuraavan kevään ajan ja palautimme kakkosversion kesän alussa. Sain kommentoidut liuskat kesämökille ja jatkoimme hiomistyötä. Kolmannen version palautimme syksyllä 2013, jolloin puikkoihin astui toinen toimittaja, ensimmäisen jäätyä vanhempainvapaille.

Kustantaja markkinoi ja myy

Kirjan valmistumisen eri vaiheissa harkittiin eri kuvitusvaihtoehtoja. Varhaisemmassa vaiheessa, jolloin teokseen suunniteltiin enemmän työnkuvausta, suunnittelimme että jokaiseen työnkuvauksen alkuun tulisivat tarvittavien välineiden symbolit. Idea kuitenkin pudotettiin jatkokehittelystä pois.

Kirjan tekemiseen liittyy paljon muitakin tekstejä kuin vain sisältö, esimerkiksi kansien ja liepeiden tekstit ja erilaisia ennakkomarkkinointi- ja nettiin tulevia tekstejä. Kannen alkuperäinen piirroskuvitus sai huonoa palautetta kirjakauppiailta, joille kustantaja oli tekemässä ennakkomyyntiä keväällä 2014. Kirjakauppiaiden palautetta on kustantajan vaikea olla kuuntelematta, joten kuva vaihdettiin. Vinkkikirjan pitää kuulemma olla myös vinkkikirjan näköinen, muuten ostajat eivät löydä sitä ja kirja ei myy.

Parityöskentely muuttui kolmen hengen työskentelyksi, kun kustannustoimittajan rooli muuttui aktiivisemmaksi käsikirjoituksen hiomisvaiheessa. Soppaa hämmentämään tavallaan lisättiin kolmas kokki.


Kirjaselfie Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Sopimus allekirjoitettiin kesäkuussa 2014, kun valmis käsikirjoitus luovutettiin taittoa varten kustantajalle. Kuvitukset hyväksytettiin syyskuussa ja vedokset tarkistutettiin syys-lokakuussa 2014. Siitä kirja toimitettiin suoraan painoon, ja valmis teos julkistettiin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa 2014. Tällä hetkellä se on myynnissä kustantajan kautta sekä muun muassa Suomalaisessa Kirjakaupassa, Akateemisessa kirjakaupassa ja Prismassa. Kirja saapuu aikanaan myös kirjastoihin.

Tuesday, November 4, 2014

Mikä ulospäin näkyy

Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi puhuttelevasti viikonloppuna ilmestyneessä blogikirjoituksessaan kirjoista, jotka ilmestyvät "salaa". Kehotan lukemaan myös kommentit loppuun asti. Niistä irtosi jotakin, jota jäin pohtimaan. Nimittäin kirjalliseen julkisuuteen liittyvä kaksoisstandardi, joka ilmenee näin: 1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja 2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Luulen, että asenteet ovat muuttumassa. Koska hankimme ja saamme tietoa meitä kiinnostavista asioista yhä enemmän sosiaalisen median kautta, on luontevaa, että ilmestyneet kirjat ilmestyvät myös osaksi tätä virtaa. Ajattelen Jääskeläisen tavoin, että näin voidaan tuoda ainakin pienten yleisöjen tietoon kirjoja, joilla ei ole markkinointibudjetteja tai joiden kustantajilla ei ole sellaisiin varaa. Kirjailijan twiitit ja päivitykset naamakirjassa tuovat hänet lähemmäksi lukijaa.

Sen sijaan on vaarallista, jos kirjailijan työstä muodostaa kuvan sen perusteella, mitä varsinkaan menestyneet tekijät ulospäin kertovat.

Nimittäin on niin, että kirjailijan itse teokseensa kohdistaman (ansaitun) hehkutuksen pitää olla sellaista salaviisasta. Nostetaan ilahtuneena hyviä kritiikkejä ja jätetään hienovaraisesti linkittämättä huonompiin. Kerrotaan hyvistä käännösuutisista ja taivastellaan kiirettä. Tiedotetaan kiertueaikatauluista ja pyydetään ihmisiä paikalle moikkaamaan. Tämä on kaikki kiinteä osa kirjailijantyötä, mutta vain toinen puoli, se mikä toimii promootion välineenä. Se toinen puoli, yksinäisyys, arvottomuuden tunne ja taiteelliset kriisit eivät näy ulospäin, vaikka jokaisen kirjailijan työ on niitä täynnä, ihan jokaisen.

Sosiaalinen media on mahdollistanut meille monet hyvä bileet. Toivottavasti järjestää vastaisuudessakin. Blogit tuntuvat olevan hieman passé, mutta pidän niiden avoimuudesta verrattuna vaikka Facebookin pintakiiltoon. Kukin tyylillään. Itse olen tullut verkkokirjoittamiseen mukaan blogien (silloin verkkopäiväkirjojen) kulta-aikana eivätkä monet varmastikaan koe blogeja samalla tavalla omakseen. En ole myöskään puhdasoppinen bloggaaja, koska pidän välillä niin pitkiä taukoja.

Moni kirjailijablogi on hiljentynyt lopullisesti. Kirjallisessa DIY-markkinoinnissa, tai kirjailijoiden kilpajuoksussa, jos sellaisesta voi puhua, on nähtävissä tiettyjä muoteja. Yhteen aikaan tuntui, että vähän joka kirjailijalla piti olla blogi. Joku oli onnistunut ajamaan perille sellaisen viestin, että blogata pitää, ja keksiä blogiin jotain sanottavaa. No eihän se toimi jos blogia ei koe omaksi välineekseen. Mutta kun muillakin on, niin paine on kova tehdä perässä itsekin.

Vähän niin kuin nyt Frankfurtin kirjamessujen Suomi-teemavuonna yksi jos toinenkin kirjailija huokailee, että olisipa agentti. Kustantajien foreign rights -osastoihin pidetään tiiviisti yhteyttä ja kärkytään käännössopimuksia, koska ne ovat nyt "se juttu" jolla uusia lukijoita halutaan tavoitella. Kaikki kirjailijat (no, melkein kaikki) haluavat lukijoita, se on vähän niin kuin kirjan julkaisemisen pointti, ei kirjoiteta vain pöytälaatikkoon. Mutta omaperäisiä keinoja on vaikeampi keksiä, jos kustantamo ei panosta juuri sinuun, jos kustantaja on köyhä tai tai jos et satu olemaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen.

Johtuneeko jännityksestä, joka usein loppusyksystä vallitsee kirjallisissa piireissä, mutta kirjalliset blogit näyttävät viime aikoina vilkastuneen. Keskustelua käydään monessa kommenttilaatikossa. Mikä sen mukavampaa! Olkoon vain noloa, mutta parhaimillaan verkkokirjoittaminen on juuri sitä, verkottumista, vertaistukea, uusia avauksia.

Monday, November 3, 2014

Kuinka kaksi naista ryhtyi siivouskapinaan ja kirjoitti siitä kirjan

Minua pyydettiin kirjoittamaan, miten Leppoisa opas huusholliin syntyi. Kerrotaan nyt sitten sekin. Homma lähti siitä, kun tutustuimme noin seitsemän vuotta sitten Aino-Maijan kanssa toisiimme tamperelaisessa äitiryhmässä. Hän hoiti tuolloin nuorempaa lastaan kotona ja mietiskeli, miten saisi ajatuksiaan ekologisesta ja simppelistä kotisiivouksesta laajemmin hyödynnettäväksi.

Kirjan perusfilosofia oli molemmille alusta alkaen selvä. Olimme huomanneet, että materiaalisen kaaoksen, vaatekasojen ja tiskipinojen järjestäminen ympäriltä lievitti sisäistä kaaosta ja sitä epämääräistä oloa, joka usein valtaa pikkulapsen kanssa kotona paljon aikaa viettävän vanhemman. Sitä, jossa haahuillaan päämäärättömästi ympäri kämppää, nostetaan märkä potkupuku tuolinkarmilta ja kävellään vähän aikaa se kädessä ennen kuin lasketaan se piirongin päälle.

Siivouskapina tarkoittaa sitä, että hampaiden kiristelyn ja siivousmaratonien sijaan päästämme kotityöt virtaamaan arjessa. Teemme yhden asian kerrallaan, mutta tiedostamme, että se on osa isompaa kuviota. Elämä sujuu, kun asiat virtaavat. Sanomalehti ilmestyy postiluukusta ja kulkeutuu lukemisen jälkeen jätepaperinippuun ja asunnosta ulos. Kaljatölkki kulkee täytenä kauppakassissa kotiin ja tyhjänä takaisin kauppaan. Pyykki kiertää ikuista rataansa kaapista käyttöön, pyykkikoriin, pesuun, kuivumaan ja kaappiin. Emme halunneet siivota vieraita varten, vaan vain sen verran, että pystyisimme itse elämään ihmismäistä elämää.

Kirjan painavinta asiaa sisältävät luvut "keittiö" ja "kylpyhuone" kirjoitettiin ensin. Samalla kun keskustelimme muistiinpanoja tehden siivousmenetelmistä, tulimme sivunneeksi paljon tuolloisen kotoilu-buumin viljelemiä käsityksiä kotona viihtymisestä, sisustuksesta ja designista. Näistä keskusteluista syntyinen kirjan toinen kantava teema: lopeta sisustaminen, lopeta poseeraaminen.

Halusimme toki viihtyä kotonamme, ei siinä mitään. Samalla kuitenkin tiedostimme, että elämä, työ, harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat paljolti muualla kuin kotona television ääressä. Kumpikaan ei halunnut pitää omaa kotiaan projektina tai sen sisustusta elämäntehtävänä. Siitäkään huolimatta, että houkutus tähän lankeamiseen oli suuri: kotona lasta hoitavalle aikuiselle virikkeitä on tarjolla rajallisesti ja niistä marketin lehtihyllyn kiiltävät sisustuslehdet, television päiväohjelmat ja huuto.netin löydöt kannustavat kodinsisustuksen ja lasten varustamisen elämänprojektiin.

Joten sanoimme "ei". Ja kirjoitimme siitä kirjaamme.

Kaikki asia, kuten miesten vaatehuolto tai koiraperheen siivous, ei mahtunut tekijöiden kompetenssiin. Keräsimme näihin vinkkejä tutuilta. Noin vuotta ennen julkaisua loppuviilaukseen ja anekdoottien keräämiseen tuli vielä kustannustoimittaja mukaan. Asiantuntevaa apua saimme myös Pirkanmaan jätehuollon tiedotusyksiköstä.

Kirja on niin paljon velkaa lähipiirillemme, perheenjäsenille ja ystäville, että kaikkien mainitseminen loppukiitoksissa olisi mahdotonta. Oman asiantuntemuksensa ja panostuksensa teokseen on tuonut myös Into-kustannuksen väki.

Leppoisa opas huusholliin julkistettiin Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014. Toivomme, että se jatkaa matkaansa lukijoiden käsissä vielä pitkään.

Sunday, November 2, 2014

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.


WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.


Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Saturday, November 1, 2014

Erilainen kirjasyksy 4/10: Esikoiskirjailijan haastattelu

Pyhäinpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa Margaret Pennyn muistikirjassa tarjoillaan esikoiskirjailijan haastattelu: vieraana Maria Carole! Hauskaa Halloweenia ja mukavia lukuhetkiä.

Esikoisen vauvakirja

Tiedättehän vauvakirjat, nuo laatikossa pölyyntyvät, syyllisyyttä herättävät hempeäkantiset opukset, joiden ensimmäinen sivu on täytetty ja loput ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi odottamaan merkintöjä?

Tänään vilkaisemme vauvakirjaa, mutta emme ihmislapsen, vaan esikoisteoksen. Mikä parasta, pääsemme lukemaan tulokkaan vaiheista suoraan maaliviivalla. Maria Carole on ranskalaistunut suomalaiskirjoittaja, jonka esikoisromaani julkaistiin juuri Osuuskumma-kustannukselta. (Disclaimer: tämän blogin kirjoittaja on Osuuskummassa mukana. Ylpeänä esittelen siis myös oman kustantamon tuotantoa.)

Milloin idea Tulen tyttäristä syttyi? Kerro vaiheista, jotka johtivat romaanin ideoinnista sen ilmestymiseen. Aivan ensimmäinen idea päähenkilöön tuli aivan selkeästi unesta, mutta vaikka kehittelinkin tarinaa hiljakseen, minulla ei ollut varsinaista aikomusta kirjoittaa siitä mitään. Sitten eräs ystävä sanoi "Kerro lisää", ja siitä lähti purkautumaan lankakerä. Aluksi kirjoitin novellin Ursulaan, eikä silloinkaan vielä ollut aikomusta kirjoittaa mitään pidempää. Mutta tarina ei jättänyt rauhaan. Varsinainen kirjoittaminen oli suorastaan yhteistyötä ja ideointia tämän samaisen ystävän kanssa, tarina on paljon velkaa hänelle. Nykymuotoinen kirja on myös paljon velkaa kustannustoimittajalleni Christinelle, joka teki sen kanssa huimaavan suuren työn.

Romaanissa kuvataan perusfantasiasta poiketen paljon "tavallista" kansaa. Millä keinoilla olet pyrkinyt tavoittamaan heidän äänensä ja mielenmaisemansa paperille? Jos tarkoitetaan ns. normaaleja ihmisiä, niin joo, ihmisiä on. Enimmäkseen. Oikeastaan ainoastaan. Seurassa ei ole kummallisia fantasiakansoja ja jumalatkin ovat kovin ihmisellisiä. Ehkä tavallisen kansan osalta flirttailin historiallisen kirjoittamisen kanssa. Kyse ei ole missään nimessä romaanista, jossa historialliset elementit pyrkisivät olemaan totuudenmukaisia, koetin vain ammentaa ennemminkin henkeä mukaan.

Nimi. Miten paikkojen ja ihmisten nimet valikoituivat? Ensisijassa, paria poikkeusta lukuun ottamatta niin, että niiden äänneasu soveltui suomeen. Vaikka maailma ei olekaan mikään "muinainen Suomi", niin on siinä kuitenkin niin paljon suomalaisia elementtejä, että äänneasultaan kovin oudot nimet olisivat kalskahtaneet oudoilta. Sitten voisi sanoa, että jokaisella ikäluokalla on omantyyppisensä nimi, kuten usein meilläkin. Jonnat oletetaan toisen ikäisiksi kuin Riitat. Joukkoon valikoitui niin muinaisnimiä, kuin ihan vain maistelemalla etsittyä nimistöä. Oikeastaan jokainen on kuitenkin mietitty, harvemmin tiputin jotakin täysin merkityksetöntä nimeä joukkoon.

Kuvaile päähenkilöä. Miten hänestä tuli tarinan päähenkilö? Naarni on oikeastaan koko tarinan lähtöhahmo, unikuva. Nainen, sotilas, jolla on tulta veressään. Kuvittelin alunperin tarinan olevan enemmän muidenkin naisten tarina, mutta Naarni kasvoi aika selkeästi keskushenkilöksi, johon kaikkien tarinat jollakin tapaa sitoutuvat. Naarnissa minusta oli kiinnostavaa tutkia sitä, mikä on tietynlaisen luonteenomaisen pehmeyden ja elämän tuoman kovuuden suhde. Naarni ei ole välttämättä yksiselitteisesti kiltti tai miellyttävä ihminen, vaikka hänessä varmasti on myös perinteisemmän samastuttavan viihdesankarittaren piirteitä.

Kuvaile yhteistyötä kätilön (kustannustoimittajan) kanssa. Woah, en olisi ikinä kuvitellut kustannustoimittajalla olevan niin paljon työtä ja/tai hermoja. Toimittaja teki aivan uskomattoman työn kässärin kanssa. Lopputulos ei olisi puoleksikaan sitä mitä se on nyt ilman kustannustoimittajaa. Yhteistyö taisi olla enimmäkseen rauhanomaista. Taistelimme vain satunnaisesti punakynät tanassa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin en tainnut suostua, mutta oli siellä sellaisiakin kohtia, joita muutin haudottuani ensin lauseita kuukausitolkulla. Keskustelimme aiheesta paljon. Paljon. Sen takia kai homma toimikin, kun uskalsimme puhua.

Leikkitoverit ja sukupuu. Millaisia kirjallisia tai kielellisiä esikuvia Tulen tyttärillä on? En varmaankaan osaa nimetä yhtä tiettyä teosta, mutta ehkä ajattelin kirjoittavani jonkinlaisessa viihdekirjallisuusjatkumossa. Mielessä se, että viihdekirjallisuuskin voi olla mietittyä ja hyvin kirjoitettua, vaikka luvassa olisikin onnellisia loppuja. En tiedä niin paljoa fantasiasta, että osaisin kertoa fantasiaesimerkkejä, joten siltä puolen jouduin kirjoittamaan ns. sokkona, toivoen etten toista pahimpia kliseitä. Kieli taas on ihan omaani, hyvässä ja pahassa itämurteisuudessa.

Vanhemmat. Millainen kirjoittaja olet työskentelytavoiltasi? Kirjoitatko aamulla, illalla? Jos voisin valita työskentelyaikani täysin vapaasti, kirjoittaisin yöllä. Nykyään perhe ja muut velvoitteet pakottavat enimmäkseen olemaan hereillä yhteiskunnallisesti korrekteihin aikoihin, joten kirjoitan pitkälti iltaisin tai joskus vahingossa iltapäivisin. Olen huono aloittamaan, mutta jos saan aloitettua, kykenen keskittymään vaikka varttitunnin pätkissä.

Sisarukset.Mitä muita projekteja sinulla on suunnitteilla tai kesken? Vaikka Tulen tyttäriä onkin itsenäinen teos, olen hiljakseen hahmotellut sille jonkinlaista jatko-osaa. Tosin juuri nyt ajatus aiheesta ei hirveästi innosta, pitää ilmeisesti ottaa lomaa. Toisen projektin piti olla suunniteltu, ja nyt se koettaa levitä kuin Jokisen eväät käsittämättömiin suuntiin. Ehkä vielä joskus syntyy jotain konkreettistakin.

Omistus. Lähetä terveisiä lukijoille! Rohkeasti vain kummallisen kirjallisuuden seuraan!

Tuesday, October 28, 2014

Erilainen kirjasyksy 3/10: Kirjoittamisen taide & taito

Taito- ja taideaineiden opetus yliopistossa on aihe, joka herättää monia kysymyksiä. Mikä on luovan kirjoittamisen tehtävä tiedeyliopistossa ja miten sen opettamista voidaan perustella akateemisessa ympäristössä?

Eräs vastaus kysymykseen on tämä kirja. Elina Karjulan toimittama artikkelikokoelma Kirjoittamisen taide & taito (Atena 2014) käsittelee niin käytännönläheisesti kuin teoreettisestikin luovan kirjoittajan työtä ja työmaata, yliopistossa ja sen ulkopuolella.

Toisin kuin professori Liisa Steinby avauksessaan pohtii, luovan kirjoittamisen opetus yliopistossa ei kokemukseni mukaan merkittävästi eroa kirjoittajakoulutuksesta vaikkapa opistossa tai taidekoulussa, eikä sen tarvitsekaan. Kirjoittamisen opinnoista on hyötyä melkeinpä minkä tahansa tiedekunnan opiskeilijoille, koska nykypäivänä alalla kuin alalla voidaan tarvita hyviä kirjallisen viestinnän taitoja. Eikä ole mitään syytä, miksi humanisti kirjoittaisi parempia runoja kuin matemaatikko.


Erään kirjailijan työmaa. Kuva: Saara Henriksson

Kirjoittamisen kursseja on tarjottu osana perustutkintoa Turun yliopistossa jo kymmenisen vuotta. Turun luovan kirjoittamisen oppiaine on tuottanut myös tämän kirjan, mistä iso hurraa. Olen itse käynyt myös aikanani näitä opintoja! Monet artikkelien kirjoittajista ovat koulutusohjelman opettajia tai entisiä opiskelijoita.

Käytännöllisintä antia kirjassa ovat Jenni Linturin ja Iida Rauman artikkelit aineiston käytöstä, tarinan rakenteesta sekä proosan kertojaratkaisuista. Mielelläni kurkistin myös runon puhujan (Timo Harjun artikkeli) sekä omaeläkerrallisen kirjoittamisen (Päivi Kosonen) maailmaan.

Teoreettisemmin aihettaan eli taiteen muusia käsittelee toimittaja Karjula itse. Viehätyin erityisesti artikkeliin sisältyvistä harjoituksista. Psykoanalyytikoille, surralisteille ja muille akateemisille höhöille on helppo hymähdellä, mutta kyllä kirjallisuuden historia olisi tylsempi ja köyhempi ilman heitä.

Kirjailijan työtä käsittelevät artikkeleissaan Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo. Kuuskorpi on haastatellut kirjailijoita yhteiskirjoittamisesta ja huomauttaa, että yhteisen luomisen taitoon ei ole opastettu esimerkiksi kotimaisissa kirjoittajaoppaissa. Nyt aukkoa on hieman paikattu, nimittäin kesällä ilmestyneessä Kummallisen kirjoittajat -artikkelikokoelmassa. Levolan artikkeli on leppoisa, perinteinen johdatus kirjailijan uran alkutaipaleelle, mutta liekö sukupuolvikysymys, kun Levola unohtaa mahdollisista julkaisuareenoista internetin ja sähkökirjat kokonaan.

Luovan kirjoittamisen opiskelu ei missään nimessä ole pakollista kenellekään kirjoittamisesta kiinnostuneelle, alkuun pääsee hyvin yksinkin. Eikä taiteilijan tarvitse osata kuvata omaa luovaa prosessiaan. Akateemiselta kirjoittajalta sen sijaan on lupa odottaa, että hän osaa käsitteellistää ja analysoida omaa työskentelyään myös yliopistokoulutuksen antamin välinein, täsmällisesti ja tarkasti. Nämä analyysit ovat parhaimmillaan kommunikoitavissa ja antavat myös lukijalle paljon.

Thursday, October 23, 2014

Leppoisa opas huusholliin ilmestynyt!

Tänään tipahti postiluukusta odotettu kirja, eli lämpimäiskappale minun ja Aino-Maija Leinosen teoksesta Leppoisa opas huusholliin. Onpa se pieni ja söpö, notkea ja mahtuu vaikka taskuun. Teos sisältää ikiaikaista viisautta kodinhoidosta ja sen varustamisesta, kuten:

Sisustamisen vaatimus on yhtä kiero kuin vanhojen satujen kummalliset tehtävät. Jotta voit naida prinsessan tai järjestää kutsut, sinun täytyy tehdä keittiöremontti, kehrätä kultaa oljista ja hankkia olohuoneeseen uudet verhot. On hyvä huomata, että voi myös mennä suoraan asiaan ja jättää "kelpoisuutta osoittavat" välitehtävät tekemättä.

Tätä opasta on tehty pitkään ja hartaasti. Aloite ja suurin osa sisällöstä on peräisin Aino-Maijan aivoituksista. Kuten takakannessa sanotaan, unohda täydellisyys ja löydä oma tapasi siivota! Leppoisa opas huusholliin kertoo, miten.

Kun uunia muurataan, se tehdään huolellisesti ja harkiten, koska muurin on tarkoitus kestää kymmeniä ellei satoja vuosia. Sen sijaan lattian lakaisu ja tiskaaminen ovat taas edessä seuraavana päivänä.

Opas julkistetaan siis Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014 klo 13.30 Rosebudin osastolla (6b99). Kannattaa tulla kuuntelemaan, kun haastattelen Aino-Maijaa ja utelen häneltä kaikki tarpeelliset siivousvinkit. Juhlakausikin lähestyy...

Thursday, October 16, 2014

Erilainen kirjasyksy 2/10: Isipappablues

Hippo Taatilan kepeä esikoinen listaa samastuttavasti pikkulasten vanhempien vaiheita. Kirjan alussa minä-kertoja on 28-vuotias kalliolainen, mainosalalla ja valinnan edessä. Hän aavistaa jo sen, minkä myöhempi havainto osoittaa todeksi: kun nainen haluaa laittautua raskaaksi, miehen vaihtoehtoina on myöntyä tahi "kestää mökötystä puoli vuotta, nukkua sohvalla ja käydä joka päivä jätehuoneessa vetämässä käteen". Kertoja uskoo hyvällä ja nuoren parin matka perheeksi voi alkaa.

Tarina etenee päiväkirjamaisten havaintojen varassa lapsen ruoansulatusta, allergioita, kuumeilua ja uhmakiukkua raportoiden. Taatilan tyyli ei ole kovin kaunokirjallinen, ennemmin se on jutusteleva tai nokkelan sanaileva kuin sosiaalisen median päivitykset. Parhaimmillaan havainnot tiivistävät sen mistä lifestyle-blogit tai kiiltäväsivuiset naistenlehdet vaikenevat: "Appivanhemmat osasivat kertoa, kenen leuka, poskipäät ja korvat tulokkaalla oli. Minä osasin juuri ja juuri todeta, että vauva oli nisäkäs, elossa ja reagoi valoon."

Välillä kerronnan huipentavat "it gets better" -tyyliset tiivistykset, jotka eivät sinänsä sovi tunnelmaan, mutta jotka ovat varmaan olleen tarpeen kirjoitusvaiheessa. Kertoja nostaa välillä päänsä tasaisen ryydyttävästä arjesta, jota paremmin ei voisi kuvata kuin seuraavasti: "Tuulenpieksämä väritön nurmi valmistautuu talven mittaiseen uneen. Olen sille kateellinen, saa paskiainen nukkua nämä kuukaudet."

Virkistävää vaihtelua viime vuosien perheeproosaan tarjoaa se, että kirjan Vaimo on 21-vuotias vauvaprojektin käynnistäessään. Minuakin vitutti aikanaan olla kaveripiirissä ensimmäinen, joka sai vauvan ja vituttaa vieläkin, kun silloiset uratikkaiden ensimmäisellä puolalla tungeksivat, nykyiset nelikymppiset sössöttävät Facebookissa luomusynnytyksistä. Myös tätä yksinäisyyttä Taatila kuvaa vakuuttavasti.

Kirjan loppupuolella koti-isä kuvaa tilannetta, jossa opintoja jatkava Vaimo viipyy harjoituksissa, opiskelijoiden illanvietoissa ja ryyppyreissuilla. Vanhemmuuden nollasummapeli konkretisoituu, kun toinen vanhemmista säilyttää sosiaalisen piirin kodin ulkopuolella ja toinen jää mittailemaan 45-neliöisen kaksion lattiaa. Vanhemmuuden ja parisuhteen vaikeista tunteista otetaan kiinni, mutta nopeasti ne myös unohtuvat, katoavat päivien virtaan.

Kenelle: Vanhemmuudesta kiinnostuneelle tai pikkulapsivuosien keskellä sinnittelevälle. Luetaan sohvalla maaten, mielellään selän alla leluja ja televisio auki luomassa autenttista tunnelmaa.

Hippo Taatila:
Isipappablues
Into 2014
238 s.
22 e

Tuesday, October 14, 2014

Erilainen kirjasyksy 1/10: Paholaisen siivet

Tämä teos ilmestyi oikeastaan jo loppukesästä, mutta luetaan se siitä huolimatta kirjasyksyyn mukaan. James Reasoner on yhdysvaltalainen kioskikirjailija, joka on kirjoittanut yli 150 kirjaa. Paholaisen siivet -kokoelman tarinat Punaista riuttaa lukuunottamatta ovat ilmestyneet aiemmin suomeksi Juri Nummelinin toimittamissa retrohenkisissä lukemistolehdissä. Lajityypiltään tarinat edustavat kauhua ja rikostarinoita.

Lyhyissä tarinoissa seikkailevat muun muassa hyörylaivan epäonninen kapteeni, ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari sekä joukko pikkurikollisia. Tarinoiden miehet ovat karskeja ja heillä on yksitavuiset nimet, kuten Hal, Rye ja Ron. Pulp-tarinoiden kliseet ja ilmaisut ovat vahvasti läsnä. Colt tukevasti vyöllä ja Winchester kädessä palkkionmetsästäjä voi lähteä vaikka kohtaamaan arkkivihollisensa apassien kiroamassa kanjonissa!

Miksi genrekirjoittajan on hyvä lukea seikkailukertomuksia?

Oppiakseen rytmiä, ilmaisun iskevyyttä ja toiminnan kuvausta. Reasonerin tarinoissa ei jahkalla vaan mennään suoraan asiaan. Tämän pienen kirjan lukee yhdellä istumalla ja sen seuraksi sopii ottaa vaikka paukku.

Kuoriaiskirjat on pienkustantamo, joka on erikoistunut julkaisemaan scifiä, kauhua ja pulp-tarinoita. Juri Nummelinin, Tapani Baggen ja Minna K. Haapion suomennokset ovat sujuvaa kieltä ja tekstin toimitus moitteetonta, muutamaa pikku kömmähdystä lukuunottamatta.

Erityismaininnan ansaitsee Pertti Jarlan piirtämä kaunis kansikuva.

James Reasoner:
Paholaisen siivet
toimittanut Juri Nummelin
suomentanut Juri Nummelin, Tapani Bagge ja Minna K. Haapio
Kuoriaiskirjat
96 s.
6 euroa

Erilainen kirjasyksy 2014

Kaveri linkkasi vastikään tutkimukseen, jossa suomalaiset olivat maininneet lempikirjailijoitaan. Artikkeli Suomalaiset luottavat klassikoihin on julkaistu Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2007, mutta kuten linkin takaa voi lukea, suosikit vaihtuvat hitaasti. Lista antaa varmaankin oikean kuvan keskimääräisen suomalaisen lukutottumuksista. Ainakin lista on kovin, kovin, kovin ennalta-arvattava. Naislukijoiden listan kärjestä löytyvät Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Päätalo, Paasilinna, Waltari ja Tolkien löytyvät sentään molemmilta listoilta.

Syksyisin ilmestyy paljon kirjoja. Usein lehdistössä, myyntilistoilla ja kirjastojen bestseller- ja VIP-lainojen hyllystä löytyvät samat kirjat, "tavalliset epäillyt" sekä ne yleensä pari esikoista (mutta ei missään nimessä enempää kuin kolme), jotka sinä vuonna päätyvät valokeilaan. Mutta kirjoja ilmestyy paljon muitakin! Genrelukijan katse tarjoaa jo erilaisen näkökulman kirjasyksyyn.


Genrelukijan kirjasyksy on erilainen

Seuraavien viikkojen aikana olen päättänyt kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirjaan omasta, erilaisesta kirjasyksystäni. Kirjoitan uutuuskirjoista, jotka ovat ilmestyneet kotimaisilta kustantajilta. Jokainen lukija on erilainen ja jokaisella on omat tapansa valita luettavaa. Omaa kirjasyksyäni ja täten kirjoituksia määrittävät seuraavat tekijät:

- Olen mukana osuustoimintamuotoisen kustantamon toiminnassa
- Seuraan läheltä myös parin muun pienen genrekustantamon toimintaa
- Saan säännöllisesti arvostelukappaleita omalta kustantajaltani Intolta
- En ole kriitikko. Olen bloggari ja kirjoitan omasta, subjektiivisesta lukijan näkökulmastani
- Sen sijaan puolisoni on kriitikko ja moni teos ilmestyy tämän vuoksi lukupinoon suoraan postiluukusta
- Jääviyssääntöni ovat äärimmäisen hövelit. Puolison kirjoja tai sellaisia jotka olen itse kustannustoimittanut (tai joihin olen kirjoittanut!) en täällä repostele, kaikkia muita kyllä.

Hyppää erilaiseen kyytiin. Tästä kirjoitussarjasta et Juha Itkosen kirjoja löydä! Ensimmäisenä lukuvuorossa on James Reasonerin Paholaisen siivet.

Monday, October 13, 2014

Kuudes virhe

Lueskelin tässä uudelleen pari vuotta sitten laatimaani listaa harrastajakirjoittajan viidestä virheestä. Nämä viisi yleisintä virhettä olivat kärsimättömyys, idean hämäräksi jättäminen, palautteen torjuminen, oheistoimintoihin hukuttautuminen ja ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Luin listan nyt vähän toisesta näkökulmasta. Listan asioista varsinainen virhe kirjoittajalta on oikeastaan vain idean hämäräksi jättäminen. Muut kohdat koskevat vain kirjoittajia, joiden pyrkimyksenä on kehittyä kirjoittajina, ryhtyä ehkä jossakin vaiheessa ammattilaisiksi ja ylittää julkaisukynnys. Kirjoittamista voi harrastaa ilman sen kummempia päämääriä eikä siinä ole mitään vikaa, se ei siis ole mikään virhe.

Haluan myös jatkaa hieman viidennestä virheestä: ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Ajattelen sitä kohtaa, jossa ensimmäinen teos on kirjoitettu. Se on ehkä pyöräytetty useammassakin työpajassa ja kirjoittaja on saanut palautetta useilta esilukijoilta, niin ammattilaisilta kuin perheenjäseniltä ja kavereiltakin.

Parhaillaan käsikirjoitus on kustantajakierroksella. Hyvässä tapauksessa kirjoittaja kerää hylsyjä ovimatolta posteljoonin käynnin jälkeen, saattaapa niissä olla standardiliuskan lisäksi palautettakin. Huonommassa tapauksessa mitään ei kuulu. Kirjoittaja uskoo tekstiinsä haluaa julkaista teoksensa kaupallisella kustantajalla, saada teokselleen näkyvyyttä ja ehkä sen ansiosta rahaakin. Kaiken tämän vaivannäön jälkeen hän haluaa osua napakymppiin.

Minulla on uutisia tälle kirjoittajalle: Ani harva kirjoittaja tekee läpimurron kerralla. Tämä koskee myös julkaisseita kirjailijoita. Heidän tapauksessaan kohta viisi kuuluu näin: kirjoittaja jää odottamaan kotiin läpimurtoa, jota ei koskaan tule.

Kirjoittajaa tai hänen teoksiaan ei löydetä kotoa ilman todella hyvää tuuria ja sellainen lankeaa vain harvojen osaksi. Suomessa on aika monta kirjailijaa, josta kukaan ei ole kuullut. Suuren yleisön tietoisuuteen voi päästä olemalla juuri "se" kirjasyksyn esikoiskirjailija johon lehdistön huomio ja palkintoehdokkuudet osuvat.

Loput joutuvat rakentamaan oman uransa pienin askelin, jos sellaisen haluavat. Osallistumaan paikallisen kirjoittajayhdistyksen lausuntailtaan, tarjoamaan tekstiään pienkustantajalle. Yrittämään sisään keittiön ovesta.

Mutta askelten täytyisi kuitenkin viedä johonkin, eteenpäin tai uuteen suuntaan. Konkarikirjailija sanoi viime kesänä jotakin, jota jäin miettimään: kirjoittaja ei saa ajatella liian pienesti. Jos oma teos on jo plakkarissa, kirjoittajan kehittymistä ei edistä se, että hän osallistuu kaupunginosayhdistyksen kirjoituskilpailuun, jossa voi voittaa kaksi litraa kotimehua. Askelten täytyy olla sellaisia, että niistä on joko a) jotakin mitattavaa hyötyä tai b) kirjoittaja kokeilee niiden kautta jotain uutta.

Olkoon tämä listan viimeinen, kirjoittajan kuudes virhe: samoilla, tutuilla poluilla talsiminen vuodesta toiseen. Yritän myös itse välttää tätä virhettä.

Sunday, October 12, 2014

Siivouskirja ja tavarataivas

Leppoisa opas huusholliin (tekijöinä allekirjoittanut ja ihana Aino-Maija Leinonen) on parhaillaan painossa. Opas julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014 Rosebudin osastolla klo 13.30. Kynnelle kykenevien kannattaa tulla paikalle kuulemaan Aino-Maijalta kaikki tarpeelliset vinkit ekologiseen ja simppeliin kodinhoitoon.

Meillä kotona puolestaan on käynnissä jokasyksyinen projekti tavaran vähentämiseksi. Minulla on pöytä itsepalvelukirpputorillä. Suosittelen sellaisen vuokraamista kaikille, jotka haluavat helposti eroon turhista tavaroista ja joilla on aikaa käydä järjestämässä ja täydentämässä pöytää vuokrajakson aikana. Olen lajitellut vaatteita myytäviin, lahjoitettaviin ja pois heitettäviin kasoihin.


Kirppisprojektin tärkeimmät työvälineet eli tussi, hintalappuja, maalarinteippi ja silitysrauta. Kuva: Saara Henriksson

Vaatetta, tarpeellista ja tarpeetonta on kolmihenkiselläkin perheellä aika paljon. Kun saatoin syyslomalle matkustavia miestä ja lasta tänään bussipysäkille, mies väitti, että minulla on viisitoista takkia eteisen naulakossa roikkumassa. Väitin vastaan, mutta kotona oli pakko laskea. Olihan niitä... muutama enemmän kuin miehelle myönsin. Risoja ja puhkikuluneitakin pari. Mikä ihme saa ihmisen säilyttämään vaatehuoneessa niin rikkinäisiä takkeja, että niitä ei voi enää paikata?


Kuusivuotiaan korut. Kuva: Saara Henriksson

Olen myös lukenut varsinkin kotimaisia teoksia, jotka ovat seisseet hyllyssä esikoiskirjailijavuodestani 2011 saakka. Kotikirjasto-projekti jäi aikanaan häpeällisellä tavalla kesken, kun siirryin pitkiksi ajoiksi kirjojen lukemisesta niiden omistamiseen. Nyt yritän kääntään suuntauksen päinvastaiseksi. Luen kirjat, lisään ne Goodreads-tililleni ja annan kiertoon. Toki oman työn vaihekin vaikuttaa lukuhaluihin. Viime vuonna, kun kirjoitin oman kolmannen romaanini ensimmäistä versiota täyttä häkää, olin välillä niin kyllästynyt koko romaanimuotoon etten romaaneja juuri lukenutkaan.


Scifi-hyllyä. Kuva: Saara Henriksson

Kotiin kertyneiden tavaroiden läpikäyminen herättää monenlaisia tunteita. Minulla on tapana säästää kaikenlaista. Käyntikortti, käsiohjelma, valokuva, piirustus. Taannoin keräsin kasan näitä muistoleikkeitä ja keräilykuvia ja käytin kirjoitusharjoituksen pohjana työväenopistolla. Koti ilman jälkiä elämästä on ankea paikka. Etsin vielä keskitietä, jotta tavara- ja kirjavuoren alle ei tarvitsisi kuitenkaan hautautua.

Monday, September 29, 2014

Leikin loppu (leikki on vasta alkanut)

Kollega J.S.Meresmaa kirjoitti blogissaan yllättävistä asioista, jotka hänen arjessaan ovat muuttuneet kirjojen julkaisemisen myötä. Nämä ovat siis asioita, jotka eivät liity itse kirjoittamiseen vaan sosiaaliseen elämään ja esimerkiksi esiintymiseen.

Kirjoittava ihminen näkee maailman eri tavalla. Tämä ei riipu siitä, onko kirjoittaja julkaissut omaa teosta vai ei. "Kirjailijaa" voidaan pitää ammattinimikkeenä kirjoittavalle ihmiselle, jonka täytyy vastata omista painetuista sanoistaan. Erot kirjoittavan ja ei-kirjoittavan elämän välillä ovat enimmäkseen muita kuin ulkokirjallisia.

Silti "ammattikirjailijana" näitä yllättäviäkin muutoksia tulee eteen. Junalippuja tulee minunkin varattua paljon. Vielä enemmän kuvaani kirjailijan ammatista on ehkä muuttanut osuustoiminta eli Osuuskummassa toimiminen. Kun saan käteeni uutuusteoksen, en vain selaile teosta ja lue takakantta, vaan taitan kirjan keskeltä ja tsekkaan sidonnan laadun sekä tarkistan nimiölehdeltä painopaikan. Inton kustannustoimittajat katsoivat minua vähän oudosti viimeksi kun näin kävi.

Toinen kollega, Shimo Suntila kertoi epäilleensä muinoin, että kirjailijoilla on maailmasta ja kirjallisuudesta jotakin sellaista tietoa, jota hänelle ei ollut vielä paljastettu. Suntila on kirjoittanut aiheesta mainion raapaleenkin. "Kirjailijan opas" -tarinan päähenkilölle olisi voinut lykätä käteen myös seuraavan tarkistuslistan:

- Kiinnostuksen kohteet monipuolistuvat. Puheessa alkaa vilahdella kryptisiä sanoja ja käsitteitä kuten kirjavuosi, vedokset, kustannustoimittaja, Frankfurt, Sanasto-korvaukset ja Lukukeskus-taksat.

- Keskustelet sujuvasti kiehtovista aiheista kuten kirjastokorvauksien taso ja sähkökirjojen arvonlisävero.

- Kirjakauppiaat ovat suosikkisi ammattiryhmien joukossa.

- Osaat mainita nimeltä ainakin yhden jäsenen valtion kirjallisuustoimikunnassa. Ylipäätään tiedät sellaisen elimen olemassaolosta kuin valtion kirjallisuustoimikunta.

- Pelkäät lehdenjakajaa; onko kritiikkiä? Eikö vieläkään ole ilmestynyt kritiikkiä?

- Odotat eteisessä postinkantajaa ja nappaat kirjeen heti, kun se työntyy postiluukusta. Apurahaa, kustannussopimus vai hylsyjä?

- Tajuat, että leikki on loppu. Kirja menee painoon ylihuomenna ja viimeiset oikolukukorjaukset on saatava perille huolimatta siitä, miten huonosti on edellisenä yönä nukkunut ja miten kaikki muut arjen tehtävät kaatuvat päälle.

- Tajuat, että leikki jatkuu. Ja sen, mikä etuoikeus on toimia ammatissa, joka kasvattaa itsetuntemusta niin kuin kirjoittaminen ja lukeminen tekevät ja jossa työvälineenä on oma itse ja oma psyyke. Siitä on hyvä jatkaa.

Tuesday, September 23, 2014

Syyskuun havaintoja

Olen ollut järjettömän kiireinen koko syyskuun. Poimin muistiin muutamia havaintoja ja linkkejä science fictionin ja fantasian tiimoilta ennen kuin unohdan ne.

- Todellakin, kaikenlaista fantasiaa kirjoitetaan ja suomennetaan. Syyskuun löytöjä ovat olleet Catherynne M. Valenten Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (suom. Sarianna Silvonen), Anne Leinosen Ilottomien ihmisten kylä sekä Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Ei voi valittaa!

- Olen sattuneesta syystä yrittänyt tutustua myös ruotsalaiseen novellitarjontaan. Pikainen ensivaikutelma näyttäisi olevan, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhuantologioita näyttäisi ilmestyvän paljon ja ihan kauhuun keskittyviä pienkustantamojakin olevan pari kappaletta. Myös suuri kustantamo Bonnier julkaisee kauhu-e-novellien sarjaa Mix-nimen kautta. Täällä on listattu kauhunovellit sen mukaan, montako minuuttia niiden lukemiseen kuluu.

Ruotsalaisessa sf/f-skenessä ilmestyy vähän printtilehtiä ja nettilehdet ovat lyhytikäisiä nekin, mutta genre-keskeisiä pienkustantamoja näyttäisi olevan sitäkin enemmän. Ehkä työnjako menee niin, että suomalaiset ovat enemmän kunnostautuneet scifissä ja ruotsalaiset kauhussa. Kuvaavaa on, että vuoden parhaalle sf/f-novellille Ruotsissa myönnettävä palkinto on mennyt useimmiten kauhunovellille. Palkintoa myöntää Catahya-yhteisö.

Johan Jönssonin yleiskatsaus ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan (englanniksi) on luettavissa täällä.

- Monet suomalaiset sf/f-kirjallisuuden harrastajat osallistuvat innokkaasti ns. "social justice warrior" -keskusteluun. En aivan tarkkaan tiedä, mikä on SJW. Monet käyttävät sitä synonyyminä feminististä tai vasempaan kallellaan olevasta liberaalista, joka keskustelee kärkkäästi mm. populaarikulttuurin naishahmoista tai niiden puuttumisesta. Vielä useammat ovat turhautuneet tähän samaan keskusteluun. Suomalaisessa scifi- ja fantasiaskenessä vaikuttaa paljon naisia, kirjoittajista naisia voisi sanoa olevan jopa enemmistö. Ajattelen vastareaktion johtuvan paitsi innokkaimpien aktivistien ylilyönneistä myös siitä, että meikäläisestä fandomista puuttuu se vastapuoli.

Niitä jotka haluavat tutustua toisenlaiseen kirjallisuusmakuun kehotan tutustumaan esimerkiksi Suomesta käsin toimivan Castalia Housen tarjontaan. En laita linkkiä tähän, saatte googlata itse jos kiinnostaa. Kustantamo ilmoittaa tarjoavansa konservatiivisemman vaihtoehdon dogmaattisen edistykselliselle nyky-spefille. Kirjallisiksi esikuviksi nimetään mm. J.R.R.Tolkien, C.S.Lewis, G.K.Chesterton ja Robert E. Howard. Tarjolla on scifiä ja eeppistä fantasia. Ei niistä sen enempää. Esseekokoelmassaan eräs kirjailijoista, John C. Wright "explains the noble purpose underlying science fiction, and shows how the genre’s obsession with strong female characters is nothing less than an attack on human nature". Verkkokaupassa näyttäisi olevan "homeschool" -osiossa kaupan myös Astronomy and Astrophysics - Biblical Supplement. Muutenkin homma vaikuttaa enemmän amerikkalaistyyppisen uskonnollisen oikeiston projektilta kuin varsinaisesti kirjalliselta liikkeeltä.

Vaikka onhan näitä herätys- ja karismaattisia liikkeitä ja niiden myötä lukijakuntaa varmaan Suomessakin. Meidänkin naapurissa on mormonikirkko ja kuntosalin yläkerrassa on se ex- Nokian herätys -ylistyskeskus. Vissiin siellä käy paljon porukkaa kaatumassa, mutta ei se näy samalla tavalla. Punaviherkupla toimii niinkin, että yksi ainoa FB-kaveri postaa jotain abortinvastaisia tai Israelia puolustavia linkkejä ja kaikki muut edustavat tyypillistä liberaalia kaupunkilaiskeskiluokkaa. Sitä en tiedä, miksi Castilia-kustantamo toimii Suomesta käsin. Kristillinen kustannustoiminta on valtava ala Amerikassa, meillä pienempi.

Mitä kustantamon ilmoittamiin esikuviin tulee, Chestertonkin oli reformisti pikemmin kuin konservatiivi. Oletettavasti Suomessakin on nimenomaan kristillisiä scifi- ja fantasiakirjoittajia, en vain ole törmännyt, kristillisiin lastenkirjoihin kyllä.

Tuesday, September 16, 2014

Proosaa: Sammakko

Kun tulin kotiin koulusta, sisko seisoi keittiön hellan edessä kädet selän takana ja näytti omituiselta. Perunakattila kiehui liedellä. Nostin kantta, vaikka sisko yritti estää ja roikkui käsivarressa kiinni. "Mitä vittua, täällä kiehuu vittu sammakko!" Sisko tuhersi itkua. Se oli työntänyt kädet syvälle hupparintaskuihin. "Mistä vitusta sä olet edes saanut ton? Ällöttävää."
Liesi oli varattu, joten otin jääkaapista valmishampurilaisen ja laitoin sen mikroon. Sisko ei vieläkään sanonut mitään ja ajattelin, että nyt se on lopullisesti menettänyt järkensä, ei ihmekään kun hengasi niiden ääliömäisten pikkumimmien kanssa, lukitsi oven ja supatti tuntikausia jotain noitajuttuja sen huoneessa. "Ton on parasta olla häipynyt kun mutsi tulee kotiin", sanoin ja marssin omaan huoneeseeni.
Olin just saanut kuulokkeet päähän ja käynnistänyt GTA:n, kun sisko koputti olkapäähän. Mitä vittua?
"Mä tarviin apua", se sanoi. Sitten se sönkötti koko jutun. Sammakko oli metsän keijujen vihollinen, jonka sisko oli pyydystänyt liikuntatunnilla. Keijujen kuningas oli luvannut palkinnon sille joka tuhosi vihollisen. "Minun pitää viedä se takaisin urheilukentän takaiseen ojaan, mutta toiset sammakot on siellä vahtimassa. Sun täytyy ihan totta tulla mukaan." No olkoon.
Lähdin saattamaan siskoa, joka kantoi keitettyä sammakoa vanhassa Siwan muovikassissa. Naapurin kyylä mulkoili alaovella. Näytin sille keskisormea. Tämä on meinaan getto. Käveltiin siinä kohti urheilukentän laitaa, onneksi kaverit ei sentään nähneet.
"Toimiko se juttu?" mun oli pakko kysyä.
"Ai mikä?" sisko kysyi.
"Että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja kiehuttaa hitaasti, se ei tajua hypätä pois."
"Ai se. Ei toiminut. Minun piti laittaa kannen päälle paino."
Oltiin perillä. Sisko heitti sammakon pusseineen ojaan ja huusi metsään, että oli täyttänyt kuninkaan antaman tehtävän.
Se siitä. Kuningas täytti oman lupauksensa ja kaikki oli tyytyväisiä. Kun vaan koulupäivän jälkeen astuttiin kotiovesta, keittiön pöytä notkui keijukakkuja, banaaneja ja lesejugurttia. Naapurin kyylä sai sairaskohtauksen ja vietiin paareilla pois. Sitä mutsi kyllä ihmetteli, mistä me saatiin kaikki ne välipalat, mutta me selitettiin siskon kanssa että me oltiin katsottu Jamie Oliveria.
Nyt mutsi on ilmoittanut meikäläisen johonkin junior master cheffiin. Ja mä hytisen taas täällä urheilukentän kuuraisella nurmikolla. Keijujen kuningas, tule apuun!

Sunday, September 14, 2014

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.


Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Thursday, September 11, 2014

Fanifiktio köyhdyttää?

Tämä vanha blogipostaus kommentteineen herätti taannoin miettimään (skippasin alun referaatin Joanna Russin teoksesta, se on meillä joka tapauksessa hyllyssä). Luen ajoittain aika paljonkin fanifiktiota, tavallisesti ei-niin-yllättäen jonkin ison supersankari- tai muun Hollywood-elokuvan ensi-illan jälkeen. Fanifiktio laajentaa henkilöhahmojen välisiä suhteita ja leikittelee niillä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lukea fanifiktiota rakkaista hahmoista?

Kaikista intersektionaalisten feministien pyrkimyksistä huolimatta suosituimpia elokuvia ja kirjoja ovat edelleen seikkailut, joissa noudatellaan melko perinteisiä juonikaavoja ja sukupuolistereotypioita. Perinteisiä juttuja luetaan ja katsotaan, koska niiden parissa ihmiset viihtyvät vapaa-aikanaan. Itsekään en erityisemmin välitä poliittisesta fiktiosta, luen mieluummin vaikka jotakin hyvää, napakkaa agitaatiota ilman fiktion verhoa.

Varjopuoli valtavirtaviihteessä on, että Hollywood-elokuvien hahmot eivät aina toimi (varsinkaan miehet keskenään) sillä tavalla kuin naiskatsojana haluaisi. En mene tähän syvemmälle. Fanifiktio toteuttaa kaikkea sitä, mitä lukijana tai katsojana jää kaipaamaan: siinä tutut hahmot seikkailevat emotionaalisesti tyydyttävissä tarinoissa.

Heikkoina hetkinä ajattelen B-suunnitelmaa, jonka mukaan lyön hanskat tiskiin vakavan proosan osalta ja alan kirjoittaa vain fanficia nettiin nimimerkillä immortalbeloved666 tai jotain sellaista. Se on ainakin kivaa. Silloin kuulen kuitenkin korvissani vanhemman naiskirjoittajan äänen vuosien takaa. Se sanoo näin: miehet ovat aina oivaltaneet paremmin, että kirjoittamisesta voi saada myös rahaa.


Tutut hahmot uudessa kontekstissa. Kuva: Saara Henriksson

En tiedä, onko fanifiktio todella valtaosin naisten kirjoittamaa. Oletan näin, asiaa lienee tutkittukin. Fanifiktion arvostus on heikkoa, osin mielestäni vääristä syistä. Ajattelen, että fanifiktiota ei pitäisi arvostella kirjallisuutena vaan paperinukkeleikkinä. Tarkoitus on sama, leikkiä rakkailla hahmoilla, ja leikkiminen on tärkeää ja voimauttavaa myös aikuiselle. Se voi olla hyvin kirjoitettua, mutta sen päämäärä on eri kuin kirjallisuuden kirjoittamisessa.

Tähän asti kirjallisuuden ja fanifiktion välinen raja pysyy selvänä. Mutta sitten kuvaan tulevat tie-in-romaanit. Niiden kirjoittamisesta maksetaan ja niitä ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Kaikki Star Wars -pokkarit, Salaiset kansiot -pokkarit ja Star Trek -pokkarit ovat tie-in-romaaneja. Mihin tie-in-sijoittuu hierarkiassa, jossa arvioidaan kirjoittajan oma luovaa panosta? Siinä on kysymys kuitenkin enemmän tuotteen kuin kirjallisuuden luomisesta. Loogisesti ajateltuna sen ei pitäisi olla korkeammalla kuin fanifiktionkaan. Mutta siitä saa rahaa.

Entäpä sitten tiukka formulafiktio, kuten perinteinen romanssi? Romanttisen viihteen kaava on hyvin vakiintunut, eikä hyvän tällaisen teoksen kirjoittaminen ole missään nimessä helppoa. Kannattaa kokeilla, jos näin kuvittelee. Tämän jälkeen tulevat kaavamainen dekkari jne. Pohjimmillaan ero lienee käyttötarkoituksessa: romanttinen fiktio lupailee emotionaalista palkintoa, jännitysromaani, no, jännitystä. "Jännittävää" on, että näistä kahdesta jälkimmäinen on vahvemmin asettunut salonkikelpoisen nykykirjallisuuden konventioksi eikä kukaan dekkaria oikeastaan enää halpagenreksi sanokaan. En tiedä, miten on romanssin laita.

Jäljelle jää kysymys, jota science fictionin ja fantasian kirjoittajien kanssa joskus pohditaan, mutta jonka suhteen ei yleensä päästä mihinkään lopputulokseen: miten pitkälle lajin omat konventiot synnyttävät itse asiassa fanifiktiota, aina uusia Gandalfeja, Raistlineja ja Frodoja?

Jokainen kirjoittaja luultavasti kirjoittaa mieluiten sitä mitä itse haluaisi lukea. Ei ole yllättävää, jos muut saman lajin harrastajat ovat samaa mieltä. Joskus harvoin, kuten George R.R.Martinin Valtaistuinpeli-sarjan tapauksessa tarinoista innostuu myös suuri yleisö. Vähän vaikuttaisi siltä, että myös rahantulo vaikuttaisi lajin arvostukseen. Siinä mielessä fanifiktion kirjoittajien kritiikissä voi olla perää.

Eli: kirjoittaja, kirjoita mitä haluat. Koska jos saisit siitä rahaa, se olisi yhtä arvostettua kuin naapurikirjallisuudenlajikin, mutta jos et niin ei väliä, koska nyt rahan vuoksi harrastaisi. Koko kysymys arvostuksesta muuttuu tällä tavalla yhdentekeväksi. Voilà!

Saturday, September 6, 2014

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.



phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.