Ehkä nämä eivät olisi vaikeita, jos osaisin nämä oikeassa elämässä. Todellisuudessa en kuitenkaan ole pystynyt opettelemaan edes Euroopan karttaa. Saati Afrikan, tai Pohjois-Amerikan. Muistan kyllä, mikä maa tulee rajan jälkeen seuraavaksi, mutta kun maat eivät ole viivoja janalla, penteleet. Rannikot ovat helpompia. Olen yrittänyt opetella Yhdysvaltojen osavaltioita ulkoa: Maine, Massachusetts, Connecticut, New York, New Jersey, noin suurin piirtein, plus miinus yksi tai kaksi. Mutta mitä osavaltioita niiden vieressä on, ei aavistustakaan, ellen katso kartasta. Minun puolestani maat voisivat kaikki kellua valtameressä erillisillä saarilla, joiden välinen etäisyys ylitetään silmät ummessa.
Sotken myös helposti oikean ja vasemman. Turha varmaan sanoakaan, etten ole koskaan opetellut ajamaan autoa.
Eivätkä vaikeudet lopu siihen. Monilla muillakin kirjoittajilla menee sormi suuhun kun pitäisi kuvailla kehon, ruumiin asentoja ja suhteita sekä vuorovaikusta toisten kehojen kanssa. Kun nojaan poskeeni ja katson maisemaa junan ikkunasta, nojaanko todella poskeni kämmeneen, vai kämmenen poskeen, vai kyynärpään ikkunalautaan, vai… Osa tutuimmissa kuvauksista on sitä paitsi vakiintunut epäintuitiivisiksi. Eikö kuitenkin ole niin, että jalka menee kenkään, eikä kenkä jalkaan?
Tänään aloin piirtää tulevan romaanin päähenkilön kotitaloa. Mielikuvituksessani se on toki ollut olemassa jo noin viisi vuotta, mutta tähän saakka huoneet ja asunnot ovat vaihtaneet vahingossa paikkaa. No nyt se ei enää käy, vaan joudun naulaamaan ne paikoilleen. Ainakin hetkeksi, kunnes niiden aika on tarinassa tarkotuksella muuttua.
Sitten ovat vielä liikuteltavat asiat, esineet ja huonekalut, jotka sijaitsevat siinä mihin ne on mielikuvituksessaan sattunut sijoittamaan, mutta joiden olisi syytä olla samassa paikassa myöhemminkin, elleivät sitten ole itsekseen hypänneet toiseen paikkaan. Jos näin käy, lukija hämmentyy. Eikös tikittävä kello roikkunut äsken olohuoneen seinällä, ja nyt se on makuuhuoneen kaapissa? Vielä tarkempana saa olla siinä tapauksessa, kun kysymyksessä on tarina, jossa kerrosten lukumäärän tai oviaukkojen on tarkoituskin muuttua tahallaan. Tahallaan, mutta ei vahingossa.
Opiskeluaikana Turussa asuin pari vuotta kolmikerroksisessa puutalossa (tai oikeastaan kaksikerroksisessa: kivijalka ja kaksi kerrosta), jossa minun rappuuni kuljettiin sisäpihan puolelta. Seinän takana oli asunto, josta kuului ääniä mutta josta en tajunnut, mistä sinne kuljettiin. Samoin puisissa portaissa kuului kopistelevia askelia, vaikka ketään ei näkynyt. Kesti monta kuukautta ennen kuin hoksasin, että julkisivun puolen rappu kulki limittäin sisäpihan puoleisen rapun kanssa: seinän takana portaat kulkivat ylös, toisella puolen alas. Tai siis molempiin suuntiin, mutta ymmärtänette. Minä en ymmärrä.
Kun muutin edelliseen asuintaloomme Kalevassa, suunnittelin mielessäni kauhukertomusta, jossa äiti lähtee vinttiin ripustamaan pyykkiä ja kun hän palaa, hän kuulee vauvan itkun rappuun saakka. Mutta vaikka hän miten juoksee portaita ylös alas ja ajaa hissillä, hän ei löydä oikeaa kerrosta, ei ovea, jonka takaa vauvan itku kuuluu. Tilan ja suunnan hahmotusvaikeudet, unen logiikka samoin kuin väärinkuulemiset ja väärinkäsitykset tarjoavat hyviä aineksia tarinoille.
Jos kirjoittavat ihmiset lukevat tämän postauksen, olisi mukavaa kuulla, millaisia apukeinoja käytätte tilan ja suunnan hahmottamiseen. Vai tarvitsetteko sellaisia?
Hyvää viikonloppua kaikille tarinoiden kirjoittajille ja lukijoille!
