Thursday, December 21, 2017

Margaret Pennyn vuosi 2017: kirjoja, kirjoja, kirjoja

Seuraa perinteinen kuvapainotteinen päivitys keskitalven juhlan kunniaksi! Rutisemisen aihetta olisi kosolti, mutta nyt panen marinat sivuun ja keskityn iloitsemaan menneestä vuodesta.

Kirjoittamisen ja lukemisen merkeissä meni tämäkin vuosi. Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi elokuussa. Lukijat ovat antaneet innostunutta palautetta romaanista ja toivon, että se löytää uusia ystäviä myös ensi vuonna. Olin mukana toimittamassa Never Stop – Finnish science fiction and fantasy stories -antologiaa, jossa on mukana myös novellini The Whaler’s Wife (kääntänyt Sarianna Silvonen). Kokoelma on kerännyt mukavia arvioita muun muassa Goodreadsissa.

Työstin Aino-Maija Leinosen kanssa keväällä ilmestyvää Railakasta rahakirjaa. Maaliskuussa ilmestyvää opusta voi vilkaista ennakkoon täältä Inton kevätkauden 2018 katalogista. Kirjoitin myös Cosmon Pen -lehteen katsauksen kotimaisen science fictionin ja fantasian tapahtumiin viimeisen viiden vuoden aikana. Paljon on saatu aikaan lyhyessä ajassa varsinkin kansainvälistymisen suhteen, tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän.

Osuuskumma-kustannuksessa olin mukana hallituksen jäsenenä ja myyntipäällikkönä kehittämässä toimintaa. Ohjasin luovan kirjoittamisen oppilaita Tampereen Kesäyliopistossa, Tampereen seudun työväenopistossa ja Hopeantakojat-valmennusohjelmassa. Kävin myös muun muassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla, tieteiskulttuurin tapahtumissa Sweconissa ja Worldconissa, Art Goes Kapakassa haastateltavana Helsingissä, Göteborgin kirjamessuilla tutustumassa International Rights Centren toimintaan sekä Turun ja Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.


Syyskuun jumalat julkaistiin elokuussa Worldconin aikaan Helsingissä. Silloin oli kuuma. Kuvassa olen Nora Varjaman haastateltavana Akateemisen Kirjakaupan kohtauspaikalla. Kuva: Veera Henriksson

Noin muuten kävin balettitunneilla, katsoin MasterChef Australiaa, neuloin, istuin mökillä lukemassa kirjoja ja osallistuin jopa kolmelle Usva-kirjoittajaleirille Ristiinassa. Mutta enimmäkseen kuitenkin kirjoitin jo ilmestynyttä ja vielä tulevia teoksia. Kiitän Tiedonjulkistamisen Neuvottelukuntaa, Taiteen edistämiskeskusta ja Kansan Sivistysrahastoa työtäni kohtaan osoitetusta tuesta.

Muutamia kohokohtia vuoden varrelta:

– Maaliskuussa kävimme Budapestissa äidin 60-vuotispäivää viettämässä. Kuva on hotelli Gellertin takapihalle ja Gellert-kukkulalle. Noin muuten reissasin vain Suomessa tai lähellä. Toukokuussa osallistuin perheen kanssa Swecon-tapahtumaan Uppsalassa ja loppukesästä piipahdimme Haapsalussa lomalla. Syyskuussa kävin Malmössa ja Göteborgissa kirja-asioissa. Marraskuussa olin viettämässä kirjoitusviikonloppua neljän kollegan kanssa idyllisessä Mathildedahlissa Salon lähellä.

– Osallistuin keväällä Osuuskumman ja Outo Kuvan valokuvaussessioon Nokialla. Kuvassa olen kirjailija Anni Nupposen kanssa. Huomaa korvat! Magdalena Hai haastatteli minua Syyskuun jumalista ja muusta Osuuskumman nettisivuille, linkin takana on pari kuvaa lisää. Kuva: Outi Puhakka

– Marraskuussa juhlimme minun ja kirjailija J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhlaa Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa!

– Vuoden varrrella haastattelin Pirkkalaiskirjailijoiden Roosalupilla herroja kirjailijoita Riku Korhosta ja Ville Hytöstä. Joulukuussa haastatteluvuorossa oli Markku Soikkeli ja haastateltavana Juha-Pekka Koskinen. Kuva: Hannu Peltonen

– Olen laiska käymään teatterissa, mutta tänä vuonna onnistuin näkemään Tukkateatterin R.U.R. ja Luvattu maa -näytelmät, Macbeth-oopperan Budapestissa (kiitos äiti), Coppelia-baletin Tampere-talossa (kiitos kaverit) ja piipahtamaan elokuvissa Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä supersankarielokuvia katsomassa. – Muuta: kirjoitin elokuvatreatmentin, aloittelin Salaista Projektia nro. 2, tuomaroin Usvazine-verkkolehden scifinovellihakua päätoimittaja Anne Leinosen kanssa ja jatkoin puolison kanssa kotikirjastoprojektia, jonka seurauksena säilytettäväksi tai kiertoon eli eteenpäin annettavaksi valittiin tänäkin vuonna laatikoittain kirjoja.

Joulua vietän täsmälleen samaan tapaan kuin viime vuonna. Koska joulussa on kyse perinteistä, tehtävälistankin voi kopioida viimevuotisesta!

Ensi keväänä ilmestyy minun ja Christine Thorelin toimittama Trollguld och andra berättelser (på svenska) eli valikoima osuuskummalaisten novelleja ensimmäistä kertaa ruotsin kielellä! Trollguldin on ruotsintanut Linn Wilhelmsson ja sitä voi vilkaista etukäteen täältä Osuuskumman kevään 2018 katalogista. Syksyksi on sitten taas uusia uutisia, mutta säästän ne vähän lähemmäksi ajankohtaa.

Hyvää joulunaikaa ja riemukasta uutta vuotta 2018!

Bonusliite: Loppuvuoden 2017 aikana lukemani kirjat tähän asti. Alkuvuoden kirjat ovat täällä.

Kotimainen kaunokirjallisuus
Karo Hämäläinen: Erottaja
Boris Hurtta: Talo Mörövuoren juurella ja Rommelin kulta
Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa
JP Koskinen: Paholaisen vasara
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
J.S.Meresmaa: Naakkamestari
Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Juhana Petterson: Tuhannen viillon kuolema
Laura Gustafsson: Pohja
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Essi Kummu: Hyvästi pojat
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Ulkomainen kaunokirjallisuus
Cheryl Strayed: Villi vaellus
Jane Green: Avioliittoallergia
David Levine: Arabella of Mars
Emma Newman: Planetfall
Sophie Kinsella: Kuka on pomo?
Aliette de Bodard: House of Shattered Wings ja House of Binding Thorns
Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane
Mats Strandberg: Ristely
Dan Brown: Alku
Katsuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Tietokirjallisuus
Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?
Kullas&Myllyoja: Nainen ja rikastumisen taito
Mikko-Oskari Koski: Ahvenanmaa
Kaskela&Koskelainen: Maailmalle
Hannu Tarmio: Hurmio tai turmio
Anne Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (äänikirja)
Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex
Jarl Helleman: Kirjalliset liikemiehet ja Kustantajan näkökulma
Jenni Selosmaa: Kukkaron kuningatar
Jethro Rostedt: Raha ratkaisee
Kari Karnakoski: Tanssin ja rakastin

Wednesday, December 13, 2017

Kulttuuripiireistä ja vallasta: reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä

Kas niin, muruset, tänään Margaret Penny testaa kynäänsä juorutoimittajana. Mietin myös valtaa, etenkin sosiaalista valtaa ja sen ilmenemismuotoja.

Ruotsalainen päivälehti Dagens Nyheter kertoi eilen verkkosivuillaan, että syyttäjä on käynnistänyt tutkinnan niin sanotun Kulttuuriprofiili-henkilön toiminnasta Tukholmassa. Lyhyt summaus tapahtumista on suomeksi HS:n jutussa tänään, mutta kertauksen vuoksi: tukholmalaisen kulttuuriklubin taiteellinen johtaja sikaili, häiritsi ja kouri naisia, vuoti eteenpäin muun muassa kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajia ja yleisesti käytti puolisonsa kanssa valtaa väärin vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Kahdeksantoista naisen kertomukset DN:lle ovat karua luettavaa (ruotsinkielinen artikkeli on maksumuurin takana). Ahdistelu ja seksuaalinen väkivalta nousivat esille #metoo-kampanjan ansiosta.

Merkillepantavaa on, että sikailija ei ole itse kirjailija, ei kuuluisuus. Itse asiassa hänen nimensä on suurelle yleisölle niin tuntematon, että Dagens Nyheter on jo sillä perusteella jättänyt sen julkaisematta. Asialla ei olisi yleistä merkitystä, ellei veijarin puoliso olisi Ruotsin akatemian jäsen. Ruotsin akatemia tunnetaan Suomessa parhaiten siitä, että se valitsee kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan.

Jalustat järkkyvät

Kirjailijana olen kateellinen ruotsalaisille siitä, että ne pääsevät syksyn kirjamessuhömpötyksestä eroon aikaisemmin kuin me Suomessa. Ruotsalaisilla on käytännössä vain yhdet kirjamessut, Göteborgin kirjamessut syyskuun lopulla, kun Suomessa on lokakuussa messut sekä Turussa että Helsingissä.

Sen sijaan en ole kateellinen ruotsalaisesta palkintohössötyksestä. Jos Suomessa tuntuu, että Finlandia-palkinto ehdokkaineen ja voittajineen syö kaiken kirjallisuuden mediatilan loppuvuodesta, Ruotsissa jaetaan sekä August-palkinnot että Nobel-palkinnot. Jälkimmäiset jaettiin juhlallisessa seremoniassa Tukholmassa sunnuntaina. Palkinnot näkyvät isosti lehdistössä ja kirjakaupoissa. Tänä vuonna kirjallisuuden Nobel myönnettiin kirjailija Kazuo Ishigurolle.

Suomenkielisessä mediassa kulttuuriprofiili-kalabaliikista ei ole ollut kauheasti juttua, Hesarin niukkaa raportointia lukuunottamatta. En ole sen yläpuolella, ettenkö olisi lukenut kiinnostuksella ruotsalaisen iltapäivälehden Expressenin artikkelia, jossa toisin kuin suomalaisessa mediassa paljastetaan Kulttuuriprofiilin nimi, kytkökset ja kaikki. Vaikka ruotsi ei taittuisi, Ruotsin akatemian vakinaisen sihteerin Sara Daniuksen ja edeltäjänsä historioitsija Peter Englundin ilmeet videolla ovat klikkauksen arvoiset.

Tulevia Nobel-voittajia puolestaan vuodettiin eteenpäin ilmeisesti siksi, että Kulttuuriprofiili halusi tuntea itsensä tärkeäksi (DN:n englanninkielinen artikkeli täällä). Tyyliin tietääkös tytöt, kuka saa seuraavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Peter Englund on kertonut puhutelleensa sekä Kulttuuriprofiilia että tämän puolisoa aiheesta jo pari vuotta sitten. Ensiksimainittu kielsi kaiken, jälkimmäinen puolusti raivokkaasti puolisoaan.

Sanomattakin on selvää, että koko tapaus on koko Akatemialle äärimmäisen nolo. Sara Danius sanoi Svenska Dagbladetin haastattelussa, että Akatemia on tehnyt vakavan virheen toimiessaan yhteistyössä Kulttuuriprofiilin kanssa. Akatemia on muun muassa rahoittanut miehen ja puolisonsa vetämää kulttuuriklubia, jossa on paitsi esiintynyt tunnettuja kirjailijoita, myös väitetysti ahdisteltu naisia, maksettu palkkioita pimeästi ja anniskeltu laittomasti alkoholia. Expressenin mukaan yhteistyöhaluisen kirjailijan ura saattoi klubin ansiosta nousta uusiin korkeuksiin, mutta yhtä hyvin se saattoi myös tuhoutua.

Akatemiaa on syytetty kaverikorruptiosta ja vaadittu Peter Englundin ja niinikään entisen sihteerin Horace Engdahlin eroa. En voi olla tuntematta myötätuntoa kirjallisuudentutkija Daniusta kohtaan. Ensimmäinen naissihteeri Akatemiassa pääsee siivoamaan edeltäjiensä jälkiä. Sateenvarjoa Daniuksen yllä pitelevä, Suomessakin 30-vuotista sotaa käsittelevistä teoksistaan tunnettu Englund puolestaan totesi Nobel-vuotojen vahvistumisesta: ”Se paskiainen”.

Ruotsin kirjallisuuden suurten ja mahtavien asemat ovat järkkyneet viime viikkoina. Pienemmät ovat saaneet nauttia siitä äänestä, joka syntyy, kun ylimykset sortuvat jalustoiltaan. Melkein kuulen vahingoniloisen naurun Itämeren tälle puolelle saakka. Ihmiset eivät ole siistejä, vaikka seurustelisivatkin kuninkaallisten kanssa.

Suomen ja Ruotsin eroista

Ruotsin akatemialla on maan kulttuurielämässä varsin virallinen asema. Akatemian perusti Kustaa III ja se toimii nykyään Tukholman vanhankaupungin pörssitalossa, Suurtorin varrella siinä komeassa rakennuksessa, jonka alakerrassa on Nobel-museo. Akatemiassa on kahdeksantoista ”tuolia”, joille nimitetään vaikuttajat eliniäksi. Akatemian sihteeriä sanotaan vakinaiseksi sihteeriksi, kun taas puheenjohtajavuoro kiertää.

Ruotsin akatemiaa vastaavaa kirjallista instituutiota ei Suomesta oikein löydy. Onhan meillä totta kai Suomen Kirjasäätiö, Kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto, mutta niiden valtaapitävät eivät ole samoja henkilöitä, jotka kirjoittavat kirjoja, paistattelevat haastatteluissa ja tv-ohjelmissa ja tuottavat yleisesti ottaen kulttuurin sisältöä työllään ja lahjakkuudellaan. Ruotsin akatemialla on arvovaltaa, varoja, kiinteistöjä. Suomessa nämäkin esiintyvät vähän pienemmässä mittakaavassa, kauniisti sanottuna. On maamme köyhä ja siksi jää, ehkä ihan hyvä niin.

Ruotsalainen media on käsitellyt #metoo-kampanjaa myös vähän eri tavalla kuin suomalainen media. Toki koko ruotsalainen yhteiskunta on vähän enemmän hereillä tasa-arvon suhteen, mutta Suomessa tullaan perässä. Ahdistelijoiden nimien mainitseminen lehdistössä on yksi eroavaisuus. Uhreilla on loogiset syyt olla syyttämättä tekijöitä nimeltä, samoin lehdistöllä olla paljastamatta niitä. Ymmärrettävistä syistä myöskään ahdistelijat eivät ole astuneet esiin.

Tilanne on johtanut erikoiseen piiloleikkiin, jossa esimerkiksi elokuva-alalla väärinkäytöksiä paljastaneet eivät kerro nimiä, mutta todennäköiset epäillyt ovat Suomen kaltaisessa pienessä maassa selvitettävissä kohtuullisen pienellä vaivalla. Keskusteluissa mainitut ovat turvautuneet asianajajiin, joiden lähettämiä kirjeitä sitten puidaan mediassa sen sijaan, että asianomaiset sanoisivat, että loppuu se paskanpuhuminen.

Isot edellä, pienet perässä

Kulttuuriprofiilin tapaus on oiva esimerkki siitä, miten pitkälle maailmassa voi päästä olemalla niin sanottu hyvä tyyppi. Herrasmies, joka jaksaa debatoida ja ryypätä ja esiintyä ja järjestää vähän kaikenlaista, ennen kaikkea mahdollisuuksia omille suosikeilleen, kunhan ovat yhteistyöhalusia. Tässä tapauksessa myös elättelee liian suuria luuloja omasta sex appealistaan. Vaikka kulttuurivaikuttaja ei istuisikaan kustannusjohtajan tai päätoimittajan pallilla, hänellä voi olla erilaista valtaa: tietoa, sosiaalisia suhteita, karismaa, verkostoja, seuraajia ja niin edelleen. Ei tarvitse olla se rahakkain kustantaja tai teräväkynäisin kriitikko.

Totta kai valtaa saa olla, ja sitä pitää käyttää – mitään kirjallisuutta ei olisi, jos ihmiset eivät perustaisi kustantamoita, käyttäisi varojaan kirjojen tunnetuksi tekemiseen lukijoille tai ylipäätään laskisi kynäänsä paperille. Sitä ei vain saisi käyttää väärin.

Mielihyvällä olen pannut merkille, että seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on nostettu tapetille sosiaalisen median lisäksi sanomalehdistössä, ammattiliitoissa ja eduskunnassa. Kollegani kuolemattomin sanoin: jos olisin oman asemani suojaan tuudittautunut kusipää, niin nyt voisi olla hyvä hetki alkaa pelätä vähän helvetisti.

Mitä tästä opimme

Seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ovat vallankäytön kieroutunut ja korruptoitunut muoto. Tapoja on muitakin. Pienen piirin valta on väärin käytettynä yhtä viheliäistä kuin suurten ja mahtavien piirien valta, ja uhrille samoin kuin koko yhteisölle yhtä tuhoisaa. Valtaa käyttävät väärin niin miehet kuin naiset, kuten Ruotsin tapauksessakin.

Tarkkana pitää olla myös silloin, kun tehdään ilmais- tai talkootyötä, niin kuin kulttuurin alalla usein tehdään. Työpaikoilla on luottamusmiehet, lainsäädäntö ja työturvallisuustoimet, kulttuurialalla on monesti vain löyhästi järjestäytyneitä pieniä ja suurempia sosiaalisia piirejä. Vallan väärinkäyttö voi olla vaikka luottamuksellisten keskustelujen kertomista eteenpäin, esiintymismahdollisuuksien järjestämistä tai torppaamista tai ihan sitä samaa pienessä piirissä kuin tuolla rikkaiden ja maineikkaidenkin piireissä.

Lopuksi kaikkein vaikeimmin käsitettävä valta on se joka meillä itsellämme on. Myös meillä, jotka kulttuurin kentällä koemme itsemme altavastaajiksi ja valitamme, miten epäkiitollista, köyhää ja epäoikeudenmukaista kaikki on. Sosiaalinen valta eli tieto, verkostot ja vaikutusmahdollisuudet ovat valtaa, ja alalla pidempään olleilla on sitä enemmän kuin vasta tulleilla. Ollaan siis tietoisia tästä ja ollaan ihmisiksi.

Kuvat: Wikimedia Commons

Thursday, November 9, 2017

Alex

Alexander Stubbin elämäkerta hänen itsensä lukemana, uhka vai mahdollisuus?

Testasin tällä viikolla lukuaikapalvelu Storytelliä. Lukuaikapalvelusta löytyy sähkö- ja äänikirjoja, kuten kirjailija Karo Hämäläisen ja kokoomuksen entisen puheenjohtajan ja ex-pääministerin Alexander Stubbin kirja Alex. Pelonsekaisin tuntein aloitin kuuntelun. Yhdeksän tuntia kymmenen minuuttia poliitikon muistelua. Kuinka minulle kävisi? Pääsisinkö loppuun asti?

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nostettu Alex on ollut syksyn suosituimpia kirjoja. Äänikirjalle tuo merkittävää lisäarvoa, jos kirjailija pystyy itse lukemaan sen ääneen. Alexander Stubb lukee niin hyvin, että yhtä hyvin hän voisi lukea EU:n perustuslakia, jaksaisin kuunnella senkin. Siispä eteenpäin!

Bloggauksen kuvituksena käytettyjen meemi-kuvamanipulaatioiden lähteenä on aina niin armollinen internet.

Kansainvälisestä sporttiperheestä globaaliin eliittiin

Ensimmäiset pari tuntia olivat väistämättä melko tylsää lapsuus- ja nuoruusmuistelua. Painetusta kirjasta olisin hypännyt nämä yli, mutta toisaalta halusin kokonaiskuvan siitä, millaisista lähtökohdista tulee sellaisia henkilöitä kuin Stubb. Isä oli jääkiekkomies ja NHL:n kykyjenetsijä, äiti oli kotona.

Ihminen on väistämättä taustansa muovaama. Pystyn ymmärtämään, mistä lehtisaarelaisen kaksikielisen perheen penskan energiaa tihkuva optimismi lähtee. Samanlainen tunne tai kuvitelma yhtäläisistä mahdollisuuksista olisi voinut olla kenellä tahansa hyvinvointivaltion kasvatilla, joka on käynyt koulunsa peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Oli ymmärtäväinen rehtori, meilläkin Kontulan ala-asteella oli sellainen, oli koulun keittiö ja hammashoitola ja koko setti. Sellaista oli vielä 80-luvullakin, vaikka lomamatkoja ei tehtykään Kale Kummolan perheen kanssa etelä-Eurooppaan.

22:51 "Voimistelusta tuli aina kymppi. En tiedä, mistä epävarmuuteni kumpusi.”

Urheiluharrastukset, lukio vaihto-oppilasvuosineen ja perustutkinto-opinnot yksityisessä muurien ympäröimässä yliopistossa Etelä-Carolinassa Yhdysvalloissa käydään onneksi suht nopeasti läpi, samoin nuoruusvuodet Pariisissa ja Bryggessä. Jälkimmäisessä hän tapaa myös tulevan vaimonsa. Akateemisesti kunnostautunut Stubb lähtee virkamieheksi ja toiveittensa taikamaahan Brysseliin.

1:37:00 "College of Europea kutsutaan myös College of Loveksi, koska tulevat EU-virkamiehet pariutuvat siellä."

Alex Stubbista ja vaimostaan 90-luvulla piirtyy kuva pirteänä kansainvälisenä uraohjusparina, juuri sellaisena globaalina eliittinä jota Donald Trump vaalikampanjassaan pilkkasi.

Ymmärrän liberaaleja ja muita sinisilmäisen hyväosaisia. Eivät he ole sellaisia pahuuttaan. Rauha, vapaus ja vauraus ovat hienoja asioita, mutta ihminen tarvitsisi laajempaa kokemuspohjaa kuin vain oman viiteryhmänsä todella ymmärtääkseen sen, että hyvinvointi ei kapitalismissa jakaudu tasaisesti kaikille. Mutta ei anneta sen haitata vaan mennään eteenpäin!

Nousu

Stubbin virkamiesuran virstanpylväistä muistan EU-huippukokouksen Tampereella vuonna 2000, tosin vähän eri näkökulmasta, olin yksi mielenosoittajista. Tuona sunnuntaina oikeastaan kokous oli jo ohi. Anarkistit muuttivat EU-mielenosoituksen poliisin vastaiseksi mielenosoitukseksi, luultavasti siksi, että huippukokouksen teemat olivat liian vaikeita.

(Nykyäänhän olen samaa mieltä sitä kuin Winston Churchill siitä, että tarvitaan vahva Euroopan yhteisö, jota Saksa ja Ranska johtavat ja josta Britannia on ulkopuolella. Vielä enemmän olen sitä mieltä, että federalismi on hyvästä ja tarpeeksi vahvassa EU:ssa näistä Euroopan Soineista ja Orbáneista, pikkumaiden pikkunationalisteista joiden kansallispukuna on puolikas tyynyliina ja puolikas paljas perse, ei tarvitsisi kuulla enää koskaan mitään.)

Mutta se siitä. Alex Stubbin tarina muuttuu kiinnostavammaksi ulkoministerikaudella, eli siinä vaiheessa kun kirjasta on kuunneltu noin ensimmäinen kolmannes. Ollaan Etelä-Ossetiassa ja vasta virkaan astunut Suomen ulkoministeri tuijottaa Venäjän panssareita.

EU-asiantuntijana ja myöhemmin ulkopolitiikkaan ja EU-asioihin profiloituvana poliitikkona Stubb oli käsittämättömän suosittu, pääministerinä ja valtiovarainministerinä ei niinkään. Alex-kirjaa voi halutessaan lukea niin, että Alex Stubb -parka nousi asemaan, jota hän ei alunperin halunnut, johon hän ei taustansa vuoksi sopinut ja vielä hallitukseen, josta kukaan – hallituspuolueet mukaan luettuna – ei tykännyt.

Tuli huonoa energiaa. Oli sietämätöntä olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka veivät sitä eivätkä antaneet. Kirjassa onkin lukijaa koukuttava draaman kaari: nousu ja tuho.

Tuho

Diplomatia on sitä, että kerrotaan asioita, ja jätetään kertomatta. Vielä kiinnostavampaa kuin se mitä Alex-kirjassa sanotaan on se, mitä siinä ei sanota.

6:47:57 "Annan kaikkeni aamusta iltaan. Saan aikaan tuloksia. Silti kaikki nähdään negatiivisessa valossa."

Kirjassa puhutaan paljon Suomesta, vähän suomalaisista. Suomalaisia edustavat ystäväperheet, joiden kanssa lomaillaan Lapissa tai etelässä uima-altaan äärellä. Pienituloisia, vähävaraisia, köyhiä tai edes eläkeläisiä mainita, heillä ei ole nimiä tai kasvoja, heitä ei ole olemassa globaalin eliitin maailmassa. Tai maata kiertävällä radalla, niin kuin Alex Stubb lähtökohdistaan kotimaan politiikassa kommentoi.

Alex Stubb kertoo, miten häntä kritisoivat eduskunnan kuppilan kyynikot ja media siitä, että hän ei ollut ponnistanut kansallisesta politiikasta. Mutta eivät äänestäjät Stubbia tästä syystä kritisoineet vaan siitä, että hän oli niin totaalisen erillään ja eristäytynyt tavallisten arki-ihmisten elämästä. Jos Stubb on joskus tavannut suomalaisen köyhän, siitä ei kirjassa kerrota. Edes eduskunnan leikkauspäivän ”Good raw porridge. Good energy levels” -twiittiä ja siitä seurannutta kritiikkiä ei mainita.

Kera toisensa jälkeen Alex Stubb lähtee vaaleihin kuin kilpailuun, jossa annetaan kaikkensa. Metafora on kuvaava. Jääkiekkojoukkue lähtee yhtäläisistä mahdollisuuksista käsin pelaamaan tasaisella kentällä vastustajaa vastaan, joka pelaa samassa sarjassa. Yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin kamppailevat rakenteellisia ongelmia vastaan, siinä ei yksilön tsemppaaminen riitä. Alexander Stubb oli huono pääministeri, koska kansallista politiikkaa ei voi pelkistää yksilösuoriutumiseksi saati oman tiimin tsemppaamiseksi.

Välillä kuuntelijaakin turhauttaa. Kohta 8:00:00 "Miltä tuntuu, kun kaikki, mitä sanoo ja tekee, on suurennuslasin alla aamusta iltaan?" Entä miltä tuntuu olla leikkausten kohteena? Olet tunneihminen, Alex, eläydy!

Tarina päättyy Kokoomuksen Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016. Stubb jättää puheenjohtajuuden ja kansallisen politiikan.

Lopuksi

Onko tämä tietokirja Finlandia-ehdokkuuden arvoinen?

En tiedä, oliko tämä "erilainen" poliitikon elämäkerta, ei minusta. Päällimmäinen tunne on pieni pettymys. Poliitikon muisteluna se oli minusta aika tavanomainen, joskin tavallista vetävämpää proosaa. Ehkä vertailukohta on epäreilu. Edellinen lukemani poliitikon elämäkerta oli Nobel-kirjailija Winston Churchillin Nuoruuteni. Churchilliin viittaa parissa kohdassa myös Alex Stubb, mutta ei toki missään mielessä vertaa itseään suureen valtiomieheen. Paradoksaalista on, että jopa englantilaisen lordin pojan elämännäkemys kosketti syvemmältä kuin Stubbin, ja Churchill oli sentään vielä paljon oikeistolaisempi.

Kirja on kahden ihmisen työn tulos. Karo Hämäläinen on saumattomasti löytänyt Alex Stubbin äänen ja vaikenee itse taustalla. Asetelmassa on myös jotain jännää. Aivan kuin Hämäläinen antaisi Alex Stubbin rauhassa höpöttää Iron Man -kilpailuistaan, triathloneistaan ja maratoneistaan ja vaieta arvostelijoiden ja mielenosoittajien esille nostamista kysymyksistä. Ehkä tämä on kirjan pointti.

Alkusanoissa Alex Stubb toteaa, että "ihmeellinen on tarina, mutta niin on monen mielestä sen kirjoittajakin". Vähintään Alex on arvokas dokumentti siitä, miten eliitti elää elämäänsä huippukokousten lavasteissa, omakotilähiöissä ja hiihtokeskuksissa, joihin tavallisen leikkausten kohteena elävän tallaajan on mahdotonta sitä seurata.

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017

Thursday, November 2, 2017

Kirjamessujen jälkipyykkiä

Nyt on vihdoinkin aika laskeutua marraskuuhun ja uusia juttuja kirjoittamaan, mutta sitä ennen vielä vähän kirjamessuista. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte Helsingin kirjamessuilla kuuntelemaan paneeleja, juttelemaan, pyytämään nimmaria Syyskuun jumaliin ja ostamaan Osuuskumman kirjoja! Kiitos myös sosiaalisessa mediassa kuvia jakaneille kavereille, tässä niistä muutama blogin kuvituksena.

Messukeskuksen osastojen, esiintymislavojen ja käytävillä vaeltelun lisäksi kävin myös julkkareissa, matineassa, tapasin perhettä ja ystäviä, istuin kuohuviinibaarissa, tein kaikkea mitä hyvään messuviikonloppuun kuuluu. Paitsi että ruoka- ja viinimessuilla en ehtinyt piipahtaa ollenkaan.

Väkeä messuilta ei puuttunut, tänä vuonna kävijöitä oli yli 84 000. Polarisaatio isojen ja pienten kustantajien sekä isojen ja pienten kirjailijanimien välillä oli ehkä sitä jyrkempää. Tuntuukin, että Helsingin kirjamessuista on käyty poikkeuksellisen paljon jälkipyykkiä sosiaalisessa mediassa.

Juhana Pettersonin kanssa signeeraamassa. Kuva: Mika Rönkkö

Kirjailijat

Laura Honkasalo kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti kirjamessuista kirjailijan näkökulmasta. Honkasalo ei ole ainoa kollega, joka on nostanut esiin ilmaistyön messuilla. Kieltämättä tuntuu nurinkuriselta, että kirjamessuilla ainoa ammattiryhmä, joka ei saa palkkioita, ovat kirjoistaan yleisölle kertovat kirjailijat. Suomen Kirjailijaliitto tuottaa myös ohjelmaa messuille ja on linjannut, että kaikille esiintyjille, kirjailijoille ja haastattelijoille maksetaan palkkio.

En tiedä keitä ovat nämä Honkasalon kollegat, joiden mielestä kirjamessuja ei saisi ollenkaan kritisoida, mutta näiden messujen aikana olen kuullut harvinaisen paljon kritiikkiä sekä kirjailija- että pienkustantajapuolelta. On hyvä kysymys, onko parempi esiintyä ainoalle fanilleen kuin olla esiintymättä ollenkaan. Painottaisin kirjailijan omaa fiilistä tässä. Se vaatii samaa kuin Honkasalo on tehnyt: hyötyjen ja haittojen laskemista.

Kustantajat

Osuuskunta Poesia jäi tänä vuonna messuilta pois kokonaan ja julkaisi asiasta kannanoton. Näyttelyosastot ovat tosiaan kallistuneet vuosi vuodelta (katso Ylen juttu täältä). Myös edustamalleni osuuskunnalle messupanostus on erittäin kallis satsaus.

Suomen Messut on epäilemättä kirjamessujen suurin hyötyjä. Osuuskuntana se ei tee juuri voittoa, mutta liikevaihto näyttää kasvaneen, tai sitten en osaa lukea Kauppalehden lukuja oikein. Kirjallisuustapahtuman kärjen pitäisi olla kirjallisuuden monimuotoisuudessa: jos vain isot loistavat, pienet himmenevät ja lakkaavat pian näkymästä. Ohjelma oli nyt vielä monipuolista, mutta jos pienillä kustantamoilla ei ole yksinkertaisesti varaa tulla messuille, he eivät ole tarjoamassa myöskään kirjailijoitaan ohjelmaan.

Pienkustantajien osastolla. Kuva: Minttu Carole

Kaupallisuudesta

Kirjamessujen kaupallisuudesta on kirjoittanut kolumnisti Otso Kantokorpi täällä ja Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva täällä. Totta on, että Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirja myi ennätyslukemia, Dan Brown tapasi fanejaan omassa tilaisuudessaan ja ihmiset kantoivat kotiin kassikaupalla kirjoja jäännöseräosastoilta, joissa kirjat maksoivat kaksi euroa kappale. Isot lakanat mainostivat isoimpia nimiä. Havaintoni mukaan myös isoilla osastoilla kävi kuhina.

Kun puhutaan kirjallisuuden myynneistä, aina tulee joku selittämään, että no kun kysyntä ja tarjonta ja markkinat. Mutta kohderyhmiä eli rumasti sanottuna markkinoita on monenlaisia ja eri kokoisia. Muutenhan siellä messuilla olisi esiintymässä vain se Dan Brown eikä ketään muuta. Suuri yleisö ei tiedä kaikkea, vaan nykyään vielä enemmän kuin ennen kirjallisuuden lukijat jakautuvat pieniksi yleisöiksi, joista osa voi seurata hyvin intohimoisesti harrastamaansa lajia. Oikein ammattitaitoinen kustantaja hoksaa myös erilaiset yleisöt.

Kohti tasa-arvoisempaa kustantajasuhdetta

Kirjailijat ja kustantajat katsovat ymmärrettävästi kirjamessuja hieman eri näkövinkkeleistä. Olen huomannut tämän viimeistään Helsingin kirjamessujen jälkipuinnista. Ymmärrän, että näyttää ristiriitaiselta, että kirjailijat haluavat paljon esiintymisiä messuille ja toisaalta paheksuvat, että esiintymiset ovat palkattomia. Ei kai se kerro kuin alan ahtaudesta tällä hetkellä. Kustantajilta toivoisin avoimuutta ja kirjailijoilta ammattimaista suhtautumista markkinointiponnistusten jakautumiseen.

Lyhyesti: jos aiomme olla kustantajan kanssa neuvottelukumppani, vaikka epätasaisessa asemassakin, meidän on pakko pyytää perusteluita vaikkapa siihen, miksei kulukorvauksia makseta. Tai jos ei suorilta tarjouduta maksamaan korvauksia niin meidän täytyy itse kysyä. Vaikka tuntuisi hankalalta puhua rahasta. Pakko on saada suunsa auki. Jos kustantaja ei ole aiemmin kasvattanut niitä herkkiä tuntosarvia, jotka paljastaisivat asioiden tilan ilman että kirjailijan pitäisi kiusallisesti ottaa niitä puheeksi, niin eihän se kasvata vastaisuudessakaan.

Kirjailijoiden omat blogit ovat sitä varten, että voimme ilmaista omia hankaliakin tunteitamme suhteessa julkisuuteen ja pärjäämiseen. Mutta kun puhumme kustantajan kanssa markkinoinnista, olisi löydettävä tapoja puhua asiallisesti ja järkevästi rahasta. Silloin messujen mainoslakana ei voi olla itsetuntokysymys.

Kirjailija saa vaatia ja hänen pitää vaatia markkinointia. Myös kustantajien pitäisi oivaltaa, että toisin kuin he, kirjailija ei useimmiten ole liikemies- tai nainen. Kirjailijat tarvitsevat neuvottelujen tueksi lukuja, tilastoja, lakimiehen asiantuntemusta ja tukea toisilta kollegoilta. Kustantajan tulee tämä ymmärtää.

Lopuksi

Huomasin, että osallistuin kuukauden sisällä kolmen kaupungin kirjamessutapahtumiin. En ehkä enää lopputalvena poistu kotoani. Mutta hauskaa oli. Messukirjailija kiittää ja kuittaa.

PS. Linkkaan tännekin, kun Jani Saxell kirjoitti niin kauniisti Kansan Uutisissa Syyskuun jumalista.

PPS. Ennen talviunia vielä yhdet juhlat tulossa, pe 10.11. klo 18 Teos & Tulenkantajat -kirjakaupalla Tampereella (Hämeenpuisto 18) minun ja J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhla ja julkkarit. Tervetuloa tamperelaiset ja täällä piipahtavat!

Wednesday, October 25, 2017

Helsingin kirjamessuilla tavataan!

Aika valmistautua Helsingin kirjamessuille. Koska olen parantumaton innostuja, olen tällekin reissulle kahminut monta erilaista roolia. Onneksi eri päivinä.

Tänään olen osuustoimintayrittäjä, joka lähtee kollegojen kanssa roadtripille rakentamaan messuosastoa. Osuuskumma-kustannus jakaa osaston 6f21 tänä vuonna yhteistyökumppanien Robustoksen ja Kirjavan kanssa. Tervetuloa tapaamaan kirjailijoita ja kääntäjiä ja tekemään kirjalöytöjä.

Perjantaina 27.10. olen kirjailija, joka esiintyy ja signeeraa. Klo 12.30 Kirjakahvila-lavalla keskustelen Jani Saxellin ja Juhana Petterssonin kanssa otsikolla Euroopan rajamailla, realismin ja fantasian rajalla. Lainaus messuohjelmasta:

Jani Saxell, Saara Henriksson ja Juhana Pettersson kulkevat uusimmassa romaaneissaan Euroopan sekä realismin ja mystisen rajamailla. Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Jani Saxelin trilogian kolmas osa Tuomiopäivän karavaani sijoittuu ex-Jugoslavian rajoille. Juhana Petterssonin Tuhannen viillon kuolema aloittaa Rikkaiden unelmat -trilogian, jossa merenpinta nousee, rikas varautuu ja köyhä elää elämäänsä miten parhaiten taitaa.

Klo 13.30 minä ja Juhana signeeraamme kirjojamme Rosebudin osastolla 6b 50. Tervetuloa kuuntelemaan ja hakemaan nimmari! Syyskuun jumalia löytyy myös Inton osastolta 7d111, käykää sielläkin moikkaamassa mahtavia intolaisia.

Koko messuohjelma on täällä.

Lauantaina liikun salaisissa tehtävissä! Nokkelimmat voivat bongata scifiin ja fantasiaan liittyvän hankkeen tämänaamuisen Hesarin kirjallisuusvientiä koskevan jutun listauksesta sivun lopusta. Ihan kauheasti kerrottavaa ei vielä ole, mutta kerromme heti kun sellaista on. Sillä aikaa voit bongata Kumma Literary Agencyn sivut ja edustettavat kirjailijat sieltä. Perästä kuuluu…

Sunnuntaina 29.10. vaihdan vielä kerran hattua ja olen journalisti, joka haastattelee kiinnostavia kirjailijoita Takauma-lavalla. Keskustelen Sinikka Vuolan ja Risto Oikarisen kanssa runoilijoiden esikoisromaaneista klo 11. Keskustelu on osa Kirjailijaliiton messuille tuottamaa ohjelmaa.

Jos törmäät minuun Helsingin kirjamessuilla osastolla tai käytävillä, tule nykäisemään hihasta, moikkaamaan tai kysymään kuulumisia. Mukavaa nähdä tuttuja ja tuntemattomia messuilla!

Wednesday, October 11, 2017

Merkkipäiviä, todellisia ja kuviteltuja

Seuraa blogin historiassa harvinainen historiallinen katsaus!

Oikeanpuolimmaista sivupalkkia tarkkaan tutkimalla huomaa, että Margaret Pennyn muistikirja on ehtinyt kymmenen vuoden ikään. Aloitin blogin sinä vuonna, jolloin asuin kaksi kuukautta Unkarissa, tein viimeiset työpätkäni STT:llä, matkustin Lofooteille katsomaan valaita ja aloitin syksyllä kirjoittajakoulutuksen. Suurin osa vanhoista teksteistäni täällä nolottavat ja hävettävät, mutta en viitsi ottaa niitä poiskaan. Siellähän ovat. En usko internetin siivoamiseen ja minäkuvan kiillottamiseen sosiaalista mediaa ”kuratoimalla”.

Vietän tänä syksynä 10-vuotistaiteilijajuhlaani. Lasken sen siitä, kun kymmenen vuotta sitten elokuussa hyvästelin STT:n toimituksen Helsingin Albertinkadulla. Syyskuussa olin uuden edessä: ovet Viita-akatemian 3-vuotiseen kirjoittajakouluun sekä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen olivat auenneet. (Miksi kaksi koulutusta, se kerrotaan täällä.) Samana syksynä aloin kirjoittaa romaania Moby Doll, josta tulisi esikoisteokseni.

Turussa opettajanamme toimi viimeistä vuotta kirjailija Riku Korhonen. Hän käski meidän kirjoittaa opintojen aluksi kuvitteellinen merkkipäivähaastattelu itsestämme. Tässä se on, tulevaisuuden Saaran haastattelu menneisyydestä!

Kaupunkielämän kuvaajasta metsäsissiksi
Saara Henriksson 70 vuotta

Tie sisäsavolaiselle metsämökille on hyvin piilotettu, mutta Saara Henrikssonin lähettämien kirjallisten ohjeiden avulla se lopulta löytyy. Pihapiiri on mutainen, kirjailija valittelee ettei hän jaksa raahata hiekkasäkkejä polkua alas enää entiseen malliin. Hän kutsuu sisälle pieneen mökkiinsä, jonka keittiössä hehkuu vielä aamulla lämmitetty liesi.
- Muutettiin tänne miehen kanssa melkein 30 vuotta sitten, kun lapset olivat jo lentäneet pesästä. Talo on sopivan kokoinen, että jaksan sitä itsekseni pitää, jo leskeksi ehtinyt Henriksson kertoo viritellessään uutta valkeaa kahvinkeittoa varten.
Alun perin vanhasta pääkaupungista lähtenyt Henriksson on kotiutunut Savon maisemiin.
- Olen valmistellut pitkään kotiseuturomaania Ryönänkylästä, mutta en ole saanut sitä vielä valmiiksi.

Uusi elämä korvessa

Henriksson oli niiden kirjailijoiden joukossa, jotka ensimmäisenä ehtivät kuvaamaan suomalaisten pakoa kaupungeista.
- Se oli minun sukupolveni keskeinen kokemus. Työpaikat, lasten päiväkodit ja koko elämä piti jättää, kun saasteet ja jätevuoret tekivät kaupunkeihin keskittyvän elämän mahdottomaksi. Vähitellen olemme päässeet nauttimaan uudelleen toimivasta kylä ja korpi -elämäntavasta, mutta sen rakentamiseen kului monta kymmentä vuotta. Niitä uhrauksia ja kokemuksia olen halunnut teoksissani kuvata, Henriksson kertoo.
Susien ulvonta ei entistä kaupunkilaista hätkähdytä.
- Täkäläisten susien mikrosirut ovat suurimmaksi osaksi säästyneet petoeläinten tunnistimia saastuttaneilta viruksilta. Vaikka ne kohta kehittävätkin tehokkaamman tavan päästä niistä eroon, on se vain osa luonnon kiertokulkua, johon suomalaiset ovat sopeutuneet vuosisatojen aikana.
Kirjailija ei siis usko, että suomalaisten luontosuhde olisi romahdusta edeltävinä aikoina kadonnut lopullisesti?
- Kaikkea muuta. Meillä on tapana jakaa susien kanssa rysän sisältö, ne saavat päät ja pyrstöt ja minä saan loput, hän naurahtaa.

Harvakseltaan julkaiseva kirjailija

Saara Henriksson on julkaissut kirjoja pitkään, mutta verraten harvoin. Neljänkymmenen vuoden aikana teoksia on ilmestynyt noin viiden vuoden välein. Suosikkiaan hän ei suostu nimeämään, mutta läheisinä muistuvat mieleen lastenkirjojen Yönmustan ja Vaskisiiven sekä heidän jälkeläistensä tarinat.
- Lastenkirjoissa on vapaampi irrottelemaan. Olen itsekin pohtinut sitä, miksi aikuisille kirjoittaessani olen niin vakava. Minähän olen mitä hilpein ihminen, Henriksson pohtii.
Hän innostuu muistelemaan aikoja, jolloin vireä Ryönänperän kirjoittajayhteisö vaikutti suomalaiseen kulttuurielämään uusilla aluevaltauksillaan ja tempauksillaan. Kirjoittajan työ on yksinäistä, mutta kirjat eivät synny tyhjiössä.
- Takapihan sudet ovat hovilukijoitani, joille olen paljosta kiitollinen, Henriksson sanoo.
On tullut jättää kirjailija rauhassa tekemään pihatöitä. Esitämme vielä viimeisen kysymyksen: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman?
- Rusinoilla, noukittuna laatikon seasta ja syötynä pelkästään.

Wednesday, October 4, 2017

Rahakirja ja kohderyhmä

Lupasin kirjoittaa Turun kirjamessuista ja omista esiintymisistäni siellä, mutta en jaksa. Totean vain, että olen sunnuntaina Onerva-lavalla klo 10.20 puhumassa kirjallisuusviennistä J.S.Meresmaan ja Markku Soikkelin kanssa ja Kallas-lavalla klo 11 puhumassa Jani Saxellin ja Katja Kaukosen kanssa maagisesta Euroopasta. Nora Varjama haastattelee. Ohjelma on täällä: http://www.kirjamessut.fi/home/ohjelma/

Sen sijaan bloggaan kirjasta, jonka juuri luin: Nainen ja rikastumisen taito (Emilia Kullas ja Ninni Myllyoja, Talentum 2014). Blogin lukijat ehkä tietävät, että olen kirjoittamassa Aino-Maija Leinosen kanssa jatkoa kodinhoidon oppaalle Leppoisa opas huusholliin (Into 2014). Uusi opas käsittelee omia rahoja, eli yksityistalouden piirissä pysytään, mutta asiaa katsotaan vähän eri kantilta.

Kun kirjoittaa uutta opasta markkinoille, ylimielisintä mitä voi tehdä on haukkua aiemmat aihetta käsitelleet teokset. Olen ihan samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että oma asunto ei varsinaisesti ole sijoitus, se on vain yksi asumisen muoto. Asunto on sijoitus vasta kun se tuottaa voittoa. Piensijoittajan ei kannata ostaa osakkeita lainarahalla, eikä joukkorahoitusta pidä ajatella sijoituksena vaan kulutuksena mieleiseen kohteeseen.

Kirjailija voi rikastua esimerkiksi niin, että hänelle myönnetään Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tämä mitali on suklaata ja ostettu Nobel-museon kaupasta.

Markkinoilla olevat oppaat ovat siis käytännöllisiä. On hyvä ja konkreettinen vinkki, että kymppejä kannattaa sijoittaa rahastoihin ja vähintään satasia osakkeisiin. Vinkin hyödyllisyys riippuu kuitenkin kohderyhmästä. Lukemissani sijoitusoppaissa on lukijan kannalta sama ongelma: jotta sijoittamalla voisi ”rikastua”, pitäisi olla jokin alkupääoma, jota sijoittaa.

Sijoitusoppaat on kirjoitettu keskiluokkaiselle lukijalle, jolla on säännölliset tulot tai ylipäätään rahaa, joka ei mene suoraan elämiseen. Kuitenkin yhä useampi meistä elää epäsäännöllisten tulojen varassa. Epäsäännölliset tulot vaativat taas uudenlaisia taloustaitoja. Mutta jotta voisi olla taitoja, pitää tosiaan ensin olla niitä tuloja.

Aina kun mietin tekstiä ja kohderyhmää, käyn lukemassa varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmen Raha poikimaan -blogia Ilta-Sanomissa. Majasalmi antaa neuvoja, kuten tämän, että kannattaa pitää kuuden kuukauden vararahastoa hollilla. Kommenttilaatikko toimii terävänä kontrastina itse kolumnin sanomaan. (Kannattaa klikata kommenttilaatikkoa näyttämään ensin suosituimmat kommentit.)

Suosikkini on kirjoitus, jossa Majasalmen mukaan jokaisella tulisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä. Olen ihan samaa mieltä, että on hyvä, jos voi olla eri lajeja tuloja. Kirjailijana minulle näitä ovat mm. tekijänoikeustulot (eli tavallaan lisenssimaksut), palkkatulot keikoista ja opetuksesta sekä apurahat. Sen sijaan osinkotulot pörssilistatuista yhtiöistä ei ole kovin hyvä neuvo sellaiselle, joka ei pysty sijoittamaan sitä 200 euroa kuukaudessa. Ei vaikka siitä saisi laskennallisen neljän prosentin tuoton kymmenessä vuodessa.

Kommenteissa huomautetaan, että monilla kaksi tulonlähdettä ovat työmarkkinatuki ja toimeentulotuki. Paitsi sillä teinillä, joka kommentoi, että hänellä oli käytössä sekä isän että äidin taskut.

Kullaksen ja Myllyojan kirjassa on vähän sama ongelma. Vasta sijoittamista käsittelevässä luvussa täsmennetään, että kirjoittajat olettavat lukijan olevan jo taloudellisesti tasapainoisessa tilanteessa. Silloin ei voi kirjoittaa, että ”kaikki” pystyvät kartuttamaan varallisuuttaan sijoittamalla.

Myös "kuka tahansa voi alkaa asuntosijoittajaksi" on kohtuuttoman optimistisesti sanottu, koska ensin pitäisi voida ostaa asunto, jonka vuokraa pois. Kaverini loistava vastaus tähän olikin: "Sinänsä teknisesti ottaen ei ole muuta estettä kuin raha."

Minusta on sinänsä kunnioitettavaa, että joku harrastaa tylsää asiaa kuten pörssiyhtiöiden tunnuslukujen tutkimista. Se on varmasti tylsempää kuin ostosten kliksuttelu aasialaisesta verkkokaupasta, kun varsinkin naisten kohdalla jälkimmäiseen on vahvempi sosiaalinen malli. En sitäkään täysin ymmärrä, miksi naistyypillisessä kulttuurissa kulutus esimerkiksi vaatteisiin ja sisustukseen on ihan ok, mutta sijoittamista pidetään vieraana ja epäilyttävänä.

Mutta:

”Naiset tarvitsevat talouskasvua.” Totta kyllä, jos kasvun hedelmät ohjataan hyvinvointivaltion palveluihin, mikä helpottaa naisten maksuttoman hoivatyön takkaa, sekä esimerkiksi tulonsiirtoihin tiukassa paikassa eläville naisille tai heidän mahdollisille lapsilleen. Eli kyllä periaatteessa, mutta ei tämän hallituksen aikana.

”(Itse valittu) köyhyys ei ole valtavirran vaihtoehto, koska kaikki eivät voi olla köyhiä, koska silloin ei olisi ketään joka rahoittaa rahattomien elämän.” En edes aloita tästä.

Rikastumisoppaita myydään keskiluokalle, jotka haaveilevat pääsevänsä yläluokkaan. Jos itse tulevaisuudessa rikastun, ostan vanhanaikaisen kirjakaupan ja muutan sen yksityiskirjastokseni. Siellä on pankkiirinlamput, kahden kerroksen korkuiset hyllyt tummaa puuta, kahvipöytä shakkilautoineen ja lasimaalaukset ikkunoissa. En myy kirjoja vaan pidän ne itse. Tilanne ei poikkea nykyisestä mitenkään muuten kuin kalusteiden osalta, joten näinkin on sikäli hyvä.

Monday, October 2, 2017

Arvonnan voittajat ja Kirjan julkaisemisen jälkeen, osa II

Olipa vaikea valita voittaja syyskuun kilpailun perusteluista! Kilpailussa piti vastata, kenen Syyskuun jumalista kanssa viettäisit päivän Tonavan rannalla, ja miksi. Pähkäilin hyvän tovin mainioiden perusteluiden äärellä, mutta lopulta valitsin voittajaksi Taru Väyrysen. Voittava perustelu kuului näin: ”Marien, ehdottomasti. Mutta koska hän ei luultavasti välittäisi seurastani, tyydyn etsimään häntä sieltä, mistä löysin hänet jo kauan sitten, kirjoista ja oopperasta.”

Lisäksi onnetar poimi hatusta (lapsen keltaisesta Kanaria-lippiksestä) kaksi nimimerkkiä: Christine T sekä Calluna Vulgarish. Kiitos vielä kaikille kilpailuun osallistuneille ja onnea voittajille! Signeeratun kirjan saatte kotiutettua lähettämällä minulle osoitteenne sähköpostilla, saara.henriksson(a)gmail.com.

Sitten asiaan: Kaverini valitteli Facebookissa, että edellinen kirjoitukseni ”Kirjan julkaisemisen jälkeen” lupasi enemmän kuin antoi. Entä kirjan julkaisemisen jälkeinen tyhjyys? Helpotus? Pettymys? Yhteyden syntyminen tai syntymättömyys lukijoihin?

Tuolloin aikaa kirjan ilmestymisestä oli kulunut vasta kolme viikkoa, joten vastaanottoa ei oikeastaan ollut vielä syntynyt (tai kaikunut minulle saakka). Nyt kun Syyskuun jumalien julkaisemisesta on kulunut melkein kaksi kuukautta, täältä pesee!


Työväenkirjallisuuden päivillä 2. syyskuuta. Kuva: Hannu Peltonen

Pinnallinen tunteeni tällä hetkellä: lehtikritiikkien puuttuminen. Missä kritiikit? En ole lukenut tai kuullut, että yhdessäkään sanomalehdessä olisi vielä julkaistu kritiikkiä Syyskuun jumalista. Tiedän, että joskus niitä joutuu odottamaan kauankin, aikakauslehdistä puhumattakaan, mutta silti.

Kun lehtikritiikkejä ei ole kuulunut, olen ilokseni saanut lukea blogiarvioita, joita Syyskuun jumalista on ilmestynyt muutamia. Hemulin kirjahylly kirjoittaa: ”Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta.” Sanoja, sanoja puolestaan kiittää: ”Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.” Eniten minua kiinnostaa tie kertoo lukukokemuksestaan, että ”Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.”

Onneksi olette olemassa, kirjabloggarit!

Syyskuun jumalista ovat antaneet palautetta kollegat, läheiset, mussukat ja muut kasvokkain, kirjeenä, Facebookissa, Twitterissä. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, mutta erityisesti julkisesta sellaisesta. Pitää vielä mainita lukijoiden mainio yhteisöpalvelu, joka voi kirjailijalle olla jopa koukuttava: Goodreads-palvelussa käyttäjät listaavat lukemiaan kirjoja ja voivat kirjoittaa niistä arvioita, ja antaa tähtiä. Hauska! Syyskuun jumalien sivu palvelussa on täällä.

Tyhjyyden tunteesta: ei tyhjyyden tunnetta. Pikemminkin se iso osa aikatauluani ja aivotoimintaani, joka oli monta vuotta romaanin käytössä, on täyttynyt patoaltaan tavoin muilla asioilla.

Eikä yksikään niistä liity kaunokirjallisen proosan kirjoittamiseen.

Totta puhuen painiskelen identiteettikriisin kourissa. Pidin viikonloppuna kurssin työväenopistossa harrastajakirjoittajille oman kirjan julkaisemisesta, ja nautin joka hetkestä. Edellisellä viikolla vierailin kansainvälisillä kirjamessuilla käännösoikeuksien myyntitapahtumassa, enkä ollut siellä kirjailijan ominaisuudessa. Kustannusasiat kiinnostavat koko ajan enemmän, niin paljon, että joudun kohta vakavasti miettimään, kumpaan haluan jatkossa käyttää aikaani: kirjoittamiseen, vai kustantamiseen.

Helpotuksesta: helpotus on kieltämättä suuri, että vuosia kestänyt urakka on saapunut päätökseensä. En ehkä toista yhtä isoa hanketta ota lähivuosina työn alle.

Pettymys: Pettymyksen tunnetta en ole vielä ehtinyt tuntea, mutta vanhasta viisastuneena epäilen sen olevan tulossa, kun kirjasyksy lokakuun loppua kohden kiihtyy ja huomio keskittyy kirjamessuhulinaan, palkintoihin ja kirjallisuustaivaan kirkkaimpiin tähtiin. Kateuden puraisu on kirpeä, ja parhaimmillaan muistuttaa paatunutta ammattikirjoittajaa, että hänkin vielä tuntee jotakin!

Yhteyden syntyminen lukijoihin: kiitos kaikille, jotka olette ehtineet Syyskuun jumalat lukea ja siitä ehkä minulle jotakin lausahtaa. Kiitos kohtaamisista tapahtumissa, kursseilla, sosiaalisessa mediassa ja muualla. Lisää on luvassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, kirjoitan niistä ja omista esiintymisistäni vähän myöhemmin. Luvassa ovat myös kirjajulkkarit (!) Tampereella, Tulenkantajien kirjakaupassa 10.11. yhdessä J.S.Meresmaan kanssa. Meni vähän pitkälle syksyyn, mutta emme yksinkertaisesti ehtineet aiemmin. Haha!

Tässä postauksessa on monta ”kiitosta”. Ehkä syvimmäinen tunteeni on kiitollisuus, sittenkin.

Monday, September 18, 2017

Syyskuun jumalat -kilpailu!

Syyskuu on parhaimmillaan, ja Margaret Pennyn muistikirja julkistaa sen kunniaksi Syyskuun jumalat -kilpailun. Osallistu ja voita Syyskuun jumalat -teos ikiomaksi!

Syyskuun jumalat ovat salaperäisiä, mutta kirjan lukemalla pääset tutustumaan osaan heistä. Tähän salonkiseuraan ei voi lähettää hakemusta, mutta tunnistat, kun sinut kutsutaan. Margaret Pennyn muistikirjan lukijat ovat kutsuttuja seuraan!

Kilpailun säännöt: Kerro vastauksesi kommenttilaatikossa. Kilpailu jatkuu syyskuun loppuun. Paras perustelu palkitaan Syyskuun jumalat -teoksella. Signeerauksella! Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan vielä kaksi teosta.

KILPAILU: MINKÄ HENKILÖHAHMON KANSSA HALUAISIT VIETTÄÄ ILTAPÄIVÄN BUDAPESTISSA?

Stella: Sivistynyt rouvashenkilö on oivallista keskusteluseuraa taidehistoriasta, muodista ja puutarhanhoidosta kiinnostuneelle. Puhuu erinomaista englantia, mutta hänen aksenttiaan on vaikea paikantaa. Tämä ylhäinen henkilö esiintyy parhaimmillaan, jos hänen asemaansa ei haasteta. Motto: ”Elämme ottaaksemme omamme pois.”

Viktor: Turha ulkokultaisuus pois! Tämä hiomaton boheemi viihtyy niin olutkapakoissa kuin puiston penkillä pálinka-pullon kanssa. Tuntee erittäin hyvin eurooppalaisten vallankumousten historiaa yli sadan vuoden ajalta, aivan kuin hän itse olisi ollut paikalla. Laskuhumalavaiheessa saattaa äityä siteeraamaan runoutta. Motto: ”Historiassa kaikkein vähiten kannattaa ihmetellä hirmuvaltaa.”

Roland: Ei pidä meteliä itsestään, antaa sinun puhua ja itse mieluummin kuuntelee. Jos hän onkin sinusta kaunis kasvoiltaan, monet taiteilijat ovat olleet samaa mieltä. Kun katsot tarkemmin, hänessä on jotain tuttua, mutta et osaa sanoa, mitä. Motto: ”Taikuus on arkipäiväistä, rakkaus harvinaista.”

Marie: Nokkela ja sanavalmis neiti on mieltynyt luksukseen. Tuntee monet läntisen Euroopan taiteen vaikuttajahahmot ja säveltäjät intiimisti. Marie kääntää katseet kaikkialla mihin meneekin, mutta saatat joutua pinnistelemään pysyäksesi hänen kintereillään. Motto: ”Plus ça change, plus c'est la même chose.”

János: Tämän henkilön kanssa kannattaa pyrkiä väleihin, jos haluaa edistää uraansa! Jánosilla on tärkeimpien vaikuttajien yhteystiedot puhelimessaan ja hän pystyy nopeuttamaan monenlaisten asioiden käsittelyä. Tuntee kaikki, on hämmästyttävän selvillä kaupunkinsa asioista. Hänen intohimonaan on teatterimaailma. Motto: ”Aina askeleen edellä.”

KENET HALUAISIT ILTAPÄIVÄSEURAKSI JA MIKSI?

Vastaa kyselyyn kommentoimalla alla ja jaa kavereille! Voittajat julkistetaan blogissa lokakuun 2. päivä.

Tuesday, September 12, 2017

Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)


Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Tuesday, August 29, 2017

Kirjan julkaisemisen jälkeen - sekalaisia tunnelmia


Olen lapioinut hommia, jotka olivat jääneet Syyskuun jumalien julkaisun ja Worldconin jälkeiseen aikaan. Kun kesäkuun vaihteessa palautin käsikirjoituksen taittoon, lähdin mökille ja kuvittelin, että alan seuraavana päivänä kirjoittaa uutta kirjaa. Ei se mennyt ihan niin, vaan kesä meni lomaillessa, Worldconin julkaisuja valmistellessa ja vedoksia lukiessa.

Ensimmäiset lukijakommentit ovat ilahduttaneet kovasti. Noin muuten en ole ehtinyt vastaanottoa ajatella (lue: murehtia). Kävin viikko sitten sunnuntaina Helsingissä Art Goes Kapakassa keskustelemassa Iia Simeksen kanssa uudesta kirjasta ja yleensä kotimaisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Kiitos kaikille, jotka olitte kuuntelemassa Vltavassa ja tulitte juttelemaan haastattelun jälkeen! 


Kuva: Hannu Peltonen

Kotimaisesta spefistä viimeisen viiden vuoden aikana on muuten ilmestynyt englanninkielinen katsaukseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Cosmos pen -lehdessä. Jos lehti jäi conista nappaamatta, sen saa täältä.

Worldcon merkitsi myös päätepistettä Osuuskumman englanninkieliselle antologiahankkeelle. Never Stop -teoksen voi hankkia paperisena täältä tai e-kirjana iTunesista, Amazonista tai Elisa Kirjasta. Iloinen uutinen on, että Persistent Visions Magazine hankki reprints-oikeudet novelliini The Whaler’s Wife tuoreeltaan conin jälkeen. Lehden toimittaja oli hankkinut antologian conista, lukenut sen ja innostunut novellista. Kerron lisää myöhemmin, kun tiedän, milloin se ilmestyy.

Osuuskummalla on muitakin kiinnostavia käännöshankkeita luvassa. Olen toimittamassa ruotsinkielistä antologiaa osuuskummalaisten novelleista. Kymmenen novellia sisältävä antologia ilmestyy ensi vuonna, kerron siitäkin enemmän lähempänä ajankohtaa. Kirjallisuuden vientikeskus FILI tukee ystävällisesti käännöstyötä. 

Samalla teen seuraavaa kirjaa, opaskirjaa kodin rahoista, joka ilmestyy sekin ensi maaliskuussa. Leppoisa opas huusholliin -kirjan jatko-osa on ollut minulla ja kollegallani Aino-Maijalla työn alla nyt jo pari vuotta. Tietokirjoittaminen on erilaista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittaminen, mutta vähintään yhtä antoisaa, eikä vähiten ryhmätyön vuoksi. Silloin tällöin on hyvä päästä ulos omasta päästään.



Yritän jarrutella mopoa, ettei riistäytyisi käsistä. Kaikkea uutta ja innostavaa olisi käsillä kansainvälistymisen tiimoilta, ei liittyen niinkään kirjoittamiseen kuin pienkustantajana kehittymiseen. Worldcon raotti monenlaisia ovia, ei vähintään sitä kautta, että ainakin minua se rohkaisi kokeilemaan asioita, joita en ole ennen tehnyt. Eniten rohkaisua sai siitä kiinnostuksesta, jota ulkomaalaiset vieraat osoittivat suomalaista spefiä kohtaan.

Olen yrittänyt rentoutua. Siivonnut työpöytäni, yrittänyt keräillä ympärille kauniita esineitä ja olen hakenut netistä kuvia kauniista kirjastohuoneista ympäri maailmaa. Yrittänyt myös kesän jäljiltä syödä terveellisesti ja kiertää korkin kiinni, vaihtelevalla menestyksellä.

Viikonloppuna 2.9. osallistun Työväenkirjallisuuden päivään Tampereen Werstaalla klo 11-17. Päivystän Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydän takana, tulkaa moikkaamaan ja hakemaan omistuskirjoitus Syyskuun jumaliin!

Työväenkirjallisuuden päivä: http://www.tkm.fi/tkp15/

Monday, August 14, 2017

Worldcon-raporttia

Helsingin Worldcon 75 on ohi ja ihmiset palailevat pikkuhiljaa takaisin omaan elämäänsä. Itselläni viikonloppuun mahtui niin paneeleihin osallistumista kuin niiden pitämistäkin, englanninkielisen antologian julkistaminen torstaina, oman kirjan Syyskuun jumalat julkistaminen perjantaina ja Osuuskumman tiskin takana seisomista viikonloppuna. Huikaisevat viisi päivää, kivaa oli!

Tapasin trade hallin käytävällä tuttavan, joka harmitteli päiväpassien loppumista ja vähäistä tiedotusta päiväpasseista ylipäätään. Monille suomalaisille on ollut vaikea hahmottaa tapahtuman luonnetta, koska meillä ei ole järjestetty aivan vastaavaa. Kyse conissa oli todellakin ja pohjimmiltaan WSFS:n eli Maailman Science Fiction Seuran vuosikokouksesta, jossa äänestetään seuran asioista, lähinnä tulevien conien pitopaikoista ja Hugo-palkintojen jakamisesta. Kokouksen ”bisnes-puoli” on avoin kaikille osallistujille, ja Hugo-palkinnot puolestaan jaetaan jäsenäänestyksellä.

Toisin sanoen: Worldcon ei ole kirjamessut tai Finncon, johon kävellään sisään noin vain. Se on suurin ero. Ohjelmaa seuraamassa tai käytävillä fiilis on kuitenkin kutakuinkin sama.

Conista on upeita, tarkkoja virallisia valokuvia täällä. Bloggauksen kuvituksena on omia sumeita, rakeisia kuviani viikon varrelta.

Ohjelma

Pari sanaa ohjelmista, jota onnistuin näkemään:

Hyvä valinta oli mennä ihan ensimmäiseksi kaverin kanssa kuuntelemaan keskustelua ”How to make the most of your first Worldcon”. Ja onneksi olimme ajoissa paikalla, koska iso osa kuuntelijoista jouduttiin käännyttämään ovelta. Esittelyä hoitanut Carolina Gómez Lagerlöf ei ollut uskoa, että kaikki olivat tulleet oikeaan paikkaan. Carolina ja Suomessa aiemminkin vieraillut Gay Haldeman kertoivat 5-2-1 säännöstä: Worldconin kävijän pitäisi nukkua ainakin viisi tuntia yössä, syödä kaksi kertaa päivässä ja käydä kerran päivässä suihkussa.

Avajaiset tarjosivat suomalaisille tuttua, amerikkalaisille ja muille ulkomaalaisille ehkä eksoottisempaa kansanperinnekamaa. Heti avajaisten jälkeen ohjelma jatkui Tea and Jepardy -podcastin live-esityksellä Emma ja Peter Newmanin sekä G.R.R.Martinin kanssa. Joitakin ihan kiinnostavia asioita tuli keskustelussa esille, kuten kirjailijan työn muutokset Yhdysvalloissa vuosikymmenten aikana (keskikaartin kirjailijat tahdotaan tiputtaa kustantajien listoilta, pitäisi olla myyntihittejä). Ohjelman paras osa oli kuitenkin valovoimainen Emma Newman, jota en millään meinannut uskoa samaksi Emma Newmaniksi, jonka teosta Planetfall juuri luen. Hain hänen signeerauksensa seuraavana päivänä samaan kirjaan.

Omat paneelini menivät tavallisen kaoottiseen tapaansa, aiheet vaihtelivat pohjoismaisesta fantastisesta kirjallisuudesta kulttuuristen vihjeiden kääntämisen vaikeuteen. Hal Duncan oli karismaattinen esiintyjä Euroopan historia ja myytit -paneelissa, mutta ymmärsin hänen skottimurteestaan noin puolet. Kulttuuri ja kääntäminen -paneelissa oli mukana japanin kielen tulkki, itse panelisti oli ihana nainen ja sain häneltä palan kakkua(!), mutta kommunikaatio tulkin välityksellä kesti kauan. Olin helpottunut, kun omat moderaattorin velvoitteeni olivat perjantaina ohi ja pääsin siirtymään haastateltavan rooliin, Emmi Itärannan, Jack Campbellin ja Joe Abercrombien kanssa keskustan Akateemiseen Kirjakauppaan.

Lauantaina istuin yleisössä kuuntelemassa John Henry Holmbergin kunniavieraspuhetta (hassuja sattumuksia fandomissa 70-80-luvuilla), monikielisestä kirjoittamisesta (paneelissa kirjailijat Nina Niskanen, ranskalainen Aliette de Bodard, amerikkalainen Ken Liu, Emmi ja tanskalainen Jakob Drud) sekä suomenkielistä ohjelmaa kirjallisuusviennistä. Viikonloppuna seisoin myös molempina päivinä pari tuntia Osuuskumman tiskin takana, mikä olikin hyvä tapa morjenstaa tuttuja, jotka sattuivat kuljeskelemaan ohi. Lisäksi myimme tietenkin paljon kirjoja, etenkin Never stop -antologiaa.

Suurimmat starat tuntui olevan G.R.R.Martinin, Robin Hobbin ja muiden kirjailijoiden lisäksi ihkaelävä astronautti Kjell N. Lindgren.

Signeerasin omaa kirjaani käytävillä. Oman yleisön kanssa on mukavaa olla.

Kiitämme:

- Coniteaa ja järjestäjiä, uskomaton maratoni ja ihan mahtava suoritus. Suurimmat henkilövaihdokset organisaation johdossa taisivat tapahtua pitkien vuosien varrella bidin aikana ja ennen conia, joten varsinaisen conin ollessa käynnissä toivottavasti kukaan ei palanut pahasti loppuun.
- Vieraita. Monta valovoimaista kirjailijaa ja esiintyjää, paljon kiinnostavaa ohjelmaa, ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kaikki paneelini toteutuivat suunnitellusti ja panelistini olivat paikalla ja ajoissa. Ja yleisö antoi paneelien jälkeen palautetta! Ja kiitti moderoimisesta. Pitää omaksua tätä palautteen antamista enemmän mukaan suomalaiseen toimintakulttuuriin.
- Messukeskusta. En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta messukeskus sopii tämän tyyppisen kirjallisuustapahtuman järjestämiseen. Käytävillä oli tilaa, auloissa oli tilaa, erikeseinillä varustetuissa ohjelmasaleissa oli tilaa. Äänentoisto ja valaistus olivat toimivia.

Moitimme:

- Konferenssikeskus oli viihtyisä, mutta huoneet eivät olleet tarpeeksi suuria. Käytävillä oli tungosta, jonoja ja osa ihmisistä jäi pienempien salien ulkopuolelle. Asia korjaantui viikonloppua kohti, kun tapahtumapaikan koko suunniteltu kapasiteetti otettiin käyttöön ja lisäksi vuokrattiin vielä ylimääräisiä huoneita.
- Messukeskuksen ketjuravintolat. Enemmän yrittämistä nyt helvetti soikoon, ei asiakkaita seisoteta tuollaisissa jonoissa vaan hankitaan lisää henkilökuntaa isojen tapahtumien ajaksi. Itse henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualtista, mutta isojen ketjujen pääkonttoreita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään, onko heitä tarpeeksi.
- Toisaalta en kyllä oikeastaan moiti mitään muuta. Conia edeltävässä kaaoksessa viestintä näytteilleasettajien ja juhlien järjestäjien suuntaan oli vähän sekavaa, mutta niin saattaa odottaakin. Puheenjohtajisto teki uusia päätöksiä muuttuvissa tilanteissa ja niin kuuluukin tehdä. Worldcon 75 oli lopulta toiseksi suurin koskaan järjestetty, ja tapahtumaa on tosiaan järjestetty vuodesta 1939. Näin suureen suosioon tuskin kukaan osasi varautua.

Omasta puolestani olen vähän pettynyt itseeni, että kaljalla tuli istuttua lähinnä suomalaisten kanssa. Siis aivan loistavien ja ihanien suomalaisten kanssa, mutta kun etukäteen olin suunnitellut, että yrittäisin tutustua ulkomaalaisiin vieraisiin. Onneksi heidän kanssaan tuli vaihdettua ajatuksia tupakkapaikalla, jonoissa ja green roomissa, ja ainakin yhden uuden ystävänkin sain.

Lopuksi: Ihmettelin FILI - Finnish Literature Exchangen puuttumista conista. Worldconiin osallistui ulkomaisia kustantajia, kirjakauppiaita, tuottajia, toimittajia ym. Olisiko tämä ollut hyvä tilaisuus tehdä tunnetuksi suomalaista kirjallisuutta maailmalla? Vertailun vuoksi, torstai-illan Kiina-bileissä oli suurlähettiläs puhumassa. Hyvä kuitenkin, että fandom tekee suomalaista spekulatiivista fiktiota omilla ponnistuksillaan tunnetuksi maailmalla.

Soikkelin raportti conista: http://bitteinsaari.blogspot.fi

Tuesday, August 8, 2017

Syyskuun jumalat, vihdoin

Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy perjantaina ja on saatavana kustantajalta, Rosebudilta ja muista hyvin varustetuista kirjakaupoista. Olen onnellinen ja helpottunut. Syyskuun jumalat on tähän asti tärkein kirjani ja sen kirjoittamiseen meni viisi vuotta.

Maagis-realistinen romaani sijoittuu Unkariin, jossa kävin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Olen sen jälkeen palannut Budapestiin monta kertaa. Jo toisella vierailulla, jolloin asustimme kuusi viikkoa Pestin puolella vanhassa kerrostalossa, oli selvää, että kirjoittaisin kaupunkiin sijoittuvan teoksen. Idean henkilöhahmoista sain keväällä 2010, silloinkin Budapestin-vierailulla. Näin unessa kirjan ensimmäisen kohtauksen, jossa päähenkilö Paul ja yläkerran Ishmael tapaavat ensimmäisen kerran, lähestulkoon sellaisena kuin se on päätynyt kirjaan. Jopa kirjan nimen, Syyskuun jumalat, nappasin unesta – tosin englanninkielisenä.

Mitään muuta helppoa kirjan kirjoittamisessa ei sitten ollutkaan. Unkariin sijoittuvan, vaihtoehtohistoriallisen kirjan kirjoittaminen osoittautui paljon hankalammaksi kuin olisin aloittaessani osannut kuvitella. Taustatyön määrä, tarinan punominen vaihtuvien historiakulkujen välillä ja henkilökuvat olivat jokainen oma valtava urakkansa, joka toivottavasti palkitsee lopputuloksen äärellä.

Tavoitteena oli alunperin saada kirja julkaisuun syksyllä 2015, sitten syksyllä 2016. Lopulta ilmestyminen siirrettiin tälle syksylle. Kiitos pitkämieliselle kustannustoimittajalleni ja kustantajalleni Intolle, että he jaksoivat tsempata minua loppuun asti.


Ruutukaappaus varmennuskopiokansiosta havainnollistaa, miten pitkä prosessi romaanin kirjoittaminen oli.

Miksi sitten juuri tämä kirja, miksi valita juuri tämä aihe, jos se oli kerran niin vaikea? Voisin sanoa, ettei minulla ollut edes vaihtoehtoa. Kirjoittamiseen johtanut avainkokemus tapahtui Budapestin metrossa, M2-linjalla, juuri tuolla samalla Unkarin-vierailulla vuonna 2010. Puolisoni oli luennoimassa suomalaisesta kirjallisuudesta ELTEssä ja minä ja lapsi olimme mukana. Seisoimme metrovaunussa lastenrattaiden kanssa matkalla Moskva térille, jossa minun piti vaihtaa bussiin. Vasta matkan aikana katsoimme pysäkkiluetteloa ja huomasimme, että mitään Moskva tériä ei enää lukenut pysäkkien joukossa.

Unkarissa, kuten monessa muussakin entisessä itäblokin maassa, katukylttejä, asemien nimiä, toreja ja jopa hautakiviä on vaihdettu, uudistettu ja nimetty uudelleen kulloinkin puhaltavien poliittisten tuulien mukaan. Budapestin paraatibulevardilla, Andrassy útilla on ollut ainakin viisi eri nimeä. Tiesimme tämän ja päättelimme, että Moskva tér -pysäkin nimi on vain muutettu sitten viime käynnin.

Mutta hetken verran saatoin kuvitella, että olemme siirtyneet toiseen paikkaan, metrovaunu kiitää pimeyden keskellä ja lopulta pysähtyy asemalle todellisuudessa, jossa kaikki on melkein muttei ollenkaan samaa kuin siellä, mistä nousimme kyytiin.

Tällaisesta kokemuksesta kertoo Syyskuun jumalat, ja nyt se on valmis! En ole vielä saanut lämpöiskappaleita käsiini, mutta huomiseksi iltapäiväksi niitä on luvattu saapuvan Worldcon-messuille.

Julkkaripäivän perjantai 11.8. tapahtumia:

- klo 14 Syyskuun jumalien julkistus ja signeeraus Helsingin Messukeskuksessa, Rosebudin kirjatiskillä hallissa 4. Muusta tapahtumasta poiketen kirjamyyntihalliin on yleisöllä vapaa pääsy, mutta päivälippu Wordconiin kannattaa ehdottomasti hankkia ja mennä katsomaan ohjelmaa!

- klo 17.30 Akateemisessa Kirjakauppassa (Keskuskatu 1). Esiintymässä Worldconin kirjailijat: klo 17.00 Emmi Itäranta, klo 17.30 minä (Nora Varjama haastattelee) ja klo 18.00 Joe Abercrombie ja Jack Campbell (Markku Soikkeli haastattelee). Vapaa pääsy, tervetuloa!

Tiedote Inton sivuilla: https://intokustannus.fi/worldcon2017/
Akateemisen Kirjakaupan tapahtuma. (Myös Facebookissa)
Rosebud-kirjakaupan tapahtumat Worldconissa täällä












Sunday, August 6, 2017

Millainen scifi-fani olet?

Fanien tunnistamisen helpottamiseksi Margaret Pennyn muistikirja on jakanut suomalaisten scifi-fanien laajan ja moninaisen joukon kolmeen näppärään luokkaan. Olen jakanut fanit ”ei-fandomiin”, ”wanhaan” fandomiin ja ”uuteen”, some-sukupolven eli millenniaalien fandomiin. Nappaa talteen tunnusmerkit ja bongaa yksilöt coneissa!


Scifi-fanin tunnistaa vanhasta Finnconin t-paidasta.

Ei-fandomia ovat scifin ja fantasian lukijat ja tekijät, jotka eivät katso kuuluvansa fandomiin. Monet suomalaiset kirjailijat, kuten Risto Isomäki ja vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluvat tähän kategoriaan, mutta myös lukijat, jotka ostavat aina uuden Alastair Reynoldsin kirjan lentokentältä. Ei-fanit ei yleensä käy tapahtumissa, mutta voivat tulla kutsuttuina. Ei-fani katsoo scifi-sarjoja ja elokuvia ja ehkä keskustelee niistä netissä.

Ei-fandomia ovat myös kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat, jotka osallistuvat tapahtumiin eli coneihin ensisijaisesti ammattilaisina eivätkä järjestäjinä. Ulkomailla tämä jako on selvempi, muttei sielläkään (esim. Ruotsissa tai Yhdysvalloissa) tiukkarajainen.

Tärkeä tunnusmerkki: ei-fandomiin kuuluva fani kieltää olevansa osa fandomia, mutta kyllä vain hän on osa sitä!

Wanhaa fandomia ovat yhteistyökokouksen ja huviretkien vanhat parrat, fanilehtien eli fanzinejen toimittajat ja seura-aktiivit niistä suomalaisista scifi-seuroista, jotka on perustettu 70-80-luvuilla. Wanha tietää varautua ampiaisiin Viikinsaaren grillikatoksella ja osaa tienpientareelle kohdistuvan huviretken perinteisen filkkilaulun sanat. Harrastuksena faniuden lisäksi hänellä ovat esimerkiksi erilaiset olutmerkit, musiikki ja ylipäätään kirjallisuus ja elokuvat.

Perinteisten scifi-seurojen lisäksi wanhaan fandomiin kuuluvat Margaret Pennyn määritelmän mukaan myös jonkin tietyn osa-alueen ympärille rakentuvat seurat, kuten H.P.Lovecraft -nimikkoseura, tai fantasiaan erikoistunut verkkoyhteisö Rising Shadow. Myös scifi- ja fantasiatutkijoilla on nykyään oma seuransa, Finfar.

Yhdistysten kokousten lisäksi wanhat fanit kokoontuvat kuukausittain eri kaupunkien ravintolatapaamisiin eli scifi-mafiailtoihin.

Uutta fandomia on tämänhetkiset conijärjestäjät ja kävijät, joiden joukko osin myös lomittuu naapurifandomeihin (keskiaikaharrastajiin, ropettajiin, pikku-ukkojen keräilijöihin, sarjakuvafaneihin ja animeharrastajiin). Uuden ajan fani tietää, mikä on Concon, ja hän osaa käyttää wikiä. Harrastuksena hänellä ovat Pokémon go, chilin kasvattaminen, teekutsut ja vaikkapa selfieiden ottaminen, medioina Facebook, Instagram, Whatsapp, Snapchat, Tumblr.

Lopullinen erottava tunnusmerkki wanhan ja uuden fanin välillä: ”wanha” fani pukeutuu naamiaisasuun, uusi fani ”cossaa”.

Eri fanityypit kohtaavat ensi viikolla Helsingin Messukeskuksessa 9.-13.8. Worldconissa. Millainen scifi-fani sinä olet?