Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.

Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Pää kiinni, köyhä kirjailija

Viime talvena kollega kirjoitti köyhyydestä kulttuurialan julkisena salaisuutena. Kirjailijan tekemä havainto oli tiivistettynä tämä: taiteilijuuteen tai kirjailijuuteen liitetään julkisessa keskustelussa jokin hohto, johon rahattomuus tai köyhyys eivät sovi. Kirjoituksesta seurasi luonnollisesti keskustelua eri taiteenalojen ihmisten keskuudessa, monet havainnot olivat yhteisiä. Mieleeni on jäänyt myös se, kun käsikirjoittaja kertoi osallistuneensa ensi-iltaan viimeisillä rahoilla ostetussa mekossa, jotta kukaan ei pääsisi luulemaan häntä häviäjäksi tai epäonnistuneeksi.

Kun ihminen tulee esiin luovan työnsä kautta, siihen ei haluta liittää köyhyyden stigmaa, sillä se halventaisi itse työtä. Vaikka näillä kahdella asialla ei olisi mitään tekemistä toistensa kautta.

Sitten ovat internetin keskustelupalstat ja Facebook. Taannoin törmäsi kollegan kirjoituksen herättämään keskusteluun uudelleen. Nyt valitettiin, että kultturialan ihmiset katsovat oikeudekseen saada toimeentuloa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan heidän työtään. Oikeastaan ei sanottu edes näin, vaan kirjailijoita verrattiin suoraan elätteihin ja loisiin.

Keskustelussa otettiin annettuna, että kirjailija pyrkisi elämään työstään saamillaan tekijänpalkkioilla. (Viimeisen kerran: myyntituloja saa kustantaja, joka maksaa kirjailijalle tekijänoikeuskorvauksia, joihin siis rojaltit lukeutuvat.) Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on vain muutama kirjailija, joka elää kirjojensa tekijänoikeustuloilla. Tuntemieni kirjailijoiden ammatteja ovat mm. kustannustoimittaja, varastopäällikkö, koulupsykologi, vapaa toimittaja, kotiäiti, työtön.

Hetkinen. Työtön kirjailija? Mikä sellainen kuvittelee olevansa? Tämä hampuusi luulee olevansa kirjailija ja taiteilija, vaikka vastaanottaa tukea yhteiskunnan varoista? Pois sellainen.

Eli toinen asia, mitä keskustelussa ei hahmoteta on, että kirjailijoita on meillä kaikista tuloluokista, siis ihan kaikista. On köyhiä, keskiluokkaisia ja muutamia rikkaitakin. Ongelma on, että kaikilla muilla on lupa ja oikeus tehdä luovaa työtä ja julkaista ajatuksiaan paperilla. Vain köyhällä tai työttömällä ei, koska siis kamoon kirjailijuus, sehän on jotain hienoa ja keskiluokkaista, ei sitä ole tarkoitettu rahvaalle.

Mutta leikitäänpä hetkeksi keskustelussa esiintyneen ajatuksen mukana. Meillä on keskustelija A, kutsukaamme häntä vaikka Stadin Viherliljaksi ilmaistaksemme hänen todennäköisen asuinpaikkakuntansa, ammattistatuksensa, liberaalin ajatusmaailmansa sekä ikäluokkansa. Hän argumentoi seuraavaa: jos kirjailija saa kuukauden tulon vuoden työstä, miksi vaivautua?

Miksi lukijoidenkaan pitäisi vaivautua? Kuukauden mediaanitulo 2000 euroa on nimittäin se summa, jonka kirjailija tällä hetkellä saa nimenomaan tekijänoikeuskorvauksista. Tämän verran on siis keskimäärin maksettu kirjoista, jotka ovat kirjaston hyllyillä, kirjakaupoissa, ihan tavallisten ja tunnettujenkin kotimaisten kirjailijoiden nimikkeistä. Vain aivan harvat teokset yltävät huomattavaan myyntiin.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska suurin osa kirjalijoistamme todella työskentee myös muissa ammateissa. Totuus on (ja tässä puhuu keskustelija B eli minä!) että tällä hetkellä parhaat edellytykset kirjailijan ammatissa toimimiseen on sellaisella ihmisellä, jonka lapset ovat jo aika isoja, jolla on keskiluokkainen ammatti josta hän saa kuukausipalkkaa ja josta hän voi tarvittaessa jäädä palkattomalle vapaalle apurahan osuessa kohdalle. Toiseksi parhaat edellytykset ovat ammattitaitonsa ja asiakassuhteensa vakiinnuttaneilla freelancereilla. Ja niin edelleen.

Keskustelija B on siis kirjailija siinä missä häntä enemmän tai vähemmän luetut kollegansakin. Hän tulee tällä hetkellä työllään toimeen. Kun puhutaan rahasta, hänellä on enemmän tilaa ja puheoikeutta kuin alkuperäisen köyhyyskirjoituksen kirjoittajalla. Sillä jos ei mikään muu niin ainakin tämä pointti tulee keskustelussa alleviivatuksi, moneen kertaan: köyhän taiteilijan on vastedeskin pysyttävä piilossa, nöyränä ja hiljaa, jotta hän ei joutuisi kuulemaan ilkkuvia mitäsläksit- ja vittuilukommentteja. (Mistä tämä viha ja katkeruus taiteilijoita kohtaan muuten edes kumpuaa? Onko se suomalainen erityispiirre?)

Mutta palatkaamme aiheeseen. Keskustelijamme Viherlilja siis ehdottaa, että nämä kaikki kirjailijat jotka eivät täytä edellytyksiä elättää itsensä työllään, kirjallisuuteen liittyen tai muulla työllä, saisivat lätkäistä hanskat tiskiin. Palaamme aivan ensimmäiseen argumenttiin: mikä oikeus on ihmisellä saada toimeentuloa, jos hän ei tee työtä.

Nythän on niin, että on lama. Sanomalehdestä saamme lukea, miten työkkäri "koventaa" asennettaan työnhakijoihin. Työpaikkoja on määrätyn ajan jälkeen löydyttävä, niitä on työnhakijan taiottava ilmasta, tai hänen on ilmoittauduttava työvoimapoliittiseen koulutukseen, tai opiskelijaksi. Jäljelle jäävät, ne jotka eivät täytä ehtoja tai jotka syystä tai toisesta pysyttelevät työmarkkinoiden ulkopuolella. He ovat yleensä köyhiä.

Eli näin meillä on keskustelija C, pienituloinen kirjailija maakunnasta, jolla on historiassaan työttömyyttä sekä vakavia terveysongelmia. Hänen tulonsa vaihtelevat pienistä naurettaviin. Hänellä voi olla perhettä tai muita hoidettavia. Ei auta, että moni kirjailija (myös maakuntakirjailijat B ja C) yrittää elättää itsensä freelancerina tai toimittajana. Tämäkin ala on vaikeutunut avustajasopimusehtojen huonontumisen, kilpailun ja media-alan kurjistumisen myötä.

Tosin Viherliljallamme on tähänkin ratkaisu: hankkikaa työtä, josta maksetaan. Tietysti. Nuorena ihmisenä on vaikea hahmottaa tätä vaikeutta, että varmankin keskiluokkaisen työpaikan voivat yt:t, alan murros tai vaikka sote-uudistus viedä alta, sitä ei ihminen (työntekijä, kirjailija, taiteilija) itse voi valita. Kaikki ei aina mene niin kuin opiskeluaikana kuvittelisi, tai vaikka kuinka uskoisi, ettei itse koskaan esimerkiksi sairastu. (Tai hanki lapsia, jotka voivat sairastua, sekin voi olla kaukana nuoren horisontista.)

Joka tapauksessa olemme päässeet ajatusleikissämme siihen kohtaan, jossa keskustelija C on siivottu pois paitsi keskustelusta, myös kirjallisuuden piiristä. Tiukennamme vielä ehtoja ja toteamme, että vain ne jotka onnistuvat tekemään taidetta ruikuttamatta edes ajoittain tilanteensa vaikeudesta saisivat luopua leikistä. Nyt alkaa karsinta: lähtevät väsyneet, työn ja perheen välissä taiteilivat isät, alkoholisoituneet sinkkunaiset, ylityöllistetyt työpaikkojensa vastuunkantajat, provisiopalkalla työskentelevät puhelinmyyjät ja vuorotyöläiset ihan muuten vain. Ja niin edelleen.

Keitä meille jää? Millainen on suomalainen kirjallinen kenttä, jossa keskiluokkainen kirjailija saa puhua, mutta köyhän on pidettävä päänsä kiinni? Millaisista ihmisistä kirjoitetaan, millaiset elämänpiirit tallentuvat kirjallisuuteen? Meille jäävät Riikka Pulkkisen keskiluokkaisten henkilöiden ihmissuhteista kertovat romaanit, Sofi Oksasen lähihistoriaan sijoittuvat romaanit sekä joitakin dekkareita ja historiallisia romaaneja. Ei lyriikkaa, ei lyhytproosaa. Nykypäivään sijoittuvista kertomuksista putoavat pois vähäväkisten ja köyhien tarinat, sillä paitsi että niitä ei haluta kuulla ei ole myöskään ketään niitä kirjoittamassa, koska ääni ja sananvapaus kuuluvat vain keskiluokalle ja voittajille.

Ja tämä on minulle, keskustelijalle B joka edes jollakin tavalla kokee suomalaisen kirjallisuuden omaksi asiakseen, se kaikkein tärkein havainto. Myös Suomeen mahtuu monenlaisissa elämänpiireissä asuvia ihmisiä. Meitä on paljon enemmän ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä kuin monen helsinkiläisen liberaalivihreän media-alan "nuoren ammattilaisen" horisontista ehkä hahmotetaankaan. Terveisiä Kehä III:n sisäpuolelle: ei ole häpeä eikä vamma olla köyhä. Asia on yhteinen, kansallinen ja Euroopan laajuinen.

Sillä nyt ovat käynnissä kaiken kukkuraksi Euroopan parlamentin vaalit. Olen lauantaina lähdössä kymmeneksi päiväksi Unkariin, maahan, jossa köyhiä ja pettyneitä riittää, jossa Viherliljan kaltaiset itsevarmat ammattilaiset nauretaan paskaisenkyynisesti katuun. Maahan, jossa tästä huolimatta arvostetaan kieltä, kulttuuria, kääntämistä ja ennen kaikkea kirjallisuutta. Ennen matkaa pitäisi käydä äänestämässä, jos meinaa mennä. Arvatkaapa, miten paljon tällä hetkellä huvittaa?

Haistakaa paska vihreät, oikeisto ja vasemmisto ja kaikki muutkin puolueet. Kirjailijana, suomalaisena ja eurooppalaisena en voi olla tekemättä muutakaan johtopäätöstä: köyhää ei halua kuunnella kukaan.

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Luettua: Playground Mafia

Niin siis minähän en lue chick litia, eli nuorten kaupunkilaisnaisten edesottamuksista kertovaa viihteellistä kirjallisuutta kuten Bridget Jonesin päiväkirja. Enää. Luen ainoastaan mommy litia ja siitäkin nykyään vain alagenreä, joka käsittelee kouluvalintoja ja vanhempainyhdistysten ihmissuhdekiemuroita. Harrastuksensa kullakin. Sitä paitsi kouluvalinnatkin ovat hauskempia Englannissa.

Sarah Tuckerin Playground Mafia osoittautui hienoiseksi pettymykseksi sen jälkeen kun sen poimin budapestilaisen Treehugger Danin, yhdistetyn kirjakaupan ja polkupyörävuokraamon(!) second hand -hyllystä. Asetelma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi tässä. Päähenkilö, viisivuotiaan Benin yksinhuoltaja Caroline Gray on muuttanut keskiluokkaiseen Frenchamin kaupunginosaan Lontoossa, sopivasti 400 jaardin päähän vanhempien himoitsemasta Sycamore-koulusta. Ne englantilaiset, joilla on varaa taktikoida mutta jotka eivät ole tarpeeksi rikkaita lähettääkseen lapsensa yksityiskouluun, pyrkivät ilmeisesti muuttamaan mahdollisimman hyvän valtion koulun läheisyyteen saadakseen lapsensa varmasti sisään.

Caroline on kuitenkin joidenkin vanhempien mielestä epäsopiva koulunpihan sosiaalisiin kuvioihin, joiden keskiössä ovat pikemmin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Yksinhuoltajana hän on epäilyttävä, eikä hän kotona työskentelevänä toimittajana istu muutenkaan kotirouvien joukkoon. Tucker hahmottelee näppärästi koulun porteilla odottelevien vanhempien (lue: äitien) heimot: Aasialaiset äidit, kakkosvaimot, kuntosalimammat. Stereotyypeistä saadaan irti muutamia hauskoja ja teräviä huomioita, mutta siihen kirjan vahvuudet valitettavasti jäävät.

Päähenkilö on minun makuuni vähän liian bimbo itsekin, edelleen paras kaveri omien kouluaikaisten ystäviensä kanssa ja kiinnostunut lapsensa lisäksi lähinnä omista kiloistaan. Pakollinen rakkausjuoni on tylsä. Tiukat sosiaaliset raja-aidat ja vanhempien loputon päteminen lastensa akateemisilla saavutuksilla ovat kuitenkin kiinnostava aihe. Caroline ja hänen ex-miehensä harkitsevat, pitäisikö heidän palkata tutor opettamaan heidän viisivuotiaalleen matematiikkaa. Miten aikaisin lapsen sparraaminen on aloitettava, jos kaikki muut ympärillä laittavat omansa karateen, tennistunneille, näytelmäkerhoon...

Joissakin asioissa suomalainen yhtenäiskulttuuri tuntuu helpottavalta. Toisaalta ilahduin, kun saimme paikkakuntamme englantilaisesta koulusta kutsun, että lapsi olisi tervetullut aloittamaan heidän kindergarten-ryhmässään, mutta toisaalta oli ehkä helpotus että lapsi ehdottomasti kieltäytyi vaihtamasta päiväkotiaan. Sama pätee Steiner-kouluun, joka minun mielikuvituksessani edustaa lähinnä vaihtoehtoa peruskoululle. Tampereen kokoisessa kaupungissa lähikoulussa on kuitenkin lapsia kaikenlaisista perheistä ilman sen kummempia kaupunginosasegregaatioita.

Ei minua haittaisi, jos vanhemmilla olisi enemmän vaihtoehtoja. Mutta johtaisivatko ne englantilaistyyliseen valikointiin ja lasten ja nuorten maailmoiden eriytymiseen liian kauaksi toisistaan, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että erilaisia painotuksia ei vielä viisivuotiaan kohdalla kannata kummemmin pohtia.

Sarah Tucker: Playground Mafia. Arrow Books. 2006.

Naisen työ

Naistenpäivän kunniaksi jumitan kotona vatsatautisen lapsosen kanssa. Ei siinä mitään vikaa, kun ei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin, soittaa stressihiki pinnassa pomolle että en nyt pääsekään. Sama stressi säästyy mieheltä, kun työnjako sattuu olemaan tämä. En tiedä kummalla on helpompaa. Päivän hommat jäävät minulta rästiin, mutta niitä urakoidaan sitten toiste. Ajattelinkin blogata naisten työstä, joka näyttää olevan kovasti tapetilla lasten kotihoidontuen ansiosta.

Nythän on niin, että kenenkään ei pidä tässä yhteiskunnassa päästä töitä tekemättä. Työksi lasketaan kodin ulkopuolella tapahtuva palkkatyö, joissakin tapauksissa myös yrittäjyys. Kotona tehtävä työ, vauvojen imettäminen ja sen sellainen (tai kirjojen kirjoittaminen, herra paratkoon) ei tämän määritelmän mukaan ole työtä. Lehtitietojen mukaan hallitus harkitseekin lasten kotihoidontuen lyhentämistä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen.

Tätä sopii pohtia sohvalla istuskellessa, samalla kun pesukone pesee oksennuksen tahrimat vuodevaatteet.

Kunnat eivät kotihoidontuen leikkauksesta ilahdu. Kotihoidontuen maksaa valtio, kun talousvaikeuksissa pinnistelevät kunnat joutuvat (lakisääteisesti) järjestämään päivähoidon. Siksi moni kunta maksaakin kotihoidontuen kuntalisää, se tulee verrattomasti paljon halvemmaksi kuin päiväkotihoito. Mutta kotihoidontuen nauttijat (yleensä naiset) ovat poissa työelämästä ja maksamasta veroja!

Oma mielipiteeni on toki edelleen, että naisen paikka on töissä. Kokemukseni mukaan naiset käyttävät mielellään mahdollisuudet tehdä osa-aikaista työtä lasten ollessa pieniä. Jotkut jopa yrittävät! Kotihoidon tukea ei muuten saa sen ansiosta, että nainen hoitaa kotona lapsia. Kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tämä on unohdettu keskustelussa kokonaan.

Itse olisin laittanut lapsen hoitoon jo kaksivuotiaana, mutta yllätys yllätys: sopivaa osapäiväistä hoitopaikkaa ei ollut tarjolla. Sitkeästi jonottomalla saimme paikan viereisen talon päiväkodista, jossa lapsi aloitti sopimuspäivillä päivähoidon (kolme päivää viikossa, kuusi tuntiä päivässä) 2 1/2-vuotiaana. Kotihoidontukea voisi minusta kehittää ensisijaisesti parantamalla osapäivähoitoa leikkausten sijaan. Saataisiin niitä kauan kaivattuja veroeuroja yhteiseen kassaan.

Suomalaista työelämää vaivaa kummallinen joko-tai-asenne. Kotiäitikeskustelussakin ehkä säästyttäisiin pahimmilta ylilyönneiltä, jos kotiäitien ei tarvitsisi puolustaa valintaansa niin ärhäkästi. Olisi vähemmän näitä "hyvä äiti istuu hiekkalaatikon reunalla siihen saakka kuin lapsi on kolme ja lapsi vaurioituu päiväkodissa" -puheenvuoroja.

Katsoin eilen Silminnäkijä-reportaasin, jossa taitava, fiksunoloinen nuorimies kikkaili työharjoittelujen ja työttömyysjaksojen kanssa ja tutustui mm. osuuskunnan toimintaan. Parhaimmillaan kotihoidontuki voisi toimia kansalaispalkan tapaan: perheet valitsisivat itse, mikä on paras tapa hoitaa lapset, ja saisivat valtiolta jonkin korvauksen.

Mitäs muuta.... Taiteen keskustoimikunta on kehittämässä apurahasysteemejä. Vastasin sitä koskevaan kyselyyn (vastatkaa muutkin, täällä). Reidar Palmgren on sanonut hienosti, että hän on taiteilija ja yhteiskunnalla töissä. Sama se, tuleeko raha palkkana "työnantajalta" vai apurahana säätiöltä (tai minun puolestani vaikkapa armopalana ruhtinaan pöydästä, sama asia).

Toisin kuin vaikkapa Henna Helmi Heinonen, en koe (tai kokisi, hakemus vetämässä heh heh) mitään ongelmaa nauttia apurahasta taiteilijana. Kirjailija kannattelee sisällöntuottajana kokonaista teollisuudenalaa. Hän tuo työtä kansitaiteilijalle, kirjanpainajalle, kauppiaalle. Vaikka välillä tuntuu, että alkutyöntekijä on (esim. toimittaja Sanoman kaltaiselle, freelancereita kyykyttävälle mediakorporaatiolle) välttämätön paha, ilmankaan ei oikein pärjää.

(Sama muuten pätee tuleviin veronmaksajiin. Vaikka lasten hankkiminen tai hoitaminen olisi kuinka kannattamatonta, ilmankaan ei oikein voi yhteiskunta tulla toimeen.)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Edit. Olen näköjään kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?

Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.

On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.

Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.

Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.

Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.

Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.

Kokopäivätyö vs. epämääräinen "harrastelu"

Valmistelen tässä hakemustani lapsen kotihoidon tukea varten. Kuten tunnettua, kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisen päivähoidon piirissä, muita vaatimuksia ei ole. Samalla katselen kohtuullista määrää kursseja, joita voin yliopistossa suorittaa. Näin paperilla. Käytännössä aikani jakautuu keväällä lapsen hoidon ja keskeneräisen proosakäsikirjoituksen työstämisen välillä.

Proosan kirjoittaminen on siitä vinkeää hommaa, että off-nappulaa ei oikeastaan ole. Ideoita pulpahtelee mieleen ennen nukahtamista, lasta syöttäessä tai ulkoillessa, näin esimerkiksi. Tekstiä valmistuu tasaista tahtia, vaikka säännöllistä 8-16 työaikaa minulla ei olekaan siihen käyttää - enkä varmaan haluaisikaan. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana saa aikaan varmasti tietyn määrän tekstiä, mutta laatua ei kukaan voi taata. En ole varma, mutta kuvittelen, että kaunokirjallinen työ on tässä mielessä tutkimuksen tekemiseen rinnastettavaa työtä.

Kuitenkin tämän aamun Hesarissa kaksi helsinkiläistä akateemista naista vastaa "pöyristyneenä" mielipidekirjoitukseen, jossa kysellään osittaisen hoitovapaan perään apurahakauden aikana. Kirjoittajien mukaan Suomen Akatemian tutkimusapuraha, josta siis on kysymys, on tarkoitettu tavoitteellisen, korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen, ei "hoitoavustuslisä lapsenhoidon ja tutkimuksen harrastelun yhdistämiseen".

Alkuperäinen kirjoittaja kysyy, onko äitiyden ja uran välillä pakko valita. Tähän helsinkiläisnaisten vastaus on selkeästi "on". Heidän mukaansa lapsen asettamista uran edelle olisi kannattanut harkita siinä vaiheessa, kun haki apurahaa. Varmasti jokainen post doc -tutkija apurahaa hakiessaan kuvittelee, että jos hän apurahan saa, hän omistaa koko elämänsä, ruumiinsa ja sielunsa korkealaatuisen tutkimuksen palvelukseen. Mutta, kuten tunnettua, elämä voi joskus yllättää, omistautuneimmankin tutkijan.

Olisi helppo kuitata kirjoitus toteamalla, että tätä se rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu saavat fiksuissa ihmisissä aikaan. Ehkä kirjoittajat ovat jääneet itse ilman tavoittelemaansa apurahaa - jonka aikana, jos olisivat sen saaneet, olisivat tehneet tutkimusta pää höyryten, mahdollisista raskauksista tai muista perhesyistä huolimatta.

Kirjoittajat kuitenkin unohtavat, että a) laki antaa mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen, kunnes lapsi on tokaluokkalainen (se, että apurahakautta laki ei koske, on vain yksi osoitus taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteellisesta sosiaaliturvasta, mutta se on toinen keskustelu) ja b) tämä laki on säädetty siksi, että oikeus osittaiseen hoitovapaaseen on tasa-arvokysymys. Vaikka kirjoittajat eivät sitä kehtaakaan sanoa, implisiittinen viesti on, että NAISEN olisi kannattanut harkita, ennen kuin halusi lapsen hankkia.

Ei se akatemiankaan apuraha varmasti niin hyvä ole, etteikö lapsiperheellä olisi sen lisäksi tarvetta lapsenhoidon tukeen. Kun tutkimus on yhden ihmisen varassa, projekti ei osa-aikaisuuteen kaadu. Alkuperäinen kirjoittaja on laskenut, että saa sen valmiiksi, jos pidentää apurahakautta vastaavasti loppupäästä.

Miksi tämä minua kismittää, johtuu siitä, että osa-aikaista työskentelyä ei katsota työskentelyksi lainkaan, vaan "harrasteluksi". Tämä suomalaisen työkulttuurin vaihtoehdottomuus minua ärsyttää: joko sitoudut työhön kokopäiväisesti, tai et sitoudu lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa pienten lasten vanhemmilta (lue: äideiltä) valintaa joko kotivanhemmuuden tai kokopäivätyön välillä. Laki sallii vaihtoehdot, mutta ilmapiiri ja ihmisten asenteet eivät. Että kiitos vain, ja terveisiä kaikille uravanhempien lasten pahoinvoinnista huolestuneille, että siinähän vikisette.