Sunday, December 30, 2018

Antologiahaaste 2019

Niin paljon genreantologioita! Mistä niitä oikein tulee?

Kyse on tietenkin suomalaisten genrekirjoittajien terävimmän ja vähän laveammankin kärjen runsaasta novellituotannosta. Scifin ja fantasian parhaiden perinteiden mukaisesti lajia julkaistaan paljolti novellimuodossa, ja näiden novellien luontaisin ilmestymispaikka ovat (pien)lehdet ja antologiat.

Olen itsekin vastuussa muutamasta teoksesta. Tällä vuosikymmenellä olen ollut mukana toimittamassa Huomenna tuulet voimistuvat-, Surupukki-, Trollguld- ja keväällä ilmestyvää Siipisulka-antologiaa. Kaikki ovat kotimaisia tai suomennettuja antologioita, jotka ovat ilmestyneet pienkustantajilta. Lisäksi olen tietenkin kirjoittanut novelleja useisiin teoksiin.

Vuosikymmenen alussa antologioista tuntui olevan jopa ylitarjontaa. Kotimaisen spekulatiivisen fiktion lukija saattoi parahtaa: Kuka nämä kaikki lukee?

No, minä luen!

Julistan Antologiahaasteen 2019 alkaneeksi. Siinä on vain yksi sääntö: Yhtään uutta antologiaa ei saa alkaa koota, ennen kuin jo ilmestyneet on luettu. Haastan kaikki muutkin patologiset antologiamaakarit mukaan!

Alla hahmotelma haasteeseen kuuluvista kirjoista. Jokainen saa luonnollisesti muokata lukulistansa omaan kirjahyllyynsä ja makuunsa sopivaksi.

⁃ Haasteeseen lasketaan spefiantologiat, eli scifiä ja fantasiaa sisältävät antologiat sekä osa kauhusta. Selvästi kansanperinnettä tai kummitusjuttuja keräävät julkaisut eivät ole omassa kattauksessani mukana.
⁃ Surrealismin, ei-yliluonnollisen kauhun, ihmesadut ja sen sellaiset olen myös rajannut haasteen mielekkyyden (eli toteutettavuuden) vuoksi ulkopuolelle.
⁃ Päädyin itse jättämään ulkopuolelle myös vaihtoehtohistorian, ei siksi että minulla olisi mitään sitä vastaan, mutta sen määrittely oli haasteen puitteissa turhan vaikeaa.
⁃ Itsenäiset teokset ovat mukana, eivät sarjajulkaisut, esim. Nova-antologiat tai Osuuskumman raapalepalvelun Kummalinnun munia -kokoomateokset. Myöskään shared world -tarinat kuten Praedor eivät ole mukana. Listaan ne kuitenkin lopuksi kiinnostuneille tiedoksi.
⁃ Listaan myös antologiat, jotka kuuluvat aihealueelle, mutta joka olen lukenut ts. joita en lue uudestaan. Rajatapauksia ovat ne antologiat, jotka ovat jääneet aikanaan kesken.
⁃ Nykykirjailijoita, ei uusintapainoksia.

Lopulliselle listalle päätyi 25 teosta, jotka on lueteltu alla kustantajittain ryhmiteltynä. Haastetta aloittaessani olen innoissani. Löytyykö helmiä? Nouseeko antologioiden kirjoittajien joukosta tähtiä? Vähän myös pelottaa. Muuttuuko luku-urakka puuduttavaksi? Kaikki tämä selviää vuoden kuluessa!

Antologiahaaste 2019 on jatkoa satunnaisesti käynnissä olleelle projektilleni tehdä näkyväksi suomalaisen genrekirjoittamisen vaihtoehtoisia julkaisuja sekä pienkustannustoimintaa. Suurten kustantamoiden katveessa rehottaa villi ja mielenkiintoinen aluskasvillisuus.

Pienkustantamoiden genretuotannosta olen kirjoittanut aiemmin myös haasteessani Erilainen kirjasyksy 2014

MARGARET PENNYN ANTOLOGIAHAASTE 2019

Aavetaajuus

- Tämä jalka ei ole minun: Kauhuja omasta kehosta
- Murhamystiikkaa - okkulttisia etsivätarinoita

Helmivyö

- Sininen tiikeri: Kryptozoologisia tarinoita

Jalava

- Kuun pimeä puoli. Suomalaisia ihmissusinovelleja
- Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Cthulhu-tarinoita

Kulttuuriyhdistys Korppi ry.

- Hänen huulensa ovat metsä

Kuoriaiskirjat

- Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista

Osuuskumma

- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita
- ROCKNOMICON
- Kristallimeri. Tarinoita merirosvoista
- Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
- Varjoisilta kujilta
- Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia
- Naamiot
- Sirkus Synkkä

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat

- Mustaa lihaa. Kyberpunk-antologia
- Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita
- Supernova
- Meliwas ja muita kaupunkeja

Turbator

- Aukkoja ajassa

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti Tutka ry.

- Genreblender: antologia
- Valitut
- Spekulatiivinen Turku

Vaskikirjat

- Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio

- Hurtan koodeksi (Borin Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirja)

Friday, December 21, 2018

Vuosikatsaus 2018

Keskitalven aika, paras aika! Joulun täydellinen hiljentyminen häämöttää. Juna pohjoiseen lähtee tänään illalla, ennen kuin pakataan perhe siihen niin luodaan pieni vilkaisu kuluneeseen vuoteen.

- Julkaisin kaksi kirjaa: Railakas rahakirja Aino-Maija Leinosen kanssa keväällä ja novellikokoelma Avaruusajan unelmia syksyllä.

- Kirjoitin kahta uutta kässäriä, joista toivottavasti kuullaan myöhemmin lisää.

- Novellijulkaisuja minulla oli kahdessa antologiassa: "Herra Jack ei hyppää enää" (Sirkus Synkkä, toim. J.S.Meresmaa et al.) sekä ruotsinnos Täydellinen sekoitus -novellista ("Den perfekta blandningen", Trollguld och andra berättelser). Kuulemma myös novellini "Painovoiman sieppaamat" ilmestyy tsekiksi eräässä sikäläisten opiskelijoiden kirjallisuuslehdessä.

- Lehtijuttuja kirjoitin yhden, Ruotsin akatemian kuohunnasta keväällä Kulttuurivihkoihin.

- Viime vuonna ilmestynyt romaanini Syyskuun jumalat pääsi tänä vuonna toiseen painokseen, siitä tehtiin äänikirja ja käännösnäyte ja se oli Kuvastaja-palkintoehdokkaana parhaalle edellisenä vuonna ilmestyneelle fantasiaromaanille. Ilahdutti, että kirja oli nostettu myös HS Teema -lehdessä kriitikon valinnaksi.

- Toimin edelleen aktiivisesti Osuuskumma-kustannuksessa. Olin mukana tekemässä pienkustantajien osastoja kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä sekä heiluin kirjamyynti- ja ohjelmahommissa Finnconissa Turussa. Lokakuusta eteenpäin toimin myös hallituksen jäsenenä.

Osallistuin myös muun muassa Vihtorin kirjamessuille sekä Työväenkirjallisuuden päivään Tampereella, Ropeconiin Helsingissä ja Kummien tarinoiden viikonloppuun Finlaysonilla marraskuussa. Laulaa hoilotin nuotiopiirissä Usvan kirjoittajaleirillä heinäkuussa.

- Ohjasin luovia kirjoittajia Tampereen seudun työväenopistossa ja Tampereen Kesäyliopistossa sekä muissakin lyhyissä ja pidemmissä koulutuksissa.

- Vuoden matkoja olivat osallistuminen Sweconiin Tukholmassa panelistina ja kirjamessuille Göteborgissa "salaisena agenttina" sekä kesälomamatka Haapsaluun.

- Viimeiseksi loppuvuoden juttu, josta toivottavasti tulevaisuudessa kuullaan enemmänkin: perustin Anne Leinosen kanssa uuden yrityksen, Proosakuiskaaja oy:n. Yrityksemme tarjoaa kustannustoimitusta ja luovan kirjoittamisen ohjausta. Kotisivut ovat osoitteessa proosakuiskaaja.fi.

Vapaa-aikana mökkeilin ja harrastin balettia ja lautapelaamista sekä toimin hamsterivahtina lapsen lemmikille.

Oli hauska ja tapahtumarikas vuosi, kiitos kaikille joiden kanssa sain tehdä töitä! Kiitos myös Taiteen edistämiskeskukselle, WSOYn kirjasäätiölle ja SKR:n Pirkanmaan rahastolle työni tukemisesta. Ensi vuosi käynnistynee kässäreiden ja yrityksen sekä vähän eduskuntavaaleihinkin liittyvien juttujen merkeissä.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille.

Lisää Railakkaasta rahakirjasta
Lisää Avaruusajan unelmista
Lisää Trollguldista

Wednesday, December 12, 2018

Anna jouluksi kirja

Nyt kuulkaa!

Monet varmasti vielä mietiskelevät, mitä antaisi lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Täältä pesee suosituksia vuoden kirjoista kuin Alkon viinihyllystä! Tämä on maksuton mainos. Haha!

Marjaisa & raikas

Minna Roininen: Heda. 25-vuotiaan Noelin laulut on laulettu, jäljellä on enää viimeinen toive. Pop-idoleita, kalakansan mytologiaa ja roadtrip pohjoisessa Suomessa! Ikäsuositus 15+. Lue lisää & tilaa kustantajan Myllylahden sivuilta

Pehmeä & hedelmäinen

Henriikka Tavi: Tellervo (ei kuvassa). Tyylitietoinen ja älykäs runoilijan ensimmäinen proosateos. Epätavallisen tavanomainen tarina kahdesta naisesta nyökkää salaviisaasti elämäntaitokirjallisuuden puoleen. Lue lisää & tilaa kustantajan Teoksen sivuilta

Mehevä & hilloinen

Kimmo Tuominen: Pimeän verkon oraakkeli. Seksiä ja väkivaltaa vinhassa virtuaalimaailmassa. Sisältää myös gorillan! Lue lisää & tilaa kustantajan Aula & Co:n sivuilta

Vivahteikas & kehittynyt

Juha Rautio: Festivaali. Runoilijan neljäs kokoelma jättää tilaa sanojen väliin ja toimii sekä silmälle että korvalle. Pieni kokoelma palkitsee oivalluksillaan. Lue lisää & tilaa kustantajan Enostonen sivuilta

Roteva & voimakas

Ursula K. Le Guin: Malafrena. Fantasian ja science fictionin suurnimen ainoa historiallinen romaani kertoo 1820-luvun Keski-Euroopasta. Suomentanut Jyrki Iivonen. Lue lisää & tilaa kustantajan Vaskikirjojen sivuilta

Enkä malta olla suosittelematta myös omia kirjojani:

TIETO: Railakas rahakirja (Aino-Maija Leinosen kanssa). Unohda turhat normit, elä itsesi näköistä elämää ja ajattele fiksusti rahasta. Raikas, ei marjanpoimintaa. Kustantaja: Into

Tämä ja kaikki muutkn kirjat Innon verkkokaupasta nyt -34 % koodilla JOULU2018!

KAUNO: Avaruusajan unelmia. ”Mietteliäs kokonaisuus erilaisia vastakohtaisuuksia ja suhteellisuuksia (…) Pieneen tilaan mahtuu suuria maailmoja.” -Toni Saarinen, Kosmoskynä. (Lue koko arvostelu täältä!) Lyhytscifiä. Kustantaja: Osuuskumma

Huom! Tein muutaman lisäkappaleen eripainokseeni Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia verkkokaupasta 15.12. mennessä tilanneet saavat vihkosen jouluisilla tähdillä koristeltuna. KUMMALAHJA-koodilla 15 % alennus! Kirja, vihko ja postikulut Suomeen sisältyvät hintaan.

Sunday, December 9, 2018

Spefikirjailijana Suomessa: Lukumuistoja

Lukutaito on kovasti tapetilla keskustelussa ja kirjailijoita, erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoita värvätään osallistumaan. Kirjojen lukemisesta keskustellaan meillä tietysti myös kotona, koska lapsi kuuluu juuri tuohon haastavaan ”middle grade” -ikäryhmään (8–12-vuotta). Muutkin vanhemmat tuntuvat kyselevän lukusuosituksia netissä – lapsilleen.

Sen sijaan omasta lukemisestaan somekuplassani keskustelevat harvat. Ilahdun jokaisesta poikkeuksesta, joten kirjoitanpa itsekin vähän siitä, millaisia kirjoja lukemalla olen päätynyt nykyiseen ammattiini.

Lapsuusmuistoja ja tähtipölyä

Ala-asteikäisenä minulla oli itsepäinen mielikuvitus. Muistan, miten etsin kirjastosta aikamatkakirjaa, jonka olin päättänyt olevan olemassa. Kaverini olivat kertoneet siitä minulle, se saattoi olla kirja tai elokuva, mutta joka tapauksessa siinä lapset matkustivat ajassa pulveria käyttämällä. Pyysin kirjastovirkailijoita etsimään kortistosta apunani, mutta eivät hekään löytäneet ”Aikapulveri” tai ”Ajan taika" -nimistä kirjaa.

Samanlainen kokemus oli, kun keksin sarjakuvan maailman parhaasta skeittaajapojasta (mielikuvitukseni ei riittänyt kehittämään skeittaajatyttöä). Ajattelin, että kun etsin tarpeeksi kauan, tällainen sarjakuvasankari varmasti tulee vastaan. Menin etsimään Kontulan antikvariaatista ja kävin läpi lattialla olevan ison pinon sarjakuvia. Kauppias varmaan vähän ihmetteli. Sen muistan, että mukaan lähti silloin lohdutuspalkintoja Sarjakuvalehti-niminen lehti.

Sellaista oli silloin. Nyt olen kirjailija ja voin itse kirjoittaa ne tarinat, joita ei vielä ole.

Ihan pienenä minulle luettiin tietysti satuja, ja vähän myöhemmin kuuntelin niitä satukasetilta. Tiivistettynä lapsuuteni 3–13 ikävuoden välillä meni näissä merkeissä: Taikahuilu (televisiosta), satubaletit Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi, Grimmin prinsessasadut, Disneyn klassikkoelokuvat, Tove Jansson, C.S.S.Lewisin Narnia, Eva Ibbotson, Jules Verne, Michael Ende, Roald Dahl, Taru sormusten herrasta, Susan Cooperin Pimeä nousee, William Corlettin Taikurin talossa, noidat, vampyyrit, kauhuklassikot, Stephen King.

Ja paljon muuta. Vampyyri-innostuksen jälkeen lopetinkin fantasian lukemisen moneksi vuodeksi ja aloitin uudestaan vasta opiskeluaikoina.

Uuden Kuun Emilia ja sisäoppilaitosromaanit

Nuorempana rakastin tyttökirjoja. Klassisista tyttökirjoista tykkäsin erityisesti Montgomeryn Runotyttö-sarjasta ja Alcottin kirjasta Pikku naisia. Luin myös Susan Coolidgen Katy-kirjoja, Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan, Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja kuten Setä Pitkäsääri -kirjan ja sen jatko-osan, sekä muita nuorten lukemistosarjoissa ilmestyneitä kirjoja. Runotyttö-kirjoista suosikkini oli keskimmäinen, Runotyttö maineen polulla, jossa Emilia opiskelee uudella paikkakunnalla lukiossa.

Tämä I.K.Inhan kääntämä vuoden 1928 painos Pienestä runotytöstä on ilmestynyt WSOY:n koululaiskirjastossa. Kirjalla on minulle lähinnä tunnearvoa, kieli on vanhahtavaa eivätkä sivut pysy enää kasassa.

Omaa lasta en ole saanut tyttökirjoista innostumaan. Kaikki, joiden nykyään tiedän lukevan niitä, ovat aikuisia naisia.

Nykykirjailijoista lemppareitani olivat ainakin Erlend Loe, Sue Townsend ja myöhemmin Anja Kauranen, jonka kirjoja luin yläasteella. Tietyssä vaiheessa luin innokkaasti myös ikäryhmälle markkinoituja ”varoitustarinoita” huumeiden käyttäjistä, kuten Nancyn ja Ruohoa lunta. Nuorena parasta olivat kuolleet nuoret.

Muistan, miten iso askel kirjaston lastenosastolta oli aikoinaan nuorten osastolle. Miten uudelta maailmalta se tuntui. Facebook-seinälläni oli taannoin keskustelua siitä, mitä eroa on ”perinteisellä” nuortenkirjallisuudella ja ns. YA-kirjallisuudella. Käsitteen YA eli young adult ensimmäistä kertaa 2000-luvulla, kun WSOY julkaisi Lista-nimistä sarjaa noin 18-30-vuotiaille lukijoille. Aikaisemmin vanhemmat teinit lukivat aikuisten kirjoja. Esimerkiksi siskoni piti Katri Tapolan Kalpeat tytöt -kirjaa talismaninaan ja kuljetti sitä mukana laukussa koko lukion ajan. Mutta luimme myös Harry Potteria!

WSOY julkaisi vuosituhannen alussa myös Bulevardi-sarjaa nuorille lukijoille. Luin Salla Simukan Minuuttivalssin vuonna 2004 kun olin yliopistossa, eli olin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Susanna. Muistan ajatelleeni, että se oli suunnattu lukijoille, jotka olivat uuden elämänvaiheen kynnyksellä, mutta eivät vielä olleet muuttaneet kotoa ja ”aikuistuneet”. (Esikoisteoksen Kun enkelit katsovat muualle luin vasta tämän jälkeen, eli luin kirjat väärässä järjestyksessä.)

Raja yliopiston ja lukion välillä on todella vaikea ylittää kirjallisuudessa. Tuntuu, että henkilöhahmot elävät aivan eri tarinaa, jos heitä seurataan sekä yliopistossa että lukiossa.

Kultaiset scifimuistot

Sanotaan, että scifin kulta-aika on silloin, kun lukija on 12-vuotias. Toisin kuin moni kollega, en itse lukenut scifiä varhaisnuorena. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että olen lukenut vähän eri kirjat kuin monet nykyiset kaverini. Esimerkiksi Isaac Asimovin robottitarinat, Arthur C. Clarken romaanit ja Frank Herbertin Dyyni ovat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka.

Aloitin scifin lukemisen vasta lukiossa, kun olin kiinnostunut ensisijaisesti yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Niinpä scifi-lukeneisuuteni kivijalan muodostivat Ursula le Guinin teokset kuten Maailma, vihreä metsä, Stanislav Lemin Solaris ja Kyberias sekä muun muassa Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Tietysti pidin myös Linnunradan käsikirjasta liftareille.

Mutta ennen kaikkea luin silloin ja luen nyt spekulatiivista fiktiota, en niinkään puhtaaksiviljeltyä scifiä. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ehti ilmestyä, kun olin vielä herkässä iässä. Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myös Peter Hoegin Lumen taju oli minulle tärkeä kirja lukiossa etenkin tunnelmaltaan, vaikka spefielementti onkin siinä ohut. Lisäksi minä ja kaverini pidimme kovasti Vuokko Tolosen kirjasta Tampereen ilmastot.

Kirjat olivat kalliita, emmekä omistaneet niitä lukioikäisinä montaa kappaletta. Joskus pystyimme ostamaan niitä jäännöseräkauppa Kirjatorilta Hämeenkadulta. Kaverini osti sieltä muutaman kappaleen Tampereen ilmastoja, jotta olisi voinut lahjoittaa lempikirjaansa myös muille.

Fantasia oli sitten eri juttu, olin Narnian ja Tarun sormusten herrasta lukenut kauan ennen kuin tartuin ensimmäisiin scifi-kirjoihin. En ole myöskään oikeastaan kirjoittanut puhdasta scifiä vaan enemmän juuri spefiä. Scifinovelleja puolestaan aloin lukea vasta yliopistossa.

Kirjallisuusmaku nyt

Minulla ei ole suosikkikirjailijoita, niin kuin monellakaan lukevalla ihmisellä ei ole. Mahdotonta olisi kirjoja ja niiden kirjoittajia vertailla toisiinsa. Sen sijaan on tiettyjä kirjoittajia, joita olen lukenut pidempään, sanotaan yli kymmenen vuotta, joilta olen pyrkinyt lukemaan kaiken mikä on (suomeksi) ilmestynyt) ja joiden teoksiin myös palaan. Kukaan näistä kirjailijoista ei ole ”ajankohtainen”. Heitä ei voi seurata sosiaalisessa mediassa, ja jotkut ovat kuolleet.

Varsinkin väsyneenä huomaan, että luen mieluiten samoja kirjoja yhä uudelleen. Julia Cameronin kielikuvaa käyttääkseni ”täytän luovuuden kaivoa”, mutta en jaksa omaksua uutta vaan palaan vanhoille lähteille, vanhojen esikuvien pariin.

En pysty nimeämään omaa kirjallisuusmakuani, joku ulkopuolinen sen ehkä osaisikin tehdä. Pyrin lukemaan monipuolisesti: yleistä kaunokirjallisuutta, genrekirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja, esseitä, bestsellereitä ja pienpainatteita. Pyrin, käytännössä luen mitä käteen osuu. Luen myös paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia työn kautta. Oikeastaan vain rikoskirjallisuutta luen häviävän vähän.

Sen voin sanoa varmasti, että menetän työmotivaationi ja kiinnostukseni kirjallisuuteen, jos en säännöllisesti lue jotain todella hyvää. Kieli on instrumentti, jota pitää jatkuvasti vaalia, ja sen pystyn tekemään lähinnä lukemalla.

Thursday, November 15, 2018

Antti Nylén: Häviö

Esseeprosaisti Antti Nylén ei ole ajankohtainen kirjailija. Tuntuisi julmalta sanoa näin nykykirjailijasta, ellei Nylénin esseistiikan koko idea olisi siinä, että se ei ole ”kiinni ajassa”. En tiedä, onko se antimodernia (tai taantumuksellista), en välitä, eikä se edes liity tähän kirjoitukseen.

Antti Nylénin esseiden lukeminen vuosien varrella on ollut minulle kuin tutustumista eksoottiseen kulttuuriin. Luin hänen suomentamanaan jopa G. K. Chestertonin Oikean opin, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. Jos minulle antaa uskonnon, se on kuin antaisi seitsemänvuotiaalle kolikon: lapsi ottaa sen ja kiittää, panee muiden tavaroidensa ja lelujensa joukkoon ja hukkaa sen aikanaan laatikon pohjalle.

Nylénin esseet selittävät ja jäsentävät todellisuutta, ne ovat kuin pieniä opaskirjoja taiteeseen ja elämään. Mutta siinä missä self-help puhuttelee tuttavallisesti lukijaa, Nylén puhuttelee itseään. Se tekee esseekirjoista sekä samastuttavampia että koskettavampia kuin toisaalta populaari tietokirjallisuus, toisaalta fiktiivinen kertomakirjallisuus. Nylénin esseitä voi lukea, vaikka kaikki aiheet eivät koskettaisikaan.

Mutta raha koskettaa.


Kuva: Jan Kaus, Harri Rinne (toim.): Ajattelen koko ajan rahaa. Paras kaunokirjallisen antologian nimi ikinä.

Häviö

Häviö on lyhykäisyydessään kuvaus siitä, miten taiteilija oppii kantapään kautta, että taiteellaan ei voi Suomessa elää. Pienessä kirjassa (vihkossa, oikeastaan) on isoja pohdintoja rahan ja työn olemuksesta sekä taiteen tehtävästä. Mutta ennen kaikkea siinä on itseäni kiinnostavia näkökulmia muun muassa kirjailijan ja kustantajan työjaosta, uusista ja vanhoista taiteilijamyyteistä, apurahansaajan omituisesta luokka-asemasta ja ns. taiteilijapalkasta.

"Julkinen taiteellinen työni on harso, jonka takana painin musertavien toimeentulon, motivaation ja mielenterveyden ongelmien kanssa."

Tässä vaiheessa omalla ”urallani” (kirjoitan urani Nylénin tavoin lainausmerkkeihin) motivaation ongelmat ovat ajankohtaisia ja kipeitäkin. Aloittajan energia on aikaa sitten käytetty.

Olen jokseenkin kotiutunut omaan lokerooni, jonka Nylén määrittelee valkokaulusköyhälistöksi, ”vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten” joukoksi, jolta puuttuu sekä luokkaidentitetti että keskinäisen solidaarisuuden taju. Luokkaidentiteetin voi tarvittaessa lainata lapsuuden/puolison perheeltä, entisestä ammatista tai kaveripiiriltä, ja solidaarisuuttakin sopii osoittaa jos ei omalle niin naapuriviiteryhmälle.

Vastaansanomattoman omakohtaisesti Nylén kuvailee ammatti-identiteettiään, joka ansaitsemismielessä koostuu ensinnäkin apurahakerjäämisestä, toiseksi esiintymispalkkioista ja vasta kolmanneksi taiteellisen työn tuloksista (eli tekijänoikeustuloista). Nylénin mukaan ”kirjailija” ei ole ammatti vaan epämääräinen asema. Näinhän se on, ”kirjailijuus” on omituinen ja mystinenkin nimike, jonka portinvartijoita ovat kustantajat ja joka sinänsä ei tuo kotitalouteen lanttiakaan.

Nylén kirjoittaa myös harvinaisesta aiheesta, apurahansaajan epävarmasta asemasta. Totta on, että hullumpaa on vain työttömällä TE-keskuksen asiakkaalla. Myös minulle ovat tuttuja päivähoitomaksujen pähkäily, Myel-maksut ja omituinen hyväksytty/hylätty-hakemusrumba joka kevät ja syksy. Nylén kirjoittaa apurahaputkesta kohtalona, jossa kaikki muut toimeentulon mahdollisuudet ovat karsiutuneet olemattomiin.

Keskituloinen palkansaaja ei koskaan suostuisi tähän menettelyyn. Eivät siihen suostu ruohonjuuritason underground-taiteilijatkaan, heillä ei ole mitään kiinnostusta apurahoihin tai tarvetta niille. Mutta jos nyt ei puhuta ITE-taiteesta tai esimerkiksi obskuurista genrekirjallisuudesta, joita pieni vihkiytynyt harrastajapiiri viljelee, taide on kuin maanviljelys: Suomen oloissa se joutuu elämään tukien varassa.

Tärkeä huomio Nylénin kirjassa on, että uusi kertomus reippaasta yrittäjä-taiteilijasta on yhtä lailla myytti kuin kertomus kärsivästä nälkätaiteilijasta. Taiteilija ei ole ammatti siinä kuin mikä tahansa muu. Taiteilijan on ratkaistava toimeentulokysymys erikseen. Mistä voimat, mistä rahat.

Vastaansanomaton huomio on myös se, että apurahat pitäisi myöntää taiteilijan toimeentulon turvaamiseen, ei ”projektin tekemiseen”. Koska eivät projektit sitä rahaa hae tai tarvitse vaan taiteilijat.

Tarina

Jokaisella taiteilijalla on oma tarinansa. Nylénillä on omansa, minulla on omani. Kuin virolaiset runoilijat yllä, minäkin ajattelen koko ajan rahaa. Ajan kuluessa suhteeni rahaan on muuttunut ahdistuneesta kiinnostuneeksi, sen jälkeen välinpitämättömäksi.

Nylén kirjoittaa, ettei ymmärrä mitään rahasta. Minä perustin juuri osakeyhtiön. Ei se yksin tee minusta huonompaa taiteilijaa (ei myöskään parempaa).

Huomaan, että oma taiteilijan toimeentuloni on järjestetty toisaalta helpommin, toisaalta vaikeammin kuin Häviön kirjoittajalla. Yhtä selvästi näen, että nämä asiat eivät viime kädessä ole valintoja, niin kuin ei ole puolison valintakaan. Puoliso joutuu nimittäin samanaikaisesti valitsemaan minut.

Osalleni langenneet taloutta helpottavat tekijät on helposti lueteltu. Asun halvemmassa kaupungissa. Minulla on vain yksi lapsi. Minulla on toinen ammatti (toimittaja/kustannustoimittaja), johon voin tiukan paikan tullen paeta.

Antti Nylén kärsii syyllisyydestä, jota minä en joudu kantamaan. Kasvatukseni ja sukupuoleni vuoksi (tai ansiosta) minulle ei ole langetettu kulttuurista taakkaa perheen elättämisestä. Paavo Haavikko kirjoitti Kahden vuoden päiväkirjassa, että kirjailijuus ammattina sopii ainoastaan naiselle, sillä vain nainen voi antautua sellaiselle epärealistiselle kuvitelmalle. Tämä on ollut vaikeaa monelle työväenluokkaiselle mieskirjailijalle, luvan antaminen itselle, että saisi keskittyä omaan taiteelliseen työhön.*

Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä. Kuitenkin minua ovat aina kiinnostaneet kotitaloudet, erityisesti oma talouteni. Siitä on toinen puoli kotitöitä ja toinen puoli rahaa. Kreikan kielestä (oikonomia) johdettu sana tarkoittaa samaa asiaa. Suomen kielen sanan ”talo” eli talouden puolestaan ymmärrän huusholliksi, jossa elän.

Paradoksaalisesti taloustaitoni olen oppinut kirjallisuus-, tai pikemminkin kustannusmaailmasta. Menin vuonna 2012 mukaan osuuskuntamuotoisen pienkustantamon toimintaan ja ajauduin siellä tekemään talousasioita, koska ne eivät kiinnostaneet juuri ketään. Koska arvonlisäverokantojen, palkanmaksun tai laskuttamisen maailma ei ole minulle vieras, pystyin perustamaan oman osakeyhtiön melko kivuttomasti reilut kuusi vuotta myöhemmin. Lisäksi spekulatiivisen fiktion kirjoittajien yhteisöstä olen löytänyt myös yhtiökumppanin, joka puolestaan osaa puljata nimipalvelimien ja MySQL-tietokantojen kanssa, jotka ovat minulle täyttä kiinaa.

Sanomattakin on selvää, että tämä ”valinta” ei ole kaikkien kirjailijoiden ulottuvilla. Ei kaikista taiteilijoista ole yrittäjiksi sen kummemmin kuin Suomen työikäisestä väestöstä laajemminkaan.

Hyvää tuuriani on myös se, että olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut. Minulle sopii hyvin, että vedän paria luovan kirjoittamisen aikuisopiskelijoiden ryhmää oman työn ohella. Tulen onnettomaksi ja minulla on tylsää, jos kökötän vain yksikseni kotona kirjoittamassa. Tietokirjanikin olen tehnyt parityönä. Luonnettaan ei kuitenkaan voi muuttaa, ja jos on yksin viihtyvää ja yksin tekevää tyyppiä, kuten useimmat taiteilijat ovat, eivät he voi tuosta noin vain hypätä konsulteiksi.

Toisaalta juuri omaan työhön, omaan tekemiseen keskittyminen on minulle kaikkein vaikeinta. Olen jo tehnyt rauhan tämän asian kanssa sikäli, että en pidä sitä taiteilijuuttani vähentävänä tekijänä. Taiteen tekeminen, niin kuin kai rukouskin, kuuluu myös keskittymiskyvyttömille. Minulla ei ole minkäänlaista järkevästi jäsentyvää ”tuotantoa” vaan olen saattanut kansien väliin niin taideromaaneja kuin hyötytietoakin. Jos saan apurahan, mutta en pysty keskittymään (en pysty), minulle ei jää mitään.

Mutta jos teen koko ajan muuta, en tee taidetta.

Lisäksi kirjailijan ammatti on altis muillekin häviöille kuin taloudellisille. Yksityisesti ja hiljaa kirjailijat surevat heistä itsestään riippumattomista syistä kariutuneita kirjahankkeita, kustantamoilta saatuja hylsyjä, omien tai lapsen terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti haudattuja unelmia, muuta sellaista.

Raha

Häviön lopussa Nylén on ajankohtaisimmillaan ehdottaessaan käyttöön taiteilijapalkkaa. Ehdotus on ajankohtainen sikäli, että Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen on esitellyt ”kentälle” (johon minäkin ilmeisesti kuulun, koska olen kuullut tästä) kolmea mallia, joita ilmeisesti halutaan kokeilla: 1) läänintaiteilijaa (tämä on vanha juttu), 2) Suomen Akatemian mallia, jossa taiteilijan palkkapussi tulisi joltakin yhteisöltä (esimerkiksi osuuskunnalta) tai 3) edelleen jonkin Suomen Akatemialla käytössä olevan systeemin tyylistä mallia, jossa Taike olisi taiteilijan palkanmaksaja.

En itse pidä taiteilijapalkkaa hyvänä ajatuksena, vaikka näen, miksi jotkut taiteilijat hyötyisivät siitä. Pelkonani tietysti on, että toisin kuin Nylénin ehdotuksessa, (kriteereinä ansioluettelo ja 33 vuoden ikä, mutta palkka olisi elinikäinen) tässä mallissa rahaa riittäisi entistä harvemmalle – olkoonkin, että nuo harvat saisivat sitten kunnolla rahoitusta elämiseensä.

Jos minut palkattaisiin taiteilijaksi, kyllästyisin ja irtisanoutuisin. Onneksi minun ei tarvitse värväytyä, vaan luultavasti löydän muun keinon jatkaa silppuista olemassaoloani.

Nylén kirjoittaa (Halun ja epäluulon esseissä), ettei tiedä mikä on YEL. En sitä tiedä minäkään, vaikka joudun sen ilmeisesti kohta ottamaan. Myelistä (Maatalousyrittäjien (sic.) eläkevakuutuksesta, jota apurahansaajat maksavat) haluaisin sanoa Häviön lukijoille, että Melaan soittamalla tai mailaamalla saa käytännössä automaattisesti 24 kuukautta lykkäystä, ei tarvitse vain jättää laskua maksamatta ja sitten säpsähdellä, kun postiluukku räpsähtää. Mutta jätän sittenkin sanomatta. Koska ei kyse ole maksujärjestelyistä tai lyijykynämerkinnöistä ruutupaperilla, vaan rakenteista.

Tyhjätaskua ei lohduta sen sisäistäminen, että raha ei ole viime kädessä resurssi vaan sopimus. Hän tarvitsee kolikoita taskuunsa. Olen kirjoittanut kaksi self-help -kirjaa, eikä hävetä yhtään. Jälkimmäisen kirjan paras käytännöllinen vinkki on kirjoittajatoverini ohje rikkaille: jos mielesi tekee antaa rahanarvoinen neuvo köyhälle, arvioi mieluummin neuvosi arvo rahassa ja anna se suoraan käteisenä. Ja ole hiljaa.

En passittaisi Häviön kirjoittajaa talouskurssille. Mieluummin olisin halunnut tarjota kirjoittajalle kaljan.

Antti Nylén: Häviö. Kosmos 2018

www.kosmoskirjat.fi/hvi
www.nylen.fi
www.savukeidas.com/

* Blogissaan Emilia Kukkala kirjoitti Häviön synnyttämistä vaikutelmistaan sekä kotona tapahtuvan hoivan ja (palkka)työn vastakkainasettelusta. Tosiasiassa kirjoittaminen voi vieraannuttaa ihmisen perheenjäsenistään tehokkaammin kuin mikään asuntolaina ikinä voisi tehdä, mutta ehkä Kukkala puhui kirjoittamisesta jossain toisessa elämäntilanteessa. Esikoisteosta odotellessa.

Monday, October 15, 2018

Spefikirjailijana Suomessa: Mitä on kotimainen tieteiskirjallisuus?

Miksei Suomessa julkaista samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa?

Tämän kysymyksen olen kuullut usein. Lyhyt vastaus on, että täällä ei kirjoiteta samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei voida myöskään julkaista. Pidempi vastaus vaatii vähän pohdintaa.


Kotimainen tieteiskirjallisuus on kansitaiteeltaan tummanpuhuvaa.

Olen oikeastaan vasta viime aikoina tajunnut, että se, mitä pidämme valtavirran tieteiskirjallisuutena, on enimmäkseen anglosaksista tieteiskirjallisutta. Se on oma kirjallinen sf-traditionsa, johon suomalaiset kirjailijat eivät voi noin vain liittyä yhtään sen enempää kuin johonkin ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Anglosaksinen scifi on kirjoitettu eri kielellä, eri yleisölle, eri kirjallisesta perinteestä ammentaen. Se ehkä harhauttaa, että kirjan tapahtumat sijoittuvat avaruuteen, mutta on se silti yhdysvaltalaista tai brittiläistä kirjallisuutta. Viime aikoina esimerkiksi rotuasioiden esilletuonti (amerikkalaisessa kontekstissa), tasa-arvokysymykset sekä poliittinen vääntö demokraattien ja republikaanien välillä ovat näkyneet voimakkaasti myös tieteiskirjallisuudessa.

Yhdysvaltalainen scifi on ihan oma sfäärinsä. Ison teollisuudenalan hyviin puoliin kuuluu, että lukijamäärät ovat isoja. Kirjailija voi tulla taloudellisesti toimeen kirjoittamalla pelkkää science fictionia. Mutta kaupallisuudella on myös huonot puolensa, sillä menestyäkseen kirjailijan pitää sopia ns. muottiin. Esimerkiksi Jeff Vandermeer kirjoitti melkein parikymmentä vuotta omaperäisiä fantasiakirjojaan (esim. Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki) ennen varsinaista läpimurtoaan Hävitys-kirjalla, joka on puolestaan ekologisista elementeistään huolimatta lähempänä perinteisempää tieteisseikkailua.

Vanha vs. nuori perinne

Suomessa on hyviä scifi-kirjailijoita, mutta aika vähän. Traditio on meillä nuori. Ei ihme, jos kotimaisessa scifissä ei noin vain yllä niin isoihin saavutuksiin kuin yhdysvaltalaisessa. Ei ole perinnettä eikä tilaa. Jokainen suomalainen scifi-kirjoittaja saa tai joutuu itse päättämään, mitä on suomalainen science fiction. Eivätkä kustantajat vieläkään kilju riemusta scifikäsikirjoituksen saadessaan, scifin yleisö on meillä kuitenkin pienempi kuin realistisen kaunokirjallisuuden yleisö.

Suomessa ”kovaa” scifiä ovat kirjoittaneet ainakin Johanna Sinisalo, Risto Isomäki varhaisemmassa tuotannossaan sekä J. Pekka Mäkelä ja M.G.Soikkeli. Uudempia tulokkaista ovat esim. Jaakko Markus Seppälä ja syksyn esikoiskirjailija Kimmo Tuominen. Hannu Rajaniemeä voi pitää sikäli ulkomaisena kirjailijana, sillä hänen romaaninsa on julkaistu alunperin englanniksi ja kirjailija itsekin asuu ulkomailla. Veikkaan, että Kesämaan kaltainen romaani ei olisi syntynyt Suomessa asuvalta kirjailijalta. Myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Kudottujien kujien kaupunki sekä Leena Likitalon The Waning Moon -kirjapari ovat ilmestyneet englanninkielisinä alkuperäisteoksina.

Osittain scifin vähäisyys meillä voi johtua kustannuspoliittisista syistä. Jos spefiromaania ei saa kaupallisella kustantajalla läpi, kunnianhimoinen kirjailija saattaa leipoa spefielementit yleisen kaunokirjallisuuden (Pasi Ilmari Jääskeläinen), kauhun (Tiina Raevaara) tai ylipäätään kokeilevan kirjallisuuden (Jukka Laajarinne) sekaan. Moni kirjoittaa lapsille ja nuorille. Sillä puolella genresuvaitsevaisuus näyttäisi olevan laajempaa kuin aikuisten kirjallisuudessa.

Toinen vaihtoehto on julkaista pienkustantajalta. Esimerkiksi Turbatorilta, Osuuskummalta, Kuoriaiskirjoilta ja muilta vastaavilta on ilmestynyt edellisen kymmenen vuoden aikana scifiromaaneja ja -kokoelmia. Kustannusohjelmat ovat kuitenkin rajallisia ja kustantajien resurssit pieniä.

Maaperää ei siis ole tarpeeksi, jotta Suomesta pystyisi nousemaan jokin N.K.Jemisinin kaltainen ilmiö. Sen sijaan meillä on muuta annettavaa. Väistämättä käännöskirjoissamme on jokin ihan oma tulokulmansa. Meillä on oma mytologinen perinteemme, vahvat naispäähenkilömme, erityinen suhde pohjoiseen luontoon ja muuta leimallista ja omaa.

Lopuksi

Todettakoon, että olen yksinkertaistanut tässä kirjoituksessa yhdysvaltalaisen spekulatiivisen fiktion moninaisuutta. On toki paljon kaikkea, esimerkiksi Suomessakin vieraillut Catherynne M. Valente on taas jotain ihan muuta, mutta häntä voidaankin pitää fantasiakirjailijana. Samoin Kelly Linkiä, jonka tuotanto lähestyy jo yleistä kaunokirjallisuutta ja jonka teos Get In Trouble olikin Pulizer-lyhytlistalla pari vuotta sitten.

(Kelly Linkiltä on muuten suomennettu novelli "Taikuutta vasta-alkajille" (kokoelmassa Uuskummaa? Toim. Jukka Halme), joka on ehkä paras yksittäinen lukemani käännösnovelli ikinä.)

Kaiken kaikkiaan taitaa olla kuitenkin turha haikalla meille samaa kamaa kuin Yhdysvalloissa. Nautitaan me yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, ja kirjoitetaan omaamme.

Sunday, October 14, 2018

Spefikirjailijana Suomessa: Pienkustantamojen renessanssi

Eräs unelmani toteutui, kun Avaruusajan unelmia julkaistiin tällä viikolla. Aloitin nimittäin aktiivisen kirjoittamiseni aikanaan kirjoittamalla juuri science fiction- ja fantasianovelleja (lue: spefinovelleja). Kirja tuntuu henkilökohtaisemmalta kuin aiemmat teokseni, jotka ovat romaaneja tai yhdessä toisen kirjoittajan kanssa kirjoittamiani tietokirjoja.

Kokoelma sisältää kahdeksan lyhyttä spefi-tarinaa tähän astisen urani varrelta. Niissä on valaita, tähtiä, merta, ihmisiä, muukalaisia ja muita vieraita. Novellit ”Myrsky”, ”Siniset”, ”Avaruusajan unelmia”, ”Heijastus” ja ”Tarha” ovat aiemmin julkaisemattomia, ”Painovoiman sieppaamat”, ”Taivaallista musiikkia” ja ”Meritähdet” ovat ilmestyneet aiemmin eri lehdissä ja antologioissa.

Hyvä viikko siis. Vietän syyslomaa, luen Neil Gaimanin kirjoituskokoelmaa The View From the Cheap Seats ja valmistelen seuraavia töitä.

Suurimman osan spekulatiivisesta fiktiosta Suomessa julkaisevat pienet kustantamot. En sano, että spefinovellikokoelmaa on Suomessa vaikea saada ”läpi”, koska mitä tahansa kaunokirjallista teosta on vaikea saada kustantamon seulan läpi. Pienkustanteen näkyvyys on myös pieni. Toisaalta niin on myös monen ison kustantajan kirjan, jos kirjailija ei ole valmiiksi tunnettu. Tätä kirjailijat välillä yksityisesti ja julkisestikin surevat.

Olen miettinyt paljon sitä, miten kirjan markkinointi jakautuu tekijän ja kustantajan välillä. On nimittäin niin, että monetkaan kirjailijat eivät hoksaa, mistä kaikesta kirjan matka tekijältä lukijoille koostuu. Mistäpä he voisivat sen tietää, ei se ole mitään yleistä tietoa. Alla seuraa muutamia pohdintoja pienkustantajan ja kirjailijan työnjaosta.

Kirjan tekeminen on ryhmätyötä

Kaupallisen kustantamisen perinne on koko kirjapainotaitoon nähden nuori. Ennen kaupallisia kustantamoitahan kirjailija kiikutti käsikirjoituksensa kirjanpainajalle itse. Näin oli renessanssiajoista eli 1400-luvulta saakka. Kun kaupalliset kustantamot vakiinnuttivat toimintansa 1800-luvulla, opittiin ajattelemaan, että kustantaminen on ammattimaisen kustantajan hommaa ja kirjoittaminen on kirjailijan hommaa.

Pienkustannushommissa pääsee istumaan pöydän molemmilla puolilla. Avaruusajan unelmien prosessin aikana olen päässyt osallistumaan jokaiseen osa-alueeseen minkä suinkin osaan keksiä alkaen tukkumyynnistä kirjastoille päättyen painon lähettämien vedosten tarkistamiseen ja julkistamistilaisuuden järjestämiseen. Teen tätä, koska tykkään oikeastaan kaikesta kirjan tekemiseen liittyvästä, en vain kirjoittamisesta. Paitsi että kansitaidetta en osaa piirtää, enkä taittaa kirjoja.

Arvostan kaikkia osa-alueita. Kustantajan, toimittajan, graafikon, kirjanpainajan, kirjakauppiaan työtä. Sitä on niin paljon, että yksi ihminen ei pystykään hallitsemaan kaikkea. Avaruusajan unelmien kustannustoimittamisesta vastasivat osuustoimintakollegani Tommi Vänni ja Anne Leinonen. Heidän avullaan novellit saivat kauniin uuden asun. Kansitaide on taitavan Anu Korpisen käsialaa. Sisuksen taiton laati Jani Laatikainen. Kaikille heille olen kiitoksen velkaa, kuten myös Osuuskumman taitaville toimitusneuvoston, markkinointitiimin sekä yleisen toiminnan pyörityksen väelle.

Mutta aina pienkustanteen tekemiseen ei tarvita isoa joukkoa ihmisiä. Yksikin ihminen, joka uskoo kirjailijan teokseen, saattaa riittää.

Kirjan matka tekijöiltä lukijoille

Kirjojen toimittaminen kirjakauppiaalle ei vielä riitä vaan kirjalla pitäisi olla myös näkyvyyttä, että lukijat löytäisivät sen. Tässä kirjailijat ovat keskenään kovin eri asemassa riippuen kustantamon koosta ja resursseista, kirjailijan persoonallisuudesta (onko hän ulospäinsuuntautunut vai sisäänpäinkääntynyt), verkostoista, ujouden asteesta, yhteistyötaidoista, maantieteestä (asuuko kirjailija esim. Lapissa) ja niin edelleen. Tähän markkinoinnin epätasa-arvoon ei ole lääkettä isoillakaan kustantamoilla. Eri kirjailijat ”myyvät” eri tavoin sanan joka merkityksessä.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että marginaalisten lajien kuten suomalaisen spefinovellin kustantamisessa olemme palaamassa takaisin sinne kirjapainotaidon aamunkoittoon, vähän irtokirjasimien keksimisen jälkeen 1400-luvun Saksassa. Kun kirjailija laati itse teoksen ilman ammattimaisen kustannustoimittajan apua ja kiikutti sen kirjanpainajalle. Ja tämä laati siitä teoksen, joka levisi parillekymmenelle kirjailijan kaverille, eli sille porukalle joka osasi lukea.

(Paitsi sitten kirjakauppiaat alkoivat keksiä omia metkujaan käsikirjoitusten myymiseksi. Ensimmäiset Frankfurtin kirjamessutkin järjestettiin jo 1454.)

Kirjallisuus muuttaa muotoaan, mutta tarina pysyy. Pitkällä aikavälillä ennustan massatuotettujen paperille painettujen kirjojen vähittäistä katoamista ja kirjallisuuden siirtymistä kokonaan takaisin pienpainatteiden aikaan. Eri asia sitten, mitä ääni- ja e-kirjamarkkinoilla tapahtuu.

Sillä aikaa Avaruusajan unelmiin sekä muihin pienkustantajien spefikirjoihin voi tutustua esimerkiksi kustantajan verkkokaupassa, Aavetaajuus-kaupassa (Kustaankatu 1, Helsinki) sekä Teos&Tulenkantajat-kaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere). E-kirja on saatavilla Elisa Kirjassa, iTunesissa sekä Amazonissa.

Tai tule poikkeamaan Helsingin kirjamessuilla Fantastisen kirjallisuuden kustantajien osastolla 6b68! Kuten aiemmin luvattu, 40 ensimmäistä Avaruusajan unelmien minulta hankkinutta saa kaupan mukana novellivihkoni Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Myös E-kirjan hankkineiden sopii olla allekirjoittaneeseen yhteydessä, novelli on nimittäin saatavana myös PDF-versiona.

PS. Kirjamessuilla muun muassa jaetaan perjantaina 26.10. parhaan viime vuonna ilmestyneen fantasiaromaanin Kuvastaja-palkinto. Ilahduin huomatessani, että viime vuonna ilmestynyt romaanini Syyskuun jumalat on mukana lyhytlistalla.

Lue myös: Ville-Juhani Sutinen: Marginaalimerkintoja-pienkustantamisesta

Tuesday, October 2, 2018

Pieni on kaunista

Palasin Ruotsista. Kirjamessuilla Göteborgissa oli paljon ja kaikkea ja ennen kaikkea laareissa tarjolla jos jonkinnäköistä painatetta. Oli Novellix-firman novellivihkoja, joita myydään Ruotsissa yksittäisinä kirjakauppojen tiskeillä. Niitä saa myös teemoittain, esimerkiksi neljä kappaletta kauniissa kartonkirasiassa, messuilla jopa paperipussiin itse poimittuna kilohintaan irtokarkkien tavoin. Osa novelleista on uusintapainoksia klassikoista, osa ihan uusia, kuten Karin Tidbeckin Lussiferda.

Novellix-novelleja on ollut saatavilla jo vuosia. Suomessa en ole törmännyt vastaavaan, tuttu pienkustantaja lisäksi epäili, että katteet eivät lyö kustantajan kannalta leiville. Yhden novellin hinnaksi tuli nimittäin kilohintaan ostettuna 30 kruunua eli noin kolme euroa.

Runorintamalta on kantautunut uutisia, että vihkoina julkaistavat runot ovat nyt Se Juttu. Toki runojen julkaiseminen vihkoina on vanha perinne, kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin teki niin. Poesia-kustannus toimittaa Poesiavihkot-sarjaa, jonka voi tilata kotiin. Omaa tuotantoaan vihkomuodossa on julkaissut myös muun muassa runoilija Juha Rautio.

Pienlehtiä ja monisteita

Spekulatiivinen fiktio (scifi, fantasia, kauhu ym.) tuntee pienlehtinä julkaistuja novelleja ja tarinoita, con-raportteja, sekalaista kauno- ja asiaproosaa sekä vaikkapa raapaleita eli tasan sadan sanan tarinoita. Lähinnä näitä pinepainatteita voi ostaa kirjailijoilta itseltään coneissa eli alan tapahtumissa, mafiailloissa eli eri kaupunkien scifiseurojen kuukausitapaamisissa, tai vaikkapa kirjamessuilla. Onpa niitä levitetty Usva-leirin nuotiopiirissäkin.

Ahkeria pienpainatteiden tuottajia ovat muun muassa kauhuveteraani Boris Hurtta Kamala ukko -sarjallaan sekä ”viimeinen roskakirjailija” Shimo Suntila Arcturus- tai Arczine -sarjoillaan.

Minäkin tein pienlehden, Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia julkaistaan nimittäin ensi viikolla. Eräs alun perin Osuuskumma tarjoamieni novellien mukana ollut tarina herätti kiinnostusta, mutta ei teemansa puolesta sopinut kokoelmaan. Se on vaihtoehtohistoriallinen novelli ja lisäksi hyödyntää maailmankirjallisuuden kuuluisinta salapoliisihahmoa, Sherlock Holmesia. Novellista lisää kirjoituksen lopuksi.

Vinkit pienlehden tekemiseen

En ole graafikko enkä painopinnan valmistaja, ihan tavallinen pulliainen, tai ehkä jopa tavallista kädettömämpi. Silti sain siistin näköisen pienpainatteen aikaiseksi. Näin se tapahtuu:

- Sivuja on oltava neljällä jaollinen määrä.

- Kaikkein helpointa on taittaa lehdykkä tekstinkäsittelyohjelmalla A5-kokoon, jolloin taitetulle A4-liuskalle mahtuu neljä tekstisivua kaksipuolisena kopiona.

- Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkon kannen tekemiseen tarvitsin graafikon apua. Hän teki kuvaideastani painovalmiin PDF-tiedoston, jossa oli kulmissa leikkuumerkit kopioliikkeen leikkuria varten. Näin vältyttiin valkoisilta marginaaleilta, jotka tulostuksessa väistämättä muuten jäisivät reunoihin. Jos niiden kanssa voi elää, ilman graafikkoakin pärjää.

- Tein ensin kotona lehdestä mock upin tulostamalla sivut A5-kokoon ja leikkaamalla ja liimaamalla taittoarkeille olohuoneen pöydän ääressä. Varmistin, että sivut menivät oikeaan järjestykseen kopiokonetta varten. Näin pienlehtiä tehtiin 90-luvulla! Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkossa on 20 sivua, joten parillisten ja parittomien sivujen asettelu alusta loppuun ja lopusta alkuun oli helppoa.

- Harjoituskappaleen tein kopiokoneen avulla ottamalla mock upista kaksipuolisen kopiot. Kannattaa huomata, että vanhanaikaisissa ”louskuttavissa” kopiokoneissa (niissä, joissa on laskettava kansi) kone kääntää kaksipuoleiset arkit, jolloin joka toisen on oltava alareuna ja joka toisen yläreuna vasemmalle.

- Lopuksi tulostin kaksipuoleiset arkit kaksipuoleisiksi kopioiksi. Kopiokortteja saa esimerkiksi yliopiston kirjastosta, niitä myydään muillekin kuin opiskelijoille, mutta kopioliikkeessäkin pääsee aika halvalla.

- Sitten kävin kopioliikkeessä hakemassa värikannet, jotka olin lähettänyt PDF-muodossa sähköpostilla aikaisemmin.

- Ja lopulta niittasin vihkot yhteen kotona tukevalla nitojalla.

Miksi pienlehtiä tehdään? Siksi, että se on hauskaa. Pienlehti ei ole ammattimainen julkaisu, se saa olla omannäköinen ja vähän tai paljonkin punk. Tärkeintä pienpainatteessa on tuottaa iloa itselle ja vastaanottajalle.

Siitä vain tekemään!

***

Lue eksklusiivinen novelli Saara Henrikssonilta

Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja on ainoa kirjoittamani Sherlock Holmes -tarina. Eräänlaista fanifiktiota siis. Holmes-tarinoita ovat kirjoittaneet paljon muutkin kuin alkuperäinen kirjailija sir Arthur Conan Doyle, esimerkiksi jo aikoinaan Mark Twain, nykykirjailijoista esimerkiksi Neil Gaiman ja Suomessa muun muassa Petri Salin. Onpa meillä ilmestynyt antologiakin, Sherlock Holmes Suomessa. Pienkustantajalta, tietysti.

En ole siis ensimmäinen enkä viimeinen kirjailija apajilla. Olen kuitenkin yrittänyt antaa tarinalle oman leimani. Novellissa päähenkilö, lääketieteen kandidaatti J.H.Watson on juuri muuttanut Lontooseen, erikoisen herrasmiehen asuintoveriksi. Höyryllä toimivat raitiovaunut ja muu teollinen edistys muokkaavat kaupunkikuvaa, sosiaaliset probleemat sekä väkivaltaiset rikokset ovat arkipäivää. Herra Holmes vaikuttaisi olevan jonkinlainen rikollisuuden asiantuntija, sillä hänen pakeillaan ravaavat niin poliisit kuin liikemiehetkin. Jokin on kuitenkin vinossa, talossa ja maailmassa, aivan kuin Watson olisi mukana väärässä tarinassa.

Ja sitten eräänä päivänä vuokraemäntä rouva Hudson katoaa…

Vihkosta ei saa ostaa mistään, mutta 40 ensimmäistä onnellista Avaruusajan unelmien hankkinutta henkilöä saa sen minulta henkilökohtaisesti kaupan päälle. Avaruusajan unelmia ilmestyy 12. lokakuuta. Novellin saa tilaamalla Avaruusajan unelmia Osuuskumman verkkokaupasta tai ostamalla kokoelman Helsingin kirjamessuilta 25.–28.10. tahi Aavetaajuus-kaupasta (Kustaankatu 1, Helsinki).

Tai tuoreeltaan molemmat voi hankkia Avaruusajan unelmien julkistamistilaisuudesta Teos&Tulenkantajien kirjakaupasta 12.10. klo 18 (Hämeenpuisto 25). Tervetuloa!

Tuesday, August 14, 2018

Miksi kirjailija käy coneissa? (Kirjailija & conit 2/2)

Conit ovat fanien tapahtumia, jotka keskittyvät esimerkiksi kirjallisuuteen, sarjakuvaan, elokuviin, peleihin tai yleensä populaarikulttuuriin. Coneissa on tyypillisesti kunniavieraina tunnettuja kirjailijoita, paljon puheohjelmaa kuten paneelikeskusteluja, naamiaiset, luentoja ja työpajoja. Iltaisin pidetään bileitä.

Käsittelen tai sivuan tässä kirjoituksessa kotimaista Finnconia, ruotsalaista Sweconia sekä kansainvälistä Worldconia. Viimeiseksi mainittu järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuosi sitten (lue edellinen postaukseni Helsingin Worldconista 2017 täältä). Pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi kirjailijan kannattaa käydä coneissa, tai ainakin harkita osallistuvansa niihin.

Finncon on suomalainen tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjallisuuden ystävien kokoontuminen, jossa keskustellaan kirjoista ja harrastetaan yhteistä asiaa eli toisin sanoen spekulatiivista fiktiota. Se on myös yksi suurimmista vuosittain järjestettävistä eurooppalaisista tieteiskulttuurin tapahtumista. Tyypillisesti Finnconissa on yhdestä kahteen ulkomaista kirjailijavierasta (tänä vuonna Lauren Beukes Etelä-Afrikasta) sekä yksi kotimainen kirjailija (tänä vuonna Maria Turtschaninoff) kunniavieraana, sekä akateeminen- ja/tai fanikunniavieras. Conit järjestetään vapaaehtoisvoimin. Turun Finnconissa heinäkuussa 2017 oli kolmisentuhatta osallistujaa.

Viime vuosina taiteilijajärjestöt ovat nostaneet keskusteluun sen tärkeän seikan, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden pitää muistaa periä työstään palkkio. Mikä siinä sitten on niin hienoa, että pitää mennä coniin ilmaiseksi esiintymään, tai jopa maksaa siitä lystistä? Mikä kirjailijan vetää coneihin?

Conit tuovat karnevalistisuutta kirjallisuuteen muun muassa osallistujien arkisesta työasusta poikkeavan pukeutumisen ansiosta. Kuva: Olli Koskinen

Kirjallisuus pääosassa

Itselleni coneissa käyminen on luonteva osa tieteiskulttuurin harrastamista. Olen aloittanut coneissa käymisen jo ennen kirjoittajauraani, ja etenkin Suomen tieteiskirjoittajien jokavuotinen ohjelma eli niin sanottu Finnconin Kirjoittajaperjantai on ollut minulle tärkeä kirjoittajakoulu. Olen myöhemmin lisäksi ollut järjestämässä Finnconien puheohjelmaa vuosina 2011, 2012 ja 2016. Conit ovat meillä usein myös perheen kesälomareissuja.

Kun jotkut lapset pääsevät Särkänniemeen, minun lapseni pääsee Finnconiin – koko viikonlopuksi. Oi onnea. Kuva: Olli Koskinen

Parasta tapahtumissa on osallistujien innostus tieteis- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan. On ihan eri asia puhua täyteen ahdetulle luentosalille vaikkapa urbaanista fantasiasta kuin höpistä kirjamessujen perälavalla kahdelle ja puolelle kuulijalle, joista yksi on oma äiti. Finnconista löytyvät omistautuneimmat lukijat, parhaat yleisökommentit ja fiksuimmat panelistit (hah!). Ammattilaisia ja harrastajia ei erotella, vaan ihmiset ovat kokoontuneet saman asian äärelle.

Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on osallistua kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitteleviin paneeleihin. (Joskus saliin mahtuminen voi kiinni siitä, että istuu itse siinä paneelissa.) Coneissa myös myydään kirjoja, ja kustantamot ovat siellä esittäytymässä myyntipöytiensä kautta. Epävirallisessa ”käytäväohjelmassa” saa tavata toisia kirjoittajia, ikään kuin omaa heimoaan. Monta tärkeää keskustelua on käyty Finnconin lauantai-illan bileissä, tummuvassa kesäillassa.

Miten ohjelmaan pääsee mukaan?

Ohjelmaan pitää yleensä ilmoittautua itse. Tästä on jonkin verran epäselvyyttä niiden kirjoittajien ja kirjailijoiden keskuudessa, jotka eivät hengaa tiiviisti fandomissa eli suomeksi sanottuna harrastajakunnassa. Conit julkaisevat yleensä verkkosivuillaan ilmoittautumislomakkeen hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Hyvä ohjelmailmoittautuminen on esimerkiksi tällainen:

”Olen kirjailija Maija Jäärä. Olen kiinnostunut keskustelemaan kansanperinteen vaikutuksesta suomalaisessa kauhukirjallisuudessa (tms.). Hyvä keskustelija tästä aiheesta olisi myös kirjailija Mikko Töttö. Tarvittaessa voisin vetää myös paneelikeskustelun aiheesta.”

Ei-niin-hyvä muttei huonokaan ohjelmailmoittautuminen on tällainen:

”Olen kirjailija Harri Huu. Minulta ilmestyy kesällä fantasiasarjan kolmas osa Kääpiökerojen sotavaltias. Olen kiinnostunut kertomaan kirjastani ja omasta kirjailijantyöstäni tämän kesän conissa.”

Ihan isointa salia parhaaseen aikaan lauantai-iltapäivänä ei ehkä irtoa, mutta pääset ainakin kääpiöpaneeliin juttelemaan muiden mukavien kääpiökirjailijoiden kanssa.

Huono ohjelmailmoittautuminen (joskus näitä tulee ulkomailta) on tällainen:

”Edustan tv-sarjan tähteä Mickey Neverheard, tunnettu esimerkiksi sivuosista Battlestar Billionsissa ja Vampyyriaikakirjojen syyläisenä noitana. Hän tulee mielellään vieraaksi coniinne, jossa hän voi esiintyä esimerkiksi maksullisissa valokuvausessioissa fanien kanssa tai jakaa nimmareita.”

Parhaat coniesiintyjät ovat sellaisia, jotka ovat lukeneet lajista jotakin muutakin kuin oman tuotantonsa ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan joskus ala-asteella hämärällä 80-luvulla. Finnconin ohjelmatiimi tekee myös omaa esiintyjähankintaa, mutta jos et tiedä varmasti olevasi kutsuttavien vieraiden listalla ykkösenä, kannattaa olla itse yhteydessä. Ensi vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä 5.–7. heinäkuuta 2019.

Tasa-arvoinen osallistuminen?

Useimmista ulkomaisista tapahtumista poiketen Finncon on kävijöille ilmainen. Vaikka tapahtuma olisi kuinka pääsymaksuton, kirjailijat voivat olla eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka tulee lähempää, kuka kauempaa, ja kenellä on varaa maksaa matkoista ja yöpymisistä.

Finncon on kiertävä tapahtuma, eli se järjestetään vuorovuosin eri kaupungeissa, käytännössä Helsingissä, Tampereella, Turussa tai Jyväskylässä. Voi toivoa, että ainakin johonkin kaupunkiin on lyhyempi matka (pohjoissuomalaiset eivät tosin tästä kauheasti hyödy). Finnconiin voivat ulkopaikkakuntalaisetkin osallistua myös vapaaehtoisena työvoimana eli vänkäreinä ja järjestää esimerkiksi ruokailut tai jopa majoituksen tätä kautta.

Periaatteessa Finnconista ei makseta kenellekään kulukorvauksia esimerkiksi matkoista tai majoituksesta. Käytännössä aina on pystytty järjestämään jotakin, jos tarve on ilmennyt. Osallistuminen kysyy tällöin aktiivisuutta ja yhteydenottoa järjestäjiin. Tampereella on esimerkiksi majoitettu venäläisiä scififaneja (joille ruplan kurssi tuotti maksuvaikeuksia) ylioppilasasuntolan kerhotilaan ja vänkäreitä taiteilijayhdistyksen toimistotiloihin. On järjestetty kimppakyytejä. Ylipäätään kotimaisten conien järjestäjät ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, että kaikki osallistujat eivät pysty venymään VR:n lipunhintojen tai kalliiden hotelliöiden maksamiseen.

Aarteita ja muistoesineitä kesältä 2018. Kuva: Saara Henriksson

Mistä rahkeet ulkomaille?

Coneissa käyminen ulkomaita myöten on kallis harrastus. Worldconin vakituiset kävijät ostavat tavallaan jäsenyytensä kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin jäsenyydestä vasta kisataan. Äänestysmaksun saa muuttaa lisämaksulla varsinaiseksi osallistumismaksuksi. Näin säästää vuosien kuluessa satoja euroja. Worldconissa myös ne fanit, jotka ovat aliedustettuna esimerkiksi ihovärin (ihan totta!) takia, ovat voineet hakea maksuvapautusta.

Tai sitten voi matkustaa johonkin lähemmäs. Naapurimaan Swecon on Finnconia pienempi tapahtuma, mutta sielläkin kunniavieraat ovat parasta A-luokkaa, ja tähänkin coniin ostetaan erikseen jäsenyys. Sweconissa on välitön tunnelma ja hyvä meininki. Ensi vuoden Swecon eli Replicon järjestetään 14.–16.6. Västeråsissa.

Pohjoismaisilla faneilla on mahdollisuus matkustaa erityisen fanirahaston turvin toiseen maahan coniin. Joka vuosi valitaan niin sanottu NOFF-edustaja, jolle kerätään hyväntekeväisyyshuutokaupassa varat pohjoismaiseen coniin matkustamista varten. Tänä vuonna Sweconissa eli Fantastikassa Tukholmassa Suomea edusti Rinna Saramäki.

Sitten ovat ihan ammattitaiteilijoiden apurahat. Minä ja puoliso olemme hakeneet ja saaneet matkakorvauksia ruotsalaiseen Sweconiin esimerkiksi KIDE-rahastosta (yksityisen kopioinnin hyvitysmaksurahasto). Myös Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto myöntävät matka-apurahoja taiteilijoille. Where there’s a will, there’s a way.

Lopuksi

Conit eivät ole kaikkien kirjailijoiden juttu. Vähintään ne vievät matkustamisineen osallistujilta paljon voimia ja työaikaa, rahasta puhumattakaan. Kuitenkin verkostoitumiseen, hauskanpitoon ja oman alan ihmisten kanssa turisemiseen conit ovat omiaan. Mikäli tätä kirjoitusta lukee joku coniin vielä uskaltautumaton spefi-kirjoittaja, kannustan vähintään pistäytymään, mikäli jokin con paikkakunnallasi järjestetään!

***

Worldcon 75 – vuosi myöhemmin (Kirjailija & conit 1/2)

Tämän vuoden Worldcon alkaa kolmen päivän päästä Kaliforniassa, San Josessa. Se tarkoittaa, että suomalaisen fandomin suurponnistuksesta eli Helsingin kaikkien aikojen ensimmäisestä Worldconista on vierähtänyt vuosi. Hurraa hienolle saavutukselle! Osallistujia Helsingin Worldconissa 2017 oli yli seitsemän tuhatta. Kunniavieraina olivat kirjailijat John-Henri Holmberg, Nalo Hopkinson, Johanna Sinisalo ja Walter Jon Williams.

Worldcon (virallisesti The World Science Fiction Convention) on alan ”kovan ytimen” suurin vuosittain järjestettävä kansainvälinen tapahtuma. Worldconissa jaetaan myös alalle tärkeät Hugo-yleisöäänestyspalkinnot. Siinä missä Finncon on ilmainen tapahtuma, Worldconiin osallistumisesta joutuu maksamaan – ja kunniavieraita lukuunottamatta kaikki maksavat. Konferenssiin nimittäin hankitaan jäsenyys, joka oikeuttaa esimerkiksi äänestämään World Science Fiction Societyn elimissä. Rankkaa! Kokoukset ovat kuitenkin pieni osa tapahtumaa, joka tarjoaa lähinnä ja enimmäkseen ohjelmaa ihan tavalliselle SFF-yleisölle.

Worldconissa ohjelmaan pääseminen oli himpun verran vaikeampaa kuin Finnconissa, piti hypätä määrättyjen vanteiden läpi (suomeksi: täyttää melko yksityiskohtainen lomake, jossa kysytään esimerkiksi esiintymiskokemusta). Ja tietysti piti vähintään ymmärtää englantia, tuota fandomin ja maailman lingua francaa. Tästä huolimatta osallistuin viime vuonna Worldcon 75:ssa neljään paneeliin, joista kolmeen vetäjänä.

Kuva: Markku Lappalainen

Suomalaiset kirjoittajat Worldconissa

Viimevuotinen Worldcon tarjosi kansainvälisille vieraille ennennäkemättömän tilaisuuden tutustua suomalaiseen spekulatiiviseen fiktioon ja sen kirjoittajiin. Samalla se tarjosi suomalaisille mahdollisuuden verkostoitua kansainvälisten kollegojensa sekä esimerkiksi scifi-lehtien toimittajien ja kustantajien kanssa. Tuntemani spefin kirjoittajakunta Suomessa alkoikin valmistautua Worldconiin jo paria vuotta ennen tapahtumaa.

Jokainen ymmärtää, että WSFS:n vuosikokouksen perimmäinen tarkoitus ei ole promota minkään tietyn järjestäjämaan kaunokirjallisuutta. On siksi vähän ongelmallinen lähtökohta pohtia sitä, miten suomalaiset kirjoittajat, he, jotka eivät ole vielä breikanneet kansainvälisesti, onnistuivat näkymään Worldconissa. Mutta ei se väärinkään ole. Kirjoittajat osallistuivat tapahtumaan omista lähtökohdistaan, ja Worldcon on iso tapahtuma, jossa näkyminen kiinnostaa monia erilaisia ryhmiä. Mainittakoon, että Kiina oli Helsingissä paikalla edistämässä oman ”scifipääkaupunkinsa” Chengdun tunnettuutta suurlähettilästä myöten.

Worldcon 75 oli nimittäin paitsi kansainväliselle järjestäjäkaartilleen, myös seuroille ja yksittäisille kirjoittajille iso ponnistus. Nyt vuotta myöhemmin vasta oikein tajuan, miten iso. Ensimmäisen kerran ajatus iski äskettäin heinäkuussa, kun olin matkalla Turkuun Finnconiin. Vuoden päätapahtuma tuntui kuin olisin ollut viikonlopuksi menossa kyläilemään tätini luokse, niin vähän paineita se aiheutti verrattuna vuoden takaiseen hullunmyllyyn.

Ensinnäkin antologiat. Olin mukana tuottajana Osuuskumma-kustannuksen käännösnovelliantologiassa Never Stop. Finnish Science Fiction and Fantasy Stories (Selected by Emmi Itäranta). Osuuskumma on tekijöiden omistama kustantamo, jossa hankkeiden rahoittajana toimivat jäsenet itse. Antologian kokoaminen, toimittajien hakeminen, tekstien valinta, kääntäminen, tarkastus ja taitto sekä kansien väliin ja painoon vieminen oli vuoden mittainen hanke. Lopulta vain muutama antologian viidestätoista kirjoittajasta hankki käännöksen ammattilaiselta, loput käänsivät tai kirjoittivat novellinsa itse englanniksi, tai joku tuttava käänsi. Siinä on monta työtuntia vierähtänyt.

Muita conissa ilmestyneitä englanninkielisiä suomalaisten tekstien antologioita olivat ainakin järjestäjätahon julkaisema ja kaikille rekisteröityneille jäsenille jaettu Giants at the End of the World (toimittanut Johanna Sinisalo ja Toni Jerrman), Boundaries and Other Horror Stories from Finland (toimittanut Matti Järvinen) sekä The Self-Inflicted Relative (Osuuskumman julkaisema raapale- eli sadan sanan tarinoiden kokoelma).

Toiseksi, muut pienjulkaisut. Osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehden englanninkielisen erikoisnumeron Cosmos Penin tekemiseen artikkelilla suomalaisen spekulatiivisen fiktion kansainvälistymisestä vuosina 2012-2017. (Toivottavasti artikkeli tulisi joskus verkkoon luettavaksi, mutta jos lehteä ei tullut conista hankituksi, sen saanee tilata Kosmoskynän verkkosivuilta.) Osuuskumma tuotti myös monisivuisen mainosliitteen kyseiseen lehteen. Paitsi seuroilla, Kirjakauppaketju Rosebudilla oli myös tapahtumassa oma julkaisunsa. Helsingin Scence Fiction Seura tuotti Finnish Weird -lehden numeron, joka sisälsi muun muassa kirjailijahaastatteluja ja fiktiota englanniksi käännettynä.

Kolmanneksi, oma suomenkielinen tuotanto. Mainitsinko jo, että kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi parahiksi conissa?

Noin muuten osuuskummalaiset osallistuivat tapahtuman ennakkorummuttamiseen, järjestelivät Never Stopin ja The Self-Inflicted Relativen julkistamistilaisuutta, valmistelivat omia ohjelmanumeroitaan, päivittivät nettisivujaan, ompelivat pukuja, vähintään etsivät käyntikorttejaan laatikoiden pohjalta tai tilasivat uusia… Myös rahallinen panostus monella kirjoittajalla oli merkittävä.

Oma osallistumiseni ennakkovalmisteluihin kanavoitui ensisijaisesti Osuuskumma-kustannuksen kautta, mutta suomalaisilla kirjoittajilla oli monia muitakin projekteja. Mainittakoon #worldconkirjakeiju-tempaus, jossa kirjailijat jättivät signeerattuja tekijänkappaleitaan Messukeskuksen alueelle onnekkaiden lukijoiden löydettäväksi, sekä Worldcon Book Babies -näyttelypöytä, jolle koottiin tuoreeltaan ilmestyneitä opuksia kävijöiden selailtavaksi.

Kuva: Saara Henriksson

Ponnistusten satoa

Hyvällä syyllä voi näin vuotta myöhemmin kysyä: kannattiko satsaus? Entä vastasiko Worldcon 75 suomalaiskirjoittajien korkeita odotuksia? Kysyin asiaa muutamalta kollegaltani, joiden säkenöivästä presenssistä saimme nauttia conissa. Nämä mainiot kollegat olivat mukana järjestämässä jotakin ohjelmaa tai tempausta, tai he olivat mukana conia varten tuotetuissa julkaisuissa.

Yleinen anti

Conin parhaana antina nähtiin verkostoituminen kansainvälisten toimijoiden kanssa. Pitkän linjan scifi-vaikuttaja on sitä mieltä, että Worldcon osoitti, ettei muualla maailmassa olla sen ihmeellisempiä: ”Meidän Finnconissa on yhtä hyvä pöhinä ja ihmisillä tietotaitoa. Nuorille kokemus on varmasti myös kasvattava, jos ja kun on päässyt esiintymään amerikanihmeiden kanssa.”

Hyvänä antina nähtiin myös Worldcon-organisaatioon tutustuminen ylipäätään sekä muihin kirjoittajiin tutustuminen. Yksi vastaajista arvioi, että Suomen ja suomispefin (ja yhteisön) yleinen näkyvyys ja uskottavuus nousivat etenkin Atlantin toiselta puolella. Tietenkin mainittiin myös mahdollisuus nähdä ja tutustua isoon määrään (kansainvälisesti) tunnettuja scifi- ja fantasiakirjailijoita.

Helsingin Worldconia kiitettiin hienosti järjestetyksi tapahtumaksi.

Henkilökohtainen anti

Yleisin vastaus osallistujilla oli kokemus, että kiva tapahtuma, mutta ei hirveästi mitään ammatillista etua. Ainakaan perinteisessä mielessä, eli julkaisujen saamisessa läpi uusilla markkinoilla. Pitkän linjan kirjoittaja sanoo, että tämä oli täysin odotusten mukaista. ”Eihän näistä yleensä mitään konkretisoidu, muuta kuin hyvää mieltä. Ja tietoisuus siitä, että on tehnyt asioiden eteen jotakin.”

Toinen vastaaja arvioi, ettei tapahtuma ole poikinut ammatillisella rintamalla mitään, minkä voisi katsoa conin ansioksi. Tunnettuutta se on lisännyt lähinnä muiden kirjoittajien keskuudessa. Toisaalta eräs vastaaja kertoo conin tuoneen kontakteja, näkemystä alaan ja itse tapahtumaan sekä näkyvyyttä. Vuosi on kirjallisuuden alalla lyhyt aika mitata todellista vaikutusta, ja esimerkiksi eurooppalaiset pienkustantajat tekevät hienoa ruohonjuuritason työtä muunlaisten teosten kuin anglosaksisten megamenestysten tarjoamisessa lukijoille.

Itselleni jäi hyvä mieli, kun tapahtuman jälkeen yhdysvaltalaisen verkkolehden päätoimittaja otti yhteyttä ja kyseli reprint-oikeuksia Never Stopissa ilmestyneeseen novelliini. Pettymys oli sitä suurempi, kun tekstin lähetettyäni ja palkkiolomakkeen täytettyäni sain muutamaa kuukautta myöhemmin kuulla, että lehti oli kaatunut, periamerikkalaiseen tapaan julkaisun nimeen liittyvän oikeudellisen kiistan takia. Huono tuuri!

Ensi kerralla toisin?

Eniten vastaajat harmittelivat sitä, että conissa ei tullut juteltua vielä enemmän ulkomaisten vieraiden kanssa. Syynä olivat vastaajasta riippuen kiire, rohkeuden puute (ainakin allekirjoittaneella), kielitaito ja ihan tapahtumaväsymys. Itseäni jäi harmittamaan, etten uskaltanut tyrkätä Never Stop -antologiaa suoraan ison amerikkalaisen kustannustalon työntekijän käteen, kun olimme samassa paneelissa. Hän vaikutti niin tärkeältä ja kiireiseltä! Tai ehkä eniten harmittaa se, että aikataulusyistä en päässyt katsomaan Hugo-gaalaa.

Pitkän linjan spefi-vaikuttaja toteaa, että tuskin enää vartavasten itse tuottaa käännöksiä, koska se kortti on nyt katsottu: ”Käännöksien ostaminen ja julkaiseminen antologioissa ja lehdissä lienee kuitenkin ennen kaikkea harrastus. Alalla taitaa päteä se mikä muuallakin, eli pitää tuntea ihmisiä henkilökohtaisesti tai tehdä vaikutus kääntäjään [tullakseen käännetyksi, toim. huom.], ja kääntäjähän lukee tekstin alkukielellä.”

Osalle jäi tapahtumasta nälkä osallistua Worldconeihin jatkossakin. Ainakin kaksi kyselyyni vastannutta suomalaista kollegaa aikoo osallistua Dubliniin Worldconiin 2019, ja mahdollisuuksien mukaan myös muualla Euroopassa pidettäviin scifitapahtumiin. ”Tuntuu, että on tärkeää nähdä alan ihmisiä ihan livenä, ei heihin muuten pääse tutustumaan eikä saa tietää, mitä muualla tapahtuu.”

Osalla uteluihini vastanneista kirjailijoista on agentti, osa edustaa itseään. Uran kansainvälistämisen useimmat jättävät mieluiten ammattilaisten harteille. Eräs toteaa, että pitää itse huolta lähinnä somesta ja englanninkielisen verkkomateriaalin edustavuudesta, mutta antaa muuten agentuurin hoitaa ulkomaanasiat. ”Luotan ammattilaisten osaamiseen ja teen parhaani omalla tontillani.”

Minulle tapahtuma jätti kiinnostuksen kotimaisen spefin tunnettavuuden lisäämiseen ulkomailla yleensä. Siinä missä agentit kaupittelevat käännösoikeuksia omia kanaviaan pitkin sekä kansainvälisillä kirjamessuilla, con-julkaisut ovat lopulta fandomin sisäistä kulttuuritoimintaa. Sekin on oma iso maailmansa ja lukijakuntansa. Isojen kustantajien bisnes tehdään kuitenkin toisaalla.

Aika & raha

Aikaa kirjailijoilla kului valmisteluihin 2–3 työpäivästä kahteen–kolmeen kokonaiseen työviikkoon, rahaa paloi puolestaan muutamasta kympistä 500 euroon, ja tämä summa ei vielä sisällä osallistumista (vähintään 95 euroa viideltä päivältä) ja esimerkiksi matkoja, ruokailuja ja majoitusta. Jos kirjailijalla oli itsellään hallussaan tarvittavia taitoja, hän osasi esimerkiksi kääntää omia tai markkinointitekstejä englanniksi tai tehdä graafista suunnittelua, rahaa kului vähemmän.

Selvää on, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai halua vastaavien markkinointiponnistusten tekemiseen tai ”uraan satsaamiseen”. Tämä ei ole kuitenkaan millään tavalla pakollista, conista voi nauttia (ja hyötyä) ihan ilman ylimääräistä panostustakin. Ylipäätään aina kannattaa kysyä ja selvittää, miten pääsisi mukaan itselleen sopivimmalla tavalla. Minulle vastanneista kirjailijoista yhdelle oli kustantaja maksanut osallistumismaksun Worldconiin. Kysyminen ei maksa mitään.

Lopuksi

Näkyvyys korkean profiilin tapahtumassa voi aiheuttaa myös kateutta muissa kirjoittajissa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli myös osoittaa, että Worldcon ei ole kuitenkaan se paikka, jossa uraa luodaan. Ehei. Coneissa täydennetään jo hankittua tietotaitoa, ura urkenee sitten ensisijaisesti oman työpöydän ääressä. Coniin osallistuvan kirjoittajan kannattaa puolestaan säätää odotukset kohdilleen, mitä tulee oman uran edistämiseen.

Itse en ole matkustamassa San Josehen tänä vuonna, mutta toivotan hyvää reissua ja mahtavaa conia kaikille sinne kohta suuntaaville tai jo matkalla oleville kirjallisuusfaneille.

LUE MYÖS SEURAAVA PÄIVITYKSENI AIHEESTA: MIKSI KIRJAILIJA KÄY CONEISSA?

- Worldconista kirjoitin blogiin tuoreeltaan raporttia elokuussa 2017.

- George R.R. Martinin hyvä kirjoitus siitä, miksi aloittelevan kirjailijan kannattaa kiinnostua Hugo-palkinnoista. (Jos ihmettelet, mitä ovat kirjoituksen lopussa mainitut Surullisen Koiranpennut, niin se tarkoittaa Hugo-äänestyksessä vaikuttanutta oppositiota, joka oli aktiivisimmillaan pari vuotta takaperin. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on vilpitön ja valaiseva esitys siitä, mitä kirjallisuuspalkinnot voivat kirjoittajalle merkitä.)

Monday, July 9, 2018

Keskikesän päiviä

Heinäkuu on se armollinen kuukausi, kun sähköposti hiljenee. Kustantamot ovat kiinni, syksyn kirjat on pääosin tehty ja seuraavat valmistuvat vähitellen. Sää hellii riippumatossa lukevaa lomalaista. Puutarha saa villiintyä ympärillä.

Syyskuun jumalien ilmestymisestä on kulunut yksitoista kuukautta, vuoden kierto, kun hiljaista heinäkuuta ei lasketa. Arvosteluja on tippunut vähitellen, kritiikin palstatilan vähenemisen vuoksi lehdet julkaisevat niitä hitaasti. Nyt voi jo sanoa, mikä kirjan vastaanotossa on korostunut. Parhaiten lukijoille on jäänyt mieleen kaupungin, Budapestin, kuvaus.

"Budapestin kaupunki, sen rakennukset, kadut ja puistot, on teoksessa kuvattu niin elävästi ja yksityiskohtaisesti, että kaupunkia ajattelee yhtenä henkilönä", kirjoitti Kaisa Kurikka Turun Sanomissa 7. tammikuuta. "Romaani etenee melko verkkaan, mutta kasvaa vähitellen vaikuttavaksi läpileikkaukseksi kaupungin olemuksesta", arvioi puolestaan Jukka Koskelainen Helsingin Sanomissa 24. huhtikuuta. "Sateiden ja saasteiden nakertamaa, mutta ylimaallisen kaunista Budapestia kuvataan melankolisen runollisin vedoin", kuvaili Jani Saxell Kansan Uutisissa 27. lokakuuta 2017.

Syyskuun jumalista on tullut muutenkin ilahduttavaa palautetta. Kustantaja otti siitä pienen lisäpainoksen, siitä on kuulemani mukaan tekeillä äänikirja, ja mahdollisia kiinnostuneita ulkomaantahoja varten siitä on tehty jopa englanninkielinen näytekäännös.

Seuraavan romaanin käsikirjoituksen olen lähettänyt eteenpäin kustantajalle. Olo on samalla helpottunut ja jännittynyt.

Heinäkuu on myös se kuukausi, jolloin vedetään henkeä syksyä varten. Lokakuussa ilmestyy novellikokoelmani Avaruusajan unelmia (Osuuskumma). Kokoelma sisältää kolme aiemmin lehdissä ja antologioissa julkaistua novellia ja viisi kokonaan uutta tarinaa. Syksyllä minulla on myös mahdollisuus keskittyä kirjoittamaan ei-seuraavaa-vaan-sitä-seuraavaa teosta Pirkanmaan kulttuurirahaston ystävällisellä tuella.

Oman kirjoittamisen lisäksi vedän luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaarin sekä erityisalojen kurssin Tampereen kesäyliopistolla, Sampolan avoimen kirjoittajaryhmän kokoontumisia Tampereen työväenopistolla sekä pari muuta viikonloppukurssia. Pistäydyn syyskuun alussa ohjaamassa kirjoittajia myös Kaakkois-Suomessa Kuusankoskella 1.—2.9.

Voimia siis tarvitaan syksyn varalle.

Liekö yleinen kokemus neljääkymppiä lähestyttäessä, mutta tuntuu, että olen oppinut käyttämään voimiani säästeliäämmin. Paljon vapautuu siitä, jos pystyy jättämään ylettömän ulkokirjallinen pyrkimisen ja "pitäisi" -ajattelun vähemmälle. Mitä enemmän vuosia uraa on takana, sitä helpommaksi se käy. Urasuunnittelun ja tehostamisen jätän nuoremmille ja nälkäisemmille. Kirjotan kirjan kerrallaan, ne kirjat, jotka ovat jonossa seuraavana. Ja sitten seuraavat, jos niitä on tullakseen.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen pääteokseni kirjoittanut. Seuraavat kirjani haluan kirjoittaa jokaisen eri genreä. Kokeilla uutta ja yrittää ja erehtyä ja eksyä ja ehkä löytääkin jotakin. Kirjallisuuden ei tarvitse olla niin vakavaa.

Viikonloppuna 13.—15.7. vietetään alma materini helmoissa eli Turun yliopistolla tieteiskirjallisuuden tapahtumaa Finnconia. Olen siellä lauantaina puhumassa kahdessa paneelissa, "Voiko kirjoittamisella elää" J.Pekka Mäkelän, Helena Wariksen, Jani Saxellin ja Maria Turtschaninoffin kanssa kello 13 ja "Urbaani fantasia" Mia Myllymäen ja Samuli Antilan kanssa kello 15. Tervetuloa kuuntelemaan ja moikkaamaan! Minut voi löytää myös Osuuskumma-kustannuksen tiskin takaa lauantaina ja sunnuntaina.








Friday, June 1, 2018

Julkaisemattomia

Minun piti kevään lopuksi laatia blogiin katsaus siitä, mitä kaikkea on tullut kevään 2018 aikana tehtyä. Vaan enpäs laadikaan, vaan sain toisenlaisen idean. Kollegan innoittamana listasin toisaalla julkaisemattomia ja kesken jääneitä projekteja pöytälaatikostani.

Niinpä tämä onkin kirjoitus siitä, mitä kaikkea EI ole tullut tehtyä, erilaisista syistä. Käänteinen CV, jos ilmaus sallitaan.

Vapaana kirjailijana joutuu pitämään yllä monenlaisia ideoita. Perustin jokin aika sitten bullet journal -tyyppiseen muistikirjaani listan nimeltä Hankkeiden tilanne. Siinä olen listannut parin kuukauden välein päällä olevat hankkeet tärkeysjärjestyksessä. Listalle oli selvä tarve. Kun vuosi sitten listalla oli kymmenen asiaa, enimmäkseen roikkumaan jääneitä hankkeita, tänä keväänä niitä oli vain viisi.

Pyrin vähentämään hellalla porisevien kattiloiden määrää kuudesta tai seitsemästä kahteen–kolmeen. Vielä on matkaa tähän tavoitteeseen. Toisaalta tulonmuodostus myös vaatii sitä, että käynnissä on kaunokirjallisen projektin lisäksi myös muuta, kustannustoimittamista, opetusta, tietokirjoittamista ja ylipäätään rahan kannalta tarpeellisia kirjallisia töitä.

David Bowieta mukaillen: Vapaan kirjoittajan kurinalaisuus ei tarkoita sitä, että herää aamulla seitsemältä ja lähtee töihin kahdeksaan mennessä. Kurinalaisuus tarkoittaa, että jos saa idean, päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on toteuttamisen arvoinen, sen vie loppuun saakka parhaan kykynsä mukaan.

Mutta niihin hylättyihin, kesken jääneisiin ja pöytälaatikkoon hautautuneihin projekteihin. Suurin osa on lajikokeiluja, eli etsin jonkin aikaa omaa leipälajiani ennen kuin se vakiintui aikuisten pitkään proosaan.

- Nuortenkirja: Miisa Margareeta Erikssonin salaiset ajatukset. Päiväkirjaromaani hilpeästä yläasteikäisestä tytöstä. En päässyt alkua pidemmälle.

- Jäämeri. Nanowrimo-projekti vuodelta 2004. Tempauksen tavoitteena on kirjoittaa 50 000 tuhannen sanan romaani marraskuun aikana. Sisältää kolme päähenkilöä ja 50 000 sanaa seikkailua Suomessa ja Jäämerellä. Julkaisin sitä aikoinaan yliopiston palvelimella samaan tahtiin kuin kirjoitin. Levätköön se rauhassa! En koskaan editoinut tätä raakatekstin kirjoittamisen jälkeen. Parhaat ideat olen toki käyttänyt myöhemmin romaaneissa ja novelleissa.

- Merimies ja savuke. Lyhytelokuvan käsikirjoitus vuodelta 2004. Kertoo merimiehestä, joka päättää lopettaa tupakoinnin.

- Viimeinen ihminen. Kuunnelmakäsikirjoitus vuodelta 2004. Samoja ideoita olen hyödyntänyt novelleissa Viimeinen ihminen (2005) ja uudelleen tulevassa kokoelmassani ilmestyvässä novellissa Heijastuksia (2018).

- Syyllisyys. Näytelmäkäsikirjoitus vuodelta 2008, kertoo paavi Johannes Paavali II:sta kuoleman jälkeen. ”En ole varma, mitä ajattelin.”

- Lastenkirjasynopsis Ison karhun maa. Päähenkilönä valkoinen pöllö ja musta kyy. En löytänyt koskaan oikeaa tapaa lastenromaanin kirjoittamiseen.

- Pitkähkö vaihtoehtohistoriallinen Sherlock Holmes -novelli, josta olen vieläkin aika ylpeä. En vain ole löytänyt järkevää tapaa julkaista tätä.

Siinäpä ne isoimmat!

Muutakin löytyy. Esimerkiksi kokeiluni viihdegenren saralla ovat jääneet järjestään pöytälaatikkoon. Näihin lukeutuu mm. aikanaan Regina-hengessä aloiteltu naistenlehtinovelli Viinitarhuri, jossa naislääkäri ja eläkkeellä oleva taistelulentäjä kokevat kuuman suhteen Etelä-Ranskan lomalla.

Toinen erikoisosaamisalueeni ovat aloitetut Nanowrimo-hankkeet. Ainakin kaksi on tyssännyt noin 16 000 sanaan. Ensimmäisen (Lasi ei taivu, 2004) aloitin uudelleen seuraavana vuonna, ja pääsinkin maaliin. Viimeisin on dekkarin tapainen vuodelta 2011 ja sisältää enimmäkseen BBC:n Sherlock -tv-sarjan hengessä kirjoitettua fanifiktiota.

Sitten on muinaisia kirjoituskilpailutekstejä. Suurin osa novellinraakileista on myöhemmin jalostettu julkaisukäyttöön, mutta tämä osasto sisältää myös lajihuteja, mm. esseen tapaisen kirjoituksen valaista esseekilpailuun, sekä erätarinayritelmän.

Julkaisemattomiin novelleihin kuuluu mm. kirjoitusharjoituksena tekemäni tarina, jossa avaruusaluksen tekoäly aloittaa romanttisen suhteen pajun kanssa. Siis sen puun, kyllä. Sitten on epämääräisiä eroottisia tekstejä, joiden käyttötarkoituksesta ei sen enempää. Paljastettakoon, että olen kirjoittanut myös pitkähkön fanifiktiotarinan englanniksi. Se ei kuulu julkaisemattomien listalle, koska olen julkaissut sen netissä nimimerkillä, mutta en ikinä kerro mikä se on!

Innostuksen vallassa perustetuista ja kohta sen jälkeen hylätyistä blogeista en edes aloita. En myöskään maininnut tässä hankkeita, jotka ovat ehkä olleet kesken pitkään, mutta jotka aion kuitenkin saattaa loppuun eräänä päivänä.

Olen aina ollut taloudellinen kirjoittaja, tekstit ovat päätyneet julkaisuun muodossa tai toisessa. Tai sitten keksin vain vähän ideoita, joten tästä vähästä pitää jalostaa. Mutta hyvä on opetella myös luopumisen taitoa. Ehkä pöytälaatikon siivoamisen päätteeksi saan vihdoin vietyä vuonna 2002 käytettynä hankitun kannettavan tietokoneen, jonka uumenista suurin osa näistä teksteistä on kaivettu, kierrätysliikkeeseen.

Thursday, April 12, 2018

Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 3: Viimeinen sammuttaa valot

Ruotsalainen lehdistö oli kokoontunut Tukholman vanhankaupungin pörssitalon eli nykyisen Nobel-museon eteen eilen torstai-iltana, joten uutinen saatiin tuoreeltaan: Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri Sara Danius äänestettiin pois tehtävästään. Danius ilmoitti samalla "jättävänsä tuolinsa", siis tyhjäksi, sillä sääntöjen mukaan Akatemiasta ei voi vieläkään erota.

Puoli tuntia myöhemmin kerrottiin, että myös kiistelty Akatemian jäsen Katarina Frostenson jättäytyy pois toiminnasta. Asiasta kertoo tänään verkkosivuillaan suomeksi Hesari.

Kun molemmat kuningattaret on lyöty laudalta, peli voi jatkua, mutta kovin kiinnostavaa se ei enää ole. Jäljellä on enää mölisevä musta torni Horace Engdahl, joka eilisillan Twitter-feedissä sai kunnian esiintyä eräänä Ruotsin vihatuimmista kulttuuripersoonista. Sara Danius oli hyvin suosittu, kun taas entinen vakituinen sihteeri Engdahl oli hänen näkyvä vastustajansa. Torstai-iltana Engdahl saapui "määrätietoisena" kokoukseen ja tyrkki toimittajia tieltään. Neroutta ja makua!

Daniuksen erottaminen on iso sääli. Mutta näin se on, että kun naiset ja muut uudet tulokkaat pääsevät vanhan vallan linnakkeisiin, he joutuvat huomaamaan, että vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi on tosiaankin vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi. Kullatut ovet ja kuninkaalliset illalliset kyllä naisille ja feministeillekin kelpaavat, mutta monarkistisissa instituutioissa on juttu, että ne eivät ole, eivätkä voi koskaan olla, tasa-arvoisia.

Ironista kyllä, Ruotsin akatemian halvaantuminen ei ole voitto kenellekään, vähiten vanhan vallan dinosauruksille. Nimittäin nyt 18:sta jäsenestä aktiivisia on enää 11, ja uusien jäsenien hyväksymiseen tarvitaan 12. Kuningas Carl XVI Gustav on jo ilmoittanut, että sääntöjä tullaan rukkaamaan. Elinikäiset jäsenyydet taitavat pian olla muisto vain.

Ruotsi on iso maa, ja siellä riittää kyllä lukeneistoa ja oppineita ihmisiä jakamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa jatkossakin. Akatemian työ jatkunee ylimenokauden jälkeen uudella pohjalla, mutta ison lommon skandaali on sen kiiltävään kilpeen lyönyt.

Wednesday, April 11, 2018

Ruotsalaista tasa-arvoa

Parin viime vuorokauden aikana olemme nähneet ruotsalaista tasa-arvoa käytännössä. Se menee näin: naisia kyllä nostetaan näkyville paikoille ja korkeisiin virkoihin, mutta kun paska alkaa lentää, he vaikenevat ja miehet ryntäävät esitaistelijoiksi.


Sara Danius julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2016.

Näin ne hanskat lentävät:

Ensin Ruotsin akatemian jäsen ja entinen vakituinen sihteeri Horace Engdahl (s. 1948) kirjoitti iltapäivälehti Expressenissä nykyisestä sihteeristä Sara Daniuksesta, että tämä on Ruotsin akatemian sihteereistä huonoimmin onnistunut tehtävässään sitten vuoden 1786. Hän puolustaa ”rouva Frostensonia”, jonka joukko ”huonoja häviäjiä” halusi erottaa Akatemiasta. DN:n sivuilta voi videolla nähdä, miten laatulehti Dagens Nyheterin toimittajat naureskelevat sille, että sofistikoitunut Horace Engdahl meni avautumaan juuri matalaotsaisena pidetylle Expressenille.

Kjell Espmark (s. 1930) puolestaan toteaa toisen iltapäivälehden Aftonbladetin haastattelussa Engdahlista: ”Hänellä ei ole kunniaa. Tämä on alhaisinta mitä olen koskaan lukenut.” Hän on kuitenkin entisenä kirjallisuuden professorina lukenut paljon. Kohun kannalta jokseenkin noloa on, että 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Sara Daniuksen näkyviin puolustajiin kuuluu Espmarkin tavoin työskentelyn akatemiassa jättänyt historioitsija Peter Englund.

Tilannetta selittävät osin Ruotsin akatemian säännöt, jotka noudattavat vanhoja ritarihyveitä, mutta sopivat huonosti yhteen läpinäkyvyyttä vaativan nykymaailman kanssa. Daniuksen virka velvoittaa häntä toimimaan Akatemian äänitorvena, jolloin hänen on vaikeaa ottaa kantaa omasta puolestaan. Akatemian työskentely on myös vaitiolovelvollisuuden alaista, ja aikaisemmin jäseniä on sitonut myös lojaalius toisiaan kohtaan.

Myös kulttuuritoimittajat ovat osallistuneet aktiivisesti keskusteluun, jossa lehdistö on ollut voimakkaasti osapuolena siitä saakka, kun DN nosti (linkki HS:n artikkeliin) Katarina Frostensonin puolison väärinkäytökset päivänvaloon.

DN:n Stina Otterberg kirjoittaa Katarina Frostensonista, että tämä on kuin venäläisen kansansadun Lumityttö, jonka kansantribunaali haluaa uhrata, jotta kevät pääsisi alkamaan pimeyden jälkeen. Otterberg sivuuttaa sen seikan, että Frostenson (s. 1953) ei ole mikään tyttönen, vaan palkittu runoilija ja istunut Ruotsin akatemiassa vuodesta 1992 jakamassa rahoja muun muassa itselleen ja aviomiehelleen. Vaikka olen kyllä samaa mieltä, että julkisuus tuomitsee runoilijaparan liian ankarasti. Niin kuin meillä Kontulassa oltaisiin sanottu, syytön se muija on aviomiehensä seikkailuihin.

DN:n Kristina Lindquist puolestaan kirjoittaa kiinnostavasti (valitettavasti maksumuurin takana) Akatamian jäsenen Sara Stridbergin asemasta. Feministikirjailija Stridberg edustaa tänään keskiviikkona Akatemiaa eräässä palkintogaalassa, minkä jälkeen hän on sanonut ottavansa aikalisän ja pohtivansa jatkoaan. Lindquist muistuttaa Stridbergiä siitä, miten tämän piti murskata patriarkaatti. Miten se onnistuu, kun on tottunut istumaan vallan kultaisissa huoneissa?

Ruotsin akatemiaa ravistelevan skandaalin ehkä surkuhupaisin lausunto ovat Akatemian entisen sihteerin Sture Allénin sanat (s. 1928) Daniuksesta (s. 1962): ”Hänen ongelmansa on, että hän ei ollut jäsen tarpeeksi kauan ennen kuin hänestä tuli sihteeri. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemusta.” Sture Allénin puolustukseksi voi sanoa, että hän itse tuli valituksi aikanaan sihteeriksi vasta 58-vuotiaana. Mutta silti. On se kumma, jos naisen ongelma on vielä 55-vuotiaana hänen kokemattomuutensa.

Ja lopuksi: DN:n kulttuuritoimittajalle Björn Wimanille valkeni jo eilen se synkkä tosiseikka, että realistisin vaihtoehto Ruotsin akatemian kriisin ratkeamiseen on kuningas Karl Gustav XVI väliintulo. Tänään kuningas antoikin sitten tiedotteen, jonka mukaan Ruotsin akatemian sääntöjä harkitaan rukattavaksi. Sääntömuutoksen kohteena olisi vanhojen jäsenien eroamismahdollisuus, eli jäsenyys ei olisi enää elinikäinen, vaan työskentelystä pois jättäytyneen tilalle voitaisiin valita uusi jäsen. Myös määräenemmistösääntöä harkitaan muutettavaksi, jotta uusien jäsenten valitseminen olisi helpompaa. Akatemian shakkipelissä kuningas on siis valkoinen, no, kuningas.

Toivotamme tasa-arvoista kevättä Itämeren tuolle puolelle.

Kuvat: Wikimedia Commons.