Friday, June 1, 2018

Julkaisemattomia

Minun piti kevään lopuksi laatia blogiin katsaus siitä, mitä kaikkea on tullut kevään 2018 aikana tehtyä. Vaan enpäs laadikaan, vaan sain toisenlaisen idean. Kollegan innoittamana listasin toisaalla julkaisemattomia ja kesken jääneitä projekteja pöytälaatikostani.

Niinpä tämä onkin kirjoitus siitä, mitä kaikkea EI ole tullut tehtyä, erilaisista syistä. Käänteinen CV, jos ilmaus sallitaan.

Vapaana kirjailijana joutuu pitämään yllä monenlaisia ideoita. Perustin jokin aika sitten bullet journal -tyyppiseen muistikirjaani listan nimeltä Hankkeiden tilanne. Siinä olen listannut parin kuukauden välein päällä olevat hankkeet tärkeysjärjestyksessä. Listalle oli selvä tarve. Kun vuosi sitten listalla oli kymmenen asiaa, enimmäkseen roikkumaan jääneitä hankkeita, tänä keväänä niitä oli vain viisi.

Pyrin vähentämään hellalla porisevien kattiloiden määrää kuudesta tai seitsemästä kahteen–kolmeen. Vielä on matkaa tähän tavoitteeseen. Toisaalta tulonmuodostus myös vaatii sitä, että käynnissä on kaunokirjallisen projektin lisäksi myös muuta, kustannustoimittamista, opetusta, tietokirjoittamista ja ylipäätään rahan kannalta tarpeellisia kirjallisia töitä.

David Bowieta mukaillen: Vapaan kirjoittajan kurinalaisuus ei tarkoita sitä, että herää aamulla seitsemältä ja lähtee töihin kahdeksaan mennessä. Kurinalaisuus tarkoittaa, että jos saa idean, päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on toteuttamisen arvoinen, sen vie loppuun saakka parhaan kykynsä mukaan.

Mutta niihin hylättyihin, kesken jääneisiin ja pöytälaatikkoon hautautuneihin projekteihin. Suurin osa on lajikokeiluja, eli etsin jonkin aikaa omaa leipälajiani ennen kuin se vakiintui aikuisten pitkään proosaan.

- Nuortenkirja: Miisa Margareeta Erikssonin salaiset ajatukset. Päiväkirjaromaani hilpeästä yläasteikäisestä tytöstä. En päässyt alkua pidemmälle.

- Jäämeri. Nanowrimo-projekti vuodelta 2004. Tempauksen tavoitteena on kirjoittaa 50 000 tuhannen sanan romaani marraskuun aikana. Sisältää kolme päähenkilöä ja 50 000 sanaa seikkailua Suomessa ja Jäämerellä. Julkaisin sitä aikoinaan yliopiston palvelimella samaan tahtiin kuin kirjoitin. Levätköön se rauhassa! En koskaan editoinut tätä raakatekstin kirjoittamisen jälkeen. Parhaat ideat olen toki käyttänyt myöhemmin romaaneissa ja novelleissa.

- Merimies ja savuke. Lyhytelokuvan käsikirjoitus vuodelta 2004. Kertoo merimiehestä, joka päättää lopettaa tupakoinnin.

- Viimeinen ihminen. Kuunnelmakäsikirjoitus vuodelta 2004. Samoja ideoita olen hyödyntänyt novelleissa Viimeinen ihminen (2005) ja uudelleen tulevassa kokoelmassani ilmestyvässä novellissa Heijastuksia (2018).

- Syyllisyys. Näytelmäkäsikirjoitus vuodelta 2008, kertoo paavi Johannes Paavali II:sta kuoleman jälkeen. ”En ole varma, mitä ajattelin.”

- Lastenkirjasynopsis Ison karhun maa. Päähenkilönä valkoinen pöllö ja musta kyy. En löytänyt koskaan oikeaa tapaa lastenromaanin kirjoittamiseen.

- Pitkähkö vaihtoehtohistoriallinen Sherlock Holmes -novelli, josta olen vieläkin aika ylpeä. En vain ole löytänyt järkevää tapaa julkaista tätä.

Siinäpä ne isoimmat!

Muutakin löytyy. Esimerkiksi kokeiluni viihdegenren saralla ovat jääneet järjestään pöytälaatikkoon. Näihin lukeutuu mm. aikanaan Regina-hengessä aloiteltu naistenlehtinovelli Viinitarhuri, jossa naislääkäri ja eläkkeellä oleva taistelulentäjä kokevat kuuman suhteen Etelä-Ranskan lomalla.

Toinen erikoisosaamisalueeni ovat aloitetut Nanowrimo-hankkeet. Ainakin kaksi on tyssännyt noin 16 000 sanaan. Ensimmäisen (Lasi ei taivu, 2004) aloitin uudelleen seuraavana vuonna, ja pääsinkin maaliin. Viimeisin on dekkarin tapainen vuodelta 2011 ja sisältää enimmäkseen BBC:n Sherlock -tv-sarjan hengessä kirjoitettua fanifiktiota.

Sitten on muinaisia kirjoituskilpailutekstejä. Suurin osa novellinraakileista on myöhemmin jalostettu julkaisukäyttöön, mutta tämä osasto sisältää myös lajihuteja, mm. esseen tapaisen kirjoituksen valaista esseekilpailuun, sekä erätarinayritelmän.

Julkaisemattomiin novelleihin kuuluu mm. kirjoitusharjoituksena tekemäni tarina, jossa avaruusaluksen tekoäly aloittaa romanttisen suhteen pajun kanssa. Siis sen puun, kyllä. Sitten on epämääräisiä eroottisia tekstejä, joiden käyttötarkoituksesta ei sen enempää. Paljastettakoon, että olen kirjoittanut myös pitkähkön fanifiktiotarinan englanniksi. Se ei kuulu julkaisemattomien listalle, koska olen julkaissut sen netissä nimimerkillä, mutta en ikinä kerro mikä se on!

Innostuksen vallassa perustetuista ja kohta sen jälkeen hylätyistä blogeista en edes aloita. En myöskään maininnut tässä hankkeita, jotka ovat ehkä olleet kesken pitkään, mutta jotka aion kuitenkin saattaa loppuun eräänä päivänä.

Olen aina ollut taloudellinen kirjoittaja, tekstit ovat päätyneet julkaisuun muodossa tai toisessa. Tai sitten keksin vain vähän ideoita, joten tästä vähästä pitää jalostaa. Mutta hyvä on opetella myös luopumisen taitoa. Ehkä pöytälaatikon siivoamisen päätteeksi saan vihdoin vietyä vuonna 2002 käytettynä hankitun kannettavan tietokoneen, jonka uumenista suurin osa näistä teksteistä on kaivettu, kierrätysliikkeeseen.

Thursday, April 12, 2018

Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 3: Viimeinen sammuttaa valot

Ruotsalainen lehdistö oli kokoontunut Tukholman vanhankaupungin pörssitalon eli nykyisen Nobel-museon eteen eilen torstai-iltana, joten uutinen saatiin tuoreeltaan: Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri Sara Danius äänestettiin pois tehtävästään. Danius ilmoitti samalla "jättävänsä tuolinsa", siis tyhjäksi, sillä sääntöjen mukaan Akatemiasta ei voi vieläkään erota.

Puoli tuntia myöhemmin kerrottiin, että myös kiistelty Akatemian jäsen Katarina Frostenson jättäytyy pois toiminnasta. Asiasta kertoo tänään verkkosivuillaan suomeksi Hesari.

Kun molemmat kuningattaret on lyöty laudalta, peli voi jatkua, mutta kovin kiinnostavaa se ei enää ole. Jäljellä on enää mölisevä musta torni Horace Engdahl, joka eilisillan Twitter-feedissä sai kunnian esiintyä eräänä Ruotsin vihatuimmista kulttuuripersoonista. Sara Danius oli hyvin suosittu, kun taas entinen vakituinen sihteeri Engdahl oli hänen näkyvä vastustajansa. Torstai-iltana Engdahl saapui "määrätietoisena" kokoukseen ja tyrkki toimittajia tieltään. Neroutta ja makua!

Daniuksen erottaminen on iso sääli. Mutta näin se on, että kun naiset ja muut uudet tulokkaat pääsevät vanhan vallan linnakkeisiin, he joutuvat huomaamaan, että vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi on tosiaankin vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi. Kullatut ovet ja kuninkaalliset illalliset kyllä naisille ja feministeillekin kelpaavat, mutta monarkistisissa instituutioissa on juttu, että ne eivät ole, eivätkä voi koskaan olla, tasa-arvoisia.

Ironista kyllä, Ruotsin akatemian halvaantuminen ei ole voitto kenellekään, vähiten vanhan vallan dinosauruksille. Nimittäin nyt 18:sta jäsenestä aktiivisia on enää 11, ja uusien jäsenien hyväksymiseen tarvitaan 12. Kuningas Carl XVI Gustav on jo ilmoittanut, että sääntöjä tullaan rukkaamaan. Elinikäiset jäsenyydet taitavat pian olla muisto vain.

Ruotsi on iso maa, ja siellä riittää kyllä lukeneistoa ja oppineita ihmisiä jakamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa jatkossakin. Akatemian työ jatkunee ylimenokauden jälkeen uudella pohjalla, mutta ison lommon skandaali on sen kiiltävään kilpeen lyönyt.

Wednesday, April 11, 2018

Ruotsalaista tasa-arvoa

Parin viime vuorokauden aikana olemme nähneet ruotsalaista tasa-arvoa käytännössä. Se menee näin: naisia kyllä nostetaan näkyville paikoille ja korkeisiin virkoihin, mutta kun paska alkaa lentää, he vaikenevat ja miehet ryntäävät esitaistelijoiksi.


Sara Danius julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2016.

Näin ne hanskat lentävät:

Ensin Ruotsin akatemian jäsen ja entinen vakituinen sihteeri Horace Engdahl (s. 1948) kirjoitti iltapäivälehti Expressenissä nykyisestä sihteeristä Sara Daniuksesta, että tämä on Ruotsin akatemian sihteereistä huonoimmin onnistunut tehtävässään sitten vuoden 1786. Hän puolustaa ”rouva Frostensonia”, jonka joukko ”huonoja häviäjiä” halusi erottaa Akatemiasta. DN:n sivuilta voi videolla nähdä, miten laatulehti Dagens Nyheterin toimittajat naureskelevat sille, että sofistikoitunut Horace Engdahl meni avautumaan juuri matalaotsaisena pidetylle Expressenille.

Kjell Espmark (s. 1930) puolestaan toteaa toisen iltapäivälehden Aftonbladetin haastattelussa Engdahlista: ”Hänellä ei ole kunniaa. Tämä on alhaisinta mitä olen koskaan lukenut.” Hän on kuitenkin entisenä kirjallisuuden professorina lukenut paljon. Kohun kannalta jokseenkin noloa on, että 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Sara Daniuksen näkyviin puolustajiin kuuluu Espmarkin tavoin työskentelyn akatemiassa jättänyt historioitsija Peter Englund.

Tilannetta selittävät osin Ruotsin akatemian säännöt, jotka noudattavat vanhoja ritarihyveitä, mutta sopivat huonosti yhteen läpinäkyvyyttä vaativan nykymaailman kanssa. Daniuksen virka velvoittaa häntä toimimaan Akatemian äänitorvena, jolloin hänen on vaikeaa ottaa kantaa omasta puolestaan. Akatemian työskentely on myös vaitiolovelvollisuuden alaista, ja aikaisemmin jäseniä on sitonut myös lojaalius toisiaan kohtaan.

Myös kulttuuritoimittajat ovat osallistuneet aktiivisesti keskusteluun, jossa lehdistö on ollut voimakkaasti osapuolena siitä saakka, kun DN nosti (linkki HS:n artikkeliin) Katarina Frostensonin puolison väärinkäytökset päivänvaloon.

DN:n Stina Otterberg kirjoittaa Katarina Frostensonista, että tämä on kuin venäläisen kansansadun Lumityttö, jonka kansantribunaali haluaa uhrata, jotta kevät pääsisi alkamaan pimeyden jälkeen. Otterberg sivuuttaa sen seikan, että Frostenson (s. 1953) ei ole mikään tyttönen, vaan palkittu runoilija ja istunut Ruotsin akatemiassa vuodesta 1992 jakamassa rahoja muun muassa itselleen ja aviomiehelleen. Vaikka olen kyllä samaa mieltä, että julkisuus tuomitsee runoilijaparan liian ankarasti. Niin kuin meillä Kontulassa oltaisiin sanottu, syytön se muija on aviomiehensä seikkailuihin.

DN:n Kristina Lindquist puolestaan kirjoittaa kiinnostavasti (valitettavasti maksumuurin takana) Akatamian jäsenen Sara Stridbergin asemasta. Feministikirjailija Stridberg edustaa tänään keskiviikkona Akatemiaa eräässä palkintogaalassa, minkä jälkeen hän on sanonut ottavansa aikalisän ja pohtivansa jatkoaan. Lindquist muistuttaa Stridbergiä siitä, miten tämän piti murskata patriarkaatti. Miten se onnistuu, kun on tottunut istumaan vallan kultaisissa huoneissa?

Ruotsin akatemiaa ravistelevan skandaalin ehkä surkuhupaisin lausunto ovat Akatemian entisen sihteerin Sture Allénin sanat (s. 1928) Daniuksesta (s. 1962): ”Hänen ongelmansa on, että hän ei ollut jäsen tarpeeksi kauan ennen kuin hänestä tuli sihteeri. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemusta.” Sture Allénin puolustukseksi voi sanoa, että hän itse tuli valituksi aikanaan sihteeriksi vasta 58-vuotiaana. Mutta silti. On se kumma, jos naisen ongelma on vielä 55-vuotiaana hänen kokemattomuutensa.

Ja lopuksi: DN:n kulttuuritoimittajalle Björn Wimanille valkeni jo eilen se synkkä tosiseikka, että realistisin vaihtoehto Ruotsin akatemian kriisin ratkeamiseen on kuningas Karl Gustav XVI väliintulo. Tänään kuningas antoikin sitten tiedotteen, jonka mukaan Ruotsin akatemian sääntöjä harkitaan rukattavaksi. Sääntömuutoksen kohteena olisi vanhojen jäsenien eroamismahdollisuus, eli jäsenyys ei olisi enää elinikäinen, vaan työskentelystä pois jättäytyneen tilalle voitaisiin valita uusi jäsen. Myös määräenemmistösääntöä harkitaan muutettavaksi, jotta uusien jäsenten valitseminen olisi helpompaa. Akatemian shakkipelissä kuningas on siis valkoinen, no, kuningas.

Toivotamme tasa-arvoista kevättä Itämeren tuolle puolelle.

Kuvat: Wikimedia Commons.

Tuesday, April 10, 2018

Ruotsin akatemia: Kuka on suurin lörppäsuu?

Koska ihmisellä pitää olla älyllisiä harrastuksia, ja koska Ruotsin akatemian skandaali tarjoaa sikäläiselle yleisölle huomattavaa viihdearvoa, olen laatinut tähän suomenkielisten lukijoiden huviksi selkeän ja havainnollistavan shakkipelin. Voidaan lukea myös ruotsalaisen kirjallisuuseliitin ”kuka kukin on” -pelinä.

Valkoinen kuningatar: Sara Danius. Kirjallisuuden ja estetiikan tutkija. Akatemian nykyinen vakituinen sihteeri ja ensimmäinen nainen, joka toimii tässä tehtävässä. On luotsannut Ruotsin akatemiaa läpi kriisin. Kärsi erävoiton, kun suurin osa akatemian jäsenistä ei halunnut erottaa Katarina Frostensonia toiminnasta. Istuu Akatemian tuolilla nro 7. Danius on suomalaisille tutun kirjailija Anna Wahlgrenin (Lapsikirja) vanhin tytär.

Musta kuningatar: Katarina Frostenson. Ruotsalainen runoilija ja mm. pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saaja. Kriitikoiden mukaan suuruuden päivät olivat 80-luvulla. Kriisi puhkesi, kun selvisi, että akatemian jäsen Katarina Frostenson oli luultavasti vuotanut tietoa Nobel-kirjallisuuspalkinnon saajista etukäteen puolisolleen, pahamaineiselle ”Kulttuuriprofiilille”, joka oli sitten lörpötellyt tietojaan eteenpäin. Frostensson puolisoineen omistaa myös kulttuuriklubin, jonka toimintaa Akatemia on rahoittanut ja jonka piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä Dagens Nyheter uutisoi viime vuoden puolella. On aiemmin puolustanut voimakkaasti puolisoaan, sittemmin ollut hiljaa julkisuudessa. Istuu Akatemian tuolilla nro 18.

Valkoinen lähetti: Peter Englund. Kirjailija ja historioitsija, tunnetaan erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa koskevista teoksistaan. Suomeksi mm. Suuren sodan vuodet (1996), Kirjeitä nollapisteestä (1998) ja Voittamaton (2001). Oli ennen Daniusta Akatemian vakituinen sihteeri. Kriisissä Englund on toiminut Daniuksen puolustuksena ja sanonut, että Daniukseen kohdistuva arvostelu on ollut perusteetonta ja epäreilua. ”Se paskiainen”, Englund totesi ”Kulttuuriprofiilista”, kun epäillyt Nobel-vuodot vahvistuivat tosiksi. Istuu virallisesti Ruotsin akatemian tuolilla nro 10, mutta ilmoitti perjantaina, ettei osallistu enää aktiivisesti sen toimintaan.

Musta torni: Horace Engdahl. Kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Ruotsin kulttuurielämän näkyvimpiä hahmoja. Akatemian sihteeri ennen Englundia 1999-2009. Oli ennen naimisissa Helsingin yliopistossakin professorina toimivan Ebba Witt-Brattströmin kanssa. Witt-Brattström kirjoitti heidän avioeronsa jälkeen runoelman Vuosisadan rakkaussota, joka ilmestyi suomeksi helmikuussa 2018. Enhdahl puolestaan kirjoitti eron jälkeen mietelmäkokoelman Den sista grisen (suom. Viimeinen sika). Engdahl tunnetaan monarkistisista lausunnoistaan ja konservatiivisesta maustaan. Hänet on mainittu lehtitiedoissa ”Kultuuriprofiilin” hyväksi ystäväksi. Syytti Sara Daniusta kampanjan masinoimisesta Frostenssonia vastaan. Horace Engdahl istuu tuolilla nro 17.

Valkoinen hevonen 1 & 2: kirjailija Klas Östergren & kirjailija Kjell Espmark. Jättivät työskentelyn Akatemiassa perjantaina. Expressenin kulttuuritoimittaja Karin Olsson on huomauttanut, että Kulttuuriprofiili-kytkentöjä kritisoinut 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Östergren ja Espmark istuvat virallisesti tuoleilla nro 11 & 16.

Musta lähetti: Sture Allén. Hän ja muut Frostensonin erottamista vastaan äänestäneet jäsenet eivät pitäneet asianajotoimiston riippumatonta selvitystä tarpeeksi todistusvoimaisena. Allén oli Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri edellisen kriisin aikaan, kun Akatemia kieltäytyi tuomitsemasta Iranin uskonoppineiden Salman Rushdielle langetettamaa fatvaa. Istuu tuolilla nro 3.

Sellainen asetelma. Surkuhupaisaa on, että kiistaa käydään nyt siitä, kuka oli pahin lörppä ja kuka on vahingoittanut Ruotsin akatemian mainetta eniten. Entä kuka vuoti asianajotoimisto Hammarskiöld & Co:n selvityksen sisällön Dagens Nyheterille?

Jos kaikkien Akatemian myöntämien avustusten käyttöä aletaan tutkia tarkemmin, sieltä löytyy varmasti yhtä sun toista. Siitä voidaan toki kiistellä, mihin Akatemian vastuun pitäisi ulottua.

Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 2

Margaret Pennyn ura juorutoimittajana jatkuu!

Viimeisen viikon aikana Ruotsin kulttuurielämästä kiinnostuneet ovat saaneet seurata, miten keskenään riitainen Ruotsin akatemia vuotaa kuin seula, ja miten jäsenet yksi toisensa ovat katsoneet parhaaksi jäädä pois instituution työskentelystä. Akatemian kahdeksantoista jäsentä nimitetään eliniäksi, eikä jäsenyydestä voi erota.


Horace Engdahl julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2008. Palkinto myönnettiin Jean-Marie Gustave Le Cléziolle, mikä asianajotoimiston selvityksen mukaan oli vuodettu ulkopuolisille etukäteen. Kuva: Wikimedia Commons.

Akatemian entinen sihteeri, nykyinen jäsen ja kirjallisuudentutkija Horace Engdahl on kutsunut loikkareita ”huonojen häviäjien klikiksi”. Meille muille lienee selvää, että nykymaailmassa organisaatio, jonka suojelijana toimii Ruotsin kuningas ja jonka tunnuslauseena on Neroutta ja makua (Snille och smak), vain kerjää verta nenästään.

Tapahtui viime jaksossa: #metoo-kampanja nostatti Tukholmassa kohun "Kulttuuriprofiiliksi" lehdistössä nimetyn henkilön ympärille. Kahdeksantoista naista syytti tätä seksuaalisesta ahdistelusta ja häirinnästä. "Kultturiprofiililla" oli läheiset siteet Ruotsin akatemiaan, tuohon arvovaltaiseen instituutioon, joka vastaa muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jaosta. Ahdistelusta syytetty henkilö on nimittäin naimisissa Akatemia jäsenen kanssa, ja Akatemia on rahoittanut myrskyn silmään joutuneen, henkilön johtaman kulttuuriklubin toimintaa.

Homma lähti lapasesta, kun alkoi käydä ilmi, että henkilö oli vuotanut usean Nobel-palkinnon saajan nimen etukäteen. (”Tietääkös tytöt, kuka saa seuraavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon?”) Ruotsin akatemia värväsi tukholmalaisen asianajotoimiston selvittämään väärinkäytöksiä. Selvitys on nyt valmistunut, ja sen mukaan tietoja vuodettiin seitsemänä vuonna. Lisäksi kulttuuriklubin rahankäytössä oli epäselvyyksiä.

Mitä tästä seurasi, on toistaiseksi hämärän peitossa. Periaatteessa Akatemian työskentelyä suojaa vaitiolovelvollisuus. Viime viikolla kolme jäsentä jättäytyi kuitenkin pois toiminnasta, tunnetuimpana heistä Ruotsin akatemian edellinen vakituinen sihteeri Peter Englund. Virallisesti vain nykyisellä vakituisella sihteerillä Sara Daniuksella on puheoikeus Akatemian asioista, mutta viimeistään nyt tämäkin korttitalo näkyy sortuneen.

Sara Daniuksen kamala talvi

Mikä repi kuilun Ruotsin akatemian sisälle? Tämän ”tietävät” kertoa ruotsalaiset iltapäivälehdet. Ruotsissa, tuossa kuninkaallisten ja aatelisten maassa, on mahtimiesten vastapainoksi myös tehokas bulevardilehdistö. Aftonbladetin tietojen mukaan jäsenet olivat erimielisiä siitä, julkistetaanko asianajotoimiston selvitys vai ei, sekä ”Kulttuuriprofiilin” puolison jatkomahdollisuuksista Akatemiassa.

Lehden mukaan jäsenet äänestivät siitä, voiko puoliso jatkaa Ruotsin akatemiassa. Äänestys (joka lehden mukaan käytiin ikiaikaisen menettelytavan mukaisesti asettamalla mustia ja valkoisia palloja kulhoon) ratkesi selvällä enemmistöllä puolison hyväksi.

Asianajotoimisto oli suositellut Akatemialle tutkintapyynnön tekemistä kulttuuriklubin raha-asioihin liittyen. Akatemia päätti aiemmin keväällä olla tekemättä tutkintapyyntöä, mutta sunnuntaina Ruotsin poliisi kertoi, että tutkintapyyntö on jätetty. Sen voi nimittäin jättää kuka vain, Akatemian jäsen tai ei.

Akatemian vakituisen sihteerin Sara Daniuksen toimet ovat herättäneet voimakasta kritiikkiä Akatemian sisällä. Juuri Danius tilasi ulkopuolisen selvityksen ”Kulttuuriprofiilin” yhteyksistä Akatemiaan. Merkillepantavaa on, että kolme nyt työskentelystä vetäytynyttä jäsentä ovat osoittaneet tukensa Daniukselle. Peter Englund (historioitsija, kirjoittanut mm. Ruotsin suurvalta-ajasta) paheksui blogissaan, että Daniukseen kohdistunut kritiikki on sekä perusteetonta että epäreilua.

Myös kirjailija Sara Stridberg sanoi perjantaina ottavansa aikalisän ja pohtivansa, osallistuuko enää Akatemian toimintaan vai ei. Toisin kuin HS:n lyhyessä jutussa (9.4.) kerrotaan, uutistoimisto TT:lle antamansa lausunnon mukaan Sara Stridberg (jonka teos Unelmatiedekunta ilmestyi suomeksi maaliskuussa 2018) kertoo toivoneensa ja toivoo edelleen, että kaimansa Danius pystyisi tuomaan läpinäkyvyyttä Akatemian toimintaan.

Sara Danius joutui myös sunnuntaina Drottningholmin selvittelemään Akatemian suojelijalle eli kuninkaalle riitaisan järjestönsä toimintaa.

Mitä tekee valkoinen kuningatar, kun upseerit ovat kaatuneet ympäriltä?

Kuka vei viimeisen punaisen hiekkalapion?

Ruotsalaiset kulttuuritoimittajat ovat kuvanneet Akatemian rakoilemista "Baabelin tornin sortumiseksi" ja "avoimeksi sodaksi".

Ruotsin akatemian jäseniä ovat sitoneet vaitiolovelvollisuuden lisäksi lojaalius perinteikkäälle instituutiolle – ja toisilleen. Horace Engdahl kutsui mielipidekirjoituksessaan Expressen-lehdessä Sara Daniusta ”surkeimmaksi vakituiseksi sihteeriksi sitten vuoden 1786”. Akatemiasta perjantaina eronnut kirjailija Kjell Espmark puolestaan sanoo, että Engdahlin kirjoitus on falskeinta ja alhaisinta, mitä hän on eläessään lukenut.

Ymmärtäväiset ruotsalaiset ovat myös sitä mieltä, että instituutio, jonka jäsenet nimetään eliniäksi, ei ole enää tätä päivää. Sara Danius onkin sanonut, että Akatemia joutuu nyt harkitsemaan sääntömuutosta, jonka mukaan jäsenet voisivat erota ja heidän tilalleen voitaisiin nimittää uusia.

Ruotsin akatemia ei ole mikään pikkutekijä, se hallinnoi kahden miljardin kruunun arvoista omaisuutta. On myös vaikea kuvitella arvovaltaisempaa kirjallisuusinstituutiota. Magdalena Hain kuolemattomia sanoja lainaten, kirjallisuuden hiekkalaatikossa pahimmat tappelut viimeisestä punaisesta lapiosta käydään aina aikuisten puolella. Tässä tapauksessa niiden aikuisten, jotka viime kädessä päättävät sellaisen arvostetun palkinnon kuin Nobelin saajista.

Jäämme odottamaan, mitä uusia solvauksia Ruotsin kulttuurin nerokkaimmat ja arvostetuimmat henkilöt keksivät toisilleen.

Monday, April 9, 2018

Miten hylsyyn pitäisi suhtautua

Kirjoittajille annetaan paljon neuvoja, joiden mukaan heidän pitää tehdä kovasti töitä. On selvää, että valmis teos on suuren työn ja vaivannäön takana. Jos sen muistaisi uutta aloittaessaan, saattaisi jäädä aloittamatta. Onneksi aika kultaa muistot.

Tänään haluan ahkeruuden sijaan kirjoittaa kuitenkin toisesta tärkeästä aiheesta: sen hyväksymisestä, mikä on kirjoittajan vallassa, ja mikä ei.

Kun kirjoittaja työskentelee kotona, hän on yksin ainutlaatuinen. Mutta kun hän julkaisee, kentällä on monta muuta. Niin paljon muita kirjoittajia, jotka ovat tehneet kovasti töitä. Isolle suomalaiselle kustantamolle saatetaan tarjota tuhat uutta käsikirjoitusta vuodessa. Näistä noin 99 prosenttia hylätään.

Kotona työskennellessään kirjoittaja tuntee jossain vaiheessa olevansa valmis, tai sitten hän ei enää keksi, mitä käsikirjoitukselle tekisi. Hän lähettää sen maailmalle. Harvempi osaa tässä vaiheessa kysyä itseltään, onko hän valmis luovuttamaan kontrollin omasta luovasta prosessistaan toisaalle.

Kirjoittaja voi hallita ainoastaan sitä, miten hyvin hän tekee työnsä työhuoneen sisällä. Kun teksti on päässyt työhuoneen ulkopuolelle, kustantajalle harkittavaksi, hän ei voi vaikuttaa sen kohtaloon enää siinä vaiheessa mitenkään.

Tietysti hän voisi mennä kustantamoon esittämään perusteluita tekstin puolesta. Jos näin on joskus tehty, en usko sen päättyneen hyvin. Tekstin on pystyttävä puhumaan omasta puolestaan.

Katsoin Youtubesta opettavaisen videon. Siinä australialainen baletinopettaja kertoo, miksi hän lähti Lontoon Royal Balletista kolmen vuoden jälkeen. Hän kertoi tehneensä kovasti töitä, mutta jääneensä siitä huolimatta ilman ylennystä. Hän oli tanssinut solistitasoisia rooleja, silti hän joutui palaamaan aina uudelleen kuoroon. Tanssijoita oli niin paljon, ja kaikki olivat hyviä. Hän mietti, oliko valmis tässä vaiheessa uraansa siihen, että joku tekee päätökset hänen puolestaan. Vastaus oli: ei ollut. Hän palasi Australiaan ja perusti siellä oman yrityksen.

Teoksen julkaiseminen on osa luovaa prosessia, yhden ajatuksen viemistä loogiseen loppuunsa saakka ennen uuden aloittamista. Mutta kun lähetät tekstisi maailmalle, joudut samalla luopumaan kontrollista.

Kirjoittaja tarvitsee kolme ihoa. Paksun nahkan hylkäyksille ja torjunnalle. Herkän ja huokoisan ihon rakentavan palautteen kulkea läpi. Ja kirjoittamiseen vereslihan. Videon baletinopettaja muistutti, että taide on vain yksi osa-alue elämässä, mutta usein se tuntuu valtaavan kaiken muun. On kuitenkin paljon muutakin: perhe, läheiset, siviiliammatti jos sellainen on, tai vaihtoehtoja ainakin.

Neuvoni hylsyyn suhtautumiseen ei siis ole, että palaat piirustuspöydän ääreen ja teet ahkerasti työtä. Näin teet joka tapauksessa, jos olet kirjoittaja. Neuvoni on, että kysyt itseltäsi, mihin olet valmis.

Jos haluaa kirjoittaa, hylsyt eli hylkäyskirjeet ovat väistämättä osa ammattia. Niitä saavat myös julkaisseet ammattilaiset, jokainen projekti ei mene läpi. Hylsy pitää käsitellä myös henkisesti, pohtia sitä, miten käsikirjoitusta voisi parantaa ja sitä, onko se ajankohtaista. Ovatko kirjoittajan taidot tällä hetkellä sillä tasolla, että hän pystyy viemään hankeen parhaaseen mahdolliseen lopputulokseensa? Usein tarvitaan kovan työn lisäksi myös aikaa.

Jos käsistä on lähtenyt keskeneräinen teksti, kannattaa myös tarkistaa, ettei olisi käynyt niin että kirjoittaja haluaa päästä perille, mutta ei halua maksaa matkalipun hintaa.

Tekstin muokkaamisen ja viimeistelyn taito on välttämättömyys. Näissä voi jokainen harjaantua riippumatta ulkopuolisista tekijöistä kuten kustantajista. Editointia voi myös opiskella. Sanon aina kirjoittamisen opiskelijoille, että työpajat tai kurssit ovat keskeneräisen tekstin työstämistä varten suojatussa ympäristössä. Kurssit eivät ole kilpailuareenoita. Se, onko teksti julkaisukelpoinen, ratkeaa sitten luokkahuoneen ulkopuolella.

Ohjaajana en anna myöskään arvioita tekstin julkaisukelpoisuudesta, sillä siitä päättävät kustantajat itse. Kustantajilla on jokaisella oma visionsa. Tekstin kannalta ainoa ratkaisevat tekijä on, kohtaako sen kirjoittajan esteettinen maku kustannuspäällikön esteettisen maun, ja näkeekö kyseinen kustannuspäällikkö siinä potentiaalia.

Sitä on julkaisukelpoisuus, ei sen kummempaa.

Lopuksi: niille, jotka haluavat pitää koko taiteellisen prosessin hyppysissään alusta loppuun saakka, on vaihtoehtona omakustantaminen. Ennen kuin valintoja tekee, kannattaa tarkistaa omat odotuksensa ja tavoitteensa. Vain kirjoittaja itse voi vastata näihin kysymyksiin, kukaan ei voi vastata niihin hänen puolestaan.

Kirjoittaja on tamperelainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Kuva: Toni Neffling

Wednesday, March 7, 2018

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 4): elokuvat 26–30

30 päivää, 30 naisohjaajaa -haaste huipentuu tänään naistenpäivänä, ettekä varmaan usko kun sanon, että tämä ei ollut laskelmoitua! Vaan elokuva on yksinkertaisesti ollut pinnalla. #Metoosta on keskusteltu ja Oscarit on jaettu, ja vaikka palkintoja ei naisohjaajille nyt tippunut, niin olihan siellä naisehdokkaita joukossa, tältäkin listalta ihana Agnés Varda. Eilen alkoivat myös filkkarit Tampereella, eli sunnuntaihin saakka on Mansessa mahdollisuus nähdä lyhytelokuvaa laidasta laitaan.

Tässäpä tiivistetysti (flunssaisilla aivoilla) joitakin ajatuksia haasteen lopuksi:

Ennen haastetta en ollut oikeastaan katsonut elokuvia ohjauksen näkökulmasta. Totta kai minulla on ollut omat ohjaajasuosikkini, mutta noin tavallisesti olen valinnut elokuvat aiheen tai näyttelijöiden puolesta. Joskus (harvoin) olen tykännyt pohtia, miten elokuva on kirjoitettu, ja miten käsikirjoittajan ja ohjaajan valinnat eroavat toisistaan.

Jokainen tajuaa, että elokuvan tekeminen on ryhmätyötä, ja siihen tarvitaan todella monen ihmisen ammattitaitoa. Tällä listalla osa ohjaajista on taiteellisesta prosessista kokonaisvaltaisesti vastaavia auteur-ohjaajia, osa on palkattu tekemään duuni, osa on siltä väliltä. Mutta merkittävä osa listani naisohjaajista (22/30) on myös itse kirjoittanut elokuvansa (kreditoitu alkuperäiskäsikirjoituksen tai adaptaation laatijana yksin tai työryhmässä).

Haaste alkoi mielijohteesta ja lähti lapasesta nopeasti. Parhaimmillaan katsoin kolme elokuvaa päivässä, enempää en ehtinyt, kun arki kuitenkin pyörii normaalisti. Haaste sai yllättävää julkisuutta, kun Aamulehti huomioi sen tekemällä ison jutun Oscar-sunnuntaina.

Kiitos vielä erikseen kaikille, jotka kommentoivat päivityksiä ja suosittelivat elokuvia livenä, sähköpostilla, Facebookissa ja Twitterissä. Suosituksia tuli niin paljon, että sain niistä toiset kolmekymmentä ohjaajaa kasaan. Mitä haasteesta opin? En mitään, mutta tuli katsottua paljon elokuvia, se on tärkeintä.

26. Lynne Ramsay: Poikani Kevin (2011)

Poikani Kevin on murheellisen ajankohtainen elokuva amerikkalaisille ja listan toinen elokuva, jonka pääosassa on Tilda Swinton. Elokuva on vaikuttava siitä huolimatta, että Lionel Shriverin kirjaan ei ole paljon lisättävää. Swinton esittää äitiä, joka yrittää viidentoista vuoden ajan tulla toimeen esikoispoikansa kanssa. Teini-ikäistä Keviniä esittää taitava Ezra Miller. Elokuvan painostavaa tunnelmaa lisää se, että siinä ei käytetä taustamusiikkia juuri ollenkaan.

Lynne Ramsayn läpimurtoelokuva oli Ratcatcher (1999), joka kertoi teineistä 70-luvun Glasgowissa. Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan tulee jännityselokuva You Were Never Really Here.

Poikani Kevin IMDB:ssä

27. Nora Ephron: Julie & Julia

Olen nähnyt tämän elokuvan kolmesti, enkä vieläkään osaa täsmällisesti sanoa, miksi pidän siitä niin paljon. Elokuva kertoo kahdesta eri aikakautena elävästä naisesta, odotusten ja intohimon ristiriidasta ja ylipäätään rakkaudesta ruokaan.

Julie (Amy Adams) on kolmekymppinen call center -työntekijä, jonka entiset opiskelutoverit ovat tärkeileviä bisnesihmisiä ja joka iltaisin lohduttautuu kokkaamalla maukkaita luomuksia keittiössään itselleen ja aviomiehelleen. Julia Child (Meryl Streep) puolestaan on amerikkalainen keittiösuuruus, 40-luvulla diplomaattimiehensä kanssa Ranskassa asunut kotirouva, joka kirjautui Cordon bleu -kokkikouluun ja kirjoitti tovereidensa kanssa myöhemmin kirjan ranskalaisesta keittiöstä amerikkalaisille. Hänellä oli myös oma TV-ohjelma. 2000-luvun Julie ihailee Julia Childia ja päättää aloittaa blogihaasteen, jossa kokkaa vuoden aikana jokaisen Childin keittokirjan reseptin.

Elokuvassa naisten suhde ruokaan on vielä keskeisemmällä sijalla kuin naisten suhde miehiinsä, jota toki sitäkin romanttisessa komediassa käsitellään. Keskeistä elokuvassa on, että molemmat naiset ottavat perinteisesti kodin ja yksityisen piiriin kuuluvan asian kuten ruoanlaiton ja uudelleenmäärittelevät sen tekemällä siitä julkista toimintaa, jonka avulla he toteuttavat itseään ammatillisesti.

Nora Ephron oli romanttisen komedian tunnetuimpia ohjaajia Yhdysvalloissa. Hänen elokuviaan ovat Julie&Julian lisäksi Uneton Seattlessa (1993) ja Sinulle on postia (1998). Ephron kuoli leukemiaan vuonna 2012.

Julie&Julia IMDB:ssä

28. Susanne Bier: Kosto (2010)

Listan toinen tanskalaisohjaaja! Elokuva tapahtuu osin Tanskassa sekä pieneltä osin nimettömällä pakolaisleirillä Afrikassa. Christian ja Elias ovat 12-vuotiaita ja käyvät samaa koulua. Eliaksen isä on ruotsalainen lääkäri, joka työskentelee Afrikassa. Eliasta kiusataan ruotsalaisuuden vuoksi, mutta luokan uusi poika Christian nousee puolustamaan häntä. Eliaksen isä vannoo väkivallattomuuden nimeen, mutta äitinsä vastikään syövälle menettänyt Christian on todennut, että oma turva paras turva.

”Kosto” käsittelee sitä, miten hyvää tarkoittavat aikuiset saavat usein pahaa aikaan, ja miten aikuisten tappeluissa ja sodissa lapsi vetää aina lyhimmän korren. Elokuva sisältää ahdistavia teemoja ja siinä näytetään brutaalin väkivallan seurauksia. Ohjaaja Susanne Bier tunnetaan myös TV-sarjasta Yövahti.

Elokuva voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 2011.

Kosto IMDB:ssä

29. Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa (2012)

Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -elokuvista tunnettu Julie Delpy on paitsi näyttelijä, myös käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka näyttelee myös omissa elokuvissaan. Delpy on tehnyt useammankin tällaisen komedian, haastetta varten katsoin uudelleen elokuvan 2 päivää Pariisissa. Siinä Delpyn esittämä ranskatar Marion ja hänen amerikkalainen poikaystävänsä (Adam Goldberg) viettävät kaksi päivää Pariisissa, ja siinäkin on kaksi päivää amerikkalaiselle liikaa. Tyttöystävä flirttailee kaikkien kanssa ja joka kulman takaa tuntuu ilmaantuvan Marionin ex-poikaystäviä.

Osa elokuvan komediasta on helppoja vitsejä kulttuurieroilla, kuten sillä miten ranskalainen isä valmistaa ruokaa nyljetystä jäniksestä ja perhe puhuu seksistä ruokapöydässä. Mutta monet improvisoidut keskustelut ovat oikeasti älykkäitä ja hauskoja, ja näyttelijät ovat erinomaisia. Elokuvan Marionin tarinalle on tehty jatko-osa 2 päivää New Yorkissa, jossa kohellusta on vielä vähän enemmän. Delpyn komedioista kannattaa katsoa lisäksi ainakin Skylab (2011).

2 päivää Pariisissa IMDB:ssä

30. Heidi Köngäs: Liian paksu perhoseksi (1998)

Televisiolle kuvattu Liian paksu perhoseksi perustuu Sisko Istanmäen romaaniin. Nuori Kaarina Hazard esittää Kaisua, joka muuttaa Pohjanmaalle työskennelläkseen kyläkaupassa 60-luvulla. Rakennemuutos on käynnissä, osa asiakkaista kulkee vielä hevoskärrillä, muuttovirta käy Ruotsin suuntaan. Isännät juovat kaljaa kaupan rappusilla, liikkeessä kuullaan kylän uutiset ja juorut. Pian kauppa-apulaisen ja kauppiaan (Mika Nuojua) suhde syvenee, mutta millainen on miniän rooli ja asema pohjalaisessa kauppiasperheessä?

Elokuvasta pitävät kaikki, jotka ovat asuneet suomalaisella pikkupaikkakunnalla tai joskus käyneet sellaisella. Tove Idströmin käsikirjoituksessa ei ole mitään turhaa. Pääosanesittäjät (Hazard, Nuojua ja anoppi Liisamaija Laaksonen) sopivat hyvin rooleihinsa. Liian paksu perhoseksi oli käsittämättömän suosittu, kun se tuli aikanaan televisiosta, Areenastakin sitä on katsottu yli 100 000 kertaa. Eikä ihme, ihan tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Elokuvalle myönnettiin Prix Europa -palkinto 1998.

Liian paksu perhoseksi IMDB:ssä

Bubbling under: 30 naisohjaajaa lisää

Romantiikkaa ja huumoria:
Penny Marshall: Big - isoksi yhdessä yössä
Penelope Spheres: Wayne’s World
Leslye Headland: Barchelorette
Catherine Hardwick: Twilight
Zoe R. Cassavetes: Broken English
Nancy Meyers: Holiday

Indie & art house:
Gia Coppola: Palo Alto
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)
Marielle Heller: The Diary of a Teenage Girl
Greta Gerwig: Lady Bird (2017)

Historiaa:
Leni Riefenstahl: Tahdon riemuvoitto
Yuliya Solntseva: Chronicle of Flaming Years
Margarethe von Trotta: Hannah Arendt
Sarah Gavron: Suffragette

Jännitystä ja toimintaa:
Ida Lupino: Varo vapaamatkustajia
Elaine May: Mikey & Nicky
Mimi Leder: Deep Impact (1998)
Mary Harron: American Psycho

Elokuvia maailmalta:
Naoko Ogigami: Ruokala Lokki
Gurinder Chadha: Parempi kuin Beckham
Mira Nair: Monsuunihäät
Haifaa Al Mansour: Vihreä polkupyörä

Kotimaisia:
Ansa Ikonen: Nainen on valttia
Katariina Lillqvist: Uralin perhonen
Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä
Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Marja Pyykkö: Yösyöttö
Saara Cantell: Onneli ja Anneli
Zaida Bergroth: Miami

Friday, March 2, 2018

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 3): elokuvat 21–25

"Without the benefit of Google, ask anybody to name more than five female filmmakers that have made more than three films. It’s shockingly hard." Ohjaaja Leslye Headland (mm. Barchelorette) NYT 20.11.2015

Naisia on elokuva-alalla paljon, myös ohjaajina, ja he ohjaavat kaikenlaisia elokuvia. Tämän näköinen on tilanne, kun olen edennyt haasteeni päivään numero 25. Olen saanut matkan varrella niin paljon ehdotuksia ohjaajista ja elokuvista, että niistä saisin kokoon toiset kolmekymmentä, ja enemmänkin.

Hollywoodissa naisohjaajia sen sijaan on vähän. Kuten lainatusta New York Timesin jutusta käy ilmi, University of South Californian tutkimuksessa selvitettiin 100:n eniten tuottaneen leffan ohjaajien sukupuolijakauma vuosina 2013-2014. Naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Näyttelijä Helen Hunt on sanonut, että tilanne on itse asiassa huonompi kuin kymmenen vuotta sitten: numerot ovat tulleet alaspäin.

Suomessa HS kirjoitti puolestaan perjantaina 2.3. elokuvien saamasta tuotantotuesta ja ohjaajien sukupuolijakaumasta. Suhdeluvut ovat paremmat kuin Amerikassa, miesten ohjaamat elokuvat saivat noin 64 prosenttia, naisten ohjaamat elokuvat 36 prosenttia tukirahoista. Sen sijaan naisten ohjaamat elokuvat saivat noin 100 000 euroa enemmän kehittämistukea.

Bloggauksen lopussa on linkki aiheesta julkaistuihin tutkimuksiin Suomessa ja Yhdysvalloissa. Nyt kuitenkin elokuviin 21–25!

21. Amy Heckerling: Clueless (1995)

Tämä elokuva oli aikuisena vielä hauskempi kuin penskana. Syy: en 14-vuotiaana tajunnut, että siinä pilkattiin sukupolveani ja 90-luvun nuorisokulttuureja, mukaan lukien ns. ”vaihtoehtoinen” kulttuuri. Clueless perustuu Jane Austenin klassikkoon ”Emma” ja onkin ohjaajansa Amy Heckerlingin nokkelasti käsikirjoittama mukaelma tarinasta, jossa hyvää tarkoittava keskenkasvuinen etuoikeutettu nainen sotkee lähipiirinsä elämän sekaantumalla heidän asioihinsa.

Alicia Silverstone nousi pinnalle Aerosmithin musiikkivideon Crazy ansiosta ja teki lopullisen läpimurtonsa tämän elokuvan pääosassa Cher-tyttönä. Cher on tyhmä kuin saapas, mutta aika murunen, samoin hänen kaverinsa Di. Brittany Murphy on valloittava nuori komedienne tässä elokuvassa, traagista, että hän kuoli nuorena. Hyväntuulinen elokuva loppuu tietysti häihin. Erityismaininta hillittömästi liioitellusta 90-luvun nuorisomuodista. Myös: ysärihittejä soundtrackilla!

Clueless IMDB:ssä

22. Agnès Varda: Les Plages D’Agnés (2006)

Agnès Varda on ranskalais-belgialainen ohjaaja ja valokuvaaja, joka nousi pinnalle uuden aallon elokuvan myötä 50-60-luvulla. Hänellä ja aviomiehellään Jacques Demylla oli oma tuotantoyhtiö, jonka kautta he tuottivat omat elokuvansa. Varda käytti myös lapsiaan usein näyttelijöinä elokuvissaan.

En jaksanut katsoa uudelleen Cléo viidestä seitsemään tätä haastetta varten(1962), mutta katsoin tämän sympaattisen omaelämäkerrallisen dokumentin Les Plages D’Agnés (Agnèsin rannat). Elokuvassa käydään läpi Vardan uran ja elämän kohokohtia ja vieraillaan hänelle tärkeillä paikoilla. Agnès Varda tekee 89-vuotiaana edelleen elokuvia ja nyt tammikuussa hän sai Yhdysvaltojen elokuva-akatemian elämäntyöpalkinnon. Hänen dokumenttinsa Kasvot, kylät (2017) on myös Oscar-ehdokkaana tänä vuonna.

Les Plages D'Agnés IMDB:ssä

23. Dee Rees: Mudbound (2017)

Mudbound perustuu Hillary Jordanin samannimiseen kirjaan. Ollaan syvällä Etelässä toisen maailmansodan aikoihin, syrjäisellä maatilalla. Elokuvassa seurataan kahden perheen, isäntäperheen McAllanin ja vuokralaisperheen Jacksonin vaiheita. Molemmista perheistä ”ylimääräinen” poika lähetetään sotaan, ja kummankin perheen poika palaa takaisin muuttuneena. Sivuosassa vilahtaa myös valkoihoinen ryysyköyhälistöperhe.

Mississipissä kohdataan kovaa työtä, syrjintää ja raakaa rasismia, mutta myös luonnon kauneutta ja yllättävää solidaarisuutta ihmisten välillä. Kaikki ovat koko ajan yltä päältä kurassa, niin mustat kuin valkoisetkin. Ankeista aiheista huolimatta kuvat ovat todella näyttäviä. Elokuva sisältää ahdistavia teemoja ja veristä väkivaltaa.

Elokuvan voi katsoa Netflixissä. Kuvaaja Rachel Morrison sai elokuvasta ensimmäisenä naisena parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, siis ikinä. Ja nyt on vuosi 2018. Myös Mary J. Blige on ehdolla paitsi parhaasta naissivuosasta, myös parhaasta alkuperäislaulusta.

Mudbound IMDB:ssä

24. Hannaleena Hauru: Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Vuorossa on ohjaajansa esikoispitkä! Hannaleena Hauru on ohjannut aikaisemmin lyhytelokuvia sekä TV-sarjan jaksoja. Elokuvassa nuoret rakkauden anarkistit tekevät iskuja rakkauden keinotekoisia ilmenemismuotoja, kuten kaupallisia kesähäitä vastaan. Elokuvan maailma on vahvasti maagisrealistinen, pojat ovat jääkiekkoilijoita, tytöt geishakoululaisia ja aikuiset kujalla. Varsinkin alkupuolella vauhtia riittää.

Nuoret pääosanesittäjät ovat hyvin sympaattisia. Elokuvassa on kiinnostavia ideoita ja hauskaa kerrontaa ja se on ammattimaisesti kuvattu, mutta onhan se toki kotikutoinen verrattuna listan muihin elokuviin. Suosittelen elokuvaa varsinkin teini-ikäisille katsojille.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset IMDB:ssä

25. Claire Denis: Beau Travail (1999)

Elokuva perustuu Herman Melvillen pienoisromaaniin Billy Boyd, mutta tarina on siirretty toiseen aikaan ja paikkaan. Kehyskertomuksessa kersantti muistelee aikaansa Djiboutissa, Afrikan sarvessa. Muukalaislegioonalaiset kouluttautuvat, silittävät, seisovat vartiossa ja käyvät bordellissa. Eräänä päivänä kasarmille saapuu uusi nuorukainen, jonka kersantti ottaa silmätikukseen. Alkaa mustasukkaisuuden ja simputuksen kierre.

Elokuvassa vuorottelevat realistinen ja runollinen kerronta, jossa tehokeinona ovat äärimmäisen estetisoidut tanssilliset koulutuskohtaukset. Elokuva sisältää Benjamin Brittenin tunnelmallista musiikkia ja puolialastomia lihaksikkaita miehiä.

Beau Travail IMDB:ssä

Tilastoja elokuvantekijöistä netissä:

Naisohjaajat kotimaisessa elokuvateollisuudessa

Inclusion in the Director’s Chair

Monday, February 26, 2018

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 2): elokuvat 16—20

Elokuvaputki jatkuu! Pari sanaa saatavuudesta: olen katsonut osan suoratoistopalveluista, osa löytyi kotoa. Yksi on tullut juuri televisiosta ja yhden katsoin ensi-illassa teatterissa, mutta suurin osa elokuvista on lainattu kirjastosta.

16. Marguerite Duras: India Song (1975)

Ranskalainen Marguerite Duras on tietysti paremmin tunnettu kirjailijana kuin ohjaajana tai käsikirjoittajana, mutta kuuluu yhtä kaikki tälle listalle.

Duras’n kirjoista oli jo vuonna 1958 filmattu Un barrage contre le Pacifique (ohj. Réne Clément). Elokuva oli Duras’lle niin suuri pettymys, että hän ei enää koskaan myynyt teostensa elokuvaoikeuksia vaan filmasi ne itse. Että sillä tavalla. Elokuva India Song perustuu Duras’n teokseen Varakonsuli ja siitä saa ehkä eniten irti, jos on lukenut kirjan. Marguerite Duras oli niin iso hahmo Ranskan kulttuurielämässä, että hän sai tehdä melkeinpä mitä vain, vaikkapa filmata Kalkuttaan sijoittuvan tarinan Versaillesissa Trianonin palatsissa.

Elokuvassa esiintyvät Duras’n kirjojen toistuvat hahmot Anne-Marie Stretter (Anna Maria Guardi) ja Michael Richardson. Anne-Marie on päätynyt suurlähettilään vaimoksi Intiaan, jossa muutama valkoinen aristokraatti pitelee yllä siirtomaavallan rippeitä. Uudet länsimaalaiset sekoavat ja alkoholisoituvat kohdatessaan kuumuuden, köyhyyden ja kaaoksen. Kokeneemmat siirtomaahallinnon edustajat sanovat vain, että nämä eivät ole ”tottuneet Intiaan”.

India Songin tyylikeinona on hitaus ja kerronta perustuu sille, että kauheita asioita tapahtuu, mutta mitään ei näytetä suoraan. Elokuva koostuu hitaista kamera-ajoista ja voice over -kerronnasta. Marguerite Duras’in teoksissa on oma, tunnistettava maailmansa, joka vaatii hieman syventymistä, että siihen pääsee sisälle. Toisin sanoen, elokuva kannattaa katsoa jonakin unettomana yönä.

Durasin käsikirjoittama Hiroshima, rakastettuni (1959, ohj. Alan Resnais) on myös erittäin hieno teos.

India Song IMDB:ssä

17. Lone Scherfig: An Education (2009)

Kas niin, kuinkahan monta elokuvaa tällä listalla on jo sellaista, joka kertoo nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteesta. Ehkä nuorilla miehillä ei ole ollut älykkäille naisille ns. annettavaa. Tässä on taas yksi sellainen.

Elokuva perustuu toimittaja Lynn Barberin muistelmiin ja sen on käsikirjoittanut Nick Hornby (mm. High Fidelity -romaani). Ollaan 1960-luvun Lontoossa. Alemman keskiluokan kasvatti Jenny (Carey Mulligan) haaveilee Oxfordin yliopistosta, kunnes tapaa naapurustossa vanhemman playboyn Davidin (Peter Sarsgaad). Johan lakkaa latina kiinnostamasta, kun pääsee klassisen musiikin konsertteihin ja taidenäyttelyihin ilmankin.

Lone Scherfig on tanskalainen ohjaaja, jolta on ollut An Educationin jälkeen Suomessa levityksessä muun muassa David Nichollsin kirjaan perustuva elokuva Sinä päivänä (2011). Siinäkin on nostalgista ajankuvaa ja työläistaustainen älykkötyttö sekä varakkaan perheen hulttiopoika. Englantilaiset ovat erikoistuneet tällaisiin tarinoihin sekä kirjallisiin elokuviin, miksipä eivät tanskalaiset ohjaisi niitä heille.

An Education IMDB:ssä

18. Auli Mantila: Neitoperho (1997)

Tämä psykoottisen nuoren naisen roadtrip tuli sopivasti telkkarista tällä viikolla. En nähnyt Auli Mantilan Neitoperhoa ysärillä, mutta moneen kaveriini se teki erittäin suuren vaikutuksen, samoin Mantilan myöhempi elokuva Pelon maantiede (josta en niin välittänyt, en täysin ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli kirjan kanssa).

Päähenkilön Eevin toimintaa ei selitellä eikä tarjota helppoja vastauksia. Leea Klemola tekee uskottavan roolin psykoottisena Eevinä. Myös Elina Hurme, joka nähtiin tällä listalla jo Tulennielijän aikuisena Irenenä, on tosi hyvä isosisko Amin roolissa. Muissa rooleissa nähdään mm. Rea Mauranen ja Tanjalotta Räikkä. Suomalainen (mielen)maisema on 90-luvulla nuoruutensa viettäneelle hyvin tuttu.

Elokuvan voi katsoa Yle Areenassa täällä

19. Julie Taymor: Frida (2002)

Katsoin nyt vasta ensimmäistä kertaa, oikein yllätyin. Oli hyvä elokuva. Salma Hayek esittää Frida Kahloa, joka kulkee kivistä tietä taiteilijana ja taiteilija Diego Riveran aviovaimona. Värikylläinen ja elämäniloinen elokuva, jossa on paljon taidetta, hauskanpitoa ja ryyppäämistä. Pääparin kemia toimii hyvin. Katsoja uskoo mielellään, että tässä on kaksi henkilöä, jotka ovat parhaat ystävät keskenään. Vaikka avioliitto ei sitten toimisikaan. Alfred Molina Diego Riverana on myös tosi hyvä.

Salma Hayek (myös yksi elokuvan tuottajista) on julkaissut The New York Timesissa pitkän kirjoituksen, jossa hän kertoo, miten joutui käymään pitkän ja katkeran kamppailun Harvey Weinsteinin kanssa saadakseen tehdä sellaisen elokuvan kuin halusi. Artikkeli on lukemisen arvoinen, se löytyy täältä: https://www.nytimes.com/interactive/2017/12/13/opinion/contributors/salma-hayek-harvey-weinstein.html.

Julie Taymor on tehnyt Fridan jälkeen vain kaksi pitkää fiktioelokuvaa, on vissiin keskittynyt teatteriin, jossa hän ohjasi enemmän alunperinkin.

Frida IMDB:ssä

(20/30) Sofia Coppola: Lost in Translation (2003)

Tässäkin elokuvassa länsimaalaiset menevät Aasiaan kokemaan vieraantumisen tunteita. Nuori Charlotte (Scarlett Johansson) on äskettäin mennyt naimisiin valokuvaajan kanssa. Heppu käyttää hiusmuotoilutuotteita ja välittää vain urastaan, kun taas nainen tylsistyy loistohotellissa Tokiossa. Samassa hotellissa majoittuu vähän väsähtänyt elokuvatähti (Bill Murray), joka kuvaa Japanissa viskimainosta. Vähitellen kaksikko tutustuu. Kuin huomaamatta päähenkilöt auttavat toisiaan löytämään paikkansa uudessa elämänvaiheessa.

Näistä aineksista Sofia Coppola saa aikaan kiinnostavan ja puoleensavetävän elokuvan. Elokuvan musiikki ja tunnelma ovat kestäneet aikaa hyvin. Charlotten rooli elokuvassa toimi myös Scarlett Johanssonin läpimurtona. Sofia Coppola ihastutti ennen Lost in Translationia ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Virgin Suicides.

Lost in Translation IMDB:ssä

Wednesday, February 21, 2018

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 1)

Olen viime aikoina katsonut paljon elokuvia. Asetin nimittäin itselleni haasteen.

Facebook-uutisvirtani on #metoo-kampanjan ansiosta ollut täynnä kauhistelua siitä, miten hirveitä ihmisiä jotkut vanhat ohjaajagubbet ovat (tai ovat olleet) ja miten heidän elokuviaan ei voi enää katsoa. Uhosin jossain, että voisimme siirtyä nostamaan esiin muita tekijöitä, vaikka sitten niitä naisohjaajia, sen sijaan että nostetaan aina kymmenen vuoden välein uusi metakka Roman Polanskista tai Woody Allenista. Kuka tahansa pystyy jakamaan "Roman Polanski lapsenraiskaaja" -jutun Facebook-seinällään, mutta harvempi osaa luetella viittä naisohjaajaa, joka olisi tehnyt enemmän kuin kolme elokuvaa.

Heitäkin on, ja he tekevät koko ajan lisää elokuvia.

Päätin päivittää Facebook-seinälleni kolmenkymmenen päivän aikana joka päivä jostakin naisohjaajan elokuvasta. Listalla on elokuvia eri vuosikymmeniltä, on klassikkoja ja viihdepläjäyksiä, Hollywoodia ja eurooppalaista elokuvaa, sekalaisessa järjestyksessä. Varsinkin listan alkupää painottuu uudempiin elokuviin, koska ne olen saanut nopeammin käsiini. Kaverini Facebookissa kommentoivat ahkerasti, mikä oli mukavaa. Panen elokuvaesittelyt myös tänne blogiin, niin muutkin voivat nähdä ne.

Alun perin ainoa kriteeri oli, että ohjaaja on nainen, ja se että joka 6. nimi on kotimainen tekijä. Näin listan puolivälissä kriteerit ovat vähän tarkentuneet: elokuvien pitäisi olla sellaisia, että ne ovat olleet Suomessa levityksessä jossain muodossa, ja elokuvan pitää olla ammattilaisten tekemä (amatöörinäyttelijöitä saa olla). Lähes kaikki on eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista elokuvaa (esim. Intiassa ja Japanissa on omat elokuvaperinteensä, joihin en puutu).

Jos on kumma, jos ei ala löytyä muuta katsottavaa kuin Manhattan.

En usko boikotteihin taiteessa, tuntuu, että niiden vaatijat eivät ole kiinnostuneita elokuvista. Mutta "positiiviseen boikottiin" tai suosimiseen uskon. Toistan vielä, että elokuvat eivät ole missään järjestyksessä, niiden ei ole tarkoitus olla ”lajivalioita” eivätkä edusta edes välttämättä omaa (sinänsä pistämätöntä) elokuvamakuani. Ainoa tarkoitus on muistuttaa, että naisia on elokuva-alalla, myös ohjaajina, ja paljon.

Minusta #metoo on suunnilleen parasta ikinä ja elokuvataiteelle loistava tilaisuus tuulettaa kaanonia. Unelmoin maailmasta, jossa minun ei tarvitse katsoa yhtään Lars von Trierin elokuvaa eikä selitellä, miksi en pidä niistä. Tosiasiassa yksikään ohjaaja milloinkaan ei ole tehnyt täysin ohittamatonta elokuvaa, jonka kaikkien olisi pitänyt nähdä.

Elokuvat 1–15

1. Ildikó Enyed: Kosketuksissa (2017)

Ajatuksia herättävä unkarilainen elokuva kahdesta teurastamon työntekijästä, jotka huomaavat näkevänsä öisin yhteistä unta. Hyvin symbolinen elokuva, osa symboliikasta meni minulta ohi, mutta unkarilainen yleisö on tottuneempi katsomaan tuollaista kerrontaa, jossa kaikki ei ole sitä miltä päällepäin näyttää. Rakkaustarina teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Elokuvaa ei voi suositella varauksitta ihan kaikille, siinä on sisältöä, joka ei sovi herkille katsojille. Kun olin katsomassa tämän tammikuussa, kaksi ihmistä lähti kesken näytöksen pois.

Elokuva voitti Berliinin filmifestivaalin pääpalkinnon Kultaisen karhun.

http://www.imdb.com/title/tt5607714/?ref_=nv_sr_1

2. Anne Fontaine: Viattomat (2016)

Toinen maailmansota on päättynyt, Neuvostoliitto on miehittänyt Puolan. Punainen risti pelastaa liittoutuneiden sotilaita sairaalassa. Naislääkäri saa läheisestä nunnaluostarista avunpyynnön: sodan jalkoihin jääneistä nunnista ja noviiseista iso joukko on raskaana. Agata Kulesza, joka oli aivan loistava Ida-elokuvassa (2013), tekee hyytävän roolin luostarin abbedissana.

Anne Fontainen edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Coco ennen Chanelia (2009).

http://www.imdb.com/title/tt4370784/?ref_=nv_sr_1

3. Gillian Armstrong: Pikku naisia (1994)

Tämä elokuva on sieltä listan kaupallisemmasta päästä, klassikkofilmi ysäriltä. Elokuva perustuu Louisa Mary Alcottin tyttökirjaklassikkon Pikku naisia. Se on täynnä aikansa kovimpia tähtinäyttelijöitä, mm. suloinen Kirsten Dunst perheen nuorimpana tyttärenä Amyna.

Eletään sisällissodan vuosia. Keskiluokkainen perhe on pudonnut sosiaalisesta asemastaan ja äiti yrittää tulla toimeen neljän tyttärensä kanssa miten parhaiten taitaa. Isä on sodassa. Tyttöjen - Megin, Jon, Bethin ja Amyn - aseman tekee ongelmalliseksi se, että ”hyvän perheen” köyhille tyttärille on hyvin vähän vaihtoehtoja ammatin tai kutsumuksen suhteen. Sitten kitkutellaan kotiopettajina ja seuraneiteinä ja lähetellään novelleja lukemistolehtiin.

Kirjallista elokuvaa vaivaa ajoittain jäykkä dialogi, johon on ahdettu mahdollisimman paljon asiaa. Ohjauksesta tekee kuitenkin viehättävän se, että kaikki elokuvan henkilöt tekevät koko ajan jotakin käsillään: ompelevat, viikkaavat, pakkaavat, soittavat, kirjoittavat, leipovat, laittavat ruokaa jne. Katsokaa vaikka. Epookki on rakennettu huolella ja säästelemättä.

Elokuva oli ehdolla kolmen Oscar-palkinnon saajaksi, mm. parhaan naispääosan palkinnolle, eli Winona Ryder.

http://www.imdb.com/title/tt0110367/?ref_=nv_sr_1

4. Kathryn Bigelov: The Hurt Locker (2008)

Sotaelokuva, kertoo amerikkalaisesta pomminpurkuryhmästä Irakissa. Alkaa toiminnalla ja jännitys on hyvin rakennettu alusta loppuun saakka. Jeremy Renner on tässä pääosassa sekopäisenä pomminpurkajana, tunnetaan nyttemmin supersankari Hawkeyena.

Sotaelokuvissa on usein melskettä ja pauhaavaa musiikkia, mutta tämä sota on hiljainen. Bagdadin autioilla kaduilla on hiljaista, sotilaidenkaan ei parane metelöidä kun tunkeutuvat rakennuksiin tai väijyvät tarkka-ampujaa aavikolla. En osaa sanoa, onko tämä nyt sitten ”erilainen” sotaelokuva, mutta ainakin päähenkilö tuntuu psykologisesti uskottavalta.

Elokuva voitti kuusi Oscar-palkintoa, muun muassa parhaan elokuvan, -ohjauksen ja -käsikirjoituksen palkinnot. Kathryn Bigelov on toistaiseksi ainoa naisohjaaja, jolle tämä kunnia on myönnetty, ehkä nyt kymmenen vuotta myöhemmin olisi jälleen naisehdokkaan (Greta Gerwig) vuoro?

http://www.imdb.com/title/tt0887912/?ref_=nv_sr_1

5. Jane Campion: Piano (1993)

Tässä elokuvassa kaikki osui kohdalleen. Kuvaaja, käsikirjoitus, näyttelijävalinnat, musiikki, ohjaus. Nuoruuden lempielokuvia, joka oli ilo katsoa taas pitkän ajan jälkeen. Jane Campion ei saanut Oscaria ohjauksesta, mutta käsikirjoituksesta kyllä, samoin Holly Hunter ja Anna Paquin pää- ja sivuosista.

Jane Campion on uusiseelantilainen ohjaaja, jonka edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Keats-elokuva Yön kirkas tähti (2009). Pidin kyllä siitäkin. Piano voitti ensimmäisenä naisen ohjaamana elokuvana Cannesin elokuvajuhlien tärkeimmän palkinnon Kultaisen palmun.

http://www.imdb.com/title/tt0107822/?ref_=nv_sr_1

6. Selma Vilhunen: Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012)

En ehtinyt katsoa tätä haastetta varten Tyttö nimeltä Varpua (2016), mutta tämän lyhytelokuvan ehdin katsoa. Selma Vilhunen on ainoa suomalainen naisohjaaja, joka on ollut Oscar-ehdokkaana. Tunnetaan myös dokumentista Hobbyhorse revolution (2017). Plus: Meillä on kotona täsmälleen tuon näköistä.

http://www.imdb.com/title/tt2256646/?ref_=nm_flmg_dr_8

7. Ava DuVernay: 13. lisäys (2016)

Dokumenttielokuva käsittelee Yhdysvaltain vankilabisnestä ja mustaihoisten miesten kriminalisointia eri vuosikymmeninä. Yhdysvalloissa on suhteessa enemmän väestöä vankilassa kuin missään muussa maailman maassa. Vangit menettävät myös osin kansalaisoikeutensa, kuten äänioikeuden. Dokumentti pureutuu järjestelmän syihin, jotka ulottuvat sisällissotaan saakka. Nimi 13. lisäys viittaa Yhdysvaltain perustuslakiin, jossa todetaan kaikkien kansalaisten olevan vapaita, paitsi jos heidät on tuomittu rikoksesta. Usein tuomitsemisen (tai oikeastaan ilman tuomiota vangitsemisen) syyksi riittää ihonväri.

Ohjaaja tunnetaan myös historiallisesta elokuvasta Selma (2014). 13. lisäys pyörii parhaillaan Netlflixissä.

http://www.imdb.com/title/tt5895028/

8. Agnieszka Holland: Europa Europa (1990)

Elokuva on tositapahtumiin perustuva veijaritarina Samuel-pojasta, joka syntyy juutalaiseen perheeseen. Hän joutuu toisen maailmansodan melskeissä puolalaiseen orpokotiin ja kasvaa kunnon komsomol-nuoreksi, sitten Hitler-Stalin-paktin purkautuessa olosuhteiden pakosta Saksan Wehrmachtiin. Samuel ei todellakaan ole mikään oman elämänsä sankari, vaan veijaritarinan sääntöjen mukaisesti tilanteet muuttuvat uskomattoman sattuman johdosta kerta toisensa jälkeen. Uskomattomin sattuma vie hänet, juutalaispojan, Hitler Jugendin eliittikoulun oppilaaksi. Raskaasta aiheestaan huolimatta elokuva ei ole erityisen synkkä, vaan ilon pilkahduksiakin löytyy, jopa romanttiikkaa (intohimon kohteena nuori Julie Delpy).

Europa Europa voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globen vuonna 1992.

http://www.imdb.com/title/tt0099776/

9. Patty Jenkins: Wonder Woman (2017)

Marvel-universumiin sijoittuvat supersankarileffat ovat olleet viime vuosien suurimpia kassamagneetteja. Niitä on jopa sanottu elokuvateollisuuden pelastukseksi, koska ne ovat houkutelleet katsojat takaisin elokuvasaleihin Netflixin ja pienen ruudun ääreltä. Patty Jenkins ohjasi puolestaan tämän DC:n supersankarihahmoon perustuvan elokuvan, joka kertoo siitä, miten amatsoniprinsessa Dianasta tuli supersankari Ihmenainen. Elokuvassa on ei-ehkä-yllättäen sarjakuvamaista toimintaa ja kauniita päähenkilöitä.

http://www.imdb.com/title/tt0451279/?ref_=nv_sr_1

10. Chris Buck ja Jennifer Lee: Frozen – Huurteinen seikkailu (2013)

Vuorossa on animaatio! Frozen on epäilemättä kulttuurisesti viime vuosien vaikutusvaltaisimpia elokuvia. En tiedä, aavistiko Disney alunperin osuneensa kultasuoneen, kun se julkaisi Lumikuningatar-mukaelmansa vuonna 2013. Olkoonkin, että Disney tätä nykyä on enemmän erilaisten lisenssien hallinnointiin keskittyvä yhtiö kuin elokuvastudio. Elokuva voitti kaksi Oscaria ja sai päiväkotien lapset pukeutumaan Elsaksi jokaisessa mahdollisessa tilanteessa vuosiksi eteenpäin.

Noin tarinan puolesta Frozen on lopulta aika sekava, sisarusrakkaudesta on kysymys ja miehistä lähinnä mahdollistajina tai vastustajina. Ensimmäinen näytös on timmimpää tavaraa kuin loput ja laulutkin ovat parempia. Elokuvan päähenkilö on virallisesti pikkusisko Anna, mutta pikkutyttöjen idoli on tietysti Elsa, jolla on supervoimia. Ehkä tämä on elokuvan suosion salaisuus, yhden Disney-prinsessan sijaan heitä on kaksi.

En itse asiassa ymmärrä, miksi juuri tämä elokuva on niin suosittu. Toiminnallisia sankarittaria on Disneyllä ollut ennen tätäkin, esimerkiksi elokuvassa Tangled – Kaksin karkuteillä. Mutta Frozen on tuottanut maailmanlaajuisesti yli miljardi dollaria ja sen arvellaan olevan kaikkien aikojen 10. eniten lipputuloja tuonut elokuva. Jennifer Lee vastasi myös elokuvan käsikirjoituksesta. Hän on kertonut ihailleensa nuorempana film noir -elokuvien sankarittaria, sillä näissä elokuvissa naispäähenkilön oli lupa olla monimutkainen ja hieman paha.

http://www.imdb.com/title/tt2294629/?ref_=nv_sr_1

11. Tom Tykwer, Lana Wachowski, Lilly Wachowski (nimellä Andy Wachowski): Pilvikartasto (2012)

Tämä filmi floppasi teattereissa, mutta pidin tästä. Katsoin tämän vasta nyt. Tykkäsin, miten eri tarinalinjat vaihtelivat eri aikoina ja lomittuvat yhteen. Näyttelijät olivat hyviä ja vähän erilaisissa rooleissa kuin yleensä. Romanttinenkin tämä oli. Iski myös halu lukea David Mitchellin kirjoja.

Wachowskin sisarukset tunnetaan mm. Matrix-elokuvista.

http://www.imdb.com/title/tt1371111/?ref_=nv_sr_1

12. Pirjo Honkasalo: Tulennielijä (1998)

Näin tämän elokuvan tuoreeltaan ysärillä, pidin siitä silloin ja pidin siitä nyt, kun katsoin uudestaan. Elokuva on varsinainen perheyritys, käsikirjoitus on Pirkko Saision ja nuorena Irenena esiintyy Elsa Saisio. Elokuvassa on mustavalkoisena kuvattu kehyskertomus, jossa entinen sirkustaiteilija kulkee Kallion kaduilla. Varsinaisessa kertomuksessa kaksostytöt Irina ja Helena kulkevat pitkän tien orpokodista sirkuksen kautta omaan minuuteen. Vaikuttavin henkilöhahmo on kuitenkin Tiina Weckströmin esittämä äiti.

Elokuvassa kiinnitti huomiota voimakkaasti käytetty musiikki, joka on Richard Einhornin käsialaa.

http://www.imdb.com/title/tt0120872/?ref_=nv_sr_1

13. Sally Potter: Orlando (1992)

Upeasti puvustettu ja lavastettu elokuva, jossa englantilainen Orlando-nuorukainen saa kuningatar Elisabeth I:lta tehtävän: älä koskaan vanhene. Orlando tottelee, elää neljäsataa vuotta ja huomaa vuosisatojen kuluessa muun muassa sukupuolensa muuttuneen miehestä naiseksi. Kuten pääosanesittäjänsä Tilda Swinton, ajaton elokuva on vanhentunut vain vähän. Päähenkilö puhuttelee välillä kameraa ja rikkoo hauskasti illuusiota. Eniten pidin jaksosta, jossa Orlando tutustuu suureen runoilijaan ja pyytää tältä palautetta omista teksteistään. Elokuva perustuu Virginia Woolfin samannimiseen romaaniin.

http://www.imdb.com/title/tt0107756/?ref_=nv_sr_3

14. Catherine Breillat: Barbe bleue (2009)

Rikoin sääntöäni sen verran, että valitsin ranskalaiselta Catherine Breillatilta elokuvan, jota ei ole varsinaisesti julkaistu Suomessa. Tämä nokkela pieni elokuva löytyi kuitenkin meiltä hyllystä. Jos haluaa tutustua ohjaajan tuotantoon noin muuten, voi katsoa Romance X:n tai Sisarelleni.

Barbe bleue eli Siniparta on ylipäätään lempitarinoitani. Breillat on lisännyt siihen oman kierteensä, ei niin kovin yllättäen. Karismaattinen Lola Créton esittää ritari Siniparran nuorta morsianta, joka näkee avioliitossa tilaisuuden rikastua ja kostaa luostarikoulun abbedissalle, joka on kohdellut häntä ja hänen sisartaan kaltoin.

Siniparta antaa morsiamelle kaikki avaimet linnan eri huoneisiin, mutta kieltää avaamasta ”sitä yhtä ovea” – jonka takaa löytyvät tietysti ritarin edelliset, murhatut vaimot. Ei varsinainen spoileri, koska kaikki tietävät tarinan, vain lopetuksesta on erilaisia versioita. Niin tässäkin elokuvassa. Opetus on, että tieto ei tapa, pelko tappaa. Näistä aineksista olisi saanut isommankin elokuvan. Barbe bleue on pienellä budjetilla televisiolle kuvattu ja vain 78 minuutin mittainen. Toisaalta katsojan mielikuvitus voi täydentää loput.

http://www.imdb.com/title/tt1355623/?ref_=nm_flmg_wr_3

15. Lina Wertmüller: Rakkautta ja anarkiaa (1972)

Tämän filmin kanssa kävi ohraisesti: se tuli syksyllä Teemalta, mutta nauhoitus oli mennyt pieleen. Sitä ei ole saatavilla maakuntakirjastosta, ja katseluaika Yle Areenasta on jo loppunut. Päivitän elokuvasta siitä huolimatta. Olen nähnyt sen viimeksi teininä ja se teki erittäin suuren vaikutuksen. En tiedä itse asiassa ketään, joka olisi nähnyt tämän elokuvan eikä olisi tykännyt siitä.

Elokuvassa ujo anarkisti piilottelee bordellissa aikeissaan salamurhata Mussolini. Muita henkilöitä ovat hänen "serkkunsa", vallankumouksellinen Salomè-prostituoitu (joka siis piilottelee häntä) sekä rakkauden kohde Tripolina. Ilotalokohtaus, jossa naiset esittelevät sulojaan, on taatusti mieleenpainuva! Elokuva on antanut nimensä helsinkiläiselle R&A-elokuvafestivaalille.

Italialainen elokuvaohjaaja Lina Wertmüller (s. 1928) oli ensimmäinen nainen, joka oli Oscar-ehdokkaana ohjauksestaan, elokuvasta Mies joka osti elämänsä (1975). Hän on myös käsikirjoittaja (mm. Fransiskus Assisilaisen elämästä kertova Veli Aurinko, Sisar Kuu 1972) ja tehnyt elokuvia ihan viime vuosiin saakka.

http://www.imdb.com/title/tt0070061/?ref_=nm_flmg_dr_25

Siinäpä tämä ensimmäinen puolikas. Päivitän seuraavat elokuvat blogiini varmaan viisi leffaa kerrallaan, katsotaan nyt.

Sunday, January 28, 2018

Kadonnutta päähenkilöä etsimässä

En yleensä katso toimintaelokuvia, paitsi supersankarielokuvia. Tähän on syynsä, joihin palaan tuonnempana. Kun perhe lähti toisaalle (lapsi kaverilleen ja puoliso Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin), oli aikaa työnteon lomassa syventyä henkisiin harrastuksiin eli katsomaan kaikki jo ilmestyneet Bryan Singerin tuottamat X-Men-elokuvat uudelleen. Tällä kertaa minulla oli missio: katsoa kolme elokuvaa laajemman kaaren näkökulmasta ja yrittää keksiä, kuka on elokuvien päähenkilö.

Marvelin Ryhmä X

Kaveri lainasi minulle taannoin monta vuosikertaa suomeksi ilmestyneitä Ryhmä X -sarjakuvia. On ollut hauska seurata piirrosjäljen ja tarinoiden kehittymistä 1980-luvulta 2000-luvulle. Toisin kuin monet ikätoverini, olen lukenut näitä sarjakuvia vasta aikuisena. Niille, jotka eivät sarjaa tunne: Ryhmä X on Marvel-sarjakuvakustantamon jo 1960-luvulla aloittama supersankariryhmä, jossa atomiajan kehittyneet "mutantit" taistelevat erilaisissa skenaarioissa pahiksia, esimerkiksi ihmisiä, pahoja mutantteja ja avaruusolentoja vastaan. Hyvismutantit pitävät päämajanaan Charles Xavierin eli Professori X:n johtamaa lahjakkaiden nuorukaisten koulua, joka on todellisuudessa savuverho hyvismutanttien operaatiolle pahoja voimia vastaan.

Ryhmä X -sarjakuvaa voidaan pitää monessa mielessä edistyksellisenä sarjakuvana. Stan Lee ja Jack Kirby loivat Ryhmä X:n aikana, jolloin kansalaisoikeustaistelu oli tapetilla Yhdysvalloissa. Ryhmään kuului alusta asti sankareita, miehiä ja naisia, jotka edustivat monenlaisia taustoja ja ryhmiä. Sarjakuva on jatkanut edistyksen hengessä uudelle vuosituhannelle.

Koska Ryhmä X on, no, ryhmä, varsinaista päähenkilöä ei ole, joskin lukijoiden suosikki näyttää olevan metallikyntinen tappokone Wolverine (kyllä, "ahma"). Muita supersuosittuja hahmoja ovat Storm eli Ororo Munroe eli afroamerikkalainen nainen, jolla on kyky nostattaa myrsky; Mystique eli Raven Darkholme eli sininen liskomainen nainen, joka pystyy omaksumaan minkä tahansa ulkomuodon, ja Havoc, Kyklooppi, mitä näitä nyt on, loputtomiin erilaisia hahmoja joilla on erilaisia kykyjä. (Oma suosikkini on sarjassa vain hetken vilahtanut Ei-Tyttö, Xavierin koulun oppilas ja telepaattinen mutantti, joka on periaatteessa vain aivot ilmapallossa. Kieli poskessa jos mikä!)

Jokaisella hyvällä supersankarilla pitää olla myös heikkous. Käytännössä voittamattomalla Wolverinella se on traumaattinen menneisyys armeijan tutkimusosaston käsissä ja kenkku luonne. Metalleja hallitseva pahismutantti Erik Magnus Lehnsherr eli Magneto menetti vanhempansa vainoissa, minkä lisäksi hänen mutanttikykynsä "löydettiin" Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Charles Xavier on luultavasti maapallon voimakkain mutantti, mutta hän liikkuu pyörätuolilla jouduttuaan onnettomuuteen, jonka tarina vähän vaihtelee sarjasta riippuen. Lisäksi hän on kalju!

Itse tarinat rönsyävät, risteävät ja kumoavat toisensa mitä erilaisimmissa jatkumoissa, joita on ilmestynyt erilaisissa sarjoissa eri vuosikymmeninä. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävästi vaikea tehdä elokuvaa, jossa olisi selkeä juonikaari ja päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Kun Bryan Singer ohjasi ensimmäisen ison budjetin X-Men-elokuvan vuonna 2000, päätarinaksi valittiin Ryhmä X-joukon taistelu mutanttien ylivaltaa havittelevaa Magnetoa vastaan. Päähenkilöksi vakiintui pitkäksi aikaa tästä eteenpäin Wolverine, kun taas pahoja mutantteja sarjakuvissa johtanut Mystique roolitettiin Magneton seksikkääksi apuriksi.

Ryhmä X -sarjakuvien tarinat ovat aika monipuolisia ja päähenkilöinä on niin naisia kuin miehiäkin. Hollywoodissa pelataan kuitenkin varman päälle. Näin se menee, supersankarielokuvia tehdään 12-vuotiaille pojille. Vaikka naisetkin niitä katsovat, ajatellaan, että heille riittää silmänruoka eli Wolverinen (Hugh Jackman) karisma ja hyvin treenattu keho. Mutta ei juututa tähän nyt vaan mennään eteenpäin.

Bryan Singerin X-Men

Heti ensimmäisiin live action X-Men-elokuviin kiinnitettiin isot näyttelijät, joita scifi- ja fantasiayleisö seuraa mielellään. Hugh Jackmanin uran noste alkoi varsinaisesti vasta Wolverinesta, mutta Magneton roolin näytellyt Ian McKellen ja Professori X:n hahmoa esittänyt Patrick Stewart olivat isoja staroja. Stormia esitti puolestaan Halle Berry ja teini-ikäistä Rogueta Oscar-palkittu Anna Paquin.


Miten olisi erä shakkia? Kuva: 20th Century Fox

Singer ohjasi vielä jatko-osan, X2-elokuvan, kunnes väistyi puikoista (ikävä kyllä, saagan kolmas osa X-Men – Viimeinen kohtaaminen oli kamala floppi).

En nyt voi sanoa, että olisin kasvanut näiden elokuvien parissa, mutta X-Men-elokuvat ovat johdattaneet minut sarjakuvien pariin, ei toisinpäin. Luulen, että sama pätee moniin katsojiin: Hollywood-elokuvalla nyt vain on laajempi yleisö kuin pohjateoksina käytetyillä sarjakuvilla, Hämähäkkimiestä ehkä lukuunottamatta.

Toimintasankari vanhenee nopeasti, ja vastapuolia näytelleet Patrick Stewart ja Ian McKellenkin alkoivat olla jo ikämiessarjaa. Kuten monista muistakin sarjakuvasankareista, X-Menista tehtiin vuonna 2011 uusintaversio X-Men: First Class. Elokuvan tarina sijoittui 1960-luvulle, Professori X:n eli Charles Xavierin ja Magneton eli Erik Lehnsherrin tuttavuuden alkuaikoihin. Päänäyttelijöiksi napattiin vakiintuneet starat, "vakavissa" näytelmäelokuvissakin kunnostautuneet James McAvoy ja Michael Fassbender. Bryan Singer puolestaan siirtyi tuottajan rooliin, reboot-elokuvan ja sen jatko-osat on tuottanut Singerin oma Bad Hat Harry -tuotantoyhtiö.*

Kun alkuperäiset X-Men-elokuvat sijoittuivat geneerisen scifistiseen nykyaikaan, reboot-elokuvien oivallus on ollut tuoda tarinat nostalgisesti eri vuosikymmenille: 1960-, 1970- ja 1980-luvuille. On Kuuban kriisiä, Vietnamin sotaa ja runsaasti populaarikulttuurin viittauksia. Wolverine on pienemmässä roolissa, mikä voi katsojasta riippuen olla hyväkin juttu.

Olen tässä kirjoituksessani moitiskellut, että sarjakuvista elokuvaksi siirretty Ryhmä X on monessakin mielessä typistetty X-Meniksi, miesten tarinoiksi. Mutta kenen tarinan tämä uudelleenkäynnistetty franchise sitten kertoo? Vai kertooko kenenkään?

Vastakohtien vetovoimaa

Kohtuullisen pätevästi voidaan perustella, että uudelleenkäynnistetyt X-Men elokuvat kertovat Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin ystävyyden kehityksestä ja keskinäisestä kamppailusta. Tässä skenaariossa Charles olisi päähenkilö ja Erik olisi antagonisti. Selvimmin tämä tarinakaari on nähtävissä ensimmäisessä elokuvassa First Class. Tästä elokuvasta pidän myös kaikkein eniten. Siinä on ajankuvaan sopivaa kepeyttä kaiken ydinsodan uhkan keskellä. (Myös roisia 60-luvun seksismiä, mutta ymmärryksellä ja itseironialla toteutettuna.) Professoriin ja Magnetoon verrattuna sellaisen supertähden kuin Jennifer Lawrencen näyttelemä Mystique on sivuhahmo.


Sweeter than heaven, hotter then hell. Kuva: 20th Century Fox

Kakkoselokuvassa Days of the Future Past entiset kilpakumppanit yhdistävät voimansa estääkseen kammottavan tulevaisuuden. Tulevaisuuden sota näyttäisi riippuvan Mystiquen moraalisesta valinnasta, jota miespäähenkilöt pyrkivät sitten ohjailemaan lähettämällä tutun karvakaverin Wolverinen menneisyyteen 1970-luvulle. Pätevä käsikirjoitus pelastaa kammottavan alkuasetelman ihan loppumetreillä. Noin muuten elokuva on sekava yhdistelmä uutta ja vanhaa näyttelijäkaartia, muutamia viihdyttäviä toimintakohtauksia ja käsittämätöntä dialogia, kuten professorin Patrick Stewartin ja James McAvoyn suulla laukomia latteuksia.

Kolmannessa elokuvassa X-Men: Apocalypse palataan taas asian ytimeen eli mutanttien yliherruuteen. Paha olento menneisyydestä, En Sabah Nur eli Apocalypse pyrkii hävittämään ihmiset ja nostamaan mutantit kuninkaiksi, ja arvaatte varmaan, mille puolille Magneto ja Professori X asettuvat. Elokuva ei ole niin huono kuin miltä asetelman perusteella kuulostaisi, mutta ei niin kauhean paljon parempikaan.

Yllä luetellun perusteella näyttäisi selvältä, että professoria ja metallintaivuttelijaa tässä seurataan. Molemmilla hahmoilla on traaginen menneisyys. Magneto ei luota keneenkään ihmiseen, eikä oikeastaan edes mutanttitovereihinsa. Charles Xavier puolestaan oli lapsuudessaan rikas mutta henkisesti kaltoinkohdeltu poikanen, joka eli onnettomassa uusperheessä upeassa kartanossa. Kartanosta tehtiin myöhemmin mutanttioppilaiden koulu ja tukikohta.

Vastakohtaisuuksien ristiriitaisuus ja vetovoima toimivat ja tarjoavat motiivin henkilöhahmojen toiminnalle. Charles on lempeä, isällinen, koulunsa rehtori ja nuorten sankarien mentorihahmo. Erik on ailahteleva, synkkä, tuhoava ja intohimoinen. Tarinan heikkoutena on varsinkin viimeisen elokuvassa Apocalypsessa esiintyvä pakkoheterous, jonka seurauksena Charlesilla on kammottavan päälleliimattu ja turha romanssintynkä agentti Moira McTaggertin kanssa. Erik Lehnsherr puolestaan kokee Jobin kohtalon puolalaisena perheenisänä.

Romanssi- ja perhekuvio menevät Apocalypsessa suurinpiirtein niin, että naishahmot joko huokailevat ja vuodattavat kyyneliä miessankarin takia, tai tuhoutuvat tarjotakseen hänelle motiivin toimintaan. Paljon tiiviimmän ja uskottavan käsikirjoituksen olisi saanut sillä, että oltaisiin maltettu jättää Hollywood-kliseet pois ja keskittyä kahden miehen tarinaan, nostaa siinä rinnalla vaikka sitten elokuvassa myös esiintyvien Stormin ja Jean Greyn hahmoja paremmin esiin. Mutta tätä jälkimmäistä onkin sitten oletettavasti luvassa seuraavassa elokuvassa Dark Phoenix.

Käsikirjoittamisen oppikirjoissa päähenkilö on se, joka kokee elokuvassa muutoksen. Elokuvasarja alkaa Charlesin ja Erikin lapsuudesta 1940-luvulta, ja kolmas elokuva myös päättyy Charlesin ja Erikin sananvaihtoon – Mystiquen osoittaessa sanansa yksipuolisesti uudelle koulutettavien saapumiserälle. Koska Magneto ei periaatteessa koskaan täysin hylkää pahoja tapojaan, muutos jää Charlesille, joka suhtautuu nyt realistisemmin mutanttien ja ihmisten yhteiseloon. Sulkeuma on muodollisesti pätevä, mutta epätyydyttävä. Ehkä näin pitää ollakin, kyseessä on kuitenkin sarja, joka jatkuu.

Dark Phoenixin pitäisi tulla ensi-iltaan marraskuussa. Toivotaan parasta, sillä Bryan Singer on kokenut vastoinkäymisiä urallaan. Hän sai potkut Bohemian Rhapsody -elokuvasta, minkä lisäksi häntä syytetään nuoren miehen seksuaalisesta ahdistelusta (ohjaaja-tuottaja on kieltänyt syytökset). Dark Phoenix on IMDB:n mukaan jälkituotantovaiheessa, mutta #metoo-kampanjan nostattamien sinänsä tervetulleiden hyökyaaltojen myötä monen elokuvan prosessit ovat mutkistuneet ja niitä on hyllytetty. Esimerkiksi Harvey Weinsteinin tuottama Edison-elokuva The Current War, jossa näyttelee yksi lemppareistani eli Benedict Cumberbatch, on ollut hyllyllä marraskuusta saakka.

Supersankarin lumo

Miksi katson supersankarielokuvia? Scifinä ne on parhaimmillaankin höpsöjä, toimintaelokuvaan puolestaan en tunne vetoa. Katson supersankarielokuvia mukaansatempaavan tarinan, kiinnostavien henkilöhahmojen ja fantasian lumon takia. Aika harva toimintaelokuva sen sijaan tarjoaa minulle mitään erityisen kiinnostavaa, koska ne on tehty pojille.

En kaipaa scifi-elokuvalta samastumisen kohteita sinänsä. En jaksanut mennä katsomaan edes uutta Star Wars -elokuvaa, vaikka sitä on ylistetty juuri naishahmojensa takia. Kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja, sillä vaikka Wolverine on viihdyttävä, en hänen takiaan katsonut näitä elokuvia uudelleen. Katsoin ne Professori X:n ja Magneton takia. Kiinnostavia naishahmoja on puolestaan sitten niissä sarjakuvissa, ehkä tulevaisuudessa elokuvissakin.

Uudistetut X-Men-elokuvat on tehty mieskatsojalle, mutta ei välttämättä heteromieskatsojalle. Tapa, jolla miespäähenkilöiden välisiä suhteita on käsitelty valkokankaalla, jättää naiskatsojalle ikkunan auki tehdä tulkintoja ja samastua mieshahmoon kohdistuviin ristiriitaisiiin tunteisiin. Monet scifielokuvien naiskatsojat lukevat ja kirjoittavat internetin syövereissä innokkaasti fanifiktiota, jossa miespäähenkilöiden suhde lihallistuu. Tarinat jatkavat omaa elämäänsä katsojan mielessä. En syytä tästä tilanteesta ketään, paitsi ehkä omaa katsojasukupolveani: meillä oli mahdollisuus boikotoida näitä elokuvia, mutta tyydyimme homomiesten rippeisiin.

Sen sijaan nyt elämme kiinnostavia aikoja. Esimerkkinä toimii Netflixin uusi Star Trek: Discovery -sarja. Kun homoseksuaalisuus on avoimesti esillä, se sulkee ikään kuin lopullisesti oven siltä, että heteronaiskatsoja sijoittaa oman halunsa vastanäyttelijan tilalle. Samalla naishahmoja on yhä enemmän ja yhä vahvemmissa rooleissa. Tulevaisuudessa naiskatsojien ei tarvitse tyytyä elokuvan alatekstistä löydettyihin (tai katsojan niihin itse sijoittamiin) vihjeisiin.

X-Men: First Class. 2011
X-Men: Days of The Future Past. 2014
X-Men: Apocalypse. 2016

Hollywoodia ja naisia olen aiemmin käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Fanifiktiosta olen kirjoittanut täällä. Sisäoppilaitoksista populaarikulttuurissa olen kirjoittanut täällä.

*Edit: Singer myös ohjasi kaksi jälkimmäistä elokuvaa.

Wednesday, January 24, 2018

Spefikirjoittajan kevät

Sähköpostiini tupsahti viesti, jossa pyydettiin neuvoja aloittelevalle scifi- tai fantasiakirjoittajalle. Kokosin aloituspaketin ja päätin julkaista sen täällä. Mitä tapahtuu scifin ja fantasian kirjoittamisessa juuri nyt?

Tässä muutama vinkki, mistä aloittaa, miten löytää samanhenkistä seuraa ja mihin tekstin voi lopulta lähettää!

MISTÄ APUA KÄSIKIRJOITUKSEN PULMIIN?

Käsikirjoituksen ongelmakohtiin kannattaa pyytää ammattilaisen apua siinä vaiheessa, kun ensimmäinen versio on kertaalleen kirjoitettu, vaikka sitten puutteineenkin. Jos kirjoitusprosessin aikana tulee pulmia, kannattaa kysyä neuvoa alan harrastajien keskustelupalstoilla, esimerkiksi täällä: https://www.risingshadow.fi/forum/leirinuotio.

Ammattilaisen antama ohjaus ja palaute ovat maksullisia. Niiden puoleen suosittelen kääntymään siinä vaiheessa, kun hyöty on suurin. Paras ammattitaito on tällä hetkellä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:ssa, joka ylläpitää omaa arvostelupalvelua.

Myös Facebookissa toimii kirjoittamiselle omistettuja ryhmiä, joissa keskustelee satunnaisesti ammattilaisiakin.

Viihdyttävän kertomuksen kirjoittamisesta kiinnostuneille suosittelen myös kustantaja Jyrki Pitkän tuoretta artikkelia: http://aavetaajuus.fi/blog/muutamia-huomioita-julkaisukelpoisen-tarinan-kirjoittamisesta.

KIRJOITUSKUTSUJA KEVÄÄLLÄ 2018

Aavetaajuus on tuottamassa Hyborisen ajan antologiaa Conan-faneille. Lisätietoja täällä.

Vaskikirjat julkaisee Praedor-antologian Jaconian faneille ja ottaa vastaan novellitarjouksia 28.2. saakka.

Nova 2018 - palautteellinen scifi- ja fantasiakirjoituskilpailu ottaa vastaan tekstejä 18.3. saakka.

Entä haluatko olla mukana vaikuttamassa siihen, kenelle myönnetään Atorox-palkinto vuonna 2018? Ehdokasnovelleja saa ehdottaa täällä.

TAPAHTUMIA KEVÄÄLLÄ 2018

Erilaiset kirjallisuus- ja muut alan tapahtumat ovat erinomainen keino saada tukea omaan kirjoittamiseen. Tule kuulemaan kirjailijoita ja tapaa samanhenkisiä ihmisiä!

Kauhucon 7.-8.4. Helsingissä

Kummacon 28.-29.4. Oulussa

Popcult Day 12.5. Helsingissä

Huom. Muista myös alan suurin tapahtuma eli Finncon 14.-15.7. Turussa.

Vauhdikasta kevättä ja onnea kirjoittamiseen kaikille!