Antti Nylén: Häviö

Esseeprosaisti Antti Nylén ei ole ajankohtainen kirjailija. Tuntuisi julmalta sanoa näin nykykirjailijasta, ellei Nylénin esseistiikan koko idea olisi siinä, että se ei ole ”kiinni ajassa”. En tiedä, onko se antimodernia (tai taantumuksellista), en välitä, eikä se edes liity tähän kirjoitukseen.

Antti Nylénin esseiden lukeminen vuosien varrella on ollut minulle kuin tutustumista eksoottiseen kulttuuriin. Luin hänen suomentamanaan jopa G. K. Chestertonin Oikean opin, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. Jos minulle antaa uskonnon, se on kuin antaisi seitsemänvuotiaalle kolikon: lapsi ottaa sen ja kiittää, panee muiden tavaroidensa ja lelujensa joukkoon ja hukkaa sen aikanaan laatikon pohjalle.

Nylénin esseet selittävät ja jäsentävät todellisuutta, ne ovat kuin pieniä opaskirjoja taiteeseen ja elämään. Mutta siinä missä self-help puhuttelee tuttavallisesti lukijaa, Nylén puhuttelee itseään. Se tekee esseekirjoista sekä samastuttavampia että koskettavampia kuin toisaalta populaari tietokirjallisuus, toisaalta fiktiivinen kertomakirjallisuus. Nylénin esseitä voi lukea, vaikka kaikki aiheet eivät koskettaisikaan.

Mutta raha koskettaa.

Kuva: Jan Kaus, Harri Rinne (toim.): Ajattelen koko ajan rahaa. Paras kaunokirjallisen antologian nimi ikinä.

Häviö

Häviö on lyhykäisyydessään kuvaus siitä, miten taiteilija oppii kantapään kautta, että taiteellaan ei voi Suomessa elää. Pienessä kirjassa (vihkossa, oikeastaan) on isoja pohdintoja rahan ja työn olemuksesta sekä taiteen tehtävästä. Mutta ennen kaikkea siinä on itseäni kiinnostavia näkökulmia muun muassa kirjailijan ja kustantajan työjaosta, uusista ja vanhoista taiteilijamyyteistä, apurahansaajan omituisesta luokka-asemasta ja ns. taiteilijapalkasta.

"Julkinen taiteellinen työni on harso, jonka takana painin musertavien toimeentulon, motivaation ja mielenterveyden ongelmien kanssa."

Tässä vaiheessa omalla ”urallani” (kirjoitan urani Nylénin tavoin lainausmerkkeihin) motivaation ongelmat ovat ajankohtaisia ja kipeitäkin. Aloittajan energia on aikaa sitten käytetty.

Olen jokseenkin kotiutunut omaan lokerooni, jonka Nylén määrittelee valkokaulusköyhälistöksi, ”vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten” joukoksi, jolta puuttuu sekä luokkaidentitetti että keskinäisen solidaarisuuden taju. Luokkaidentiteetin voi tarvittaessa lainata lapsuuden/puolison perheeltä, entisestä ammatista tai kaveripiiriltä, ja solidaarisuuttakin sopii osoittaa jos ei omalle niin naapuriviiteryhmälle.

Vastaansanomattoman omakohtaisesti Nylén kuvailee ammatti-identiteettiään, joka ansaitsemismielessä koostuu ensinnäkin apurahakerjäämisestä, toiseksi esiintymispalkkioista ja vasta kolmanneksi taiteellisen työn tuloksista (eli tekijänoikeustuloista). Nylénin mukaan ”kirjailija” ei ole ammatti vaan epämääräinen asema. Näinhän se on, ”kirjailijuus” on omituinen ja mystinenkin nimike, jonka portinvartijoita ovat kustantajat ja joka sinänsä ei tuo kotitalouteen lanttiakaan.

Nylén kirjoittaa myös harvinaisesta aiheesta, apurahansaajan epävarmasta asemasta. Totta on, että hullumpaa on vain työttömällä TE-keskuksen asiakkaalla. Myös minulle ovat tuttuja päivähoitomaksujen pähkäily, Myel-maksut ja omituinen hyväksytty/hylätty-hakemusrumba joka kevät ja syksy. Nylén kirjoittaa apurahaputkesta kohtalona, jossa kaikki muut toimeentulon mahdollisuudet ovat karsiutuneet olemattomiin.

Keskituloinen palkansaaja ei koskaan suostuisi tähän menettelyyn. Eivät siihen suostu ruohonjuuritason underground-taiteilijatkaan, heillä ei ole mitään kiinnostusta apurahoihin tai tarvetta niille. Mutta jos nyt ei puhuta ITE-taiteesta tai esimerkiksi obskuurista genrekirjallisuudesta, joita pieni vihkiytynyt harrastajapiiri viljelee, taide on kuin maanviljelys: Suomen oloissa se joutuu elämään tukien varassa.

Tärkeä huomio Nylénin kirjassa on, että uusi kertomus reippaasta yrittäjä-taiteilijasta on yhtä lailla myytti kuin kertomus kärsivästä nälkätaiteilijasta. Taiteilija ei ole ammatti siinä kuin mikä tahansa muu. Taiteilijan on ratkaistava toimeentulokysymys erikseen. Mistä voimat, mistä rahat.

Vastaansanomaton huomio on myös se, että apurahat pitäisi myöntää taiteilijan toimeentulon turvaamiseen, ei ”projektin tekemiseen”. Koska eivät projektit sitä rahaa hae tai tarvitse vaan taiteilijat.

Tarina

Jokaisella taiteilijalla on oma tarinansa. Nylénillä on omansa, minulla on omani. Kuin virolaiset runoilijat yllä, minäkin ajattelen koko ajan rahaa. Ajan kuluessa suhteeni rahaan on muuttunut ahdistuneesta kiinnostuneeksi, sen jälkeen välinpitämättömäksi.

Nylén kirjoittaa, ettei ymmärrä mitään rahasta. Minä perustin juuri osakeyhtiön. Ei se yksin tee minusta huonompaa taiteilijaa (ei myöskään parempaa).

Huomaan, että oma taiteilijan toimeentuloni on järjestetty toisaalta helpommin, toisaalta vaikeammin kuin Häviön kirjoittajalla. Yhtä selvästi näen, että nämä asiat eivät viime kädessä ole valintoja, niin kuin ei ole puolison valintakaan. Puoliso joutuu nimittäin samanaikaisesti valitsemaan minut.

Osalleni langenneet taloutta helpottavat tekijät on helposti lueteltu. Asun halvemmassa kaupungissa. Minulla on vain yksi lapsi. Minulla on toinen ammatti (toimittaja/kustannustoimittaja), johon voin tiukan paikan tullen paeta.

Antti Nylén kärsii syyllisyydestä, jota minä en joudu kantamaan. Kasvatukseni ja sukupuoleni vuoksi (tai ansiosta) minulle ei ole langetettu kulttuurista taakkaa perheen elättämisestä. Paavo Haavikko kirjoitti Kahden vuoden päiväkirjassa, että kirjailijuus ammattina sopii ainoastaan naiselle, sillä vain nainen voi antautua sellaiselle epärealistiselle kuvitelmalle. Tämä on ollut vaikeaa monelle työväenluokkaiselle mieskirjailijalle, luvan antaminen itselle, että saisi keskittyä omaan taiteelliseen työhön.*

Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä. Kuitenkin minua ovat aina kiinnostaneet kotitaloudet, erityisesti oma talouteni. Siitä on toinen puoli kotitöitä ja toinen puoli rahaa. Kreikan kielestä (oikonomia) johdettu sana tarkoittaa samaa asiaa. Suomen kielen sanan ”talo” eli talouden puolestaan ymmärrän huusholliksi, jossa elän.

Paradoksaalisesti taloustaitoni olen oppinut kirjallisuus-, tai pikemminkin kustannusmaailmasta. Menin vuonna 2012 mukaan osuuskuntamuotoisen pienkustantamon toimintaan ja ajauduin siellä tekemään talousasioita, koska ne eivät kiinnostaneet juuri ketään. Koska arvonlisäverokantojen, palkanmaksun tai laskuttamisen maailma ei ole minulle vieras, pystyin perustamaan oman osakeyhtiön melko kivuttomasti reilut kuusi vuotta myöhemmin. Lisäksi spekulatiivisen fiktion kirjoittajien yhteisöstä olen löytänyt myös yhtiökumppanin, joka puolestaan osaa puljata nimipalvelimien ja MySQL-tietokantojen kanssa, jotka ovat minulle täyttä kiinaa.

Sanomattakin on selvää, että tämä ”valinta” ei ole kaikkien kirjailijoiden ulottuvilla. Ei kaikista taiteilijoista ole yrittäjiksi sen kummemmin kuin Suomen työikäisestä väestöstä laajemminkaan.

Hyvää tuuriani on myös se, että olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut. Minulle sopii hyvin, että vedän paria luovan kirjoittamisen aikuisopiskelijoiden ryhmää oman työn ohella. Tulen onnettomaksi ja minulla on tylsää, jos kökötän vain yksikseni kotona kirjoittamassa. Tietokirjanikin olen tehnyt parityönä. Luonnettaan ei kuitenkaan voi muuttaa, ja jos on yksin viihtyvää ja yksin tekevää tyyppiä, kuten useimmat taiteilijat ovat, eivät he voi tuosta noin vain hypätä konsulteiksi.

Toisaalta juuri omaan työhön, omaan tekemiseen keskittyminen on minulle kaikkein vaikeinta. Olen jo tehnyt rauhan tämän asian kanssa sikäli, että en pidä sitä taiteilijuuttani vähentävänä tekijänä. Taiteen tekeminen, niin kuin kai rukouskin, kuuluu myös keskittymiskyvyttömille. Minulla ei ole minkäänlaista järkevästi jäsentyvää ”tuotantoa” vaan olen saattanut kansien väliin niin taideromaaneja kuin hyötytietoakin. Jos saan apurahan, mutta en pysty keskittymään (en pysty), minulle ei jää mitään.

Mutta jos teen koko ajan muuta, en tee taidetta.

Lisäksi kirjailijan ammatti on altis muillekin häviöille kuin taloudellisille. Yksityisesti ja hiljaa kirjailijat surevat heistä itsestään riippumattomista syistä kariutuneita kirjahankkeita, kustantamoilta saatuja hylsyjä, omien tai lapsen terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti haudattuja unelmia, muuta sellaista.

Raha

Häviön lopussa Nylén on ajankohtaisimmillaan ehdottaessaan käyttöön taiteilijapalkkaa. Ehdotus on ajankohtainen sikäli, että Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen on esitellyt ”kentälle” (johon minäkin ilmeisesti kuulun, koska olen kuullut tästä) kolmea mallia, joita ilmeisesti halutaan kokeilla: 1) läänintaiteilijaa (tämä on vanha juttu), 2) Suomen Akatemian mallia, jossa taiteilijan palkkapussi tulisi joltakin yhteisöltä (esimerkiksi osuuskunnalta) tai 3) edelleen jonkin Suomen Akatemialla käytössä olevan systeemin tyylistä mallia, jossa Taike olisi taiteilijan palkanmaksaja.

En itse pidä taiteilijapalkkaa hyvänä ajatuksena, vaikka näen, miksi jotkut taiteilijat hyötyisivät siitä. Pelkonani tietysti on, että toisin kuin Nylénin ehdotuksessa, (kriteereinä ansioluettelo ja 33 vuoden ikä, mutta palkka olisi elinikäinen) tässä mallissa rahaa riittäisi entistä harvemmalle – olkoonkin, että nuo harvat saisivat sitten kunnolla rahoitusta elämiseensä.

Jos minut palkattaisiin taiteilijaksi, kyllästyisin ja irtisanoutuisin. Onneksi minun ei tarvitse värväytyä, vaan luultavasti löydän muun keinon jatkaa silppuista olemassaoloani.

Nylén kirjoittaa (Halun ja epäluulon esseissä), ettei tiedä mikä on YEL. En sitä tiedä minäkään, vaikka joudun sen ilmeisesti kohta ottamaan. Myelistä (Maatalousyrittäjien (sic.) eläkevakuutuksesta, jota apurahansaajat maksavat) haluaisin sanoa Häviön lukijoille, että Melaan soittamalla tai mailaamalla saa käytännössä automaattisesti 24 kuukautta lykkäystä, ei tarvitse vain jättää laskua maksamatta ja sitten säpsähdellä, kun postiluukku räpsähtää. Mutta jätän sittenkin sanomatta. Koska ei kyse ole maksujärjestelyistä tai lyijykynämerkinnöistä ruutupaperilla, vaan rakenteista.

Tyhjätaskua ei lohduta sen sisäistäminen, että raha ei ole viime kädessä resurssi vaan sopimus. Hän tarvitsee kolikoita taskuunsa. Olen kirjoittanut kaksi self-help -kirjaa, eikä hävetä yhtään. Jälkimmäisen kirjan paras käytännöllinen vinkki on kirjoittajatoverini ohje rikkaille: jos mielesi tekee antaa rahanarvoinen neuvo köyhälle, arvioi mieluummin neuvosi arvo rahassa ja anna se suoraan käteisenä. Ja ole hiljaa.

En passittaisi Häviön kirjoittajaa talouskurssille. Mieluummin olisin halunnut tarjota kirjoittajalle kaljan.

Antti Nylén: Häviö. Kosmos 2018

www.kosmoskirjat.fi/hvi
www.nylen.fi
www.savukeidas.com/

* Blogissaan Emilia Kukkala kirjoitti Häviön synnyttämistä vaikutelmistaan sekä kotona tapahtuvan hoivan ja (palkka)työn vastakkainasettelusta. Tosiasiassa kirjoittaminen voi vieraannuttaa ihmisen perheenjäsenistään tehokkaammin kuin mikään asuntolaina ikinä voisi tehdä, mutta ehkä Kukkala puhui kirjoittamisesta jossain toisessa elämäntilanteessa. Esikoisteosta odotellessa.