Sen sijaan omasta lukemisestaan somekuplassani keskustelevat harvat. Ilahdun jokaisesta poikkeuksesta, joten kirjoitanpa itsekin vähän siitä, millaisia kirjoja lukemalla olen päätynyt nykyiseen ammattiini.
Lapsuusmuistoja ja tähtipölyä
Ala-asteikäisenä minulla oli itsepäinen mielikuvitus. Muistan, miten etsin kirjastosta aikamatkakirjaa, jonka olin päättänyt olevan olemassa. Kaverini olivat kertoneet siitä minulle, se saattoi olla kirja tai elokuva, mutta joka tapauksessa siinä lapset matkustivat ajassa pulveria käyttämällä. Pyysin kirjastovirkailijoita etsimään kortistosta apunani, mutta eivät hekään löytäneet ”Aikapulveri” tai ”Ajan taika" -nimistä kirjaa.
Samanlainen kokemus oli, kun keksin sarjakuvan maailman parhaasta skeittaajapojasta (mielikuvitukseni ei riittänyt kehittämään skeittaajatyttöä). Ajattelin, että kun etsin tarpeeksi kauan, tällainen sarjakuvasankari varmasti tulee vastaan. Menin etsimään Kontulan antikvariaatista ja kävin läpi lattialla olevan ison pinon sarjakuvia. Kauppias varmaan vähän ihmetteli. Sen muistan, että mukaan lähti silloin lohdutuspalkintoja Sarjakuvalehti-niminen lehti.
Sellaista oli silloin. Nyt olen kirjailija ja voin itse kirjoittaa ne tarinat, joita ei vielä ole.
Ihan pienenä minulle luettiin tietysti satuja, ja vähän myöhemmin kuuntelin niitä satukasetilta. Tiivistettynä lapsuuteni 3–13 ikävuoden välillä meni näissä merkeissä: Taikahuilu (televisiosta), satubaletit Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi, Grimmin prinsessasadut, Disneyn klassikkoelokuvat, Tove Jansson, C.S.S.Lewisin Narnia, Eva Ibbotson, Jules Verne, Michael Ende, Roald Dahl, Taru sormusten herrasta, Susan Cooperin Pimeä nousee, William Corlettin Taikurin talossa, noidat, vampyyrit, kauhuklassikot, Stephen King.
Ja paljon muuta. Vampyyri-innostuksen jälkeen lopetinkin fantasian lukemisen moneksi vuodeksi ja aloitin uudestaan vasta opiskeluaikoina.
Uuden Kuun Emilia ja sisäoppilaitosromaanit
Nuorempana rakastin tyttökirjoja. Klassisista tyttökirjoista tykkäsin erityisesti Montgomeryn Runotyttö-sarjasta ja Alcottin kirjasta Pikku naisia. Luin myös Susan Coolidgen Katy-kirjoja, Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan, Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja kuten Setä Pitkäsääri -kirjan ja sen jatko-osan, sekä muita nuorten lukemistosarjoissa ilmestyneitä kirjoja. Runotyttö-kirjoista suosikkini oli keskimmäinen, Runotyttö maineen polulla, jossa Emilia opiskelee uudella paikkakunnalla lukiossa.
Tämä I.K.Inhan kääntämä vuoden 1928 painos Pienestä runotytöstä on ilmestynyt WSOY:n koululaiskirjastossa. Kirjalla on minulle lähinnä tunnearvoa, kieli on vanhahtavaa eivätkä sivut pysy enää kasassa.
Omaa lasta en ole saanut tyttökirjoista innostumaan. Kaikki, joiden nykyään tiedän lukevan niitä, ovat aikuisia naisia.
Nykykirjailijoista lemppareitani olivat ainakin Erlend Loe, Sue Townsend ja myöhemmin Anja Kauranen, jonka kirjoja luin yläasteella. Tietyssä vaiheessa luin innokkaasti myös ikäryhmälle markkinoituja ”varoitustarinoita” huumeiden käyttäjistä, kuten Nancyn ja Ruohoa lunta. Nuorena parasta olivat kuolleet nuoret.
Muistan, miten iso askel kirjaston lastenosastolta oli aikoinaan nuorten osastolle. Miten uudelta maailmalta se tuntui. Facebook-seinälläni oli taannoin keskustelua siitä, mitä eroa on ”perinteisellä” nuortenkirjallisuudella ja ns. YA-kirjallisuudella. Käsitteen YA eli young adult ensimmäistä kertaa 2000-luvulla, kun WSOY julkaisi Lista-nimistä sarjaa noin 18-30-vuotiaille lukijoille. Aikaisemmin vanhemmat teinit lukivat aikuisten kirjoja. Esimerkiksi siskoni piti Katri Tapolan Kalpeat tytöt -kirjaa talismaninaan ja kuljetti sitä mukana laukussa koko lukion ajan. Mutta luimme myös Harry Potteria!
WSOY julkaisi vuosituhannen alussa myös Bulevardi-sarjaa nuorille lukijoille. Luin Salla Simukan Minuuttivalssin vuonna 2004 kun olin yliopistossa, eli olin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Susanna. Muistan ajatelleeni, että se oli suunnattu lukijoille, jotka olivat uuden elämänvaiheen kynnyksellä, mutta eivät vielä olleet muuttaneet kotoa ja ”aikuistuneet”. (Esikoisteoksen Kun enkelit katsovat muualle luin vasta tämän jälkeen, eli luin kirjat väärässä järjestyksessä.)
Raja yliopiston ja lukion välillä on todella vaikea ylittää kirjallisuudessa. Tuntuu, että henkilöhahmot elävät aivan eri tarinaa, jos heitä seurataan sekä yliopistossa että lukiossa.
Kultaiset scifimuistot
Sanotaan, että scifin kulta-aika on silloin, kun lukija on 12-vuotias. Toisin kuin moni kollega, en itse lukenut scifiä varhaisnuorena. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että olen lukenut vähän eri kirjat kuin monet nykyiset kaverini. Esimerkiksi Isaac Asimovin robottitarinat, Arthur C. Clarken romaanit ja Frank Herbertin Dyyni ovat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka.
Aloitin scifin lukemisen vasta lukiossa, kun olin kiinnostunut ensisijaisesti yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Niinpä scifi-lukeneisuuteni kivijalan muodostivat Ursula le Guinin teokset kuten Maailma, vihreä metsä, Stanislav Lemin Solaris ja Kyberias sekä muun muassa Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Tietysti pidin myös Linnunradan käsikirjasta liftareille.
Mutta ennen kaikkea luin silloin ja luen nyt spekulatiivista fiktiota, en niinkään puhtaaksiviljeltyä scifiä. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ehti ilmestyä, kun olin vielä herkässä iässä. Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myös Peter Hoegin Lumen taju oli minulle tärkeä kirja lukiossa etenkin tunnelmaltaan, vaikka spefielementti onkin siinä ohut. Lisäksi minä ja kaverini pidimme kovasti Vuokko Tolosen kirjasta Tampereen ilmastot.
Kirjat olivat kalliita, emmekä omistaneet niitä lukioikäisinä montaa kappaletta. Joskus pystyimme ostamaan niitä jäännöseräkauppa Kirjatorilta Hämeenkadulta. Kaverini osti sieltä muutaman kappaleen Tampereen ilmastoja, jotta olisi voinut lahjoittaa lempikirjaansa myös muille.
Fantasia oli sitten eri juttu, olin Narnian ja Tarun sormusten herrasta lukenut kauan ennen kuin tartuin ensimmäisiin scifi-kirjoihin. En ole myöskään oikeastaan kirjoittanut puhdasta scifiä vaan enemmän juuri spefiä. Scifinovelleja puolestaan aloin lukea vasta yliopistossa.
Kirjallisuusmaku nyt
Minulla ei ole suosikkikirjailijoita, niin kuin monellakaan lukevalla ihmisellä ei ole. Mahdotonta olisi kirjoja ja niiden kirjoittajia vertailla toisiinsa. Sen sijaan on tiettyjä kirjoittajia, joita olen lukenut pidempään, sanotaan yli kymmenen vuotta, joilta olen pyrkinyt lukemaan kaiken mikä on (suomeksi) ilmestynyt) ja joiden teoksiin myös palaan. Kukaan näistä kirjailijoista ei ole ”ajankohtainen”. Heitä ei voi seurata sosiaalisessa mediassa, ja jotkut ovat kuolleet.
Varsinkin väsyneenä huomaan, että luen mieluiten samoja kirjoja yhä uudelleen. Julia Cameronin kielikuvaa käyttääkseni ”täytän luovuuden kaivoa”, mutta en jaksa omaksua uutta vaan palaan vanhoille lähteille, vanhojen esikuvien pariin.
En pysty nimeämään omaa kirjallisuusmakuani, joku ulkopuolinen sen ehkä osaisikin tehdä. Pyrin lukemaan monipuolisesti: yleistä kaunokirjallisuutta, genrekirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja, esseitä, bestsellereitä ja pienpainatteita. Pyrin, käytännössä luen mitä käteen osuu. Luen myös paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia työn kautta. Oikeastaan vain rikoskirjallisuutta luen häviävän vähän.
Sen voin sanoa varmasti, että menetän työmotivaationi ja kiinnostukseni kirjallisuuteen, jos en säännöllisesti lue jotain todella hyvää. Kieli on instrumentti, jota pitää jatkuvasti vaalia, ja sen pystyn tekemään lähinnä lukemalla.
No comments:
Post a Comment