Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)

Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Pienkustantamot polkevat laatua?

Vanha totuus on, että yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta on paskaa. Koin déjà vu -ilmiön vuoden takaa, kun Yle julkisti eilen Tanssiva karhu -runouspalkintoehdokkaansa ja radion Kultakuume-ohjelmassa runoilija Merja Virolainen suomi kovin sanoin suomalaisen nykyrunouden tasoa. Vuosi sittenhän runoilija Harri Nordell avautui pienkustannerunojen huonosta tasosta.

Raadin puheenjohtajana Virolainen perustelee mielipiteensä mielestäni sinänsä hyvin. Hän harmittelee, että "runoudesta on tullut sellainen askartelukerho, jossa askarrellaan vessapaperirullista kissoja ja kaikilla on kivaa ja niitä pitää sitten ihailla yhdessä ja lopuksi nostaa johonkin ikkunalaudalle". Merja Virolaisen mielestä näitä kansanopistotason runoilijoita ei pitäisi julkaista ja se, että niitä julkaistaan, johtuu kaikenmaailman nyrkkipajakustantamoiden ja "yhteisöjen" noususta.

En pysty ottamaan kantaa viime vuoden runokirjasatoon, mutta kommentoin nyrkkipajakustantamista genrekirjallisuuden näkökulmasta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?

Vuoden 2014 pienkustanteita

Myös spekulatiivisen fiktion* kentällä on noussut viime vuosina erilaisia pien- ja mikrotason kustantamoja. Pelkästään pienkustantamoiden julkaisemia spefinovellikokoelmia ja antologioita ilmestyi viime vuonna nopeasti laskien neljätoista. Tähän päälle pienoisromaanit ja romaanit, verkkojulkaisut ja äänikirjat, niin päästään verrattain isoihin julkaisumääriin. Valtaosa kirjoittajista on sellaisia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta kaupallisen kustantajan kautta.

Jos on jokin kirjallisuuden laji, jonka yleisö ei ole tarpeeksi laaja, ei sille ole kaupallisen kustantamisen perusteita. Tilanteessa, jossa suuret yleiskustantamot ovat heivanneet tämän lajin kirjoittajat kustannusohjelmistaan ulos, en näe oikein vaihtoehtoa pienkustantamiselle. Näin pidetään kirjallisuudenlaji elinvoimaisena. Virolainen tuntuu haikailevan tilannetta, jossa olisi olemassa vain se isojen kustantamojen kuorima kerma.

Eikä kermaa ei voi kuoria, jos ei ole maitoa, jonka pinnalle se nousee.

Kaksi Tanssiva karhu -ehdokastakin näkyy olevan pienkustantamojen julkaisemia. Jos kaupallinen kustantaja julkaisee kaksi runoteosta kaudessa, lahjakkaita tekijöitä jää väistämättä ulkopuolelle ja heidän on etsittävä toisenlaisia julkaisukanavia.

Tunnen myötätuntoa Merja Virolaista kohtaan. Kirjallisuuspalkinnon raadissa joutuu kahlaamaan läpi sen kaiken aluskasvuston ja tauhkan, ja jos oma kirjallisuuskäsitys on vielä kovin toisenlainen kun nyt vallassa oleva, kokemus voi olla tuskallinen. Kyllä spefijulkaisujakin saisi joskus kriittisemmin tarkastella eikä aina vain kaverin kannustamisen näkökulmasta. Mutta sellaisesta "lähes kaikki on paskaa" -yleistämisestä ei hyödy oikein kukaan.

Pitäisi päästä syvemmälle tarkastelemaan, mistä tason lasku, jos taso nyt on yleensä laskenut, johtuu.

Pienkustantamisesta puheen ollen, sain juuri oikoluettua pienen kokoelman verran ruotsalaista käännösproosaa, jonka Osuuskumma julkaisee kesäkuussa. Kokoelman nimi on Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita, ja se on mielestäni todella tervetullut ja monipuolistava lisä suomen kielellä julkaistuun spefinovellistiikkaan tänä vuonna. Kehotan lajin ystäviä pitämään silmät auki ja nappaamaan kokoelman luettavakseen heti, kun se on mahdollista.

Toisin sanoen: pienkustantaja tekee mitä tahtoo. Onnea kaikille Tanssiva karhu -ehdokkaille!

* Science fiction, fantasia, kauhu

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.

WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.

Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.