Suomalainen novellistiikka kukoistaa marginaaleissa

Kirjailija Helmi Kekkonen kirjoitti viikonloppuna (27.7.) HS-esseessään novellikirjallisuuden asemasta Suomessa romaaniin verrattuna. Luin Kekkosen esseeteoksen Näin minä sen kirjoitin mökkilomalla, ja osa ajatuksista oli hyvinkin tuttuja ja samastuttavia. Osasta tuli kuitenkin mieleen, että teoksen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys eivät edusta kovin laajaa kokemusta kotimaisen kirjoittamisen kentästä. Kekkonen viittaa teoksessaan toiseen kirjoittamista käsittelevään kirjaan, Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Kekkosen siteeraama Stephen King aloitti uransa lehtinovellistina Yhdysvalloissa.

Viikonloppuna julkaistussa esseessä ”Novellia väheksytään, vaikka se sisältää maailman” Helmi Kekkonen tuo ansiokkaasti esiin novellin kirjoittamisen vaikeuden, mutta samalla rajaa novellin käsittämään vain psykologisen käsittelytavan. Ilmeisesti. Kekkonen kirjoittaa: ”Neljäntoista vuoden aikana olen kirjoittanut viisi romaania, yhden lastenkirjan ja yhden omakohtaisen, vanhemmuutta käsittelevän teoksen. Novelleja en ole kirjoittanut, en yhtä ainoaa. Eikä ole kovin moni muukaan. Kokoelmia ilmestyy muutamia vuodessa, mutta Marko Järvikallas tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa oikeasti aktiivinen kotimainen novellisti.”

Kuva: Novellinautintoja Lapissa kesällä 2025.

Todellisuudessa Stephen Kinginkin edustaman spekulatiivisen fiktion novellistiikka elää ja voi hyvin Suomessa. Viime vuonna ilmestyi novellikokoelma paitsi itseltäni, myös muun muassa Tiina Raevaaralta Tulevaisuuden aaveet, Jenny Kangasvuolta Kaikessa lihassa on tahto, Juha Jyrkkäältä Tuonelan aurinko ja Tuukka Hämäläiseltä Ihmisen luonto, minkä lisäksi antologioita julkaistiin muun muassa Siri Kolun ja Salla Simukan kokoama Tästä Ihmemaahan. Nuorille ilmestyi esimerkiksi Tapani Baggelta Julma rakkaus ja Päivi Haanpään ja Marika Riikosen kokoama antologia Vajaa tusina. Yhteensä kokoelmissa sekä eri lehdissä ja antologioissa julkaisuja uusia novelleja ja satasanaisia raapaleita ilmoitettiin ehdokaskelpoisiksi vuotuiseen Atorox-palkintoon noin 200 tekstiä.*

Aloitin kirjoittajanurani kirjoituskilpailun kautta, kokoelmassa Novellit 2005. Olen 20-vuotisen urani aikana julkaissut eri yhteyksissä noin 35 novellia, joita osa on koottu kahteen novellikokoelmaani (Avaruusajan unelmia 2018 ja Valaanpyytäjän vaimo 2024). Novellejani on käännetty viidelle muulle kielelle. Olen ollut toimittamassa kuutta novelliantologiaa, joista kaksi ilmestyi englanniksi ja yksi ruotsiksi. Silti saan huomata vuodesta toiseen, että genrenovelli, tai nuorille lukijoille suunnattu novelli, ei tule otetuksi huomioon kaunokirjallisuutena.

Yhdyn Helmi Kekkosen esseen näkemykseen siitä, että novellikokoelmien ostajia on harmillisen vähän. Sen ovat saaneet pienkustantamotkin huomata. Mutta kirjoittamalla, että kovin moni suomalainen kirjailija ei kirjoita novelleja, tai mainitsemalla aktiivisena novellistina lähinnä Marko Järvikallas, pyyhitään näkymättömiin omien kollegojen kova työ ja vaivannäkö. Sellaisten kirjailijoiden kuten Magdalena Hai tai Reetta Vuokko-Syrjänen, jotka ovat olleet ehdolla tai voittaneet lukuisia kirjallisuuspalkintoja viime vuosilta.

En voi väittää olevani mitenkään kovin aktiivinen novellisti. Ja moni novellisteistamme on tunnetumpi romaanituotannostaan. Mutta novelliin keskittyneitäkin spefikirjailijoita meillä on, kuten Jussi Katajala. Samoin Artemis Kelosaari, Anni Kuu Nupponen, J.S. Meresmaa muutamia mainitakseni julkaisevat säännöllisesti novelleja. Uransa perustan loivat nimenomaan lehtinovelleja kirjoittamalla 1980- ja 1990-luvuilla kirjailijat kuten Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja M.G. Soikkeli.

Marginaali on marginaalia siksi, että se jää näkymättömiin valtamediassa, kuten Helsingin Sanomissa. Ymmärrän, että esseessä tärkeää on rajaus. Tällä kertaa rajatuksi ulkopuolelle tuli koko kotimaisen spekulatiivisen fiktion ja lasten- ja nuorten novellikirjallisuuden monimuotoinen kenttä.

Tässä vielä mielipidekirjoitus, jonka lähetimme kollegojen kanssa tänään 28.7. Helsingin Sanomiin:

Helmi Kekkonen kirjoittaa Helsingin Sanomien ansiokkaassa esseessään 27.7.2025 novellien tärkeydestä kirjallisuuden moninaisuudelle ja kirjailijan ammattitaidolle, mutta myös novellijulkaisujen vähyydestä. Marginaali jää usein näkemättä, jos ei ole alan harrastaja. Suomalaisissa tieteis- ja fantasiakulttuurilehdissä syntynyt lehtinovellijulkaisemisen perinne elää vahvasti, vaikka kulttuuritukien alasajo uhkaakin sitä. Jokavuotiseen Atorox-äänestykseen Suomen parhaasta tieteis- tai fantasianovellista kirjataan satoja julkaistuja uusia novelleja. Lisäksi vuosittain järjestetään Portti- ja Nova-kirjoituskilpailut, joissa kilpaillaan novellin kirjoittamisessa. Yksittäisten kirjailijoiden novellikokoelmia ja teema-antologioita ilmestyy vuosittain lukuisia.Tämän genrekirjallisuuden kentän kautta ovat töitään saaneet julki monet merkittävin kirjoituspalkinnoin palkitut kirjailijamme. Heistä esimerkiksi J.S. Meresmaa, Magdalena Hai ja Reetta Vuokko-Syrjänen kirjoittavat ja julkaisevat novelleja jatkuvasti. Se, että isot, kaupalliset kustantajat eivät näe potentiaalia novelleissa, ei ole lannistanut virkeää pienkustantamokenttää. Kirjoitamme genreä, mutta emme tingi laadusta.

Satu Piispa-Hakala, kirjailija, hallituksen puheenjohtaja, Osuuskumma-kustannus
Saara Henriksson, kirjailija
Anne Leinonen, kirjailija

Lisää aiheesta netissä:

- Helmi Kekkosen essee HS:ssa (maksumuuri): ”Novellia väheksytään, vaikka se sisältää maailman”

- Hanna Matilainen: Suomalaisen realismin taakka altistaa genresokeudelle

- Magdalena Hai: Näkymättömät novellit. Erityisesti tämä kohta: "Perinteiset kustantajat olivat jopa hiukan sitä mieltä, että nuorille suunnatut novellikokoelmat eivät myy. Onneksi Karistolla ajateltiin toisin, sillä Haiseva käsi on myynyt sittemmin viisi painosta loppuun."

- Kirjaruutu (video): Julkaistaanko Suomessa novelleja?

- Toni Saarinen: Ainoa oikeasti aktiivinen novelliskene

- Vesa Sisättö novellista ja kotimaisesta spefistä Facebookissa: ”Tulkaa spefin puolelle, meillä on novelleja!”

*Atorox on Turun Science Fiction Seuran jakama palkinto parhaalle edellisenä vuonna julkaistulle spefinovellille. https://terrakoti.net/tsfs/atorox/

Historiallisia ja fantastisia novelleja heinäkuussa

Valaanpyytäjän vaimo -kokoelma on painossa ja ilmestyy 5.7. Osa novelleista on ilmestynyt aiemmin lehdissä tai antologioissa, osa on aivain uusia. Aiemmin ilmestyneet tarinat tuodaan nyt yksiin kansiin, sillä pienilevikkiset antologiat, joissa ne ovat ilmestyneet, on kauan sitten myyty loppuun. Tarinat sijoittuvat menneisyyteen, mutta niissä historia on vähän erilaista kuin koulukirjoista tunnemme. Kannen on tehnyt taitava Anu Korpinen, sisällyksen ulkoasu on Linda Haumen käsialaa. Toimituksesta kiitos Samuli Antilalle ja Anne Leinoselle, sekä Minna Miaolle oikoluvusta!

Kirjan ilmestymisen alla kävin läpi arkistokuvia paikoista, joissa olen käynyt ja joihin novellit sijoittuvat. Novelleista kaksi sijoittuu Budapestiin. ”Arkistonhoitajan salaisuudessa” ihmetellään merkillistä höyryvoimalla toimivaa matematiikkakonetta 1880-luvulla ja muun muassa yövytään kuuluisassa Gellért-hotellissa.
”Unkarilaisessa veljeskunnassa” puolestaan vältellään työtä ja etsitään muinaisia salaisuuksia Kádárin ajan Unkarissa 1970-luvulla.

Yksi kokoelman uusista novelleista sijoittuu puolestaan Oxfordiin, jossa olen käynyt vuosina 2003 ja 2016. Kummallakaan kerralla en ole voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi asua ja opiskella keskiajalta peräisin olevalla kampuksella. Onhan siellä romanttista ja tunnelmallista, mutta ehkä talvella joutuisi palelemaan vetoisissa rakennuksissa. Novelli ”Mitä ihmiset tekevät” on aiemmin julkaisematon.

Julkaisen tässä pätkän kokoelman jälkisanoista:

”Kun omaa novellituotantoaan kokoaa kansien väliin, joutuu väistämättä tekemään valintoja. Mitkä tarinat sopivat yhteen, mikä puolestaan ei kuulu joukkoon? Mitä puuttuu? Milloin jokin tarina niin vanha, että se ei ole enää tekijälleen ajankohtainen?

Uuden novellikokoelman teema löytyi luontevasti, sillä olen tarinoissani usein käsitellyt tapoja muistaa mennyttä ja historiaa. Edellinen kokoelmani (Avaruusajan unelmia, Osuuskumma 2018) sisälsi tieteiskertomuksia, joita yhdisti vieraan kohtaamisen tematiikka. Tähän kokoelmaan valikoitui sen sijaan ensisijaisesti fantasiaa. Korkean fantasian maailmoissa omissa tarinoissani ei kuitenkaan yleensä liikuta, vaan sen sijaan pysyttelemme oman maailmamme historiassa. Kokoelman alaotsikko Historiallisia fantasioita onkin mielestäni oikeutettu.

Historia on aina ollut lempiaiheitani ja -aineitani. Turkulaisena opiskelijana en voinut välttyä keskiajan historialta, joka muistutti itsestään kaupungin maisemanmuodoissa ja rakennuksissa, katujen nimissä, jokakesäisillä keskiaikapäivillä ja museoissa. Jos olen ihan rehellinen, en ollut kummoinen opiskelija tai historioitsija. Mieleni askarteli jo tuohon aikaan enimmäkseen kuvitteellisen historian parissa. Muodollisen maisterin koulutuksen onnistuin kuitenkin pakertamaan, minkä lisäksi olen lukenut historiaa mielelläni myös vapaa-ajallani. Myös matkustaessani Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa olen mieluiten tutustunut historiallisiin kohteisiin. Moni novelleista on saanut innoituksensa matkoilla, kuten Budapestissa, Krakovassa, Oxfordissa, Skånessa. Toisaalta myös syntymäkaupunkini Helsinki on tarinoissa vahvasti mukana.

Eikä kokoelma olisi Saara Henrikssonin novellikokoelma, jos siinä ei olisi mukana yhtä valasnovellia.

Kirjoittajana minulle on tyypillistä, että taustatyö tekstiä varten jatkuu vielä editointivaiheessa. Tarina ja henkilöt pulpahtavat mielikuvituksesta esiin ensin, yksityiskohdat tarkentuvat sitten kirjoitettaessa. Käytän lähdeaineistoa kuitenkin enemmän mielikuvituksen lähtöpisteenä kuin toteuttaakseni perinteisen historiallisen fiktion keinoja, aikakauden yksityiskohtien uskollista raportoimista. Spekulatiivisuus antaa tilaa taiteelliselle vapaudelle.”

Tässä vielä sisällysluettelo.

Valaanpyytäjän vaimo (ilmestynyt alunperin antologiassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita, 2016)
Cinemateekki (aiemmin julkaisematon)
Vihreän oksan kuningas (julkaistu alunperin nimellä Merikuningas Usvazinessä 3/2013)
Ruokaruotsi, syömäsaksa (aiemmin julkaisematon)
Kristallikarahvi (alunperin antologiassa Kristallimeri, 2015)
Arkistonhoitajan salaisuus (alunperin antologiassa Steampunk! Koneita ja korsetteja, 2013)
Tehtaanpuiston hirviö (alunperin antologiassa Kuun pimeä puoli, 2013)
Epäkiinnostava elämäni (aiemmin julkaisematon)
Unkarilainen veljeskunta (aiemmin antologiassa Teräskoura, 2016)
Mitä kaikkea ihmiset tekevät (aiemmin julkaisematon)
Margaret II (aiemmin ääninovelliantologiassa Kun kansilaudoille liukui lohikäärme, 2013)

Valaanpyytäjän vaimon voi ennakkotilata Osuuskummalta 20 euron tarjoushintaan. Kannattaa tilata, koska OVH on selvästi kalliimpi! Ennakkotilaajat saavat tilauksen yhteydessä myös bonusnovellin "Uppsalan mestari” PDF-muodossa. Tarinassa restauroidaan Uppsalan yliopiston vanhoja rakennuksia kyseenalaisin keinoin. Novelli tulee heti, kokoelmaa joutuu vielä vähän odottamaan. Kirjat voi vaihtoehtona postitukselle noutaa signeerattuina Jyväskylän Finnconissa 5.-7.7. https://holvi.com/shop/osuuskumma/

Antologiahaasteen paluu

Tätä ette ehkä uskoneet näkevänne, mutta spekulatiivisen fiktion antologiahaasteeni on edennyt jälleen pisteeseen, jossa on aika raportin. Edellisestä onkin vierähtänyt tovi! Alunperin haasteessa oli mukana 25 kirjaa. Nälkä kasvoi lukiessa, ja olen lisännyt listalle kuluneiden kolmen vuoden aikana ilmestyneitä teoksia.

Osan novelleista olen lukenut aiemmin, osaan tutustuin nyt ensimmäistä kertaa.

Vuonna 2022 olen tähän mennessä lukenut seuraavat antologiat (kirjat lueteltu ilmestymisjärjestyksessä):

-Aukkoja ajassa (2013, Turbator)
-Ajan poluilla (2013, Tutka)
-Supernova (2015, Stk)
-Käärmeenliekit: Suomalaisia lohikäärmetarinoita (tämän olin lukenut jo aiemmin, mutta luin uudestaan) (2015, Osuuskumma)
-Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista (2015, Osuuskumma)
-Marraskesi: Tarinoita iholta ja ihon alta (2016, Osuuskumma)
-Hänen huulensa ovat metsä (2017, Kulttuuriyhdistys Korppi)
-Varjoisilta kujilta (2017, Osuuskumma)
-Valitut (2018, Tutka)
-Kuolon tähti (2021, Täysi Käsi)

Lukiessani olen myös pohtinut, mikä on avain onnistuneen antologian toimittamiseen. Pohdinnan tuloksia voi lukea myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä Kosmoskynä-lehden numerosta.

Tämän satsin antologiat voi halutessaan lukea kolmeen eri kategoriaan: 1) kilpailuantologiat eli kirjoituskilpailun sadosta kootut antologiat, 2) kutsuantologiat eli valikoidulta kirjoittajajoukolta pyydetyistä novelleista kootut antologiat ja 3) Osuuskumman julkaisemat teema-antologiat, jotka koostuvat kustannusosuuskunnan jäsenten ja tyypillisesti 1–2 vierailevan kirjoittajan teksteistä.

Kilpailuantologiat ovat pääasiassa scifiseurojen (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ja Turun Science Fiction Seura) julkaisemia. Niissä virkistävää on antologioiden valtavirrasta poikkeava kirjoittajajoukko. Etenkin vaihtoehtohistoria-antologiassa Ajan poluilla oli mainioita kirjoittajatuttavuuksia, joihin en ole muualla törmännyt. Pasi Karppasen toimittamien antologioiden tunnelmaa hieman latistavat toimittajan liian rehelliset esipuheet, joissa saatetaan todeta muun muassa kilpailun annin olleen odotettua heikompi tai saapuneiden tarinoiden olevan ongelmallisen samankaltaisia.

Supernova puolestaan toi kentälle uusia kirjoittajia, eli sellaisia, jotka eivät olleet aiemmin julkaisseet antologiassa. Oli hauskaa lukea se näin useampi vuosi ilmestymisen jälkeen, suurin osa kirjoittajista on nimittäin jatkanut uraansa antologianovellistina.

Kutsuantologioita tässä satsissa olivat Juri Nummelinin toimittama Kuolon tähti, Pasi Karppasen toimittama Suomen presidenttien salaisista edesottamuksista kertova Valitut sekä Aukkoja ajassa -aikamatkatarinoiden kokoelma. Viimeiseksi mainittu on Harri Erkin kokoama, mutta Boris Hurtta auttoi alkupaketin eli varhaisten suomalaisten aikamatkatarinoiden kokoamisessa.

Juri Nummelinin toimittamissa antologioissa, joita olen lukenut tähän haasteeseen useita, pidän vanhojen suomalaisten spefinovellien liittämistä uudempien lomaan. Suurin osa novelleista on kuitenkin uusia. Tämä novellien julkaiseminen tuoreeltaan onkin ehkä lähestymistavan heikkous: Nummelin on hyvä luomaan vaihtoehtoista kirjallisuushistoriallista juonnetta virallisen kotimaisen kirjallisuuden kaanonin rinnalle, mutta hän ei ole varsinainen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja. Myös monesta Kuolon tähti -antologiassa julkaistusta nykykirjoittajan novellista huomaa, että niitä olisi voinut vielä kehitellä.

Osuuskumman julkaisemista teema-antologioista olen oikeastaan jäävi sanomaan mitään. Mainittakoon, että joukosta löytyy vuoden 2016 Atorox-voittajanovelli (Magdalena Hain Kaunis Ululian, ilmestynyt antologiassa Kristallimeri). Ylipäätään vuoden 2016 palkinnon kymmenestä kärkisijasta seitsemää piti hallussa novelli, joka oli ilmestynyt Osuuskumman antologiassa.

Sellainen asia minkä muuttaisin muutaman antologian kohdalla näin jälkikäteen ajateltuna on nimi. Alaotsikko ”tarinoita siitä-ja-siitä” ei läheskään joka yhteydessä kulje mukana, ja moni antologia on nimetty niin, että nimi ei ole kovin kuvaava. Esimerkiksi kissa-aiheista spefiä sisältävä Varjoisilta kujilta: Novelleja. Sitten sitä selaa kirjahyllyä monta vuotta jälkeenpäin ja ihmettelee, mikähän tämäkin tapaus oli. Lopulta paremmin toimisivat ehkä ”Kissaihmisiä/Ihmiskissoja” tai ”Kissanovelleja” -tyyppiset nimet. Kehno rautalankaesimerkki, mutta kuitenkin. Ehkä olemme ajatelleet liian vaikeasti. Antologian nimeäminen on usein hankalaa.

Lukeminen jatkuu, ja haaste päivittyy... aikanaan...

Antologiahaaste jatkuu

Tämä päivitys on vähän jäljessä, mutta tehdäänpä pieni väliaikatiedote vuoden 2019 antologiahaasteesta, ettei tahti vallan hyydy. Kesällä on kiva lukea kummitustarinoita ja muuta kauhua, ja niinpä mökille valikoitui luettavaksi antologiahaasteen tummempaa osastoa.

Viimeksi luettuja antologioita ovat:

Samuli Antila ja Markus Harju (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoon Science Fiction Seura 2013
Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Osuuskumma 2014
Magdalena Hai ja Hanna Matilainen (toim.): ROCKNOMICON. Osuuskumma 2015
Juri Nummelin (toim.): Kirotun kirjan vartija. Suomalaisia Cthulhu-tarinoita. Jalava 2016
Juri Nummelin (toim.): Sininen tiikeri: Kryptozoologisia novelleja. Helmivyö 2018

Tähän satsiin kuului Osuuskumman raskaan musiikin teema-antologia ROCKNOMICON, joka yllättäen nousi haasteen suosikkien joukkoon. Harvemmin olen hekotellut ääneen novellia lukiessani niin kuin Jussi Katajalan novellin Rock’n’roll ei kuole koskaan -kohdalla. Mismassi! Sinisessä tiikerissä miellyttivät erityisesti Anu ja Eero Korpisen novellit. Juri Nummelinin kokoamissa antologioissa on novelleja takuunimiltä, minkä myös huomaa – Kirotun kirjan vartija oli viihdyttävä pläjäys, mutta jotkut "vierailevat tähdet" eivät aivan yltäneet luottokirjailijoiden tasolle.

Vähän hitaasti etenee nyt tämä kahdenkymmenenviiden antologian haasteeni, mutta ei se mitään, vuotta on vielä jäljellä! Seuraavaksi pyrin lukemaan jotakin vähän tuoreemmilta tapauksilta, eli antologioita, jotka esittelevät uusia kirjoittajia.

Haasteen edelliset osat:
http://margaretpenny.blogspot.com/2019/04/antologioita-antologioita.html
http://margaretpenny.blogspot.com/2018/12/antologiahaaste-2019.html

Antologioita, antologioita!

Antologiahaasteeni on nytkähtänyt eteenpäin pitkästä aikaa. Vuodenvaihteessa tein lupauksen: en sitoudu toimittamaan uutta novelliantologiaa ennen kuin edelliset on luettu. Haasteen tässä vaiheessa totean, että olen hankkinut hyllyyni kahta lukuunottamatta kaikki listalta löytyvät kirjat.

Alkuvuonna lukemani antologiat ovat:
- Tulikirjaimet, Stepanin Koodeksi -legendaan pohjautuva antologia
- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita, nimensä mukaisesti steampunk-antologia
- Murhamystiikkaa, eli okkulttisia etsivätarinoita sisältävä antologia
- Tiamatin värit, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien avaruusantologia
- Mustaa lihaa, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kyberpunk-antologia
- Hurtan koodeksi, kirjailija Boris Hurtan juhlavuosiantologia
- Tämä jalka ei ole minun, kehokauhuantologia.

En lähde tarkemmin tässä ruotimaan lukuelämyksiäni, sillä edustamani yhteisö on julkaissut näistä hyvän osan enkä olisi suosittelijana kovin puolueeton. Tästä satsista onnistunein kokonaisuus oli ehkä viimeiseksi lukemani kehokauhuantologia. URS- eli Uusrahvaanomaiseen spekulatiiviseen perinteeseen* liittyvissä antologioissa (takakannen mukaan esim. Tiamatin värit ja Mustaa lihaa) pistää silmään varsinaista pulp-perinnettä edustavien novellien vähäisyys. Esimerkiksi Tiamatin värit -teoksessa tätä edustaa minusta oikeastaan vain Tuomas Salorannan novelli.

Seuraavana lukuvuorossa yöpöydälläni on Osuuskumman julkaisema Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja -antologia.

***

Sitten uudempia antologiauutisia. Uusin novellijulkaisuni ”Seuraaja” löytyy Siipisulka. Tarinoita enkeleistä -antologian kansien välistä.

Enkeliantologiasta saa syyttää minua. Ihmettelin nimittäin puolijulkisesti (Facebook-seinälläni) toukokuussa, miksi enkeliromanssit olivat niin hyvin edustettuna kirjakaupan pokkarihyllyssä. Kuka nämä puolialastomat kansikuvapojat otti tosissaan? Asiasta syntyi hersyvä keskustelu, jossa FB-kaverini spekuloivat ihmisen ja enkelin välisten suhteiden mahdollisuuksilla. Ajatus kypsyi yön yli ja seuraavana päivänä totesin: kyllä tässä on jotain niin ärsyttävää, että antologia pitää tehdä.

Ja se tehtiin. Vajaaseen kolmeen vuoteen mahtui erilaisia vaiheita kirjoittajien ja ideoiden keräämisestä, novellien kirjoittamisesta ja työstämisestä, kustantajan etsimisestä, kirjoittajien jäämisestä pois ja uusien tulemisesta tilalle, kakkos- ja kolmosversioiden hiomisesta ja kirjatuotannosta julkistamistilaisuuden suunnitteluun ja järjestämiseen. Kokoelma ilmestyi painosta helmikuussa, ja virallisesti se julkistettiin Helsingissä Kauhucon-tapahtuman yhteydessä huhtikuun alussa.

Kippis!

Antologian toimittajina liihottelevat allekirjoittanut sekä Mia Myllymäki. Sen on kustantanut Aavetaajuus, hienosta kansitaiteesta vastaa S. Haltijakäpälä. Kehotan hankkimaan Siipisulan itselle, kaverille tai pikkusiskolle. Houkuttelevan värikkäästä kannesta huolimatta kirja ei kuitenkaan sovellu alle 16-vuotiaalle.

Antologiaa saa hankkia Aavetaajuudelta (verkkokauppa tai kivijalkakauppa Kalliossa) tai Rosebud City Centeristä Helsingistä.

Siipisulka on arvosteltu tuoreeltaan Kosmoskynä-verkkolehdessä: Siipisulka-antologian enkelit ovat eroottisia, romanttisia ja kerettiläisiäkin (Ville Linna)

*Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. ”URS on paluu aikaan, jolloin barbaarit tiesivät teräksen salaisuuden, eristyneiden pikkukaupunkien liepeillä väijyi kosmisia kauhuja ja kuolevien planeettojen prinsessat olivat kauniita (sekä vähäpukeisia).” - kollektiivi

Antologiahaaste 2019

Niin paljon genreantologioita! Mistä niitä oikein tulee?

Kyse on tietenkin suomalaisten genrekirjoittajien terävimmän ja vähän laveammankin kärjen runsaasta novellituotannosta. Scifin ja fantasian parhaiden perinteiden mukaisesti lajia julkaistaan paljolti novellimuodossa, ja näiden novellien luontaisin ilmestymispaikka ovat (pien)lehdet ja antologiat.

Olen itsekin vastuussa muutamasta teoksesta. Tällä vuosikymmenellä olen ollut mukana toimittamassa Huomenna tuulet voimistuvat-, Surupukki-, Trollguld- ja keväällä ilmestyvää Siipisulka-antologiaa. Kaikki ovat kotimaisia tai suomennettuja antologioita, jotka ovat ilmestyneet pienkustantajilta. Lisäksi olen tietenkin kirjoittanut novelleja useisiin teoksiin.

Vuosikymmenen alussa antologioista tuntui olevan jopa ylitarjontaa. Kotimaisen spekulatiivisen fiktion lukija saattoi parahtaa: Kuka nämä kaikki lukee?

No, minä luen!

Julistan Antologiahaasteen 2019 alkaneeksi. Siinä on vain yksi sääntö: Yhtään uutta antologiaa ei saa alkaa koota, ennen kuin jo ilmestyneet on luettu. Haastan kaikki muutkin patologiset antologiamaakarit mukaan!

Alla hahmotelma haasteeseen kuuluvista kirjoista. Jokainen saa luonnollisesti muokata lukulistansa omaan kirjahyllyynsä ja makuunsa sopivaksi.

⁃ Haasteeseen lasketaan spefiantologiat, eli scifiä ja fantasiaa sisältävät antologiat sekä osa kauhusta. Selvästi kansanperinnettä tai kummitusjuttuja keräävät julkaisut eivät ole omassa kattauksessani mukana.
⁃ Surrealismin, ei-yliluonnollisen kauhun, ihmesadut ja sen sellaiset olen myös rajannut haasteen mielekkyyden (eli toteutettavuuden) vuoksi ulkopuolelle.
⁃ Päädyin itse jättämään ulkopuolelle myös vaihtoehtohistorian, ei siksi että minulla olisi mitään sitä vastaan, mutta sen määrittely oli haasteen puitteissa turhan vaikeaa.
⁃ Itsenäiset teokset ovat mukana, eivät sarjajulkaisut, esim. Nova-antologiat tai Osuuskumman raapalepalvelun Kummalinnun munia -kokoomateokset. Myöskään shared world -tarinat kuten Praedor eivät ole mukana. Listaan ne kuitenkin lopuksi kiinnostuneille tiedoksi.
⁃ Listaan myös antologiat, jotka kuuluvat aihealueelle, mutta joka olen lukenut ts. joita en lue uudestaan. Rajatapauksia ovat ne antologiat, jotka ovat jääneet aikanaan kesken.
⁃ Nykykirjailijoita, ei uusintapainoksia.

Lopulliselle listalle päätyi 25 teosta, jotka on lueteltu alla kustantajittain ryhmiteltynä. Haastetta aloittaessani olen innoissani. Löytyykö helmiä? Nouseeko antologioiden kirjoittajien joukosta tähtiä? Vähän myös pelottaa. Muuttuuko luku-urakka puuduttavaksi? Kaikki tämä selviää vuoden kuluessa!

Antologiahaaste 2019 on jatkoa satunnaisesti käynnissä olleelle projektilleni tehdä näkyväksi suomalaisen genrekirjoittamisen vaihtoehtoisia julkaisuja sekä pienkustannustoimintaa. Suurten kustantamoiden katveessa rehottaa villi ja mielenkiintoinen aluskasvillisuus.

Pienkustantamoiden genretuotannosta olen kirjoittanut aiemmin myös haasteessani Erilainen kirjasyksy 2014

MARGARET PENNYN ANTOLOGIAHAASTE 2019

Aavetaajuus

- Tämä jalka ei ole minun: Kauhuja omasta kehosta
- Murhamystiikkaa - okkulttisia etsivätarinoita

Helmivyö

- Sininen tiikeri: Kryptozoologisia tarinoita

Jalava

- Kuun pimeä puoli. Suomalaisia ihmissusinovelleja
- Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Cthulhu-tarinoita

Kulttuuriyhdistys Korppi ry.

- Hänen huulensa ovat metsä

Kuoriaiskirjat

- Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista

Osuuskumma

- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita
- ROCKNOMICON
- Kristallimeri. Tarinoita merirosvoista
- Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
- Varjoisilta kujilta
- Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia
- Naamiot
- Sirkus Synkkä

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat

- Mustaa lihaa. Kyberpunk-antologia
- Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita
- Supernova
- Meliwas ja muita kaupunkeja

Turbator

- Aukkoja ajassa

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti Tutka ry.

- Genreblender: antologia
- Valitut
- Spekulatiivinen Turku

Vaskikirjat

- Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio

- Hurtan koodeksi (Borin Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirja)

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2)

Tässä kirjoitettu perustuu havaintoihin, joita olen tehnyt neljäntoista vuoden aikana kirjoittajana, toimittajana ja ryhmien ohjaajana. Ennen kaikkea nämä eivät ole asioita jotka hallitsisin erityisen hyvin, vaan sellaisia, joissa yritän skarpata.

Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.

Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.

Aikataulut

Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)

Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.

Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.

Järjestelmällisyys

Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.

Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.

Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.

Valmistautuminen

Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.

Sosiaalisuus

Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.

Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.

Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.

Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.

Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.

Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.

Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.

Lopuksi:

Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.

Höyrykoneita ja kellopelejä suuriruhtinaskunnassa

”Kotini on täynnä juonenpätkiä: pilettejä jo unohtuneilta matkoilta, postikortteja kaukaisista kaupungeista, journaaleja ja vanhentuneita merikarttoja, joita kukaan ei tarvitse. Tulitikkuaskien kansia, murentuneita suitsukkeita pahvipakkauksissaan. Välillä mieltäni jää vaivaamaan jokin sävelmä, jonka olen kuullut viimeksi kansakoulussa, kauan sitten. Säästän kaiken: valtameren hiekalta poimitun taskuravun kuoren, ajopuunkappaleen, pajupillin.”

Minun on pitänyt kirjoittaa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -kokoelmasta jo monta kertaa, ehkä nyt on hyvä sauma, kun vastaanottoakin on saanut seurata jo jonkin aikaa. Osuuskumma julkaisi puolisen vuotta sitten kolmannen steampunk-antologiansa. Eli minkä?

Steampunkilla tarkoitetaan kirjallisuutta sekä esimerkiksi muotia, joka leikittelee 1800-luvun kuvastolla ja keksinnöillä. Usein se on vaihtoehtoista historiaa, jossa sotia käydään ilmalaivoilla ja kuumailmapalloilla ja ihmeelliset vimpaimet toimivat höyryvoimalla. Siitä genren nimi, steampunk. Usein tarinoilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, seikkailua on mukana melkein aina.

Helpoimmin steampunk yhdistetään sumuiseen Lontooseen. Antologiassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita tarinat on kuitenkin tuotu Suomeen, tai niissä ovat päähenkilöinä suomalaiset. Kirjoittajia on kolmetoista, osa steampunk-genren konkareita, toiset vierailevia tähtiä.

Osuuskummalliset kirjoittajat steampunk-tunnelmissa

Halusin osallistua kokoelmaan, koska minulla oli mielessä tarina, joka sijoittui arktisen valaanpyynnin kultakauteen. Pidän kovasti vanhoista kartoista, pohjoisten löytöretkien kuvauksista ja merestä ylipäätään. Tarjosin kokoelmaan novellia ”Valaanpyytäjän vaimo”. Päähenkilön nimi on lainattu tämän blogin nimikkohenkilöltä Margaret Pennyltä, ensimmäiseltä eurooppalaiselta naiselta, joka vietti talven arktisella Baffininlahdella.

”Valaanpyynti keskiössä on myös steampunkissa varsin vähän käytetty aihe, johon kuitenkin ihastuu välittömästi. Novellissa on vanhojen seikkailukertomusten henkeä. ” – Risingshadow

Steampunk on muutakin kuin koneita ja vempeleitä. Viktoriaaninen aika mullisti käsityksiä myös luonnontieteestä, maapallon siihen asti kartoittamattomista alueista ja eläimistä. Kaikkina aikoina suositut astrologia ja esoteeriset harrastukset sopivat mukaan mausteeksi. Lisäksi valaanrasva oli tärkeä osanen teollisen vallankumouksen voitelemisessa, kirjaimellisesti.

Teollinen vallankumous oli uskomaton voima, joka pyyhki yli mantereen ja koko maailman. Myös uhrit olivat valtavia. Tästä murroksesta ja vallankumouksesta, riistosta ja toisaalta tulevaisuudenuskosta halusin kertoa tarinan näyttelyesineiden kautta: "Olen jäljittänyt esineitä Helsingin osto- ja myyntiliikkeistä, Margaretin keräämiä muistoja, näytteitä ja käsikirjoituksia. Olen seurannut häntä ajatuksissani maailman ääriin. Minä elän kuvitelmasta, enkä tarvitse mitään. Margaretin arveltiin hukkuneen rakastajineen Scoresbysundin jäihin. Minä uskon, että jäihin upposi hänen puolisonsa.”

Olin ilahtunut, kun lukijat pitivät kokoelmasta ja novellistani. Kokoelma on arvosteltu muun muassa Risingshadow-palvelussa, Tähtivaeltajassa sekä useissa blogeissa (Ja kaikkea muuta, Kirjavinkit ja Pähkinäkukkula).

”Historia, löytöretket ja vähän mystiset tapahtumat yhdistyvät mahtavaan luontoon salaperäisen isoäidin tarinan myötä.” - Ja kaikkea muuta -blogi

Pienten kustantamoiden obskuureja antologioita on joskus vaikea saada käsiinsä. Silintereitä ja siipirattaita -teosta on myynnissä paitsi kustantamon omassa verkkokaupassa, myös esimerkiksi Aavetaajuudella Helsingissä, Puolenkuun Peleissä Tampereella ja Keljon Prismassa Jyväskylässä. Rohkaisen tutustumaan ja kiitän omasta puolestani kaikkia kokoelman jo lukeneita ja sen arvostelleita.

Lue lisää:
Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -toimittajien Anne Leinosen ja Mia Myllymäen haastattelu Suomi lukee -palvelussa
Steampunk! Tampereen todistusaineisto kirjailija Magdalena Hain blogissa

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Pienkustantamot polkevat laatua?

Vanha totuus on, että yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta on paskaa. Koin déjà vu -ilmiön vuoden takaa, kun Yle julkisti eilen Tanssiva karhu -runouspalkintoehdokkaansa ja radion Kultakuume-ohjelmassa runoilija Merja Virolainen suomi kovin sanoin suomalaisen nykyrunouden tasoa. Vuosi sittenhän runoilija Harri Nordell avautui pienkustannerunojen huonosta tasosta.

Raadin puheenjohtajana Virolainen perustelee mielipiteensä mielestäni sinänsä hyvin. Hän harmittelee, että "runoudesta on tullut sellainen askartelukerho, jossa askarrellaan vessapaperirullista kissoja ja kaikilla on kivaa ja niitä pitää sitten ihailla yhdessä ja lopuksi nostaa johonkin ikkunalaudalle". Merja Virolaisen mielestä näitä kansanopistotason runoilijoita ei pitäisi julkaista ja se, että niitä julkaistaan, johtuu kaikenmaailman nyrkkipajakustantamoiden ja "yhteisöjen" noususta.

En pysty ottamaan kantaa viime vuoden runokirjasatoon, mutta kommentoin nyrkkipajakustantamista genrekirjallisuuden näkökulmasta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?

Vuoden 2014 pienkustanteita

Myös spekulatiivisen fiktion* kentällä on noussut viime vuosina erilaisia pien- ja mikrotason kustantamoja. Pelkästään pienkustantamoiden julkaisemia spefinovellikokoelmia ja antologioita ilmestyi viime vuonna nopeasti laskien neljätoista. Tähän päälle pienoisromaanit ja romaanit, verkkojulkaisut ja äänikirjat, niin päästään verrattain isoihin julkaisumääriin. Valtaosa kirjoittajista on sellaisia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta kaupallisen kustantajan kautta.

Jos on jokin kirjallisuuden laji, jonka yleisö ei ole tarpeeksi laaja, ei sille ole kaupallisen kustantamisen perusteita. Tilanteessa, jossa suuret yleiskustantamot ovat heivanneet tämän lajin kirjoittajat kustannusohjelmistaan ulos, en näe oikein vaihtoehtoa pienkustantamiselle. Näin pidetään kirjallisuudenlaji elinvoimaisena. Virolainen tuntuu haikailevan tilannetta, jossa olisi olemassa vain se isojen kustantamojen kuorima kerma.

Eikä kermaa ei voi kuoria, jos ei ole maitoa, jonka pinnalle se nousee.

Kaksi Tanssiva karhu -ehdokastakin näkyy olevan pienkustantamojen julkaisemia. Jos kaupallinen kustantaja julkaisee kaksi runoteosta kaudessa, lahjakkaita tekijöitä jää väistämättä ulkopuolelle ja heidän on etsittävä toisenlaisia julkaisukanavia.

Tunnen myötätuntoa Merja Virolaista kohtaan. Kirjallisuuspalkinnon raadissa joutuu kahlaamaan läpi sen kaiken aluskasvuston ja tauhkan, ja jos oma kirjallisuuskäsitys on vielä kovin toisenlainen kun nyt vallassa oleva, kokemus voi olla tuskallinen. Kyllä spefijulkaisujakin saisi joskus kriittisemmin tarkastella eikä aina vain kaverin kannustamisen näkökulmasta. Mutta sellaisesta "lähes kaikki on paskaa" -yleistämisestä ei hyödy oikein kukaan.

Pitäisi päästä syvemmälle tarkastelemaan, mistä tason lasku, jos taso nyt on yleensä laskenut, johtuu.

Pienkustantamisesta puheen ollen, sain juuri oikoluettua pienen kokoelman verran ruotsalaista käännösproosaa, jonka Osuuskumma julkaisee kesäkuussa. Kokoelman nimi on Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita, ja se on mielestäni todella tervetullut ja monipuolistava lisä suomen kielellä julkaistuun spefinovellistiikkaan tänä vuonna. Kehotan lajin ystäviä pitämään silmät auki ja nappaamaan kokoelman luettavakseen heti, kun se on mahdollista.

Toisin sanoen: pienkustantaja tekee mitä tahtoo. Onnea kaikille Tanssiva karhu -ehdokkaille!

* Science fiction, fantasia, kauhu

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.

WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.

Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Erilainen kirjasyksy 2014

Kaveri linkkasi vastikään tutkimukseen, jossa suomalaiset olivat maininneet lempikirjailijoitaan. Artikkeli Suomalaiset luottavat klassikoihin on julkaistu Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2007, mutta kuten linkin takaa voi lukea, suosikit vaihtuvat hitaasti. Lista antaa varmaankin oikean kuvan keskimääräisen suomalaisen lukutottumuksista. Ainakin lista on kovin, kovin, kovin ennalta-arvattava. Naislukijoiden listan kärjestä löytyvät Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Päätalo, Paasilinna, Waltari ja Tolkien löytyvät sentään molemmilta listoilta.

Syksyisin ilmestyy paljon kirjoja. Usein lehdistössä, myyntilistoilla ja kirjastojen bestseller- ja VIP-lainojen hyllystä löytyvät samat kirjat, "tavalliset epäillyt" sekä ne yleensä pari esikoista (mutta ei missään nimessä enempää kuin kolme), jotka sinä vuonna päätyvät valokeilaan. Mutta kirjoja ilmestyy paljon muitakin! Genrelukijan katse tarjoaa jo erilaisen näkökulman kirjasyksyyn.

Genrelukijan kirjasyksy on erilainen

Seuraavien viikkojen aikana olen päättänyt kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirjaan omasta, erilaisesta kirjasyksystäni. Kirjoitan uutuuskirjoista, jotka ovat ilmestyneet kotimaisilta kustantajilta. Jokainen lukija on erilainen ja jokaisella on omat tapansa valita luettavaa. Omaa kirjasyksyäni ja täten kirjoituksia määrittävät seuraavat tekijät:

- Olen mukana osuustoimintamuotoisen kustantamon toiminnassa
- Seuraan läheltä myös parin muun pienen genrekustantamon toimintaa
- Saan säännöllisesti arvostelukappaleita omalta kustantajaltani Intolta
- En ole kriitikko. Olen bloggari ja kirjoitan omasta, subjektiivisesta lukijan näkökulmastani
- Sen sijaan puolisoni on kriitikko ja moni teos ilmestyy tämän vuoksi lukupinoon suoraan postiluukusta
- Jääviyssääntöni ovat äärimmäisen hövelit. Puolison kirjoja tai sellaisia jotka olen itse kustannustoimittanut (tai joihin olen kirjoittanut!) en täällä repostele, kaikkia muita kyllä.

Hyppää erilaiseen kyytiin. Tästä kirjoitussarjasta et Juha Itkosen kirjoja löydä! Ensimmäisenä lukuvuorossa on James Reasonerin Paholaisen siivet.

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Lunastettu lupaus eli Me emme valehtele

Novellihaasteeni on nyt edennyt vaiheeseen, jossa neljä viidestä lukulistalle nostamastani antologiasta on luettu. Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä tarinoita oli sen verran rohkaiseva lukukokemus, että sysäsi myös bloggaamaan tässä vaiheessa.

Me emme valehtele on kaikin puolin tasokas kokoelma tarinoita, jotka ammentavat yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista. Antologian on julkaissut Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli Urs-kollektiivi. Erityisesti pidin Susi Vaasjoen kouluammuskeluteemaisesta supersankaritarinasta Valtakunnassa kaikki hyvin, Tuomas Salorannan hörhöilevästä pudokastarinasta Vuosia enkelit varoittelivat, Antti Pohjamiehen tyylikkäästä Väärästä maailmasta ja Mixu Laurosen hyytävästä Me emme valehtele -Pohjois-Korea-kuvitelmasta.

Ainoa seikka, joka mielestäni heikensi kokonaisuutta, oli raapaleiden ja parin selkeästi lyhykäisemmän novellin sirotteleminen pidempien joukkoon. Nyt lyhyemmät raapaisut jäivät juuri sellaisiksi, yhden idean jutuiksi, samoin raapaleet olisivat voineet toimia paremmin omana osastonaan.

Kysymys: Onko näiden antologioiden julkaisemisessa mitään järkeä?

Vastaus: Ei, mutta sitä tehdään silti.

Antologiabuumin loppumista on povattu jo jonkin aikaa. Toistaiseksi näyttää siltä, että antologioiden julkaisemista jatketaan, mutta entistä tiukempien teemarajausten tai alagenrejen sisällä. Osuuskummalta ilmestyy tänä vuonna toinen steampunk-antologia viimevuotisen jatkoksi ja Urs-kollektiivi julkaisee yhdessä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kanssa kotimaisen kyberpunk-antologian Mustaa lihaa.

Me emme valehtele -antologiaa ennen luin haasteeni puitteissa Urs-kollektiivilta ns. Harmaan ja Mustan antologian (molemmat ovat saatavana ilmaiseksi netistä) sekä Osuuskumman viime vuonna julkaiseman Kumman rakas -antologian. Harmaa ja Musta antologia olivat molemmat keskimääräiseltä tasoltaan keskinkertaisia ja Kumman rakaskin epätasainen. Olen aiemmin todennut, että julkaisukynnyksen madaltumisella on ollut myös hyvä puolensa: sen ansiosta kirjoittajat ovat pystyneet kehittymään kirjoittamalla monipuolisemmin eri teemoista ja aiheista. Ennen antologioiden julkaisubuumia kirjoittaja saattoi hinkata samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin. Me emme valehtele -antologia näyttää lunastavan tämän lupauksen. Kirjoittajat ovat kehittyneet ja liike sen mukana. Mainittava varmaan on, että Ursissa ja Osuuskummassa on varsin monta samaa kirjoittajaa.

Mitä järkeä sitten omakustantamisessa on? Kaupalliset kustantajat julkaisevat antologioita satunnaisesti, kuten kuvassa näkyvän ihmissusitarinoita esittelevän Kuun pimeä puoli -kokoelman (Jalava). Antologiat kuitenkin rikastavat suomalaista scifi- ja fantasiakirjallisuutta. Antologioissa kuten novellistiikassa yleisemminkin on mahdollista kokeilla erilaisia kerronnan keinoja ja valita huimempia aiheita - tai sitten voi vain kirjoittaa hyvällä omallatunnolla puhdasta seikkailua. Scifin julkaiseminen on sinänsä aina seikkailu. Keväällä kantautui uutisia, joiden mukaan jenkkien viime vuosien omaperäisin, rohkein ja kiinnostavin independent-kustantamo Night Shade Books pilkottiin ja myytiin. Huipputekijät kuten Cat Valente ja Jeff Vandermeer sekä parisataa muuta kirjoittajaa ja muuta tekijää olivat (ovat yhä) pettyneitä ja vihaisia. En tiedä, onko kirja-alalla enemmän omaan innokkuuteensa kompastuvia yrittäjiä kuin muilla aloilla, ehkä ei. Varmaa on, että suuria rahallisia voittoja ei ole jaossa kuin muutamille harvoille kustantajille ja kirjoittajille. Kun kustannat itse, petät vain itseäsi.

Urs-tekijät keräävät muuten joukkorahoituksella varoja seuraavan, okkulttisia salapoliisitarinoita käsittelevän Murhamystiikkaa-kokoelman julkaisemiseen. Rohkaisen ennakkotilaamaan, minäkin tein niin, mutta kannattaa pitää kiirettä: joukkorahoituskampanja jatkuu enää 18 päivää.

Allekirjoittaneelta on julkaistu novelli kuvassa näkyvissä kokoelmissa Kuun pimeä puoli, Huomenna tuulet voimistuvat ja Steampunk! Koneita ja korsetteja.