Syyskuun jumalat ilmestyy elokuussa 2017

Tämä päivitys on viivästynyt, koska olen lukenut ohjattavieni tekstejä eri koulutusohjelmista. Mutta nyt oikein kuvien kanssa: kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy kuin ilmestyykin elokuussa Into-kustantamolta. Syksyn katalogia voi selata täällä, paljon muutakin kiinnostavaa kaunoa ja tietokirjallisuutta on tulossa.

Kansikuva, ei lopullinen

Kävin Helsingissä allekirjoittamassa kustannussopimuksen jo viime kuussa, mutta en ole kauheasti huudellut kirjan prosessista täällä tai muuallakaan. Vielä on nimittäin yksi hiomiskierros, joskin aika nopea. Kässäri palautunee minulle ensi viikolla kustannustoimittajalta

Tämä on se vaikea kolmas kirja, jota olen kirjoittanut kohta viisi vuotta ja jonka kirjoittaminen oli välillä yhtä vittua ja perkelettä. Mutta pikku hiljaa alan uskoa sen valmistumiseen. Inton hienossa katalogitekstissä sanotaan näin:

Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston opettajapestin vuoksi. Pikkuhiljaa Paulille valkenee, että kaupungissa on jotain hämärää: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerroksien määrä vaihtelee päivästä toiseen. Tuttu raitiovaunureitti päättyy seinään.

Paul tutustuu yläkerran naapuriin, kansannousun kokeneeseen Ishmael Gáboriin, joka vie Paulin kaupungin ulkopuolelle Tonavan saarelle kokoontuvan Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Syyskuun jumalien kautta Paul tutustuu kaupunkiin, jossa unohdetut historiat jäävät elämään uusien rinnalla. Kun Paulille tuttu todellisuus murenee, jää jäljelle kysymys, kuinka toimia oikein.

Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Romaani pohtii muistin ja identiteetin kysymyksiä maailmassa, jossa historia kirjoitetaan joka päivä uudelleen.

Sellaista. Voin kertoa, että kirjan henkilöitä ovat Paulin lisäksi muun muassa 1800-luvulla elänyt kurtisaani Marie Duplessis sekä salaperäinen Stella-rouva, joka asuttaa huvilaa vihreällä Tonavan saarella. Romaanissa esiintyvä historian kieputtaminen on saanut alkunsa poliittisen historian opinnoistani sekä tietysti matkoista Unkariin yli kymmenen vuoden ajalta. 

Keskeisiä teemoja ovat Keski-Euroopan nationalismin nousu, toisen ja kolmannen polven siirtolaiset Amerikassa, kuvataide ja arkkitehtuuri kansallisuuden kuvastajina, vaietut historiat, kommunismin perintö, rakkaus vanhaan ja säilyttäminen.

Tarkoitukseni on avata teoksen taustatyövaiheita mahdollisille kiinnostuneille, samoin julkaista katkelmia, mutta enpäs teekään sitä täällä blogissa vaan uusilla sivuillani saarahenriksson.com. Kerron sitten, kun aika tulee.

Sitä ennen blogissa on kuitenkin luvassa uusi kolmiosainen kirjoitussarja kirjoittajille nimeltä ”Pöydän toisella puolella”. Siinä kerron kokemuksistani osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, eli kirjaimellisesti siitä, millaista on istua sillä puolen pöytää jonka vastakkaisella puolella kirjailija yleensä istuu. Mitä olen oppinut ja mitä ihmettelen yhä. Ihan pian…

Tässä vielä otos niistä kirjailijakuvista, joita otimme lievekuvaa varten. Tämä kuva ei valikoitunut katalogiin, mutta on taitavan Nauskan kuvista oma suosikkini.

Onko Facebookista hyötyä kirjailijalle?

Lyhyt vastaus: on, mutta ei niin suoraan kuin voisi kuvitella.

Kirjoittamiseen en käytä tietenkään muuta kuin tekstinkäsittelyohjelmaa. Mutta kun teksti pitäisi lähettää maailmalle ja ennen kaikkea saada sille lukijoita, internetistä on hyötyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää elää vapaana kirjoittajana.

Käytän Facebookia monenlaiseen ammattimaiseen toimintaan. Sinne on koottu keskusteluryhmiä esimerkiksi julkaisujen ja kustantamoiden ympärille. Tulevalle kurssille tai tapahtumalle voidaan tehdä oma sivu, samoin kirjanjulkistamisjuhlille, messuesiintymisille tai muille kekkereille, joihin ihmiset voivat ilmoittautua. On ammatillisten kokemusten vaihtamiselle omistettuja suljettuja ryhmiä ja tietenkin eri kirjojen ja projektien mainossivuja.

Mainostaminen

Kirjallisuudessa perinteinen media – painetut kirjat, sanomalehtiarvostelut ja -mainokset – ovat yhä arvossaan. Jos näihin ei (kustantajalla) ole varaa, kirjailijaa patistetaan usein mainostamaan teoksiaan sosiaalisessa mediassa.

Paljon on kirjoitettu siitä, onko omien projektien mainostamisesta somessa hyötyä muuten kuin että voi kaveripiirille näyttää, että tämmöistäkin on menossa. Jos Facebookissa on oma sivu (minulla Margaret Pennyn muistikirja), se voi näkyä laajemman yleisön uutisvirrassa kavereiden tykkäysten myötä, tai olla näkymättä. Pulittamalla kolmesta eurosta ylöspäin Facebookille peittävyyttä saa lisättyä.

Kirjojen mainostamisessa pätee ehkä vähän sama sosiaalisen median harha kuin muussakin toiminnassa. ”Kaikki” tuntuvat mainostavan teoksiaan (tai muita tekemisiään, tai ihan vain itseään) Facebookissa, ja että minunkin pitäisi. Joskus parempi keino olisi yrittää löytää jokin ihan oma juttu eikä vain tehdä niin kuin kaikki muutkin. Kirjailijan ei ole pakko ”olla” Facebookissa. Moni ei ole.

Edelleen, jos lukija kiinnostuu kirjailijan teoksista, hän löytää ne helpoimmin Googlesta. Tähän ei tarvita välttämättä mitään sosiaalisen median tiliä, vaan Google poimi tittelit kirjakauppojen sivuilta tai muualta. Tottunut sosiaalisen kirjamedian Goodreadsin käyttäjä voi etsiä lempikirjailijansa teokset suoraan sieltä, mutta todennäköisesti ne on listattu useammassa paikassa.

Kontaktit

Viime aikoina olen tullut hieman skeptisemmäksi sen suhteen, mitä suoraa hyötyä somesta on. Kollega totesi taannoin Facebookista, että sitä kautta pukkaa keikkaa. Niin minullekin, muttei sellaista, josta maksettaisiin. Kaikki työkeikat sovitaan sähköpostilla ja harvat asiakkaat ottavat sähköpostilla yhteyttä. Toinen kertoi, että toimittajat tai esimerkiksi koulutuksen tilaajat voivat ottaa häneen yhteyttä kirjailijasivun kautta.

Pitää varmasti paikkansa, että kynnys yhteydenottoon on Facebookissa matalampi – ainakin näkee varmasti, kenelle se menee, etunimi.sukunimi@gmail.com -osoitteita kun on nimikaimoilla ja ties kenellä tosi samanlaisia. Itse kuitenkin lähetän esimerkiksi haastateltaville sähköpostia. Facebookiin turvaudun vasta, kun mitään muuta yhteystietoa ei löydy.

Some-kontaktin luominen Facebookissa tai ”ammattilaisten somessa” LinkedInissä voi olla kulttuuri- tai sukupolvikysymys, mutta yleensä julkisella ammatinharjoittajalla on joka tapauksessa sähköpostiosoite ja verkkosivu tai blogi, jonka kautta voi ottaa yhteyttä.

Sama pätee käyntikortteihin. Kaikissa piireissä ei vain ole tapana lisätä uutta kontaktia suoraan Facebook-kaveriksi, eikä kaikilla ole edes älypuhelinta tai muuta laitetta, johon lisätä uusi yhteystieto esimerkiksi suoraan messuilla. Käyntikortin ojentaminen tai vastaanottaminen on edelleen helpompaa.

Tuki ja aikasyöppö

Kaikessa taloudellisessa toiminnassa kannattaa ottaa huomioon vaihtoehtoiskustannukset. Facebook nielee jonkin verran aikaa. En koskaan saa takaisin niitä elämäni minuutteja ja tunteja jotka olen käyttänyt vääntämällä jostakin ilmiöstä tai käsitteestä jossakin ryhmässä tai kaverin seinällä. Kirjoittajalle aika on arvokasta.

Vähäisen käyttökokemukseni perusteella Twitterissä on Facebookia parempi panos-tuotos-suhde. Facebookissa ihmiset eivät tahdo klikkailla linkkejä auki, Twitterissä he tekevät sen jostain syystä useammin. Lisäksi Twitter ei tuntuisi olevan samanlainen aikasyöppö kuin Facebook.

Kirjailija voi saada sosiaalisessa mediassa arvokasta vertaistukea kollegoilta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Keksin myös haittapuolen siitä, miten julkaisu-uutisten ja muiden tapahtumien seuraaminen voi tuntua luomistyönsä keskellä tarpovasta kirjoittaja-parasta turhauttavalta: sosiaalisessa mediassa näyttää helposti siltä, että kaikilla muilla on meneillään kaikenlaista. Vaikka ihan samanlaista kannettavan naputtelua kalsariasussa se on suurimmalle osalle kuitenkin.

Lopuksi: Ammattimaisen kirjailijuuden ytimessä ei ole Facebook-sivujen perustaminen tai promokuvien ottaminen vaan kirjoittaminen. Se, että idean saadessaan päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on, niin seuraa sitä sen loogiseen päätepisteeseen saakka.

Vinkkejä kirjan markkinoimiseksi ilman sosiaalista mediaa: https://buildbookbuzz.com/promote-a-book-without-using-social-media/

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Mikä ulospäin näkyy

Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi puhuttelevasti viikonloppuna ilmestyneessä blogikirjoituksessaan kirjoista, jotka ilmestyvät "salaa". Kehotan lukemaan myös kommentit loppuun asti. Niistä irtosi jotakin, jota jäin pohtimaan. Nimittäin kirjalliseen julkisuuteen liittyvä kaksoisstandardi, joka ilmenee näin: 1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja 2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Luulen, että asenteet ovat muuttumassa. Koska hankimme ja saamme tietoa meitä kiinnostavista asioista yhä enemmän sosiaalisen median kautta, on luontevaa, että ilmestyneet kirjat ilmestyvät myös osaksi tätä virtaa. Ajattelen Jääskeläisen tavoin, että näin voidaan tuoda ainakin pienten yleisöjen tietoon kirjoja, joilla ei ole markkinointibudjetteja tai joiden kustantajilla ei ole sellaisiin varaa. Kirjailijan twiitit ja päivitykset naamakirjassa tuovat hänet lähemmäksi lukijaa.

Sen sijaan on vaarallista, jos kirjailijan työstä muodostaa kuvan sen perusteella, mitä varsinkaan menestyneet tekijät ulospäin kertovat.

Nimittäin on niin, että kirjailijan itse teokseensa kohdistaman (ansaitun) hehkutuksen pitää olla sellaista salaviisasta. Nostetaan ilahtuneena hyviä kritiikkejä ja jätetään hienovaraisesti linkittämättä huonompiin. Kerrotaan hyvistä käännösuutisista ja taivastellaan kiirettä. Tiedotetaan kiertueaikatauluista ja pyydetään ihmisiä paikalle moikkaamaan. Tämä on kaikki kiinteä osa kirjailijantyötä, mutta vain toinen puoli, se mikä toimii promootion välineenä. Se toinen puoli, yksinäisyys, arvottomuuden tunne ja taiteelliset kriisit eivät näy ulospäin, vaikka jokaisen kirjailijan työ on niitä täynnä, ihan jokaisen.

Sosiaalinen media on mahdollistanut meille monet hyvä bileet. Toivottavasti järjestää vastaisuudessakin. Blogit tuntuvat olevan hieman passé, mutta pidän niiden avoimuudesta verrattuna vaikka Facebookin pintakiiltoon. Kukin tyylillään. Itse olen tullut verkkokirjoittamiseen mukaan blogien (silloin verkkopäiväkirjojen) kulta-aikana eivätkä monet varmastikaan koe blogeja samalla tavalla omakseen. En ole myöskään puhdasoppinen bloggaaja, koska pidän välillä niin pitkiä taukoja.

Moni kirjailijablogi on hiljentynyt lopullisesti. Kirjallisessa DIY-markkinoinnissa, tai kirjailijoiden kilpajuoksussa, jos sellaisesta voi puhua, on nähtävissä tiettyjä muoteja. Yhteen aikaan tuntui, että vähän joka kirjailijalla piti olla blogi. Joku oli onnistunut ajamaan perille sellaisen viestin, että blogata pitää, ja keksiä blogiin jotain sanottavaa. No eihän se toimi jos blogia ei koe omaksi välineekseen. Mutta kun muillakin on, niin paine on kova tehdä perässä itsekin.

Vähän niin kuin nyt Frankfurtin kirjamessujen Suomi-teemavuonna yksi jos toinenkin kirjailija huokailee, että olisipa agentti. Kustantajien foreign rights -osastoihin pidetään tiiviisti yhteyttä ja kärkytään käännössopimuksia, koska ne ovat nyt "se juttu" jolla uusia lukijoita halutaan tavoitella. Kaikki kirjailijat (no, melkein kaikki) haluavat lukijoita, se on vähän niin kuin kirjan julkaisemisen pointti, ei kirjoiteta vain pöytälaatikkoon. Mutta omaperäisiä keinoja on vaikeampi keksiä, jos kustantamo ei panosta juuri sinuun, jos kustantaja on köyhä tai tai jos et satu olemaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen.

Johtuneeko jännityksestä, joka usein loppusyksystä vallitsee kirjallisissa piireissä, mutta kirjalliset blogit näyttävät viime aikoina vilkastuneen. Keskustelua käydään monessa kommenttilaatikossa. Mikä sen mukavampaa! Olkoon vain noloa, mutta parhaimillaan verkkokirjoittaminen on juuri sitä, verkottumista, vertaistukea, uusia avauksia.