Kun olisi niitä puolueiden lehtiä.
Vapputorilta poimin mukaan Kansan Uutiset. Sen pääkirjoituksessa entinen STT-kollegani Jussi Virkkunen tykkää, että velkajarru on huono juttu, veronkorotukset hyvä juttu. Kansijutussa viisi asiantuntijaa mietiskelee, mistä säästäisivät 10 miljardia. Lisäksi ostin torilta 2 eurolla yhden pienlehden.
Keväällä 2026 lehtiharavaan osunutta.
Onko puolueen tehtävä julkaista lehteä? Riippuu siitä, haluaako se edistää riippumatonta journalismia ja sananvapautta. Valtamedian toimittajia moititaan maakunnissa punavihreäksi sakiksi, mutta jos katsoo tämän porukan omia julkaisuja, niin ne ovat huvenneet viimeisen 15 vuoden aikana. Vihreä Lanka ilmestyi vuosina 1983–2019, parhaimmillaan sanomalehtenä noin 50 kertaa vuodessa. Olen itsekin ollut siellä kuukauden verran harjoittelijana opiskeluaikoinani, päätoimittaja Anna Tommolan vahtivuorolla.
Toisin kuin esimerkiksi SDP:n Demokraatti, Vihreä Lanka ei ollut puolueen pää-äänenkannattaja vaan itsenäinen julkaisu. Vihreän Langan tilalle perustettiin viestintätoimistomainen verkkomedia Verde. Kuinka moni on käynyt lukemassa?
Miksi puolueella pitäisi olla oma lehti
Tuskin kukaan valitsee äänestämäänsä puoluetta sen julkaiseman lehden perusteella. Mutta puolueen lehti nostaa asioita keskusteluun. Kun Lanka lopetettiin, vihreiden piti panostaa monikanavaiseen viestintään. Nyt esimerkiksi Meta, eli Facebook ja Instagram, pyrkii estämään poliittisen julkaisemisen. Verkkokeskustelut katoavat hyperlinkityksestä ja muistista, foorumit haipuvat bittiavaruuteen. Instagram on toiminnallisuuksiltaan mahdoton kanava paneutuneiden avausten julkaisemiseen ja keskustelun käymiseen.
Puolueen lehti kehystää isoja aiheita, ja sen pääkirjoituksia siteerataan muissa lehdissä. Vihreille se olisi erityisen tärkeää, koska vihreän puolueen omat aloitteet eivät pääse esiin oikein missään. Seuraan kyllä yksittäisiä poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, ja vihreät poliitikot vastustavat voimakkaasti Orpo-Purran hallituksen tekemiä leikkauksia. Mutta Vihreiden omat ideat eivät pääse puskemaan algoritmin läpi.
Oma lehti tukee myös liikkeen sisäistä keskustelukulttuuria. Koska sitä Vihreät lopulta on, niin kuin Perussuomalaisetkin, yhden asian liike. Se ei estä sitä nousemasta isoksi puolueeksi, paitsi että ihan lähiaikoina se ei näytä tapahtuvan. Vihreät on vaihtoehtopuolue, joka ei ole katoamassa mihinkään, mutta ei myöskään nouse 10 prosentin kannatuksen tuntumasta. Erityisesti omat aktiivit harmittelevat, että puolueen sen suunta ja identiteetti ovat säännöllisesti haussa.
Oma lehti ei auta voittamaan vaaleja. Puolue – tai liike – tarvitsee lehteä omaa historiankirjoitustaan varten. Identiteetin muodostamiseen tarvitaan muistia, ja se pitäisi päästä tekemään itse, ei luottaa muiden määritelmiin. Kuten vasemmistoliiton historiasta kirjoittanut Sirpa Puhakka toteaa, asiakirjat eivät kerro ajatuksista ja tunteista. Oikeat puolueet ovat pitkän ajan kehityksen tulos, ja tätä kehitystä dokumentoivat puoluelehdet. SDP:n Demokraatti on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895. Vihreiden lehdelle tällaista historiaa ei synny, koska se on lakkautettu 36-vuotiaana.
Juha Honkonen muistuttaa ”muistokirjoituksessaan” Langassa, että vuonna 2011 Demokraatti ja Suomenmaa ilmestyivät joka arkipäivä. Sama väheneminen tai lakkauttaminen on koskenut koko lehtikenttää, maakuntalehdistä järjestölehtiin. Kannattaa muistaa, että vähän joka kerholla oli aikanaan ensisijaisen tiedotuksen välineenä oma pienlehti. Jopa omalla kuorollani, Kanerva-kuorolla, oli muinoin jäsenlehti Kontti.
Tietenkään painetut lehdet eivät ole, eivätkä tule olemaan, sitä mitä ennen. Painetun lehden kustantaminen on tosi kallista. Painokulujen lisäksi postikulut ovat taivaissa. Silti Kansan Uutiset ilmestyy painettuna kerran kuussa. Vertailun vuoksi, kokoomuksen Nykypäivä ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. SDP:n Demokraatti ja Arbetarbladet ilmestyvät digitaalisena, samoin keskustan Suomenmaa. Kansan Uutisissa julkaistaan jopa kirja-arvosteluita, keskustelua tuosta toisesta painetusta mediasta, josta oman maakuntani valtalehden päätoimittajan mukaan lukijat eivät ole kiinnostuneita.
Kannattaa muistaa, että virallisesti Vihreät ja Vasemmistoliitto on perustettu vain kahden vuoden päässä toisistaan.
Miksi puolueen kulttuurihistorialla on väliä
Eräs vihreiden paikallisaktiivi torui taannoin kirjafestareilla, kun totesin Kanerva-kuoron käyvän säännöllisesti demariyhdistysten tilaisuuksissa esiintymässä. Että SDP on kurja puolue. Mutta ohjelmallisten iltojen järjestäminen on happotesti siitä, onko puolueella ymmärrystä omasta historiasta, puhumattakaan siitä, että heillä on talkooväkeä tilaisuuksia järjestämään. SDP on puolue, jolla on yhdistyksiä, jotka tilaavat ohjelmaa.
Ja tietysti työväenliikkeellä on työväentalot, urheiluseurat, musiikin harrastajien yhdistykset, näyttämöt, työväenopistot, arkistot. Samoin ammattiyhdistysliike järjestää isot vapputapahtumat ainakin Helsingissä ja Tampereella. Myös vihreän liikkeen pitää miettiä, mikä tuo väen yhteen 30 vuoden päästä. Jos viestintää ajatellaan vain seuraaviin vaaleihin saakka, perinnettä ei synny.
Olen viime aikoina kamppaillut motivaation kanssa vähän kaikenlaisiin asioihin liittyen, esimerkiksi suhteessani työhön, harrastuksiin, aatteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Samalla olen miettinyt aikoinaan itselleni todella tärkeitä, mutta nyt jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten arjestani poistuneita asioita. Olen muun muassa todennut, että journalismin, aktivismin tai tanssiharrastuksen pariin tuskin palaan enää koskaan.
Mutta identiteettini vanhin ja pysyvin osa on ”toimittaja”. Koko aikuisen ikäni olen ollut painetun sanan palveluksessa. Sanan- ja painovapaus ei ole minulle vain sössötystä vaan kivijalka, keskeinen ihmisoikeus, joka mahdollistaa elannon hankkimisen itselleni ja perheelleni ylipäätään. Oma liittoni (kustannustoimittajat kuuluvat Journalistiliittoon) on viime vuosina ponnistellut itsensätyöllistävien neuvotteluaseman parantamiseksi.
Eikä lehden tarvitse välttämättä olla painettu. Oman taiteilijajärjestöni Kirjailijaliiton lehti Kirjailija muuttui pari vuotta sitten kaikille avoimeksi verkkolehdeksi, ja on sitä kautta saanut paljon lisää lukijoita.
Jos puoluepolitiikkaan ei enää usko, niin uskotaan sitten edunvalvontaan.
Ja luetaan niitä lehtiä.
