Laiskan Lapin-loma

Tätä ette tienneet tarvitsevanne, mutta saatte kuitenkin: autottoman, epäurheilullisen, perheellisen eteläsuomalaisen opas Lappiin. Olemme nyt viitenä vuotena käyneet viikon mittaisella reissulla Pallas-Ylläs-tunturin kansallispuistossa ja varmasti menemme uudestaankin. Leppoisa ja stressitön loma ei maksa omaisuuksia, mutta vaatii vähän suunnittelua.

Näin se käy:

Majoitus. Ammattiliiton vuokramökki. Lomamökit tulevat hakuun kaksi kertaa vuodessa, ja vähänkin syrjemmällä oleviin mökkeihin pääsee helposti toivomallaan viikolla. Monilla ammattiliitoilla on näitä mökkejä, eli kannattaa avata se sähköpostiin tuleva uutiskirje otsikolla "TES-neuvottelut hölöpölöpöö".

Matkustus. Yöjuna Rovaniemelle. Liput ostetaan, kun ne tulevat myyntiin, eli useita kuukausia etukäteen. Rovaniemeltä lähtevät bussit muualle Lappiin. Eskelisen Lapin linjat ajaa Kittilän kautta Muonioon ja edelleen Kilpisjärvelle – tai vaikka Tromssaan, jos huvittaa istua bussissa.

Muonitus. Ruokakauppa ja Alko matkan varrella Rovaniemellä tai kauppareissu Muonioon. Paikallisia ravitsemusliikkeitä ja yrittäjiä kannattaa tukea vähintään sen verran, että ostaa porosäilykkeet ja lakkahillot periltä.

Varusteet: ulkoilulenkkarit ja sadeviitat. Kesällä tunturiin pääsee todistettavasti nousemaan kangaslenkkareillakin, mutta ne kastuvat matkalla. Teemme vain päiväreissuja käyttäen mökkiä tukikohtana, joten rinkkoja tms. ei tarvita. Vesipullot, vähän suklaata ja pari palaa vessapaperia riittävät. Suunnistustaitoja ei oikeastaan tarvita, koska kansallispuistoissa pitäisi pysyä merkityillä reiteillä, ja ne on viitoitettu.

Aktiviteetit: Patikointi. Lukeminen.

Ostokset ja tuliaiset: Ei ostoksia tai tuliaisia, ne voi hoitaa paluumatkalla Rovaniemellä jos haluaa. Mummolle maisemakortti SEO:lta.

Pienpanimo-oluet: Tornion panimo ja Lapin panimo. Terveisiä Matille.

Kansallispuistoissa on todella paljon vaihtoehtoja retkeilyreiteiksi, on lyhyttä ja pitkää lenkkiä, kaikenikäisille ja -kuntoisille ihmisille. Jopa meidän kaltaisemme, ei-vaelluksia harrastava retkeilijä voi nähdä todella paljon ja erilaista luontoa ja hienoja maisemia puuttoman tunturin laelta vain majapaikan nurkilta liikkeelle lähtemällä. Nuoriso ei valita, kun ne on totutettu meininkiin pienestä pitäen. Kerran lomassa on tehty jokin "turisti-juttu", esim. käyty erämaahotellin savusaunassa, niistä nuoret tykkäävät.

Parasta Lapissa on hiljaisuus. Hiihtokeskukset kierrämme kaukaa.

Lopuksi autottoman Lapin-kävijän motto: "Tunturi – sinne pääsee jalan."

Vanha merimies muistelee

Luin pääsiäislomalla Risto Isomäen muisteluteoksen Maailmanparantajan muistelmat. Risto Isomäki on suomalainen tieto-, tieteis- ja jännityskirjailija, jonka viimeisimmistä kaunokirjoista kannattaa mainita Viiden meren kansa (Into 2018). Maailmanparantajan muistelmien huomio keskittyy kehitysmaaliikkeen kamppailuihin ja voittoihin vuosina 1979–2004.

Tiedotusoppia opiskellut Isomäki on toiminut lähes koko työuransa vapaana kirjoittajana, mikä on mahdollistanut vapaan toiminnan eri aikoina ja joka puolella maailmaa. Kehitysmaa-aktivistien toiminnan tausta-ajatuksena oli kustannustehokkuus: jos oli mahdollista pienimmällä mahdollisella vaivalla saavuttaa maksimaalinen hyöty, kuten jakamalla kondomeja seksityöntekijöille intialaisella slummialueella, se kannatti tehdä. Nationalismi loistaa poissaolollaan, kun metsityshankkeita toteutetaan siellä, missä se on tehokkainta, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ovat ulkoministeriön kehitysapurahoja jakaneet virkamiehet mahtaneet ihmetellä, kun aktivistit ovat lähestyneet heitä mitä monenkirjavimmilla hankkeillaan vuosikymmenten aikana.

Yllättävän moni kuvailluista hankkeista on ollut erilaisia kansanterveysprojekteja. Suuri osa hankkeista, kuten Green Belt Movement, on ollut kehitysmaiden aktivistien omia aloitteita. Näissä suomalaisilla on ollut tukijan tai rahoittajan rooli. Osa on ollut suomalaisten aktivistien itse ideoimia. Väestönkasvun haittoja kehitysmaissa on pyritty torjumaan ennen kaikkea imeväis- ja lapsikuolleisuutta vähentämällä. Nimittäin oloissa, joissa merkittävä osa lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan, vanhemmat pyrkivät varmistamaan vanhuudenturvansa hankkimalla kuudesta kahdeksaan lasta.

Heikkoutena on tietysti ollut se, että hankkeiden tukeminen ja rahoitus on ollut kiinni poliittisille suhdanteille alttiista kehitysyhteistyövaroista. Ei toki kokonaan; minäkin muistan toissavuosikymmeneltä, miten aktiivisesti esim. ylioppilaskunnat olivat mukana, ja miten joka vuosi jäsenmaksun yhteydessä sai valita mieluisen lahjoituskohteen, oliko se nyt kolmesta vaihtoehdosta. "Metsää Mwanzaan" on jäänyt mieleen.

Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, tai asioita, joita en vain ollut tullut ajatelleeksi aikaisemmin. Kaikki tarinan sankarit eivät ole vain aktivisteja, vaan siellä on meppejä, lääkäreitä, dokumentaristeja ja muuta porukkaa. Moni tuttuja nimiä ja kasvoja.

Kuva: Globalisaatioaktivisteja Genevessä 1998 People’s Global Action -verkoston kokouksessa.

Ehdin olla entisen muotoisessa kehitysmaaliikkeessä periferisesti mukana 1990-luvun lopulla. Osallistuin lukiolaisena People's Global Actionin kokoukseen Genevessä. Nuorten luontoharrastus- ja ympäristöjärjestö Luonto-Liitto maksoi osan junalipusta kokoukseen, jonka kulusta kävin toiminnanjohtaja Tuomas Rantaselle (nykyään Voima Kustannus Oy:n kustannuspäällikkö) raportoimassa Perämiehenkadulla liiton toimistolla. Nykyisen kustantajan Jaana Airaksisen tapasin ensimmäisen kerran Ylikansalliset kuriin -ryhmän kokouksessa.

Myöhemmin päivystin muun muassa nuorisotyöllistettynä Turun Maailmankaupalla ja koodasin Suomen Vasudhaiva Kutumbakamin ensimmäiset verkkosivut alkeellisesti HTML:llä. Siinä Hanasaaren konferenssissakin, jota Eeva Ahtisaari suojeli, olin rekrytoituna konferenssiavustajana, koska siitä sai muutaman kolikon. Silloin ei ollut samassa merkityksessä nettiä, joten piti hengata oikeissa paikoissa, yleensä loputtomissa kokouksissa. Samalla syntyi kaikenlaista uutta, paljon ideoita, ystävyyssuhteita; ehkä eri ihmisten kanssa kuin jos olisin tutustunut heihin sosiaalisen median välityksellä.

Maailmanparantajan muistelmat piirtää kuvan sinnikäästä laaja-alaisesta, mutta myös kiivaasta ja lyhytjänteisestä persoonasta. Loputtoman tiedonjanoinen ja alati uutta etsivä Isomäki on joustavasti siirtynyt aihepiiristä ja hankkeesta toiseen. Tähän poukkoilevuuteen – ja järjestöjen koossa pitämisen kannalta välttämättömään mutta loputtomalta tuntuvaan ja turhauttavaan metatyöhön – itse pian "globalisaatioliikkeessä" väsähdin. Aina oli uusi verkosto ja aloite, joka oli maailman polttavin ja tärkein, enkä jaksanut pysyä kärryillä, kun oli opinnot suoritettavana ja ylipäätään elämässä muutakin. Aktivistin ihanne oli väsymätön työjuhta, mikä oli ja on epätervettä. Pitkällä aikavälillä vain sellainen liike kestää, johon voivat osallistua pienten lasten äidit, työssäkäyvät perheenisät ynnä muut, niin kuin Prosenttiliike.

Risto Isomäki on ollut Maan ystävienkin myöhemmän ilmastokampanjan kanssa vähän eri mieltä siitä, kannattaako panna paljon voimavaroja kansanvälisten ilmastokokousten seuraamiseen. Hän pelkäsi, että ympäristöjärjestöjen työntekijät ja aktivistit alkaisivat elää omissa kuplissaan. Edelleen hän muistuttaa, ettei meillä ole todellisia mahdollisuuksia estää ilmastokatastrofia, jos yritämme tehdä sen samalla tavalla kuin tähän asti: keskittymällä liikaa kansainväliseen tasoon ihmisiin vaikuttamisen ja huokeiden päästövähennysratkaisujen kustannuksella.

Kuva: Risto Isomäen kanssa tietokirjapaneelissa Helsingin Kirjamessuilla 2016. Keskellä kirjailija Tiina Raevaara.

Kirjan ainoa vika on, että se on liian lyhyt. Näitä tarinoita olisi mielellään lukenut lisää, eivät menestyksiä vaan myös epäonnistumisia. Niistäkin oppii. Sosiaalista mediaa Risto Isomäki ei koskaan oppinut käyttämään, eikä se ole mikään vahinko. Eri somealustat ovat demokratian kannalta myös haitallisia. Nykypäivän ilmastoahdistuneille Isomäellä ei riitä ymmärrystä, näiden kannattaisi hänen mukaansa tukea nuorten ilmastoliikettä ahdistumisen sijaan: "Älkää nyt pösilöt vielä menkö sinne arkkuun makaamaan kuin isomummot, arkussa ehtii kyllä lojua myöhemminkin."

Aina on toivoa.

Maailmanparantajan muistelmat on lukenut myös SK:n Karo Hämäläinen ja Kulttuuritoimituksen Pauli Välimäki

Risto Isomäki: Maailmanparantajan muistelmat. Into 2023. 300 s.

Paluu perinteiseen politiikkaan

Vihreä liitto (tavallisemmin Vihreät) on tuskaillut kannatuksensa laskua kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Päättyneen punavihreän hallituskauden aikana Vihreillä oli kansanedustajia 20, nyt vaalien jälkeen eduskuntaryhmä koostuu 13 edustajasta. On peräänkuulutettu ”itsetutkiskelua”, mikäs siinä, itsetutkiskelu on varmaan aina hyvä juttu. Raadollisemmin nähtynä pandemian ja sodan jäljiltä ympäristökysymykset eivät vain olleet näissä vaaleissa äänestäjillä päällimmäisenä mielessä.

Täältä politiikan kotikatsomosta näyttää, että Vihreiden lähestyminen yleispuoluetta on ollut puolueen historian aikana poikkeus, ei sääntö. Jos puolueen historia lasketaan rekisteröitymisestä 1988, se on ollut olemassa 25 vuotta. Koko tämän ajan se on käytännössä ollut vaihtoehtopuolue – vaihtoehto suurille puolueille. Juuri mikään sen historiassa, nykytilassa tai näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei viittaa, että siitä olisi tulossa pääministeripuolue.

Eikä siinä ole minusta mitään vikaa. Vihreitä on pilkattu ”Kokoomuksen puisto-osastoksi”, mutta minusta on vain hyvä, että eduskunnassa on puolue, jonka ensisijaisena tehtävänä on syöttää palloa vastustajan puolelle kenttää. Sellaistakin puoluetta tarvitaan.

Entinen puolueaktiivi Kaisa Hernberg analysoi puolueen nykytilaa julkisessa Facebook-kirjoituksessaan. Hän muisteli Ville Niinistön puheenjohtajakautta ja intoa, jolla Vihreät toi omia avauksiaan energiapolitiikkaan, sekä kaipasi myönteisempää otetta elinkeinoelämään. Itse muistelen haikeana kansanedustaja Jyrki Kasvia (R.I.P.), joka oli paitsi tieteen ja kulttuurin, myös ”meidän” (scifin ja tulevaisuuskuvitelmien) miehiä. Hernbergin avaus poiki paljon kommentteja puolueaktiiveilta ja puolueen taivalta seuranneita ihmisiltä, jotka useat jakoivat havainnon puolueen identiteetin häilyvyydestä.

Vihreiden edustamat asiat kuten ympäristö ja koulutus* ovat tärkeitä, ympäristö ja ilmasto jopa ensiarvoisen tärkeitä. Mutta elämässä on muutakin. Siksi ympäristökysymyksiin erikoistunut puolue pysyy pienenä ”apupuolueena”. Ympäristö- ja ilmastokysymykset ovat nykyään kaikkien suurten puolueiden agendoilla, olkoonkin, että jotkut puolueet vastustavat ilmasto- ja suojelutoimia. Ilman Vihreiden panosta ne tuskin olisivat siellä.

Entäs sitten vastaleiri, Perussuomalaiset? Miksi he ovat nousseet suureksi puolueeksi? Vaikka Perussuomalaiset yhtäältä on yhden asian liike eli maahanmuuttovastainen puolue, se on myös laajemmin EU-vastainen ja arvokonservatiivinen puolue. Ja tämän sanoman he ovat myös saaneet hyvin läpi. Se tarjoaa oikean laidan konservatiivisen vaihtoehdon perinteisille puolueille.

Jos Vihreät haluaa isoksi yleispuolueeksi, niin se voisi olla korostetusti sosiaaliliberaali, EU-myönteinen, poliittiseen keskustaan asemoituva puolue. Varsinkin, kun keskustassa on nyt tilaa Suomen Keskustan alennustilan vuoksi. Jos Vihreille kaivataan muuta identiteettiä kuin liike, niin tämä voisi olla se. Tai sitten se voisi asemoitua osaksi vasemmistoa, niin kuin Ruotsissa tai Saksassa. Vasemmalla vain ei ole tällä hetkellä kauheasti tilaa, ja askel vasemmalle jättäisi taas paljon fiksuja ympäristö- ja yritysmyönteisiä ihmisiä ilman puoluetta.

Neljännesvuosisata puolueen historiaa näyttää, että Vihreät ei ole luontevasti asettunut oikealle eikä vasemmalle, huolimatta oikean laidan jäärien ”punavihreisiin” tahi vasemman laidan ”puisto-osastoon” kohdistuvasta marinasta – tai ehkä juuri siksi. ”Pioneereille olen fascisti / Ja fascisteille pioneeri”, kuten Eppu Normaali sanoitti.

Konservatiiveille, etenkin Perussuomalaisille, Vihreät on punainen vaate. Vasemmalla laidalla puolestaan hiertää yksityistäminen ja (kaupunkien) infrastruktuurin kehityshankkeet, joissa metsää kaadetaan. Tai yleinen urbanismi, joka on varmaan ihan hyvä juttu, paitsi jos haluaa koko maan puolueeksi niin ei se sitten ole. 24/7-yhteiskunta on kätevä, paitsi jos haluaisi viettää viikonloput perheensä kanssa. Insinöörinlogiikalla pötkii pitkälle, mutta koko kuvan se jättää hieman yksipuoliseksi.

Vaalien alla puhuttiin paljon taktisesta äänestämisestä, joka sataisi sosialidemokraattien laariin, mutta uskon, että sen merkitystä yliarvioitiin. Näissä vaaleissa äänestettiin vasemmisto-oikeisto-akselilla, ei siinä sen kummempaa. Tuskin kukaan äänestää demareita vain taktisista syistä, vaan siksi, että on vasempaan päin kallellaan. Tämä siitä huolimatta, että Vihreät ja varsinkin puheenjohtaja Maria Ohisalo ovat sote-asioissa aika vahvoja.

Lopuksi lainaan vielä suoraan Kaisa Hernbergiä, joka kommentoi talouskysymyksiä: ”puolueessa on niin laidasta laitaan näkemyksiä”. Tämäpä on se ongelman ydin, koska jos ja kun Vihreät haluavat yleispuolueeksi, eihän se tällä tavalla tosiaan onnistu. Vaikka moniäänisyys ja sisäinen keskustelu ovat hienoja tavoitteita, ei äänestäjä voi silloin tietää, mitä saa. Elämässä on muutakin kuin politiikka, moniäänistä keskustelua voi edistää järjestöissä ja ilmastoasioita yrityksissä. Sellaista taitaakin olla ohjelmassa seuraavat neljä vuotta.

Kirjoittaja on VTM ja politiikan penkkiurheilija.

*Enkä minä Vihreistä koulutuspuolueenakaan aina ole ollut niin vakuuttunut. Yliopistolaki 2010, never forget. Uutta yliopistolakia pitäisi nyt reippaasti ryhtyä ajamaan. Ks. Heinonen, Kekkonen, Lehto, Patomäki et al.

Vuosiraportti 2022

Vuosi 2022 jää aikakirjoihin siitä, että ensin tammi-helmikuussa oli kaksi kuukautta koronarajoituksia, ja sen jälkeen itärajan taakse perustettiin rutiköyhä vainoharhainen Pohjois-Korea, joka käy veristä sotaa eteläisempää naapurimaataan kohtaan ja jota johtaa erityisen ilkeä tsaari. Maailmantilanteesta ei ehkä sen enempää.

Kirjoitin vuonna 2022 sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Maaliskuussa ilmestyi Reinvent Your Game – Discmania-yrityksen tarina, tekijöinä yrittäjä Jussi Meresmaa, Erno Väyrynen ja minä.

Toukokuussa ilmestyi Nysalor-kustannukselta Epätie-antologia, kauhutarinoita kotimaan matkailusta. Reetta Vuokko-Syrjäsen ja Toni Saarisen toimittamassa antologiassa ilmestyi novellini Tunturin jäljet.

Osuuskumma-kustannuksessa toimin kustannusjohtajana sekä olin mukana kustannustoimittamassa kahta teosta. Osallistuin lisäksi kirjoittajana Hämärän periltä – historiallisten spefinovellien antologiaan novellilla Pahalampi, joka sijoittuu 1300-luvun Messukylään. Samuli Antilan ja Anne Leinosen toimittama antologia ilmestyi syyskuussa.

Osuuskumman tiimoilta osallistuin myös eri tapahtumiin ja kirjamessuille, kuten Kauhuconiin huhtikuussa Helsingissä, Tampere Steampunk Festivaliin syyskuussa, Helsingin Kirjamessuille lokakuussa ja Tampereen Kirjafestareille joulukuussa. Tapahtumissa haastattelin kirjailijoita yleisön edessä, pidin myyntipöytää yhdessä muiden mainioiden kummalaisten kanssa ja tapasin kollegoja ja yhteistyökumppaneita ympäri maata.

Oman firman eli Proosakuiskaajan kautta koulutin, annoin lausuntoja käsikirjoituksista ja kustannustoimitin. Lisäksi osallistuimme yhtiökumppanini Anne Leinosen kanssa Finncon-tapahtumaan Espoossa heinäkuussa sekä Painetun sanan markkinoille Nokian Siurossa elokuussa. Kiitos asiakkaille!

Osallistuin Usvan kirjoittajaleirille heinäkuussa ja käsikirjoitusleirille marraskuussa. Yhtiökumppanin kanssa vetäydyimme elo-syyskuun vaihteessa Varkauden ja Heinäveden rajamaille Mansikkapaikkaan kirjoittamaan.

Opetin edelleen luovaa kirjoittamista mm. Tampereen seudun työväenopistossa ja Tampereen Kesäyliopistossa.

Toimin kirjallisuusagenttina Kumma Literary Agencyssa.

Kesällä 2022 pääsi taas matkustamaan, joten kiertelimme junalla ja bussilla Norjassa Oslossa, Bergenissä ja Flåmissa. Oli hieno reissu! Osallistuin puolison kanssa myös Åcon tapahtumaan toukokuussa Maarianhaminassa. Syysloman vietimme Kirjailijaliiton mökillä Muoniossa.

Lukijana jatkoin antologiahaastetta ja kirjoitin sen tiimoilta toistaiseksi ilmestymättömän raportin. Antologioiden lisäksi luin vuonna 2022 paljon mm. kauhukirjailija Boris Hurtan tuotantoa.

Vuoden aikana kävin kerran puheteatterissa (Lentäen olisit jo perillä, Tukkateatteri), kaksi kertaa musikaalissa (Matilda, Tampereen Työväen Teatteri sekä Priscilla – Aavikon kuningatar, Helsingin kaupunginteatteri) ja kerran baletissa (Joutsenlampi, Ukrainian National Ballet of Odessa Tampere-talossa).

Lauloin Tampereen Kanerva-kuorossa, jonka puheenjohtajana myös toimin. Esiinnyimme mm. omassa syyskonsertissa, palvelutaloissa sekä Tampereen kaupungin tapahtumissa, kuten Puistokonsertissa ja Puistofiestassa. Keväällä 2022 ehdin harrastaa myös vähän aikaa jazztanssia ja osallistua tanssikoulun kevätnäytökseen.

Kiitän erityisesti Taiteen edistämiskeskusta työni tukemisesta apurahoin.

Vuodenvaihteen 2023 vietän perheen ja ystävien kanssa Itä-Suomessa.

Kirjoitusvuosi 2023

Laiskan vanhemman opas (Aino-Maija Leinosen kanssa) ilmestyy virallisesti 3.1.2023. Tekijänkappaleita olen päässyt jo hypistelemään.

Työn alla on edelleen historiallinen romaani sekä novellikokoelman käsikirjoitus. Romaani on jo hyvässä vaiheessa, mutta siinä riittää vieläkin työtä. Se sijoittuu hansa-ajan lopulle 1400-luvulle ja tapahtumapaikkana on silloinen Saksin vaaliruhtinaskunta. Novellikokoelma sisältää sekin historiallisia tarinoita. Aino-Maija Leinosen kanssa olemme suunnitelleet myös seuraavaa tietokirjaa uudesta aiheesta. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa myös lisää esseitä.

Noin muuten vedän aineopintojen seminaaria Tampereella, kustannustoimitan käsikirjoituksia ja valmennan kirjoittajia oman firman kautta sekä pidän omakustanneviikonlopun työväenopistossa tammikuun lopulla, jos ilmoittautumisia tulee tarpeeksi.

Hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Spefisuosituksia Tampereen Kirjafestareilta

Tampere-talon Aulaklubilla pidettiin sunnuntaina 4.12. paneelikeskustelu Spekulatiivinen fiktio Nyt. Ideana oli kartoittaa, mikä on hyvää spefissä juuri nyt. Yllättävän vaikea tehtävä, mutta kiinnostava - useinhan käy niin, että suosikkeja pyydettäessä päätyy mainitsemaan lempikirjansa, joka sitten lähemmin tarkasteltuna onkin ilmestynyt 20 vuotta sitten.

Kirjailijat vasemmalta oikealle: Emmi Itäranta, J.S.Meresmaa, M.G. Soikkeli, Saara Henriksson. Kuva: Anni Kuu Nupponen

Mikä sitten on asiantuntijoiden M.G. Soikkelin, Emmi Itärannan ja J.S. Meresmaan mielestä ajankohtaista? Innostuin keräämään listan paneelissa mainituista ja suositelluista kirjoista, täydennettynä muutamalla tärpillä festivaalivierailta (kiitos Marko Suomi!) ja itseltäni.

Olkaapa hyvät!

Kansainvälinen spefi

Jennifer Marie Brissett: Elysium
Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille
N.K. Jemisin: Murtunut maailma -sarja (suomennettu)
Mary Robinette Kowal: The Calculating Stars ja sarjan muut kirjat
Ann Leckie: Ancillary Justice ja sarjan muut kirjat
Emily St. John Mandel: Asema 11 (suomennettu)
Ian McDonald: Luna-sarja
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (suomennettu)
Mats Strandberg: Loppu (suomennettu)
Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (suomennettu)
Andy Weir: Yksin Marsissa ja Operaatio Ave Maria (suomennettu)

Kotimainen spefi

Marko Hautala: Kuolleiden valssi
Piia Leino: Lakipiste
Anne Leinonen: Katve
Katri Kauppinen: Laakson linnut, Aavan laulut
J.S. Meresmaa: Kenties tapa(a)n sinut vielä
Elina Pitkäkangas: Sang M.G. Soikkeli: Arpapapitar - Eroottisia fantasiarunoja kirjanoppineille
Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

Muu (aiheeseen liittyvä) kirjallisuus:

Kimmo Jylhämö: Digiaskeesi
Kalle Kinnunen: Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi

Nopea analyysi paljastaa, että kansainväliset isot nimet kirjoittavat järjestään sarjoja. Yksittäiset teokset, kuten Emily St. John Mandelin Asema 11, Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko tai Yoko Ogawan Muistipoliisi, puolestaan voivat kelvata jopa Tammen julkaisemaan Keltaiseen kirjastoon suomennettavaksi. Silloin ne ovat kuitenkin yleensä ns. "kevytspefiä" eli eivät liian genrepitoisia. Spekulatiivisen fiktion lajeista scifi tuntuu edelleen arvostetuimmalta, fantasia saa tyytyä kakkossijaan.

Kotimainen julkaistun spefin kenttä on monimuotoinen, mutta lepää paljolti pienten ja keskisuurten kustantamoiden harteilla. Jostain syystä tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat Heikki Kännön Ihmishämärä (Sammakko) ja Sami Tissarin Krysa (Aula & Co) eivät tulleet mainituiksi. Nuorten fantasiakirjallisuutta sen sijaan julkaisevat myös isot kustantamot. Kuvaavaa on, että vuoden 2022 Kuvastaja-palkintoehdokkaista 4/5 oli nuortenkirjoja (Anniina Mikaman Myrrys, Magdalena Hain Isetin solmu, Sini Helmisen Hurme ja Joanna Heinosen Veren väki. Se ainoa aikuistenkirja oli Johanna Sinisalon Ukkoshuilu). Kauhusta puhuttiin paneelissa aika vähän, laji on melko marginaalinen, joskin muutama isompi tähti Pohjoismaista löytyy. Paneelin pohtima paikallisuus kukoistaa etenkin kauhukirjallisuudessa.

Lord of the Rings – Spektaakkelin nousu ja tuho

Rings of Power -tv-sarjan viimeisen jakson esityksestä on kulunut viikko, ja nyt vasta tajusin, miksi sen ympärillä käyty keskustelu kuulosti niin tutulta. Kerääntykää ympärilleni, lapsukaiset, niin kerron, mitä tapahtui toissavuosikymmenellä. Nimittäin silloin pantiin pystyyn Lord of the Rings, Toronton ja myöhemmin Lontoon West Endin väitetysti kallein siihen saakka tuotettu musiikkiteatteriesitys. Esitys sai huonot arvostelut, mutta näytelmän musiikki on kestänyt aikaa.

LotR-musikaali, mitä ihmettä?

Taru Sormusten herrasta musikaalina voi kuulostaa ajatuksena kamalalta. Mutta jos tekee Tarusta dramatisoinnin ja haluaa säilyttää alkuteoksen hengen, siinä on melkein pakko olla lauluja, koska alkuteoksessakin niitä on niin paljon. Hobitit ja kääpiöt laulavat, ihmiset laulavat, haltiat ne vasta laulavatkin haltiakielellä. Tolkienin maailmassa jopa örkit laulavat. Jopa Klonkku laulaa kirjassa oman laulunsa.

Monista LotR-teatteriversioista, musikaaleista tai puheteatteriversioista, tämä produktio on ehkä tunnetumpia. Suomessa vain Ryhmäteatterin muinainen versio on tunnetumpi, ja siinäkin laulettiin. Näytelmän kirjoittivat Tolkienin teoksen pohjalta Matthew Warchus ja Shaun McKenna. Musiikillisesti se ei ole aivan Broadwayta, sillä musiikkinumeroista vastasivat mm. Bollywood-säveltäjä A. R. Rahman, elokuvasäveltäjä Christopher Nightingale (mm. Black Panther, Spiderman – Homecoming) ja Värttinä. Suomen lehdistössä kirjoitettiin musikaalista paljon juuri suomalaiskytköksen ansioista.

Produktio piti alunperin tehdä suoraan Lontooseen vuonna 2005, mutta tuottajat eivät saaneet vuokrattua tarpeeksi suurta teatteria. Lopulta ensi-ilta oli Torontossa vuonna 2006 ja vuotta myöhemmin Lontoon West Endissä. Kolme- ja puolituntinen esitys oli toteutettu kolmen pyörivän näyttämöelementin avulla. Kuin sormusten, periaatteessa. Osia niistä pystyi laskemaan ja nostamaan kohtausten tarpeiden mukaan, jolloin saatiin aikaan mm. taistelukohtauksissa tarvittavia korkeuseroja. Lavaa käytettiin myöhemmin Lontoossa. Näyttämöllepanossa oli muitakin hyviä oivalluksia – esim. entit seisoivat puujaloilla ja Lorienin haltiat roikkuivat katosta trapetsiliinoista. (Ratkaisu jakoi myös mielipiteitä. Esim. siskoni ei pystynyt edes katsomaan Youtube-klippiä, jonka lähetin, trapetsiliinasta roikkuva Galadriel oli liian hapokasta kamaa.)

Pyörivän näyttämön ritarit

Ensi-ilta koitti Torontossa suurin odotuksin. Kriitikot olivat kuitenkin hämmentyneitä spektaakkelin edessä. ”Se oli katastrofi, mutta oikeastaan tykkäsin siitä”, totesi Guardianin Kelly Nestruck. ”Warchus ja luova tiimi tietoisesti viittasivat kintaalla kaikille säännöille, miten musikaali pitäisi tehdä, he pitivät kiinni omasta visiostaan, ja kun he epäonnistuivat, ainakin he tekivät sen isosti.” "Esityksestähän tuli vähän sellaista palautetta, ettei siitä saanut tolkkua", totesi Värttinän Janne Lappalainenkin MTV3:n haastattelussa.

Show floppasi, ja sitä esitettiin vain puoli vuotta. Tähän mennessä show'n tuottajat olivat menettäneet kauhean paljon rahaa. Toiveet kohdistuvat Lontooseen, jossa musikaali saisi ensi-iltansa seuraavana vuonna. Lontoossa (josta näkemäni klipit ovat peräisin) show lyhennettiin alle kolmeen tuntiin. Tämä edellytti jo valmiiksi tiivistetyn juonen puristamista entistä pienempään tilaan.

Lontoon tuotannon arvostelut olivat vähän parempia. Alkuperäisestä miehityksestä jatkoivat päähenkilö-hobitit ja Klonkku. Galadrielin näyttelijä oli esittänyt viimeksi Maija Poppasta, ja The Guardian -lehden kriitikko totesi, että tämä roolihahmo oli paljon miellyttävämpää seuraa. HS:n Jussi Alroth tykkäsi teatteri-ilmaisun ja sirkuksen yhdistelmästä, mutta moitti hahmonrakennusta ja joitakin näyttelijäsuorituksia. Teatterikappale pyöri Lontoossa lopulta 13 kuukautta. Sen jälkeen sitä ei ole nähty enää koskaan. Musikaalista piti tehdä maailmankiertue viime vuonna, mutta ilmeisesti kenelläkään ei ollut tarpeeksi rahaa.

Tulkinta haukuttiin, mutta kesti aikaa

Tässä vaiheessa lukijalla herää kysymys, oliko se niin huono? En voi arvostella, kun en ole nähnyt, mutta musiikista katsoisin jotakin ymmärtäväni. Levytys on kuunneltavissa sekä Spotifysta että Youtubesta. Ainakaan musiikin perusteella teatterikappale ei ole kehno. Harvoin musikaalinumeroita jaksaa Youtubesta kuunnella enää 15 vuotta myöhemmin, mutta näitä jaksaa. Varsinkin hobittien laulut ovat minusta onnistuneita.

Kuten tyypillisesti musikaaleissa, parhaat laulut ovat ensimmäisessä näytöksessä. Esimerkiksi "Road goes ever on" -kappaleessa on hieno musiikillinen oivallus, jossa lopulta aika pienillä keinoilla onnistutaan luomaan isompaa maailmarakennusta. Tämä kohtaus ajoittuu siihen, kun hobitit lähtevät Konnusta. Säkeistöä laulavat hobitit, sävelmä on iloinen ja melko yksinkertainen. Kertosäkeen taustalla laulavat kuitenkin Samoojat, jotka hobittien tietämättä vartioivat Kontua. Väliosassa tavataan haltioita matkalla Satamiin, ja nämä laulavat puolestaan haltiakielellä. Syntyy vaikutelma maailmasta, jossa taustalla tapahtuu suuria muutoksia. Lopputulos kuulostaa suunnilleen Tuomas Kanteliselta.

Kokonaisuutena parhaiten tuntuisivat toimivan kansanmusiikkivaikutteiset kappaleet, jopa niin, että imelämmät musikaalinumerot pistävät niiden joukosta silmään. Galadrielin laulu kuuluisi jälkimmäisiin, mutta laulaja Laura Michelle Kelly on niin vahva, että hänen äänensä vie se uudelle tasolle. Tämä on musiikkinumeroista ainoa, jossa solisti päihittää taustalla pauhaavan orkesterin.

Taru Sormusten herrasta -musiikille näyttää olevan kysyntää siitä päätellen, että Howard Shoren elokuvasoundtrackia esitetään konserteissa toistuvasti. Howard Shoren sinfoninen musiikki on hieno, mutta minusta myös tätä voitaisiin esittää konserttiversiona, vaikka niin, että ottaa kansanmusiikkimaiset osat ja jättää siirappisimman musikaaliosaston pois. Ei tarvittaisi sinfoniaorkesteria tai suurkuoroa, niin ei tulisi samanlaisia pettymyksiä kuin viime syksyn konsertissa Tampere-talossa ja Helsingin Jäähallissa. Tai sitten musiikin sävyt saattaisivat tulla paremmin esille ilman päälletunkevaa jousi- ja puhallinosastoa. Suomalainen yleisö voisi olla myös vastaanottavaisempi vahvalle Värttinä-laululle.

Dramatisoinnin riskeistä

Tolkienin maailma on niin iso, että se on pakko tehdä isosti. Rahaa palaa, ja se on jo riittävä syy saada kriitikot varpailleen. Musikaalin tekijät ymmärsivät välineen mahdollisuudet ja rajoitukset. Tosin kuin tv-sarjan, musiikkiteatterin joutuu katsomaan yhdeltä istumalta. (Tosin Richard Wagnerin Ringiä esitetään Saksassa Bayreuthissa erityisillä festivaaleilla, mutta koska meillä on jo Nibelungin sormus, Tolkienista ei ehkä tarvitse tehdä yhtä suureellista versiota. Murtunut miekkakin Wagnerilta löytyy.) Musikaalin näki vain hyvin rajallinen yleisö, ja musikaali on pienemmän yleisön harrastus kuin televisio. Tekijät ottivat riskin uskaltamalla tarttua aiheeseen, kun jo musikaalimuoto itsessään vaatii yleisöltä tiettyä "suspension of disbelief" -asennetta. Nyt tehtiin kulttiyleisölle esitys, joka olisi tarvinnut massaseuraajakunnan kannattaakseen.

Times-lehden kriitikko haastoi vuonna 2007 epäilijät sanomalla: ”Kyynisyys ja snobismi hiiteen, tämä show on mahtava”. Kaikessa eeppisyydessäänkin Tarun Sormusten herrasta -kirjan pohjavire on maanläheinen ja elämänmyönteinen. Sitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti, ja siitä voi hyvin sovittaa hilpeitä musikaalisävelmiäkin. Saati sitten kepeän tv-sarjan. Puhumme kuitenkin kirjailijasta, jonka kynästä on peräsin "Kuun yli se lehmä loikki".

Oletko nähnyt tämän musikaalin? Jätä kommentti laatikkoon!

Lähteet:

Your Friendly Neighborhood Fangirl: ”What happened to Lord of the Rings Musical?”

Marianka Swain: ”Lord of the Rings, the disastrous West End musical that crippled its backers – and the cast”

HS:n arvostelu (Jussi Ahlroth): ”Värttinä värittää Tolkienin maailmaa”

Guardianin arvostelu (Michael Billington): "The Lord of the Rings"

Guardianin koonti (Kelly Nestruck): "Critics are dazzled and confused by Lord of the Rings musical"

Antologiahaasteen paluu

Tätä ette ehkä uskoneet näkevänne, mutta spekulatiivisen fiktion antologiahaasteeni on edennyt jälleen pisteeseen, jossa on aika raportin. Edellisestä onkin vierähtänyt tovi! Alunperin haasteessa oli mukana 25 kirjaa. Nälkä kasvoi lukiessa, ja olen lisännyt listalle kuluneiden kolmen vuoden aikana ilmestyneitä teoksia.

Osan novelleista olen lukenut aiemmin, osaan tutustuin nyt ensimmäistä kertaa.

Vuonna 2022 olen tähän mennessä lukenut seuraavat antologiat (kirjat lueteltu ilmestymisjärjestyksessä):

-Aukkoja ajassa (2013, Turbator)
-Ajan poluilla (2013, Tutka)
-Supernova (2015, Stk)
-Käärmeenliekit: Suomalaisia lohikäärmetarinoita (tämän olin lukenut jo aiemmin, mutta luin uudestaan) (2015, Osuuskumma)
-Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista (2015, Osuuskumma)
-Marraskesi: Tarinoita iholta ja ihon alta (2016, Osuuskumma)
-Hänen huulensa ovat metsä (2017, Kulttuuriyhdistys Korppi)
-Varjoisilta kujilta (2017, Osuuskumma)
-Valitut (2018, Tutka)
-Kuolon tähti (2021, Täysi Käsi)

Lukiessani olen myös pohtinut, mikä on avain onnistuneen antologian toimittamiseen. Pohdinnan tuloksia voi lukea myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä Kosmoskynä-lehden numerosta.

Tämän satsin antologiat voi halutessaan lukea kolmeen eri kategoriaan: 1) kilpailuantologiat eli kirjoituskilpailun sadosta kootut antologiat, 2) kutsuantologiat eli valikoidulta kirjoittajajoukolta pyydetyistä novelleista kootut antologiat ja 3) Osuuskumman julkaisemat teema-antologiat, jotka koostuvat kustannusosuuskunnan jäsenten ja tyypillisesti 1–2 vierailevan kirjoittajan teksteistä.

Kilpailuantologiat ovat pääasiassa scifiseurojen (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ja Turun Science Fiction Seura) julkaisemia. Niissä virkistävää on antologioiden valtavirrasta poikkeava kirjoittajajoukko. Etenkin vaihtoehtohistoria-antologiassa Ajan poluilla oli mainioita kirjoittajatuttavuuksia, joihin en ole muualla törmännyt. Pasi Karppasen toimittamien antologioiden tunnelmaa hieman latistavat toimittajan liian rehelliset esipuheet, joissa saatetaan todeta muun muassa kilpailun annin olleen odotettua heikompi tai saapuneiden tarinoiden olevan ongelmallisen samankaltaisia.

Supernova puolestaan toi kentälle uusia kirjoittajia, eli sellaisia, jotka eivät olleet aiemmin julkaisseet antologiassa. Oli hauskaa lukea se näin useampi vuosi ilmestymisen jälkeen, suurin osa kirjoittajista on nimittäin jatkanut uraansa antologianovellistina.

Kutsuantologioita tässä satsissa olivat Juri Nummelinin toimittama Kuolon tähti, Pasi Karppasen toimittama Suomen presidenttien salaisista edesottamuksista kertova Valitut sekä Aukkoja ajassa -aikamatkatarinoiden kokoelma. Viimeiseksi mainittu on Harri Erkin kokoama, mutta Boris Hurtta auttoi alkupaketin eli varhaisten suomalaisten aikamatkatarinoiden kokoamisessa.

Juri Nummelinin toimittamissa antologioissa, joita olen lukenut tähän haasteeseen useita, pidän vanhojen suomalaisten spefinovellien liittämistä uudempien lomaan. Suurin osa novelleista on kuitenkin uusia. Tämä novellien julkaiseminen tuoreeltaan onkin ehkä lähestymistavan heikkous: Nummelin on hyvä luomaan vaihtoehtoista kirjallisuushistoriallista juonnetta virallisen kotimaisen kirjallisuuden kaanonin rinnalle, mutta hän ei ole varsinainen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja. Myös monesta Kuolon tähti -antologiassa julkaistusta nykykirjoittajan novellista huomaa, että niitä olisi voinut vielä kehitellä.

Osuuskumman julkaisemista teema-antologioista olen oikeastaan jäävi sanomaan mitään. Mainittakoon, että joukosta löytyy vuoden 2016 Atorox-voittajanovelli (Magdalena Hain Kaunis Ululian, ilmestynyt antologiassa Kristallimeri). Ylipäätään vuoden 2016 palkinnon kymmenestä kärkisijasta seitsemää piti hallussa novelli, joka oli ilmestynyt Osuuskumman antologiassa.

Sellainen asia minkä muuttaisin muutaman antologian kohdalla näin jälkikäteen ajateltuna on nimi. Alaotsikko ”tarinoita siitä-ja-siitä” ei läheskään joka yhteydessä kulje mukana, ja moni antologia on nimetty niin, että nimi ei ole kovin kuvaava. Esimerkiksi kissa-aiheista spefiä sisältävä Varjoisilta kujilta: Novelleja. Sitten sitä selaa kirjahyllyä monta vuotta jälkeenpäin ja ihmettelee, mikähän tämäkin tapaus oli. Lopulta paremmin toimisivat ehkä ”Kissaihmisiä/Ihmiskissoja” tai ”Kissanovelleja” -tyyppiset nimet. Kehno rautalankaesimerkki, mutta kuitenkin. Ehkä olemme ajatelleet liian vaikeasti. Antologian nimeäminen on usein hankalaa.

Lukeminen jatkuu, ja haaste päivittyy... aikanaan...