Viimeksi kirjoitin elokuvapalkinnoista. The New York Times -lehden
artikkelin mukaan vuosina 2007–2019 neljän tärkeimmän ohjaajapalkinnon 273 ehdokkuudesta naisohjaajille meni 14 ehdokkuutta, toisin sanoen 5,1 prosenttia.
Saman artikkelin mukaan miesten ja naisten ohjaamien elokuvien vastaanotto oli yhtäläistä sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Yleisö ei tiedä eikä välitä, mitä sukupuolta elokuvan ohjaaja edustaa. Kuinka moni muistaa, olivatko Amerikan Psykon tai Wayne’s Worldin ohjaajat miehiä tai naisia? (Molemmat olivat naisen ohjaamia.)
Saman artikkelin mukaan kysyntä genre-elokuville näyttää olevan loputonta. Fandago-sivuston mukaan vuoden 2020 odotetuimmat elokuvat ovat naisten ohjaamia: Patty Jenkinsin ”Wonder Woman 1984”, Cate Shortlandin ”Black Widow” (pääosassa Scarlett Johansson) ja ”Birds of Prey”, ohjaaja Cathy Yan, pääosassa Margot Robbie. Kriitikoiden tai juryjen arvostukset sikseen, elokuvissa käyvä yleisö on valmis käymään lompakollaan.
Löydän viisi syytä sille, miksi naisia ei ole palkittu elokuva-alan kemmakoissa ohjaajapalkinnoilla tämän enempää.
1) Nainen ei ryhtynyt tekemään elokuvia. Tämä koskee esimerkiksi minua. En ole koskaan käsikirjoittanut mitään, vaikka olen opiskellut käsikirjoittamista sekä ammattikorkeakoulussa että yliopistossa. Kaiken lisäksi asun Tampereella, jossa järjestetään kerran vuodessa filkkareiden yhteydessä ammattilaistapahtumia, keskusteluja, neuvontaa ja työpajoja lähes kaikesta mahdollisesta elokuvantekoon liittyvästä. Ei ole mitään tekosyytä. Elämässä on valintoja rajallinen määrä, ja jostain syystä olen valinnut tehdä jotain muuta. Edes massojen suosioon ei tarvitsisi pyrkiä, naiset tekevät myös trash- ja underground -elokuvaa, mutta miehet kuitenkin enemmän.
2) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta luovutti alkumetreillä. Suomessa elokuvakoulujen opiskelijoista ja valmistuneista miesten ja naisten osuus on noin puolet ja puolet. Helsingin Sanomien mukaan naisia elokuva-alalla on paljon, mutta he eivät saa elokuviaan tehdyksi. Naiset hakevat vähemmän Suomen Elokuvasäätiön tukea, ja saavat sitä näin ollen myös vähemmän. Ylellä pitkistä dokumenteista vain kolmannes on naisten ohjaamia, vaikka alan opiskelijoista yli 70 prosenttia on naisia. (Tutkimus julkisen rahoituksen jakautumisesta täällä.
3) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta teki niitä vain yhden tai kaksi. Nyt lähden rohkeasti spekuloimaan asialla, josta en tiedä muuten kuin huutelemalla tekijänä täällä naapuritaiteenalan puolelta aitaa. Työ elokuva-alalla näyttää olevan ahterista. Asta Viertola on kertonut Ylellä, miten kuormittavaa esimerkiksi apulaisohjaajan työ on. Työn rankkuus ikään kuin kuuluu asiaan alalla, jota tehdään kutsumuksesta. Samanlaisia kokemuksia olen kuullut myös teatteripuolelta. Tv-sarjapuolella töitä olisi paiskittavaksi enemmän kuin on koulutettuja tekijöitä, mutta aikataulut ovat järjettömän tiukkoja. Ei jaksa uhrata itseään taiteen alttarilla, siinä ei ole edes mitään järkeä. Miten uupunut tai loppuunpalanut tekijä jaksaisi tehdä hyviä elokuvia?
4) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta ei saanut rahoitusta, tai studiot eivät palkanneet häntä ohjaajaksi. Nyt siirryn ulkomaille, kun kansainvälisistä palkinnoista kuitenkin on puhe. Naisohjaajia Hollywoodissa kartoittaneen Annenberg-tutkimuksen mukaan esimerkiksi Paramount-studio ei ole palkannut yhtään naisohjaajaa viiteen vuoteen, naisohjaajien osuus sen riveissä on siis 0 prosenttia. Parhaiten naisia palkkasi Universal Pictures, vähän yli neljänneksen ohjaajista. (Tiivistelmä PDF-muodossa täällä.)
5) Nainen teki enemmän kuin kolme elokuvaa, pääsi ehdolle, mutta jäi ilman palkintoa. Tuskin kukaan kuvittelee, että kun palkitaan taidetta, tuomaristot nostavat sen objektiivisesti parhaan teoksen voittajaksi. Kuten kirjallisuuden Nobel-palkinnosta kirjoittanut tutkija Sanna Nyqvist on todennut, palkinnot eivät perustu puhtaasti meriitteihin, vaan niiden taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Aina löytyy perusteluja, miksi miesohjaajan elokuva on kelpoisempi kuin naisen.
Lauantaina muuten puhutaan naisista elokuva-alalla Womarts Masterclass -tilaisuudessa Tampereen Werstaalla klo 16-17.30. Tilaisuus myös livestreamataan Women in Television and Film Finlandin YouTube-kanavalle.
Sitten päivän blogimerkintöjen pariin. Näin se pohjavesi kovertaa peruskalliota.
#5 Anna-Karin Grönroos: Orkesterin edessä
Sattuneesta syystä olen viime aikoina ollut kiinnostunut muusikoiden johtamisesta. Kävinkin katsomassa Sibelius-akatemian kapellimestarikoulutuksesta kertovan dokumentin ensi-illassa Finnkinolla. Siba on elokuvan mukaan ainoa taidekorkeakoulu Euroopassa, jossa kapellimestarikoulutettavilla on mahdollisuus työskennellä säännöllisesti oikean orkesterin edessä.
Itse en soita mitään orkesterisoitinta, mutta jo tuollaisessa yli neljänkymmenen hengen sekakuorossa saa autenttisen kokemuksen siitä, miten tärkeä on se henkilö, joka siellä edessä heiluu. Nimittäin muusikko ei kuule itseään kaikkien ympäriltä tulevien äänien keskellä, ja silloin tempo, äänenvoimakkuudet ym. pitää saada sieltä edestä.
Dokumentissa Atso Almila, Hannu Lintu ja Susanna Mälkki ohjaavat kärsivällisesti kolmea nuorta kapellimestarinalkua. Elokuva ei mene kovin syvälle aiheeseensa, ja sillä on kestoakin vain tunnin ja vartin verran. Siitä käy kuitenkin hyvin ilmi, mistä on kyse. Tärkeää on läsnäolo ja suora kontakti muusikoiden kanssa. Kuten oma kuoronjohtajamme lainasi kouluttajaansa: ”What they see is what you get.”
Orkesterin edessä IMDB:ssä
#6 Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva
Suosittelen katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tämän Céline Sciamman neljännen pitkän elokuvan. Nuoren naisen muotokuva oli yksi viime vuoden parhaita elokuvia. Yleensä en jaksa katsoa pitkää elokuvaa siitä, miten naisrakastavaiset katsovat tyrskyävälle merelle ja kokevat voimakkaita sisäisiä kokemuksia, mutta tässä elokuvassa oli ehkä ankaran ympäristönkin ansiosta hyvä jännite. Ennen kaikkea elokuva on upeasti kuvattu, ja kuvaaja Claire Mathon voittikin elokuvan valmistusmaassa Ranskassa parhaan kuvauksen César-palkinnon. Muista palkinnoista mainittakoon Cannesin elokuvajuhlien palkinto parhaasta käsikirjoituksesta (Sciammalle itselleen). Näyttelijät tekevät laatutyötä kaikin puolin. Pidin myös siitä, miten elokuvassa oli käytetty musiikkia.
Nuoren naisen muotokuva IMDB:ssä
Lue myös: Mark Cousinsin Women Make Film Yle Teemalla