Syksyn 2025 spefikirjoja

Helteellä työteho on kehno, joten rupesin lukemaan kustantamoiden syksyn katalogeja. Ihan valtavasti ilmestyy historiallista fiktiota eri kustantajilta, ja melkein kaikki sijoittuu 1800- tai 1700-luvulle. Ja Suomeen. Rikoskirjallisuuteen keskittyneitä kustantamoita lukuunottamatta murha-tappo-surmakirjoja oli nyt vähän vähemmän, feelgood-romantiikkaa sitäkin enemmän. Auschwitz-kirjoissa on vuorossa Auschwitzin viulisti ja Auschwitzin opettaja, muut ammatit oli jo käytetty.

Spekulatiivisen fiktion etsiminen kustantamoiden katalogeista on joskus kuin salapoliisintyötä. Marko Hautalan Samaelin kirjankin mainitaan olevan vain "mystinen". Selvimmin genrekirjallisuutta mainostetaan nuortenkirjallisuuden puolella. Romantasiaa tulee näköjään muiltakin kuin Otavalta, kuten Siri Kolun Varjoliitto. Romanttista käännösfantasiaa riittää sitäkin romantasiaan viehättyneille lukijoille.

Laadin tähän subjektiivisen listan kiinnostavimmista syksyn spefikirjoista. Lista on laadittu aikuista tai nuorta spefilukijaa ajatellen, joten selvästi lasten- ja varhaisnuorten kirjat jätin pois. Vielä toissavuosikymmenellä ilmestyi sellainen kuin Vuoden kirjat -pokkari, jossa oli kolmen sanan tiivistelmiä kirjojen sisällöstä. Katsotaan, miten itse onnistun.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS

Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu. Tekoäly tarkkailee lintuja lähitulevaisuudessa (Otava)
S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu. Demoneja ja haltioita (romantasia, Otava)
Katri Kauppinen: Laulunpunojat. Jatkoa Aavan tarinalle (romantasia, Otava)
Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. 17-vuotias valitaan uudeksi Kuolemaksi (YA, Otava)
Laura Gustafsson: Lihakirja. Jänis johdattaa lukijan Danten Helvettiin. (WSOY)

Anniina Mikama: Häkkilintu. Sirkuspoika viktoriaanisessa Irlannissa (YA, WSOY)
Heidi Nummi: Petovala. Ekologinen fantasiakertomus tytöstä ja ilveksestä (YA, WSOY)
Marko Hautala: Samaelin kirja. Hylkeenpyyntiä jäisellä merellä 1930-luvulla (Tammi)
Terhi Tarkiainen: Pidä mut. Yllätysraskaus ja polyamoriaa vampyyriromaanissa (Tammi)
Siri Kolu: Varjoliitto. Uusi Varjopäivä-sarja lupaa juonitteluja (romantasia, Tammi)

Emmi Itäranta: Lumenlaulu. Tarina myyttisestä menneisyydestä ja Louhen nuoruudesta (Teos)
Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori. Eutanasian kysymyksiä, meriensuojelua ja taidemaailmaa (Gummerus)
Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. Androidi kirjoittaa muistonsa paperille (S&S)
Piia Leino: Hämärän laulu. Nainen lähtee Marsiin (S&S)
Risto Isomäki: Krakenin saari. Jatkoa Konritille Teneriffalla! (Into)

J.S. Meresmaa: Noidanlanka. Helmenkuiskaaja etsii parannuskeinoa mahtinoidalta (YA, Myllylahti)
Mirjami Sirén: Pirstaleiden melodia. Urbaani fantasia musiikista (YA, Myllylahti)
Katariina Heikkilä: Merenkirkas, nummenhämärä. Aatelistyttö ja piika ystävystyvät ja kohtaavat sodan (Osuuskumma)
Carita Forsgren: Iättömät. Sukutarina ikuisen elämän tavoittelusta ja sienirihmastoista (Osuuskumma)
Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä. Toisenlainen 30-vuotinen sota (Nysalor-kustannus)

KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS

Mariana Enriquez: Aurinkopaikka hämärille tyypeille. Kulttikirjailijan novellikokoelma (WSOY)
W. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. Nainen elää ikuisesti, mutta kaikki unohtavat hänet (WSOY)
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme. Zimbabwelaisen kirjailijan maagisrealistinen kertomus (YA, WSOY)
Robin Hobb: Kohtalon laiva. Mestarin uusin suomennos (Otava)

Jason Rekulak: Teddy. Kauhua Amerikassa (Otava)
R.F. Kuang: Katabasis. Odotan Babelin ja Yellowfacen kirjoittajan uutta suomennosta! (Teos)
Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa. Avaruusolennot mullistavat virkamiehen elämän (Moebius)
Viinipunk 1: Tynnyrisota. Antologia. Vaihtoehtohistoria Portugalin sisällissodassa, jossa molempien osapuolten polttoaineena toimii portviini!(Osuuskumma)

Ei voi muuta sanoa kuin että morjens, miten paljon on taas kaikkea. Käännösromantasiaa ei listalle päätynyt. Olen lukenut fantasiaa paljon, ja kaipaan lajityypiltä muutakin kuin haltiakikkeleitä. Muutakin yleisöä kiinnostavaa olisi ollut etenkin käännöskirjallisuuden puolella, kuten Adam Silveran BookTok-ilmiö Hetki ennen kuolemaa ja Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan kuudes kirja, mutta en viitsinyt luetella kaikkea vain velvollisuudesta. Disclaimer: Kirjoittaja on jäsen Osuuskumma-kustannuksessa.

Antologiahaasteen paluu

Tätä ette ehkä uskoneet näkevänne, mutta spekulatiivisen fiktion antologiahaasteeni on edennyt jälleen pisteeseen, jossa on aika raportin. Edellisestä onkin vierähtänyt tovi! Alunperin haasteessa oli mukana 25 kirjaa. Nälkä kasvoi lukiessa, ja olen lisännyt listalle kuluneiden kolmen vuoden aikana ilmestyneitä teoksia.

Osan novelleista olen lukenut aiemmin, osaan tutustuin nyt ensimmäistä kertaa.

Vuonna 2022 olen tähän mennessä lukenut seuraavat antologiat (kirjat lueteltu ilmestymisjärjestyksessä):

-Aukkoja ajassa (2013, Turbator)
-Ajan poluilla (2013, Tutka)
-Supernova (2015, Stk)
-Käärmeenliekit: Suomalaisia lohikäärmetarinoita (tämän olin lukenut jo aiemmin, mutta luin uudestaan) (2015, Osuuskumma)
-Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista (2015, Osuuskumma)
-Marraskesi: Tarinoita iholta ja ihon alta (2016, Osuuskumma)
-Hänen huulensa ovat metsä (2017, Kulttuuriyhdistys Korppi)
-Varjoisilta kujilta (2017, Osuuskumma)
-Valitut (2018, Tutka)
-Kuolon tähti (2021, Täysi Käsi)

Lukiessani olen myös pohtinut, mikä on avain onnistuneen antologian toimittamiseen. Pohdinnan tuloksia voi lukea myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä Kosmoskynä-lehden numerosta.

Tämän satsin antologiat voi halutessaan lukea kolmeen eri kategoriaan: 1) kilpailuantologiat eli kirjoituskilpailun sadosta kootut antologiat, 2) kutsuantologiat eli valikoidulta kirjoittajajoukolta pyydetyistä novelleista kootut antologiat ja 3) Osuuskumman julkaisemat teema-antologiat, jotka koostuvat kustannusosuuskunnan jäsenten ja tyypillisesti 1–2 vierailevan kirjoittajan teksteistä.

Kilpailuantologiat ovat pääasiassa scifiseurojen (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ja Turun Science Fiction Seura) julkaisemia. Niissä virkistävää on antologioiden valtavirrasta poikkeava kirjoittajajoukko. Etenkin vaihtoehtohistoria-antologiassa Ajan poluilla oli mainioita kirjoittajatuttavuuksia, joihin en ole muualla törmännyt. Pasi Karppasen toimittamien antologioiden tunnelmaa hieman latistavat toimittajan liian rehelliset esipuheet, joissa saatetaan todeta muun muassa kilpailun annin olleen odotettua heikompi tai saapuneiden tarinoiden olevan ongelmallisen samankaltaisia.

Supernova puolestaan toi kentälle uusia kirjoittajia, eli sellaisia, jotka eivät olleet aiemmin julkaisseet antologiassa. Oli hauskaa lukea se näin useampi vuosi ilmestymisen jälkeen, suurin osa kirjoittajista on nimittäin jatkanut uraansa antologianovellistina.

Kutsuantologioita tässä satsissa olivat Juri Nummelinin toimittama Kuolon tähti, Pasi Karppasen toimittama Suomen presidenttien salaisista edesottamuksista kertova Valitut sekä Aukkoja ajassa -aikamatkatarinoiden kokoelma. Viimeiseksi mainittu on Harri Erkin kokoama, mutta Boris Hurtta auttoi alkupaketin eli varhaisten suomalaisten aikamatkatarinoiden kokoamisessa.

Juri Nummelinin toimittamissa antologioissa, joita olen lukenut tähän haasteeseen useita, pidän vanhojen suomalaisten spefinovellien liittämistä uudempien lomaan. Suurin osa novelleista on kuitenkin uusia. Tämä novellien julkaiseminen tuoreeltaan onkin ehkä lähestymistavan heikkous: Nummelin on hyvä luomaan vaihtoehtoista kirjallisuushistoriallista juonnetta virallisen kotimaisen kirjallisuuden kaanonin rinnalle, mutta hän ei ole varsinainen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja. Myös monesta Kuolon tähti -antologiassa julkaistusta nykykirjoittajan novellista huomaa, että niitä olisi voinut vielä kehitellä.

Osuuskumman julkaisemista teema-antologioista olen oikeastaan jäävi sanomaan mitään. Mainittakoon, että joukosta löytyy vuoden 2016 Atorox-voittajanovelli (Magdalena Hain Kaunis Ululian, ilmestynyt antologiassa Kristallimeri). Ylipäätään vuoden 2016 palkinnon kymmenestä kärkisijasta seitsemää piti hallussa novelli, joka oli ilmestynyt Osuuskumman antologiassa.

Sellainen asia minkä muuttaisin muutaman antologian kohdalla näin jälkikäteen ajateltuna on nimi. Alaotsikko ”tarinoita siitä-ja-siitä” ei läheskään joka yhteydessä kulje mukana, ja moni antologia on nimetty niin, että nimi ei ole kovin kuvaava. Esimerkiksi kissa-aiheista spefiä sisältävä Varjoisilta kujilta: Novelleja. Sitten sitä selaa kirjahyllyä monta vuotta jälkeenpäin ja ihmettelee, mikähän tämäkin tapaus oli. Lopulta paremmin toimisivat ehkä ”Kissaihmisiä/Ihmiskissoja” tai ”Kissanovelleja” -tyyppiset nimet. Kehno rautalankaesimerkki, mutta kuitenkin. Ehkä olemme ajatelleet liian vaikeasti. Antologian nimeäminen on usein hankalaa.

Lukeminen jatkuu, ja haaste päivittyy... aikanaan...

Spefikirjoittajan kevät 2022

Koronakaranteeni uhkaa, joten valmistaudumme viettämään lukemisen ja kirjoittamisen täyteisen kevään 2022. Kokoan tähän postaukseen verkossa toimivia arvostelupalvelua, sparrausapua ja vertaistukea spefikirjoittajille tarjoavia tahoja.

Mistä apua käsikirjoituksen pulmiin?

Käsikirjoituksen ongelmakohtiin kannattaa pyytää ammattilaisen apua siinä vaiheessa, kun ensimmäinen versio on kertaalleen kirjoitettu, vaikka sitten puutteineenkin. Jos kirjoitusprosessin aikana tulee pulmia, kannattaa kysyä neuvoa alan harrastajien keskustelupalstoilla tai osallistua kirjoituskurssille.

Verkossa Risingshadow.fi-foorumilla toimii kirjoittajapiiri, osallistumisohjeet saa täältä. Piiriin on jatkuva haku, liittyä voi milloin vain.

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Facebook-ryhmässä keskustellaan spekulatiivisen fiktion kirjoittamisesta: https://www.facebook.com/groups/82757206913

Proosakuiskaajalla on käynnistymässä Lempeä sparraus spefikirjoittajalle -kurssi, joka kokoontuu kevään ajan neljänä torstaina. Kurssin tarkoituksena on tarjota spefikirjoittajille kohtaamispaikka, jossa keskustella erityisesti spekulatiiviseen fiktioon liittyvistä kysymyksistä asiantuntevassa ohjauksessa. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla kirjailija Anne Leinonen alustaa vaistojen ja intuition käyttämisestä luomisen apuna. Itse puhun alitajunnan, muistin ja unien hyödyntämisestä spefikirjoittamisessa.

Myöhemmin keväällä käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa pahuus scifissä, fantasiassa ja kauhussa, kohtausten kirjoittaminen ja rytmitys sekä aistien käyttäminen maailman rakentamisessa. Kurssi alkaa 27. tammikuuta: https://proosakuiskaaja.fi/kurssit/

Proosakuiskaajalla on keväällä 2022 tarjolla myös romaaniklinikka sekä Ideasta kirjaksi -kurssit.

Tampereen seudun työväenopiston suosittu Spekulatiivisen fiktion kirjoittaminen -verkkokurssi on täynnä, mutta etäkursseilla spefin julkaisemisesta, lukemisesta ja raapaleiden kirjoittamisesta on vielä tilaa. Kurssien tiedot ovat täällä. Myös Kirjan talolla Turussa on tarjolla Reetta Vuokko-Syrjäsen pitämä spekulatiivisen fiktion hautomo.

Ammattilaisen antama ohjaus ja henkilökohtainen palaute ovat maksullisia. Niiden puoleen suosittelen kääntymään siinä vaiheessa, kun hyöty on suurin, eli vasta sitten, kun käsikirjoitus on jo pitkällä. Suosittelen Jyrki Pitkän artikkelia julkaisukelpoisen tarinan kirjoittamisesta.

Mihin voin tarjota tekstejä?

Suomessa ilmestyy säännöllisesti scifiseurojen julkaisemia lehtiä, jotka hakevat tekstejä avoimella haulla tai kirjoituskilpailujen kautta. Tällaisia lehtiä ovat mm. Portti, Tähtivaeltaja, Spin ja Kosmoskynä.

Spekulatiiviselle fiktiolle omistettu verkkolehti Varjorikko ilmestyy kaksi kertaa vuodessa osoitteessa varjorikko.com/

H. P. Lovecraft-seuran Kuiskaus pimeässä ottaa vastaan tekstejä. Lehti julkaisee ensisijaisesti kauhua.

Katso myös uusi kirjoittajasivusto Tarinavirta osoitteessa tarinavirta.fi/.

Kulttuuriyhdistys Korppi järjestää kirjoituskilpailun teemalla LINTU.

Kevään spefitapahtumia

Jos korona suo, keväällä on tulossa myös tapahtumia.

KauhuCon järjestetään näillä näkymin 2.4.-3.4.2022 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. KauhuCon on Suomessa säännöllisesti järjestettävä tapahtuma kauhukulttuurin ystäville. Sitä järjestää H. P. Lovecraft - Historiallinen seura ry. 

Tampereelle suunnitellaan Hämärä-kirjallisuustapahtumaa maaliskuussa kulttuuritalo Laikkuun, uutisia voi seurata Facebookissa täältä.

Kuva: 2314225 (c) Ichtor | Dreamstime.com

Uusi Dracula - spoilerivapaa arvio

BBC:n uutenavuotena ensi-iltansa saanut ja nyt Netflixissä esitettävä minisarja Dracula yrittää tuoda ikivanhaan legendaan jotain uutta. Tehtävä on äärimmäisen vaikea, olkoonkin, että aiheeseen ovat tarttuneet vankat ammattilaiset: Uusi Sherlock -sarjasta tutut Steven Moffat, Mark Gatiss ja Sue Vertue.

Dracula-sarjassa on hyödynnetty Bram Stokerin klassikkokirjan lisäksi valakialaisen Vlad Tepesin, Draculan esikuvan tarinaa. Aihe on tuttu paitsi alan harrastajille myös niille, jotka sattuivat näkemään Draculaa käsittelevän näyttelyn viime vuonna Vapriikissa Tampereella.

Tekijäkaartin tuntien minisarjaan on lupa odottaa vinkeää kierrettä. Onnistuuko yritys? Osittain, mutta tunkkaisen kauhujutun pelastava käänne tapahtuu aika myöhään. En paljasta enempää, vaan kirjaan tähän päällimmäisiä vaikutelmiani yrityksestä.

Sarjassa on paljon hyvää. Sen päähenkilöt ovat selvästi keski-ikäisiä, vampyyri näyttää enemmän klassiselta Klaus Kinskin versiolta (eikä lainkaan Edward Cullenilta). Vampyyri romanttisena ensirakastajana on ehkä ärsyttävin trooppi ikinä, ja tästä se on maltettu jättää pois. Pääosassa kreivi Draculana on tanskalainen näyttelijä Claes Bang, joka on esittänyt mm. turhautunutta museonjohtajaa mainiossa elokuvassa The Square. Van Helsing (Dolly Wells) on ärsyttävän omahyväinen, niin kuin alkuteoksessakin, ja kemia pääosanesittäjien välillä toimii hyvin.

Vampyyrin verenjuonti on tässä tulkinnassa näytetty ällöttävänä kauhuefektinä. Muutenkaan vampyyrit tai ”epäkuolleet” eivät ole sarjassa kovinkaan eroottisia, päätähteä lukuunottamatta. Kuvaus, leikkaus ym. ovat jälleen laatutyötä. Verta sarjassa riittää tynnyrikaupalla, mutta toisaalta, jos päättää katsoa vampyyritarinaa niin sitä saa mitä tilaa.

Sitten moitteita. Kerronta on hidasta ja ensimmäisessä jaksossa suorastaan raahautuu eteenpäin. Sekään ei haittaisi, jos tarina ei olisi niin läpikotaisin tuttu, mutta meillä katsojaseuralainen luovutti puolen tunnin jälkeen. Myös dialogit ovat liian pitkiä ja osoittelevia. Toivoin, että käsikirjoitus olisi mennyt tarinan ”häiritsemisessä” modernista näkökulmasta vielä pidemmälle – kaikki ainekset olisivat olleet koossa. Lopun moraalinen opetus on kyseenalainen, mutta huipennus on tyydyttävä, romanttinenkin. Jos jatkoa tehdään, annan sille mahdollisuuden.

Kauhufilmihän tämä on ja ansaitsee ikärajaluokituksensa. Jos ei muuta, niin Moffatin ja Gatissin Dracula kutsuu verestämään muistoja vanhan kunnon klassikkokirjan parissa.

Dracula Netflixissä 4.1.2010 alkaen.
Guardianin arvostelu: *****

Pähkinänsärkijä - saksalainen kauhusatu

Lainasin kirjastosta hiukkasen uudistetun version Peter Wrightin koreografioimasta Pjotr Tsaikovskin Pähkinänsärkijä-baletista. Näin saman tuotannon jo lapsena 80-luvulla. Olin hämmästynyt ja vähän pettynyt, kun lapsuuteni synkkä ja etäinen, silmälapulla varustettu tohtori Drosselmeyer oli uudessa versiossa korvattu turkoosiviittaisella komeljanttarilla, joka puhalsi hileitä käsistään ja elehti suureellisesti käsillään. Vähän niin kuin Dumbledore homodiskoefektillä, mutta ilman partaa.

Pähkinänsärkijä perustuu saksalaisen romantiikan ajan kirjailijan E.T.A.Hoffmanin (1776-1822) satuun. Oikea tohtori Drosselmeyer on nürembergiläinen porvarismies, nukentekijä ja kelloseppä, joka kertoo pelottavia satuja lapsille. Harva satu on yhtä pelottava kuin tarinan sisäiskertomus Satu kovasta pähkinästä. En kerro sitä tässä mutta paljastan, että siinä esiintyvät ainakin mekaaniseksi nukeksi muutettu prinsessa, murhanhimoinen kuningas ja seitsemän kamarineitoa, jotka silittävät sylissään seitsemää kissaa. Hiirikuninkaalla on seitsemän päätä ja jokaisessa päässä terävähampainen, ahnas suu. Pähkinänsärkijä-satu kannattaa katsastaa, ainakin isomman maakuntakirjaston lastenosastolta luulisi löytyvän, tai sitten sen voi lukea englanniksi täältä.

Tarinan sankari on siis herra Drosselmeyer, jonka täytyy kummityttärensä Marien avulla ratkaista muodonmuutosten arvoitus. Hän kuvataan näin: ”Tohtori Drosselmeyer ei ollut komea mies; hän oli pieni ja laiha, kasvot olivat ryppyiset, oikean silmän päällä oli musta silmälappu eikä hänellä ollut tukkaa, mutta senpä vuoksi hänellä olikin hieno valkoinen peruukkki; se oli valmistettu lasista, ja oli hyvin hienoa työtä.” Ei siis mikään diskokuningas!

Hoffmanin alkuperäisessä versiossa Clara on päähenkilön Marien nukke, mutta Royal Balletin versiossa Clara-nimi on vaihtunut tytölle. Myös muutama juonenkäänne on yksinkertaisuuden vuoksi muutettu, kun satu on sovitettu näyttämölle. Husaarit punaisissa asepuvuissaan, hiiret ja joulukuusi ovat kuitenkin samat. Baletissa hiiret hyökkäävät Pähkinänsärkijän ja tinasotamiesten kimppuun, mutta taustatarinaa ei kerrota: hiirikuningattaren pojat, serkut ja tädit ovat kaikki menehtyneet herra Drosselmeyerin loukkuihin, ja kuningatar on vaatinut kostoa. Sadussa Marie joutuu uhraamaan kaikki makeisensa ja lelunsa saadakseen pitää sulhasensa, joka lopulta päihittää hiirikuninkaan.

Kannattaa, koska sillä tavalla saa omakseen nuoren miehen, joka kohteliaasti särkee neidolle ruokapöydässä pähkinän.

Pjotr Tsaikovski sävelsi Pähkinänsärkijä-baletin 1892. Yli sata vuotta ja noin kuusi miljoonaa sokerikuorrutekerrosta myöhemmin se on maailman suosituimpia baletteja, jota esitetään varsinkin joulun aikaan. Kaikkien makeishaltiattarien, sokeriluumukeijujen ja lumihiutaleiden alla sadun vetovoima on kuitenkin jännityksessä: keskiyön kellojen soitossa, kahden todellisuuden ristivalaistuksessa, lapsuuden ja aikuisuuden rajankäynnissä.

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aina pitänyt saksalaisen kauhuromantiikan perinteestä, Keijujen kuninkaasta ja Noidan oppipojasta enemmän kuin vaikkapa englantilaisesta gotiikasta. Tohtori Drosselmeyerin vetovoima tenhoaa edelleen.

Salaiset kansiot - ysärinostalgiaa! (osa 1)

Katselin nyt vuodenvaihteessa Salaisia kansioita ensi kertaa 1990-luvun jälkeen. Suuri osa jaksoista on sellaisia, joita en ole nähnyt aikaisemmin. Tykkäsin tästä Chris Carterin luomasta sarjasta tosi paljon teini-ikäisenä, mutta otin sen ehkä liian vakavasti - ärsytti, kun pääjuonessa ei päästy mihinkään sinä aikana, kun sarjaa seurasin. Nyt sarjaa on mukavampi katsoa, kun ei etsi niistä johdonmukaisuutta tai järkeä.

Tuttu kirjoittaja on vastikään kirjoittanut katsomiskokemuksistaan eri tuotantokausilta. Kannattaa vilkaista, en tässä kirjoituksessa käy niitä läpi. Tällä viikolla pääsin seitsemännen kauden loppuun loppuun eli siihen saakka, kun päänäyttelijät ovat vielä Gillian Anderson ja David Duchovny. Jaan kirjoituksen kahteen osaan. Tässä pohdin, mikä tekee Salaisista kansioista, kuten X-Files oli Suomen televisiossa nimetty, erilaisen kuin muista scifi-sarjoista. Varoitus, kirjoitus sisältää spoilereita! Seuraavassa kirjoituksessa esittelen kymmenen lempijaksoani.

1. X-Filesissa ensisijaiset ihmissuhteet ovat sisarussuhteita. Sarjan alussa meille esitellään erikoisagentti Fox Mulderin (Duchovny) perustrauma: hänen sisarensa on kadonnut heidän ollessaan lapsia. Mulder elää yksin, nukkuu sohvalla ja hautautuu arkistoihin FBI:n kellarissa. Punatukkainen Samantha-sisko saa seuraajan, kun Mulderin elämään astuu erikoisagentti Scully (rintaliiveissä! ks. pilottijakso).

Scully on Mulderia hieman nuorempi ja häntä esittävä Gillian Anderson pienikokoinen. Hän pukeutuu hieman liian suuriin jakkupukuihin ja olkatoppauksiin, kuin ollakseen "yksi pojista". Sarjalle tyypillisessa kuvassa, tilanteessa jossa agentit vaihtavat ajatuksiaan tapauksesta, Mulder on kumartunut alaspäin ja puhuu vaimealla äänellä Scullylle, joka katsoo häntä ylöspäin. Katsekontakti on kiinteä ja näyttelijäkemia toimivaa.

Dana Scullylla itsellään riittää sisaruksia: sisko ja kaksi veljeä. Isoveli Billy inhoaa Mulderia ja pitää tätä syypäänä siskoaan kohtaaviin onnettomuuksiin. Tosiasiassa kahden agentin välinen suhde on sisarussuhde ylitse muiden: loputtoman lojaali, toista puolesta sanasta ymmärtävä, platoninen.

Toisen tuotantokauden jaksossa "End Game" Mulder jopa konkreettisesti vaihtaa Samanthan Scullyyn, kun sieppaajat pakottavat hänet valitsemaan. Myöhemmin toki selviää, että tämä Samantha oli klooni. Sisarussuhteiden korostaminen muiden perhesuhteiden kustannuksella on virkistävä poikkeus amerikkalaissa sarjoissa.

2. Scully on skeptikko, mutta Mulder on ateisti. Moni katsoja on huomauttanut, miten sarjassa perinteiset sukupuoliroolit on tavallaan käännetty päälaelleen. Mulder on empaattinen, herkkävaistoinen ja uskoo hömppään, Scully puolestaan on viileä, hitaasti syttyvä ja nojaa tutkimuksissaan logiikkaan sekä luonnontieteisiin.

Mulder ei kuitenkaan usko jumalaan. Sarjan aikana Scully antaa monta kertaa periksi katoliselle kasvatukselleen ja turvautuu rukoukseen. Mulderille Raamatun kertomukset ovat kuitenkin vain yksi paranormaalin ilmentymä muiden joukossa. Naamioituuko paranormaali uskonnoksi vai uskonto paranormaaliksi, riippuu kummalta päähenkilöltä kysyy.

3. Molemmat agentit edustavat käänteistä amerikkalaista unelmaa, loistavien mahdollisuuksien hukkaamista. Ufo-hörhöt ovat hörhöjen alalajeista ehkä kaikkein alinta kastia ja juuri tähän kastiin Mulder asettuu vapaaehtoisesti. Hän on sarjan käsikirjoituksen mukaan valmistunut loistavin arvosanoin Oxfordin yliopistosta ja FBI:n akatemiasta ja hänen esimiehensä ja työtoverinsa pudistelevat yhtenään päätään hänen hullutuksilleen.

Sarjan alussa hieman omituistakin on se, miten lupaava kirurgi Scully ottaa mukisematta vastaan sellaisen paskanakin kuin Mulderin tutkimusten arvioimisen. Scully kuitenkin on itsekin tehnyt valinnan, vaihtanut lääketieteen poliisivoimiin vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.

Tämän kaiken seurauksena Mulder ja Scully pääsevät koluamaan erinnäisiä ojanpohjia, asuntovaunuja ja vuokraloukkoja, ajamaan vuokra-autoilla ja yöpymään kurjissa motelleissa sekä syömään rasvaisissa diner-tyylisissä ruokaloissa. Liittovaltion työntekijöinä he edustavat jonkinlaista alempaa keskiluokkaa, ainoana poikkeuksena kummankin kohdalla silmiinpistävän moitteeton pukeutuminen.

Pariskunta epäonnistuu myös seurustelusuhteissa - niin ulkopuolisten kanssa kuin keskenäänkin. Seitsemän kauden aikana he eivät varsinaisesti "pääse mihinkään", vaikka asiat tietysti jäävät kutkuttavasti roikkumaan. Mikään muu ratkaisu ei toki edes sopisi sarjan pirtaan.

Yhteiskunnan odotusten hylkääminen oman intohimon toteuttamisen vuoksi on piirre, joka tekee päähenkilöistä sympaattisia ja samastuttavia.