Friday, November 30, 2012

Hyvin kasvatettu tyttö jättää egon välillä narikkaan

Lasten kasvatuksesta keskusteltiin eilen blogeissa. Kirjoitanpa minäkin, sillä kukapa ei lastenkasvatuksesta haluaisi sanoa omaa painavaa sanaansa. Useimmathan ovat mielestään vähintään omien lastensa parhaita kasvatusasiantuntijoita. Ensin kirjoitti Rosa Meriläinen villeistä tytöistä HS:ssa ja sitten Joanna Palmén Lilyssä.

Olen Rosan kanssa samaa ja eri mieltä. Ensin se samanmielisyydet:

Ei ole realistista ajatella, että pojat olisivat itsestään selvästi raisumpia koheltajia kuin tytöt. Lapsi on lapsi ja sellaisena pysyy, vaikka hänestä miten yrittäisi bébétä kasvattaa. Leppoisan tavislapsen kanssa ei yleensä kovin tiukkaa liekaa tarvitse. Rosa kirjoittaakin, että terve lapsi kapinoi SILLOIN TÄLLÖIN ja on VÄLILLÄ kärsimätön kiukkupussi. Se on eri asia kuin kaiken aikaa ja kaikkialla, mikä on jäänyt monelta kommentoijalta huomaamatta. Ja on selvää, ettei nykypäivänä ole olemassa laillisia keinoja vaientaa leikki-ikäistä lasta, joka saa uhmaraivarin vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kuitenkin pakko on myös joskus poistua kotoa.

Sitten soraääni: Rosa eksyy minusta kolumnissaan antamaan samanlaisia normatiivisia ohjeita kuin mitä hän itse tuntuu vastustavan. Ei minusta lasten "pidä" sitä eikä tätä vain siksi, että se kolumnistin mielestä olisi hyvä juttu. Ei tytöstä tule sen terveempää tai vahvempaa, vaikka hänet patistaisi puuhun. Tai mutalammikkoon. Eikä lapsen ole "hyvä" koetella voimiaan tuntitolkulla joka päivä, jos hän mieluummin mussuttaa omassa huoneessaan pehmolelujen kanssa. Omassa huoneessa, etteivät aikuiset tule häiritsemään leikkiä.

Aivan yhtä lailla on lapsiaan pallokentille ja lasta pelottaviin suorituksiin patistavia vanhempia. Ei tarvitsisi olla, kun voisi olla vain. Ei nyyhkyttävää taaperoa tarvitse "kannustaa" linnupesäkeinuun, jos lapsi ei halua. Hiljaista lasta ei pitäisi patistaa äänekkääksi, jotta hän "pärjäisi". Kirjoitin aiemmin siitä, miten vanhemmat olivat tyytyväisiä balettikouluun, koska aremmatkin lapset uskalsivat mennä tunnille. Opettaja piti tunnilla kuria ja hillitsi villimpiä, jolloin kaikki pääsivät osallistumaan ja tekemään yhdessä.

Minusta mukavinta vanhemmuutta on, jos voin ottaa lapsen mukaan niihin juttuihin, joita itse teen. Vaikka juhliin, "kirjoittajaleirille" kaverin luokse ja kaupungille asioimaan. Silloin lapselta vaaditaan hetkittäistä "kiltisti ja hiljaa" olemista. Palkinto on minusta parempi, kuin sysäisin lapsen vain hänelle tarkoitettuun "puuhanurkkaukseen" tai lapsenvahdin huomaan. Minusta lapsi syntyy osaksi perhettä ja perheen elämää, eikä niin, että vanhemmat muuttuvat lapsensa ympärillä pörrääviksi helikoptereiksi, kun tämä syntyy. Havaintoni mukaan erään entisen parlamentaarikon lapsi on osannut pienestä pitäen käyttäytyä vaikkapa kahvilassa. Se vaatii koulutusta jos jokin.

Pieni lapsi pitää itseään maailman napana ilman vanhempien kannustustakin ja isompi puolestään yleensä leikkii mieluummin muiden lasten kanssa kuin vain paistattelee aikuisten huomion keskipisteenä. Silloin joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja ja mukautumaan jonkin verran yhteisöön. Koululaisten vanhempia puhutti alkusyksystä Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti, joka tuuletti nykykoulun arkipäivää raastavan rehellisesti. Syntyneestä keskustelusta voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että lapsensa yksilöllisyydesta laitosten puristuksessa huolehtivat vanhemmat tulevat jatkossakin olemaan ehtymätön luonnonvara. Jos lapsen antaa pitää omaa lomaa koulusta, jotta tämä voisi "tutkia vapaasti maailmaa", on turha itkeä opettajalta tukiopetusta tai koululta parempia oppimistuloksia.

Lopuksi: on hyvä, että lapsia ei ajeta sukupuolen mukaan tiettyyn karsinaan. Puhutaan, että päiväkodeissa kohdellaan lapsia "tyttöinä" tai "poikina". Jos näin on, niin ainakaan minun lapseni kohdalla se ei ole kahdessa ja puolessa vuodessa tuottanut minkäänlaista tulosta. Lapsen sukupuoli-identiteetti vaihtuu edelleen parhaimmillaan useita kertoja päivässä ja näyttää liittyvän enimmäkseen siihen, mikä rooli hänellä leikissä kulloinkin on.

(Tästä havainnosta olen päätynyt myös siihen, että lapsen "sukupuolisensitiivinen" kasvattaminen olisi ajanhukkaa, sukupuoli tuntuu muutenkin olevan lapselle kuin post-it-lappu, sen voi yrittää liimata otsaan mutta ei se siinä pysy. Tai sitten kerään vain oman suht vapaan kasvatukseni hedelmiä ja olen sen vuoksi olevinani, vähän niin kuin nuori nainen joka katsoo saaneensa kaikki mahdollisuudet ja antaa sen vuoksi feminismille piut paut.)

Äänekkäitä "minä minä" -persoonia on nykymaailmassa aivan riittämiin, niin naisia kuin miehiäkin. Tottelevaisuudella ei pärjää, muut huomioon ottamalla kylläkin. Vaikka se joskus merkitsisi oman persoonan (ja ylipäätään egon) laittamista narikkaan. Yhteisönsä jäseneksi sosiaalistuva lapsi oppii tilanteet, joissa näin toimitaan. Muuten sitten hillutaan ja ollaan yksilöitä.

Tuesday, November 27, 2012

Ironiasta ja elitismistä

Näitä tarinoita nyt piisaa, mutta olinpa runojen kirjoittamisen kurssilla kerran yliopistovuosinani (sanottakoon, että tämä kurssi jäi kesken). Kurssilla eräs opiskelija sanoi, että "postmodernina aikana on vaikea kirjoittaa ilman, että tekstissä on myös jokin ironian taso."

Aiemmin samana päivänä matkalla yliopistolle istuin bussissa, kun kaksi maahanmuuttajanaista keskusteli. Veikkaan, että toinen oli kotoisin Afrikaista, toinen lähi-idästä. Arabinainen puhui hyvin suomea ja kyseli huonommin suomea puhuvalta vierustoverilta kaikenlaista. Nainen kertoi, että hänellä on kaksi tai kolme tytärtä, en muista kuinka monta. Toinen sanoi kankealla suomenkielellä, että hänellä on yksi poika, ja että islamin mukaan poika on parempi kuin tyttö. Tästä hermostuneena puhelias nainen sanoi, että ei saa ajatella noin, mitä Jumala antaa sitä ei saa kyseenalaistaa, että hänen tyttönsä tekevät mitä hän sanoo ja poikia on vaikea kasvattaa. Sitten he kiistelivät siitä minkä kielimuurilta pystyivät. En kuullut loppua, koska jäin yliopiston kohdalla pois.

En ollut siis samaa mieltä opiskelutoverin kanssa siitä, että tekstissä pitäisi olla jokin ironian taso. Koska ironia vaatii omanlaistaan tekstinlukutaitoa, eikä sellaista voi olettaa niin kauan kuin maassa asuu aikuisia ihmisiä, jotka eivät osaa suunnilleen lukea. Tai jotka lukevat Raamattua tai Koraania kirjaimellisesti. Pikemmin voisi sanoa, että ironia sulkee postmoderniin lukutapaan kykenevän lukijakunnan omaan gettoonsa, kun suurimmalta osalta pointti menee hukkaan (ja osa väestöstä elää pimeällä keskiajalla).

Runoilijat yleensä suuttuvat, jos heille sanoo, että nykyrunous on elitististä. Kysymys on vähän samasta kuin Kaija Saariahon musiikissa. Jos pidetään tavoiteltavana, että "ymmärtää" nykymusiikkia, niin silloin se on nykymusiikki on hienoa ja sen kuuntelijat fiksuja. Sanomalla "minä arvostan näitä asioita" halutaan kuulua tiettyyn viiteryhmään, siihen, joka hoksaa ironian tekstistä ja sävyt nykymusiikista. Huono puoli on kuitenkin, jos joutuu koko ajan tuntemaan itsensä epävarmaksi, nyökyttelemään, kun joku lukee runoa josta ei mitään tajua, pelkäämään, että joku kohta paljastaa bluffini. Ei siinä ole mitään ylevää.

Suomalaista proosaa syytetään usein keskiluokkaiseksi. No suomalainen kirjallisuus, niin spefi- kuin valtavirtakirjallisuus, on läpensä keskiluokkaista, mitä muutakaan se voisi olla, kun kirjoittajat ovat enimmäkseen keskiluokkaa. Ja keskiluokasta erottautuminen vaatii vähän hienostuneempia sävyjä proosariviin tai runonsäkeeseen, vähän hienompaa makua kuin naapurilla. Mikä puolestaan synnyttää loputtomasti epävarmuutta. Mikä puolestaan synnyttää kirjallisuutta, jossa näitä epävarmuuden tunteita peilataan.

Toivottavasti uudemman siirtolaissukupolven kielitaito on pian tarpeeksi hyvä, että he pystyvät kirjoittamaan edes jotain vähän muuta.

Sunday, November 25, 2012

Huonojen fiilisten hakemisto

Kun tätä kirjoittamiseen liittyvää epävarmuutta ja turhautumista näyttää olevan liikkeellä yleisemminkin, listasin alle tyypillisimmät kirjoittajan tai kirjailijan valituksen aiheet. Ajattelen, että kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eivätkä väkinäinen tsemppaaminen tai asioiden positiiviseksi kääntäminen aina auta. (Huumori ehkä auttaa.) Näyttäkää minulle kirjoittaja, joka ei ole joskus rypenyt jossakin alla luetelluissa alhoissa, niin minä näytän teille vielä normikirjailijaakin isomman valepukin. Marraskuun kunniaksi siis Huonojen fiilisten hakemisto, olkaa hyvä!

Kukaan Ei Ymmärrä Minua TM

Jokaisen suuren taiteilijan ongelma numero yksi. Taiteilija tekee työtään sydänverellä ja tosissaan. Jos vain muut ymmärtäisivät ja arvostaisivat, kaikki olisi hyvin. Mutta ei, hätäisesti hutaistut kyhäelmät keikkuvat bestsellerlistojen kärjessä. Tosissaan tekeminen törmää realiteetteihin, jotka vaativat esimerkiksi julkaisemaan liian usein. Mestariteostaan hiova taiteilija unohtuu kellariloukkoonsa, kun menestysteoksia tehtailevat viihdenikkarit nappaavat lukijat - ja heidän rahansa.

Tai sitten veri vetää kirjoittajaa dekkarin tai romanssin puoleen, mutta hän saa huomata, että kilpailu viihdegenreissä on vielä kovempaa. Yrittäjiä on paljon ja kärki on kapea. Kaikki hyvät kirjoittajat eivät löydä edes kustantajaa.

Kärsivä taiteilija voi lohduttaa itseään sillä kyseenalaisella tiedolla, että Vincent van Goghkin myi elinaikanaan vain yhden taulun, veljelleen. Kirjoittajaparan kannattaakin etsiä edes yksi ihminen, joka ymmärtää. Kollegojen tuki on tässä korvaamatonta. Kyse ei ole vain arvostuksesta, vaan siitä, että kokee tekstiensä tulevan nähdyiksi ja tunnustetuiksi.

Kaikki Muut Osaa TM

Yleensä harrastajakirjoittajan huoli. Kirjoittajapiirissä kaverin teksti tuntuu nokkelalta ja oivaltavalta, kun itse kirjoittaa vaan samoista tylsistä aiheista aina vain. Tai sitten kaverin kieli on niin läpikuultavaa ja ilmavaa, että tarina suorastaan hohtaa sen lävitse, minkäänlaista horjuntaa ei ole havaittavissa.

Kuitenkin julkaisemiseen tähtäävän kirjoittajan ensimmäinen vaatimus on uskoa ja luottaa omaan tekstiinsä ja seistä sen takana. Jos itse ei usko tarinaan, ei siihen usko kukaan muukaan. Kavereiden tuki ja kannustus auttavat kirjoittajaa, mutta eivät voi kannatella häntä. Ajatus voi lohduttaa myös niissä tilanteissa, kun ympäristö ei kannusta tai ymmärrä. Usko pitää löytyä kirjoittajasta itsestään.

Ajatus siitä, että muut osaavat mutta minä en, voi olla itsetutkiskelun paikka. Rauhoittuminen oman tekemisen ääreen yleensä auttaa. Ajattele, että Minulla On Oikeus TM. Vaikka kirjoittaa Suomen pahinta kuraa, jos niikseen tulee.

Huom. sama pätee siihen, jos kirjoittaja pelkää, ettei sano mitään tarpeeksi fiksua. Jos muut tuntuvat kovin fiksuilta ja akateemisilta, tämä on ymmärrettävää. Tule silloin Saara-open luoksi niin hän kieltää sinua ehdottomasti kirjoittamasta mitään fiksua ja nokkelaa. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla oman älykkyyden ja oppineisuuden esittelemisen areena. Viimeiseksi sen tarvitsee olla sitä.

Miksi En Koskaan Minä TM

Yhteistä sekä harrastukseksi että ammatikseen kirjoittaville. Yhdeksättä vuotta Portin kirjoituskilpailuun osallistuvaa ei vieläkään lykästä. Naistenlehden kannessa irvistelee sama naama kuin joka kirjasyksy aikaisemminkin. Olisinpa se vaihteeksi minä! En koskaan menesty tai saa palkintoja. Vaikka hankin juuri uuden kampauksenkin. Mekkopanostukseni oli turha, kun kukaan ei halua ottaa minusta valokuvaa!

Facebook ei varsinaisesti auta asiaa. Jokaisessa kuvassa, jokaisessa päivityksessä päähenkilönä on Minä, minäminäminä. Minä lähdössä kuntosalille, minun erinomaisen nokkelat lapseni, minä laittamassa herkullista ateriaa perheelle itse kaadetusta hirvestä. Kun kukaan ei huomioikaan Minää, se tuntuu ankealta. Vaikka itse sinne olen sen Minän laittanut.

Kirjoittajalle on hyödyllinen harjoitus unohtaa hetkeksi Minä. Ratkaisu voi siis olla Facebookin sulkeminen ja naistenlehden jättäminen hyllyyn.

Thursday, November 22, 2012

Normipäivä II

Tänään en kärrää lehtien materiaaleja taittoon enkä lähetä käsikirjoitusta kustantajalle. Eilen tein molemmat. Luettavaa on luvassa Ursula-lukemistolehden osalta 13.12. ja Kosmoskynän osalta hieman myöhemmin vuoden vaihteessa. Yhteistyönä kirjoitetusta tietokirjasta asiaa hieman myöhemmin.

Tämä ei ole lifestyle-blogi, mutta sen verran elämäntapaa sivuttakoon, että yritän lähitulevaisuudessa ja kiireen hellittäessä muistaa syödä monipuolisemmin. Vasen suupieli on halki poskeen saakka jonkin puutostaudin vuoksi, sitä ennen oli oikeassa suupielessä sama ongelma. Ivasin taannoin erässä sosiaalisessa mediassa A.W.Yrjänää "kohtuullisen" lihansyönnin mainostamisesta Hesarissa. Väitän, että minulla on kohtuullisuus (lue: paino) paremmin hallinnassa kuin hänellä, mutta tunnustettava on, että kasvissyöjän olisi varsinkin talvikuukausina nähtävä vähän enemmän vaivaa.

Kollegani Tuomas Saloranta kirjoitti tänään blogissaan pitkällisesti syitä sille, miksi kirjoittaminen ei kannata. Hyvä lista ja yhdyn useimpiin kohtiin niissä, joskin lopputulemani on eri. Jos on pakko kirjoittaa niin sitten kirjoittaa, ei siitä sen enempää. Pohdinnat voi säästää muualle. Isojen kustantajien ja menestyskirjailijoiden kohdalle lisäisin vielä sen, että myyntimenestysten katteilla kustannetaan myös niitä vähemmän myyviä kirjoja. Toisten kirjailijoiden menestys ei näin ole muilta pois. Valtavirtaisena marginaalikirjailijana minulla on kanttia sanoa näin. Sitä paitsi palkinnot ja hömpötykset lisäävät kuitenkin kokonaisuutena yleisön kiinnostusta kirjallisuuteen.

Luettavana tällä hetkellä on György Spirón Kevätnäytös. Romaaniprojektissa menen tällä hetkellä sivulla 82. Työviksen kurssilla kaikki entiset halusivat jatkaa, joten keväällä ryhmä on täynnä. Päivän ohjelmassa on vielä osuuskunnan ensi kevään antologian budjetin laatiminen. Helpottavaa viettää yksi päivä kotona työpöydän ääressä niin, ettei tarvitse lähteä mihinkään. Seuranani minulla on täällä mm. lapsen huolellisesti päiväunille laitetut nuket.

Lopuksi asiaa tamperelaisille:

Ensi lauantaina 24.11. klo 13-14 Tulenkantajien kirjakaupalla (Hämeenpuisto 25) kuullaan tanssista ja tanssijoista kirjallisuudessa. Keskustelemassa minun lisäkseni Siiri Enoranta (Gisellen kuolema), haastattelijana J.S.Meresmaa.

Ensi maanantaina 26.11. klo 18-20 kirjallisuuden opiskelijat keskustelevat Finlandia-ehdokkaista pääkirjasto Metson Pietilä-salissa. Juontaa Markku Soikkeli.

Ole paikalla!

Kuva 1: lounassalaatti
Kuva 2: siskonpedissä lapsen nuket Kaisa, Vilho, Oikea Nukke ja Vartija.

Wednesday, November 21, 2012

Ilmaisissa töissä

eli miksi olen mieluummin kirjailija kuin toimittaja.

Anne Mölsä kirjoitti rohkeasti Journalistin debatti-palstalle työttömäksi valmistuvan toimittajan työmarkkina-asemasta. Toimittajalle markkinoitiin TE-keskuksesta yritystiedottajan täydennyskoulutusta. Virkailija ennusti työnhaun olevan vaikeaa, koska hakija oli ollut kaksi vuotta poissa työmarkkinoilta eli ei ollut hankkiutunut kesätöihin gradun tekemisen ohella.

Työvoimapoliittiseen koulutukseen siis, takaisin koulun penkille heti yliopistorupeaman jälkeen. Koulutukseen kuuluvilla harjoittelujaksoilla korkeakoulusta valmistuneet ammattilaiset puolestaan työskentelevät pikkurahalla jonkin alan työnajantajan palveluksessa. Mölsä ihmetteli monen muun tavoin, miksi työttömäksi kirjautuva ei voisi olla alallaan vahvasti toimiva osaaja, miksi työelämästä sivuun luiskahtanut reppana.

Osaajia löytyy, entäpä palkkaajia? Tätä mietin monesti, kun istun kotona päivän rupeaman ääreen. Sillä tosiasia on, että vaikka vapaana kirjoittajana ja osuuskunnan jäsenenä joudun tekemään lukuisia asioita, joista en voi laskuttaa tai joista ei sinänsä makseta palkkaa, niin missään en ole joutunut tekemään niin paljon ilmaistöitä kuin toimittajaksi opiskellessani, julkisen palvelun tai kaupallisten tiedotusvälineiden "palveluksessa".

Jokainen toimittaja tietää, millainen ongelma palkattomat harjoittelijat ovat toimituksissa. Itse olen aikoinaan toisen vuoden medianomiopiskelijana harjoitellut neljä viikkoa Ylen maakuntaradion toimituksessa. Samassa koulussa opiskellut neljännen vuoden opiskelija oli toimituksessa koko kesän eli kolme kuukautta töissä ilman palkkaa. Työn sisältö ei sinänsä ollut hullumpaa: päivittäisjuttujen tekeminen joko oman idean pohjalta tai listalta.

Harjoitteluni ohjaaaja oli päivittäistoimituksen esimies, joka lähti jakson puolessa välissä lomalle. Loman tarpeessa hän luultavasti olikin, koska yritti parhaansa mukaan karistaa rasittavaa keltanokkaa kannoiltaan. Käytännön asioista kuten lounasedusta piti kysyä sieltä mistä parhaiten osasi, moitteita tuli, jos kysyi väärältä ihmiseltä. Esimerkiksi uutispuolen toinen esimies tuli jälkeenpäin neuvomaan, että viikon vaihto uutishuoneen puolelta olisi pitänyt varmistaa häneltä, ei siltä toiselta.

Koska ohjaaja oli lomalla, harjoittelujakson päätteeksi en saanut sen kummempaa palautetta. Kanavapäällikkö kirjoitti työtodistuksen, jossa minun mainittiin suoriutuneen tehtävistäni "kokemukseeni nähden hyvin" - päällikkö muotoili asian niin, ettei ollut varsinaisesti selän takana katsomassa. Kirjoitan tästä Yle-kokemuksesta, koska myös muiden opiskelijoiden mukaan julkisen palvelun yhtiö on ollut ilmaisen harjoittelijatyövoiman käyttäjä numero yksi.

Aikanaan menin sitten palkkatöihin. Kun nykyään apurahajaksoni ovat 3-4-kuukauden pituisia, tuolloin pätkätyöjaksoni olivat 3-5 kuukauden pituisia. Vastikään vakinaistettu naistoimittaja kuittaili meille sijaisille, että mekin saamme työnantajan silmälasiedun ja kesäloman sitten, kun olemme kunnon töissä. Saamatta jäivät ja esimerkiksi viime kesän tein mitä halusin (järjestin Finnconia). Ison päätöksen tein, kun jätin hakematta seuraavaa pätkää. Hinta (Helsinkiin muuttaminen, kirjoitushaaveiden ja perheen perustamisen lykkääminen) oli liian kova. Esimieheni muistutti ystävällisesti, että älä kadu. Olen katunut monta kertaa, mutta pienen märehtimisen jälkeen joka kerta tullut järkiini.

Ammattikorkeakoulusta valmistuneet toimittajat eivät sitä paitsi ole kovin suuressa huudossa valtakunnallisissa tiedotusvälineissä. Toisena toimittajakesänäni kulttuuritoimituksen esimies kyseli, tuntisinko heille jotain sopivaa, Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta valmistunutta kesätoimittajaa. En tuntenut. Pätkätöistä lähdettyni olen muuten myös valmistunut maisteriksi, jos sillä on mitään merkitystä.

Anne Mölsä kirjoitti lopuksi, että luovien alojen työelämä on pätkätöiden, projektien ja apurahakausien mosaiikki, jossa pieni- tai nollatuloiset jaksot ovat tavallisia. Kirjoittamisesta ei kukaan maksa minulle suoritusperustaisesti, vaan vasta jälkeenpäin (jos silloinkaan). Sekin on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin työskennellä ilmaiseksi tai mitättömällä korvauksella työnantajan palveluksessa. Epävarmuus apurahataiteilijana on parempi kuin epävarmuus pätkätyöläisenä (vaikka kaipaankin kahviautomaattia!). Freelancerina ja osuuskunnassa työskentelen ainakin itselleni.

Tuesday, November 20, 2012

Voi äiti!

Taas puhutaan kotihoidon tuesta, niin kuin sen leikkaaminen kannustaisi naisia töihin. Asian puheeksi nostanut Jyrki Katainen on pääministerinä avainasemassa siinä, mistä ne työpaikat naisille luodaan, edes osa-aikaiset. Sinänsä kannatan lämpimästi osa-aikatyötä, eläkekertymän supistumisen uhallakin. Olisi hyvä, jos Suomessa olisi Ruotsin tavoin paremmat mahdollisuudet sekä osapäivätyöhön että osapäivähoitoon.

Sitä ajatusta en kuitenkaan osta, että lapsen paras olisi aina ja kaikkialla kököttää äidin kanssa kotona elämänsä ensimmäiset kolme vuotta. En ymmärrä, miksi naiset ja feministit eivät vielä raivokkaammin käy tätä psykologien ja kasvatustieteilijöiden harjoittamaa sortoa ja nöyryytystä vastaan. Viime viikolla HS:n mielipidepalstalla psykoterapeutti Anna-Liisa Rekola todisteli, miten hoitajan vuorotteleminen tuottaa hylkäyskokemuksia varhaislapsuudessa, siis jos isä välillä hoitaa äidin sijaan.

Ihmeen moni koulutettukin äiti omaksuu täysin mutu- ja fiilispohjalta jonkinlaisen antifeministisen luomuajattelun, jossa hyvä lapsen ja äidin välinen suhde syntyy äidin kärsimyksistä synnytyskivuissa ja rintaruokinta on lapsen ainoa paras eikä isiä pidä tuttipulloineen päästää lapsen lähelle. Samat ihmiset, jotka suorilta kyseenalaistavat käsitykset "rotujen" välisistä älykkyyseroista, uskovat silmää räpäyttämättä, kun joku kasvatustieteilijä tai psykologi sanoo, että lapsi vaurioituu, jos on hetkenkin yksin ennen kuin täyttää kaksitoista.

Vanha kaverini Leo Stranius sai taannoin ryöpytystä osakseen, kun mainosti luomusynnytystä ekologisena vaihtoehtona blogissaan. Leolla on tapana muutenkin referoida blogissaan kiinnostavilta tuntuvat uudet ajatukset niitä sen kummemmin pohtimatta tai sulattelematta. En tiedä, onko hän jäämässä vuodeksi hoitovapaalle, luultavasti on. Muutenkin vaikea tietää, mitä miehet tai perheenisät kotihoitokeskustelusta ajattelevat, Leo on yksi harvoista joka asiasta kirjoittaa, olkoonkin, etten ole hänen kanssaan aina samaa mieltä.

Oma mutu-tuntumani on, että koulutetut naiset jäävät kotiin, koska mielekkäitä vaihtoehtoja ei ole - työmarkkinoilla ei ole tarjota hommia tai jos on, työmäärä on niin kestämätön, ettei siitä perheellinen selviä. Veikkaan, että samasta syystä moni kirjoittava nainen jää freelanceriksi - puolipakolla, kun töitä on liikaa tai niitä ei ole ollenkaan. (Grafomania-blogissa keskusteltiin juuri free-työstä, mutta ei ihan tästä näkökulmasta.) Tähän osa-aikatyö voisi tepsiäkin. Jään odottamaan kiinnostuneena hallituksen aloitteita osa-aikatyön lisäämiseksi. Siihen saakka kirjoittelen kotona.

Monday, November 19, 2012

Muutosten jyrinää kirjallisella kentällä

Kustannustoimittaminen kiinnostaa. Näin siitä päätellen, että lauantaina parikymmentä ihmistä oli kokoontunut Pirkkalaiskirjailijoiden toimitiloihin kuulemaan, kun Kanerva Eskola Ateena-kustantamosta valaisi kustannustoimittamisen saloja. Niinhän se on, että vaikka itse on kaksi kertaa ollut mukana prosessissa kirjailijan puolella pöytää, suuri osa siitä, mikä ohjaa kustantamon logiikkaa ja kustannustoimittajan työtä, jää hämärän peittoon.

Kurssi järjestettiin, koska kentällä on tapahtunut paljon sellaista, joka on luonut tilauksen toimitusprosessin ja koko kustantamisen syvemmälle ymmärtämiselle. On pienlehteä, URS-liikettä, Osuuskummaa; kirjoittajia, jotka yhdessä ottavat toimittamisen ja julkaisemisen prosessin omiin käsiinsä.

Osuuskummasta puheen ollen, lauantaina julkistettiin Tulenkantajien kirjakaupalla osuuskunnan uusin julkaisu, kotimainen Steampunk! - Koneita ja korsetteja -antologia. Olen itse mukana tekstillä Arkistonhoitajan salaisuus. Kokoelman olen lukenut nyt noin puoleen väliin ja uskallan väittää, että käsissämme on todella kiinnostava kokonaisuus. Steampunk on vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla: kuin scifiä, mutta niin, että piirilevyn sijaan asioita liikuttelee höyrykone. Genrenä steampunk on niin villi ja hulvaton, että sen puitteissa voi kuvitella ja kirjoittaa todella huimia seikkailuja.

Toinen kiinnostava seikka on kokoelman tekotapa. Kumman rakas -antologian tapaan kirjoittajat lukivat ennalta ja kommentoivat toistensa tekstejä. Päävastuu oli teoksen toimittaneilla J.S.Meresmaalla ja Markus Harjulla. Kirjoittajat ja toimittajat itse omistavat teoksen julkaisseen kustantamon (vierailevana tähtenä ja kunniavieraana Suomen ensimmäinen steampunk-kirjailija Magdalena Hai). Lopuksi, teoksesta julkaistiin samaan aikaan kaksi versiota, painettu antologia ja kohtuuhintainen, DRM-käyttörajoitteista vapaa e-kirja.

Kirjailija Meresmaata lainatakseni, vaikka oma lehmä on niin syvällä ojassa ettei edes turpaa näy, suosittelen lämpimästi kaikille steampunkiin tutustumista ja antologian hankkimista joko itselleen tai joululahjaksi, perinteisessä tai e-kirja-muodossa.

Kirjailijana toimimiseen on siis perinteisten kustantamojen lisäksi nousemassa varteenotettavia vaihtoehtoja. Ei siis ihme, että tekstin toimittamisen kurssille oli ja on tarvetta. Tarkoitus onkin järjestää Helsingissä toinen kurssi ensi vuonna. Lauantaina valittiin myös uusi hallitus kurssin järjestäjäseuralle, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajille. Olen vuoden tauon jälkeen mukana. Myös Kosmoskynä-lehden tekijäkaartiin tulee muutoksia. Kirjastot, kirjoittamisesta kiinnostuneet ihmiset ja kaikki sf/f-harrastajat, kannattaa tilata Kosmoskynä-lehti vuodelle 2013! Luvassa on paljon mielenkiintoista asiaa.

Harju, Markus ja Meresma, J.S. (toim.): Steampunk! - Koneita ja korsetteja. Osuuskumma 2012.

Pimeyden voimat Moskovan kaduilla

Minun piti kirjoittaa arvio Sergei Lukjanenkon Yöpartio-kirjasta, mutta hukkasin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuille luettuani sen vasta puoleen väliin. Kirjoitan sitten viime keväänä ilmestyneestä kolumnikokoelmasta, joka tarttui käteen levättyään hyllyssä puoli vuotta (johtuen Silajev-hässäkästä, ks. jäljempänä). Planeetan suurin ja viilein sisältää Antti Rautiaisen kirjoituksia, jotka hän on kirjoittanut verkkolehti Fifin kirjeenvaihtajana. Rautiainen sai lähtöpassit Venäjältä viime keväänä asuttuaan siellä 12 vuotta.

Pamfletti toimi hyvin Lukjanenkon jatkona. Molemmissa kirjoissa tavataan pimeyden voimia Moskovan kaduilla. Olin itse äänestämässä kolumneista kirjaa valikoitavia tekstejä, niistä harvoista jotka olin lukenut, joten nyt oli hauska nähdä, mitkä tekstit kansien väliin päätyivät. Terävimmillään kolumnit ovat käsitellessään äärioikeiston (hajanaista) ideologiaa ja eritellessään äärioikeistolaisten tekemiä murhia osana laajempaa rasististen liikeiden nousua Venäjällä.

Venäjällä taidekritiikkikin on hauskempaa

Pamfletin tekstit on jaettu osiin, jotka käsittelevät aktivismia, nationalististen tai natsististen liikkeiden toimintaa, suomalaisten suhdetta Venäjään sekä nyky-Venäjän poliittista ja taloudellista tilannetta. Viimeiseksi mainittu toimii heikoimmin, ensisijaisesti kokoelman suppeuden vuoksi. Lukijan puutteellisten taustatietojen vuoksi näiden analyysien anti jää väistämättä vähäiseksi.

Ihmiskauppaa ja aktivisteja kuvaavat tekstit ovat kiinnostavia ja tuntuvat todistusvoimaisilta, siltä, että kirjoittaja tosiaan tietää mistä puhuu. Rautiainen kuvaa myös uhkaavaa kohtaamista performanssiryhmän miespuolisen jäsenen kanssa sen jälkeen, kun oli erehtynyt edellisessä kirjoituksessaan analysoimaan ryhmän edustaman poliittisen toiminnan mielekkyyttä. Tämän jälkeen hän on kutakuinkin pitänyt näppinsä erossa taidekritiikistä.

Rautiaisen kertojanääni on välillä tiukasti mukana tapahtumissa, välillä etäännytetty ja analyyttinen - ja välillä myös ärsyttävän ylimielinen. Tästä huolimatta kokoelma herättää kiinnostuksen lukea loput kolumnit sekä Novaja Gazetan suomenkielistä versiota. On harvoja asioita, joista tiedämme niin huonosti mutta joista olisi syytä tietää paremmin, kuin nyky-Venäjän todellisuus. Fifi-kolumneista suosittelen kaiken synkkyyden vastapainoksi tätä Rautiaisen kirjoitusta siitä, mikä kaikki Venäjällä on paremmin kuin Suomessa.

Matka Neuvostoliiton raunioihin

Moskovan kaduilla pysytään edelleen, kun käteen osuu DJ Stalingrad -kirjailijanimellä julkaistu pienoisromaani Eksodus. Tilanne: kymmenen vuotta aikaisemmin, henkilöt: punkkareita, jotka tappelevat natseja vastaan, aseina nyrkit ja rautaputken kappaleet. Tämä elävästi ja voimakkaasti kirjoitettu fragmentaarinen teksti on kirjoitettu niinkin tylsästä aiheesta kuin katutappelut Venäjällä, välillä vieraillaan punkkikeikalla Prahassa ja mm. munkkiluostarissa. Lyhyissä proosafragmeineissa ei ole juonta, ei sanottavaa tarinaa, ne tuntuvat tunnustuksellisilta ja rehellisiltä ja tulevat todella lähelle lukijaa. Mitään keinoahan lukijalla ei ole arvioida, mikä on aineistosta on dokumentaarista ja mikä ei.

Planeetan suurin ja viilein -kokoelman tekstejä sekä Eksodusta yhdistävä teema on punkkareiden ja natsiurpojen välinen taistelu, mutta siinä missä kolumnisti ottaa enemmän sivustatarkkailijan roolin, romaanin kertoja menee keskelle tapahtumia - samalla siivoten pois kaiken analyysin, poliittisen kontekstin, etiikan ja moraalin. Tyylikeino toimii yllättävän hyvin. Onhan niin, että vuosittain Venäjällä kuolee rasististen rikosten uhreina yhtä monta ihmistä kuin Breivikin luoteihin Utöyan saarella kesällä 2011. Väkivallasta on mahdollista kirjoittaa ravistelevasti vain pureutumalla siihen itseensä, omaksumalla toivoton, näköalaton, nihilistinen näkökulma.

Tässä DJ Stalingrad onnistuu hyvin. Viimeistään romaanin jälkikirjoitus vetää lopullisesti maton lukijan jalkojen alta ja jättää hänet typertyneeseen ällistyksen tilaan. Tämä romaani kannattaa siis lukea. Kontekstia luovat myös suomentajan (eli Antti Rautiaisen) jälkisanat (jotka ovat koskettavat mutta myös niin ylimieliset, että onneksi ne ovat jälki- eivätkä alkusanat, muuten lentäisi kirja seinään).

Se Venäjästä ehkä tällä kertaa. DJ Stalingradin eli Pjotr Silajevin laitonta karkotusta vastaan vetosi parikymmentä suomalaista kirjailijaa, kiitos kaikille vetoomuksen allekirjoittaneille! Äärioikesto on myös aihe, jonka suhteen kannattaa pitää silmät auki myös täällä Suomessa.

Antti Rautiainen: Planeetan suurin ja viilein. Into 2012
DJ Stalingrad: Eksodus. Into 2012

Monday, November 12, 2012

Vastoin järkeä

Marraskuu on hyvää aikaa pohtia maailmankuvaeroja, kun ulkona on sysipimeää ja märkää eikä tosiaan huvittaisi astua jalallaan ovesta ulos, saati mennä opettamaan tai balettitreeneihin. Ihan tavallisiin asioihin niin kuin ruoanlaittoon tai lapsen hakemiseen päiväkodista joutuu keräämään voimia erikseen. Ei tosiaan huvittaisi mennä, ei pätkän vertaa innosta vetää sadetakkia niskaan ja pyöräillä työväenopistolle tai treeneihin.

Vaan niinpä kirjoittajakurssilla ovat kaikki oppilaat paikalla, joka ikinen, kommentoimassa toistensa tekstejä. Ja minua hävettää oma motivaation puutteeni. Vedän tunnin ja harjoituksen ja lähden oman harrastukseni pariin, joka oli ennen kakkosharrastukseni mutta nyt ykkösharrastus, koska kirjoittaminen ei ole enää harrastus vaan ammatti. Vääntäydyn sitten pukuhuoneeseen ja syön mandariinin, suupielet aukeavat haavoille joka päivä syön mitä tahansa, olen kalpea ja väsyneen näköinen.

Niin mikä maailmankuvaero, no se, että miksi vaivautua ylipäänsä, ihmisillä on aika erilaisia syitä siihen. Joitakin varmaan nappaa joka kerran, hyvä heille, aina yhtä innokkaana työn ääressä tai harrastuksen parissa. Ei sellainen ihminen ymmärrä eikä voi ymmärtää, miksi muut laahustavat apeina tai jäävät kotiin. Palkinnon pitäisi olla työssä itsessään ja plaa plaa. No ei se ole, minulle, useimmiten ei mene kahta päivää että olisin samassa vireystilassa tai että edes mieliala pysyisi samana. Minun strategiani on enemmän se, että teen, vaikka ottaa päähän.

Eikä tällä ole mitään tekemistä positiivisen ajattelun kanssa. Positiivinen ajattelu ei pelasta mitään, ei tee kenestäkään lahjakkaampaa kirjailijaa tai tanssijaa tai menestyneempää toimittajaa. Lahjoja jaetaan epädemokraattisesti ja sillä on pakko mennä, mitä on annettu. Ei elämässä ole järkeä tai oikeudenmukaisuutta. Ei sellaisia mittareita vain ole olemassa. Siksi on sama purra hammasta ja nostaa jalkaa sivulle relevé lent -sarjassa. Koska on se verrattomasti parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin mussuttamaan.

Sama pätee kirjoittamiseen, tai journalismiin, tai mihin vain sellaiseen ammattiin jossa joutuu itse näyttämään kyntensä, että pysyisi edes alan syrjässä kiinni. Oma valinta, eivät maailma tai ihmiset siinä ole mitään velkaa meille. Ehkä se on syy, miksi tunsin epämääräistä ärtymystä vanhemman naiskirjailijan kirjoituksesta Kirjailija-lehden viime numerossa. Miksi Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahasto ei ollut myöntänyt hänelle apurahaa. No kun eivät apurahat ole mitään taattua tuloa. Ei niitä ole pakko myöntää yhtään kenellekään eikä kenelläkään ole niihin subjektiivista oikeutta, joten miksi vaivautua valittamaan.

(Itse en edes ole hakenut pidempiä apurahoja. Olisi henkisesti liian raskasta olla vuosikin alusta loppuun naimisissa romaanin kanssa ilman, että tekisin syrjähyppyjä muualle. Hyvä kun jaksan yhden kuukauden kerrallaan kirjoittaa.)

Tarvitseeko kirjailijan elättää itsensä ja perheensä kirjojensa myynnillä, no ei tarvitse. Tai sopii yrittää, mutta ei kannata itkeä jos ei onnistu. Yritteliäimmätkin kirjailijat joutuvat yleensä hakemaan apurahoja. Toisin kuin jotkut, minä en näe siinä mitään ongelmaa. Porvarillisessa ihmiskuvassa hyvää on ihmisen luottamus itseensä, että kaikki selviää, että pystyn huolehtimaan itsestäni ja lapsistani ja voin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Vasemmistolaisessa ihmiskuvassa puolestaan on hyvää, että tunnustetaan se, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saavuttaa samat asiat kuin kohdassa yksi. Vaikkapa kirjailijalla Suomen ilmastossa (tai kielialueella).

Tavoitteiden saavuttamisen kannalta poliittisella suuntautumisella ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä olisi pystyä olemaan ja elämään kutakuinkin ihmisiksi. Marraskuun olot huomioon ottaen se on ihan sopivan kokoinen tavoite.

Kirjailija vaikeuksissa

Tamperelainen kirjailija ja kustannustoimittaja Pjotr Silajev on Espanjassa matkustuskiellossa. Häntä uhkaa luovutus Venäjälle, vaikka hänellä on turvapaikka Suomessa eikä Espanjalla pitäisi olla mitään oikeutta karkottaa häntä. Venäläiset viranomaiset ovat antaneet hänestä pidätysmääräyksen hänen osallistuttuaan moottoritien vastaiseen mielenosoitukseen vuonna 2012.

Silajevin esikoisromaani (kirjailijanimellä DJ Stalingrad) Eksodus ilmestyi keväällä 2012 suomeksi Intolta, joka on myös oma kustantajani. Tapasin hänet tuolloin kustantajan libristitilaisuudessa. Hän on mukava nuori mies ja puhuu hyvin englantia. Hän asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa. Hän on antropologian kandidaatti ja tehnyt myös kustannustoimittajan töitä Venäjällä.

Free Pit -koalitio kerää suomalaisten kansalaisjärjestöjen allekirjoituksia englanninkieliseen vetoomukseen, joka on osoitettu Espanjan viranomaisille. Jos toimit järjestössä joka haluaisi liittyä vetoomukseen, tai haluaisit muuten osallistua kampanjaan, ota yhteyttä osoitteeseen freepit3(a)gmail.com. Olen myös kerännyt suomalaisilta kirjailijoilta allekirjoituksia samaan vetoomukseen. Jos olet kirjailija ja haluat osallistua, lähetä sähköpostia osoitteesee saara.henriksson(a)gmail.com.

Ylen uutinen pidätyksestä

Ville Ropposen arvostelu Eksoduksesta Kiiltomadossa

Wednesday, November 7, 2012

Kirjoittamisen tarkoitus

Marraskuu on kirjoituskuukausi. Eläköön nanowrimo! Minulla on myös onni olla osa Paperiarkki-kirjoittajayhteisöä, jossa monet jäsenet listaavat julkisesti kirjoitamiseen liittyviä tavoitteitaan, pyrkivät toteuttamaan ne sekä reflektoivat, mikä oli hyödyllistä ja mikä meni pieleen. Ensimmäistä kertaa pitkää proosaa kirjoittaessa tämä urakan pilkkominen pienempiin palasiin on hyödyllistä. Työ ei näytä niin mahdottomalta toteuttaa.

Päivittäisten sanamäärien listaaminen on helpompaa kuin sisällöllisten tavoitteiden. Silti niitäkin joutuu välillä pohtimaan. On vaikeampi tietää, miten niissä on onnistunut, koska esteettisille kriteereille ei ole mitään yhteisesti sovittua mittaria. Arvostelut ja lukijapalaute ovat yksi, mutta eivät mikään kiistaton arvoasteikko. Jos sadasta lukijasta vaikka 99 vihaa kirjaa ja yksi rakastaa sitä niin paljon, että se muuttaa hänen elämänsä, eikö vaikutus ole saavutettu? Kirjailija itse voi varmaan kokea joissakin tapauksissa, onko onnistunut vai ei, mutta itse olen ainakin omalle tekstilleni niin sokea siinä vaiheessa kun kirja ilmestyy, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Enemmän kuin määrää tai laatua olen vaihteeksi miettinyt kirjoittamisen tarkoitusta ylipäätään. Minä halusin aina olla kirjailija, mutta se ei vielä kerro kauheasti mitään. Jos tavoite on vain julkaista kirjoja, voisin kirjoittaa mitä tahansa lajia, vaikka nuortenkirjoja tai tietokirjoja. Kirjoitan pitkää proosaa, tai romaaneja, varmaan lähinnä siksi että se on kuitenkin tutumpi ja läheisempi laji minulle kuin vaikkapa novelli. Kirjoitan itseäni liikuttavista aiheista, kuvittelen maailman, jossa nämä asiat painottuvat. Musiikki, rytmi, äänen väri. Ihmiset (tai ainakin päähenkilö) havaitsevat ja aistivat herkästi. Niin kuin itsekin haluaisin. He ovat jollakin tavalla kosketuksissa omaan todellisuuteensa, joka poikkeaa heidän ympärillään olevien ihmisten todellisuudesta. Mutta onko siinä riittävästi syytä kirjoittaa ja nähdä kaikki tämä vaiva, ehkä on, minulle, en tiedä.

En minä ole oikeastaan huolissani siitä, onko minulla sanottavaa. Jotkut huolehtivat siitäkin. Sanottavaa on aina ja hyviä aiheita maailma täynnä. Kuka niitä kirjoja sitten lukee, tai löytää kaikkien julkaistavien kirjojen joukosta, on toinen asia. Lukijoiden löytämiseksi kustantajat (ja yhä enemmän itse kirjailijat) pyrkivät löytämään uusia keinoja. Ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat niin monet ajanvietteet, tv-sarjat nyt esimerkiksi. Kalliitakin kirjat ovat (onneksi niitä saa kirjastoista). Mediahuomio on taas helpommin mitattava asia kuin vaikka kirjallisuuden laatu. Lehtihaastatteluja tai esiintymisiä voi laskea. Itsekin kuulen usein nalkuttavan äänen mielessäni, joka kehottaa olemaan enemmän läsnä, Facebookissa, Twitterissä, blogissa tai missä vain. Se on ääni, joka helposti kiilaa myös kirjoittamisen ja minun väliin ja vie kirjoittamiselta tarvittavaa keskittymistä. Sitä paitsi jos tavoite olisi olla esillä mediassa tai messuilla, pieleen menisi. Huomiota ei riitä kuitenkaan kerrallaan kuin pienelle osalle kirjailijoista, ja meitä on niin paljon...

Olen aina ajatellut, että kirjoittamisen, vaikka romaanin tai pitkän proosan kirjoittamisen mieli pitää olla tekemisessä itsessään, siinä, että vain kirjoittaa. Mutta ei se ole ihan niinkään. Koska silloinhan voisin kirjoittaa yhtä onnellisena pöytälaatikkoon enkä kiikuttaa töitäni millekään kustantajalle. Ehkä sanan työ kuitenkin tulee valmiiksi vasta siinä kohdassa, kun teksti kohtaa lukijan. Kirjoittaa ja ja tulla luetuksi, siinä sen mielekkyys. Luoda jotain omaa ja välittää se lukijan korvien väliin niin, että siitä muodostuu yhteinen kuva, josta keskustella ja jonka avulla kanavoida ja herättää uusia ajatuksia taas eteenpäin vietäväksi.

Kansien väliin sidottu romaani on yksi tapa tämän toteuttamiseksi.

Friday, November 2, 2012

Satukilpailu ratkesi

Terveisiä aurinkoisesta Toulousesta! Lokakuun vaihduttua marraskuuksi blogin satukilpailu ratkesi. Voittajaksi valikoitui Elma Ilonan ehdotus Pieni merenneito (joka ei oikeastaan ole klassinen, vaan H.C.Anderssonin satu, mutta ei haittaa). Perustelu kuului: "Jos rupeaa muuksi kuin mitä on toisen tähden, niin menettää itsensä -ja ilman itseä ei voi olla parisuhdetta, siihen kun tarvitaan kahta."

Arpaonni suosi puolestaan Juliaa. Onnettarena toimi Veera Henriksson. Kiitos kaikille vastanneille, oli tosi hyviä perusteluja, ja onnea voittajille! Laittakaanhan osoitetta minulle saara.henriksson(a)gmail.com, niin postitan kirjat kun tulen kotiin täältä. Voittajathan saavat oman Linnunpainon palkinnoksi.

Sananvapaudesta

Iraninsuomalainen ohjaaja Hamy Ramezan valitteli Facebookissa, että hänen dokumenttiprojektiinsa, Doxwise Nordicin Suomen-osioon kuulunut pätkä ”Welcome to Finland” oli poistettu palvelusta. Videon oli kuvannut suomalainen päihdeongelmainen mies. Mies kavereineen dokaa eduskuntatalon edustalla, häiritsee nälkälakossa olevaa afgaanipakolaista ja mm. grillaa lihaa tämän nenän edessä.

Ramezan kirjoittaa: ” As a film director, I feel that I am acting as a mirror to society. I, myself, have once had to flee from war in Iran, live in a refugee camp and as a refugee in Finland. I have seen and experienced various treatment and behaviour, both in Finland and around the world. I see the ‘Welcome to Finland’ episode serving as a kind of mirror to today’s society.”

Videolla esiintyneestä Joonaksesta ei voi muuta sanoa kuin että morjens, ettei menisi vammaisten pilkkaamiseksi. Kaveri ei ansaitse kuin sääliä, ellei sitten seuraamuksia rasistisesta kiihottamisesta. Mutta hyvää tarkoittavat, ”punavihreät”, liberaalit kaverini Facebookissa sen sijaan: mikä ihmeen reaktio asiaan on kirjelmöidä Suomen elokuvasäätiölle siitä, miksi projektille on annettu rahoitus? Kyseessä on siis projekti, jossa nuoret(?) kuvaavat omaa elämäänsä ja ammattilaiset koostavat niistä dokumentteja.

Kyllähän säätiötä voi kritisoida siitä, miksi joku urpo saa rahaa ja toinen ei, mutta hei kamoon – ei tämä ole mikään rahat takaisin –demokratia, jossa kaiken maailman Joonasten ajatteluun voidaan vaikuttaa ottamalla niiltä rahat pois. Rasismi on iljettävä ilmiö, josta vuosikymmenten puheesta ja lässytyksestä huolimatta ei päästä eroon. Koko ajan löytyy ihmisiä yhä huonommasta asemasta potkimaan vieläkin huonompiosaisia. Ei sitä muuta miksikään se, että ilmiantaa epäilyttävää sisältöä esittävän videon yhteisöpalvelusta.

(Palveluntarjoajan kannan ymmärrän sinänsä. Ei mikään palvelu halua pitää alustallaan rasistista uhoa sisältävää materiaalia, koska FB:ssa mikään ei estä myöskään naureskelemasta yhdessä paskiaisten kanssa. Facebookissa kukaan ei ymmärrä kontekstiasi, ja dokumenttien levittäjä olisi voinut valita muunkin kuin kaupallisen alustan, jota ei itse pysty hallinnoimaan.)

Minusta tapaus todistaa sen, miten punavihreät toverini, jotka toisaalla sanovat puolustavansa sananvapautta, eivät ymmärrä paskankaan vertaa mitä puolustavat. Ei se ole mitään sananvapautta, jos rumia ja vastenmielisiä tai ristiriitaisia asioita ei saa käsitellä tekijöiden parhaaksi katsomalla tavalla. Oli tämä harkinta sitten hyvää tai huonoa. Rahoittaja ei saa siihen puuttua.

Tässäpä näppärä sananvapausohje ihan kenelle tahansa, voi kopioida ja liimata talteen: Dokumentin, kirjan tai minkä tahansa teoksen käsittelytapa on tekijän itsensä valittavissa, eikä kenenkään muun. Ei Suomen elokuvasäätiön, Perussuomalaisten, ei Vapaa liikkuvuus –verkoston.

Ramezan lopettaa kirjoituksensa: ”Doxwise offers us all an unique opportunity to peek into the zeitgeist and life of today’s youth. I am surprised, that people are pointing a critical finger at those who have enabled this work, instead of discussing the phenomena at the heart of it.”

Kiihkoilen tästä asiasta, koska olen kirjailija ja ilman sananvapautta minulla ei ole ammattia, ei yhtään mitään. Sey:lle kirjelmöiminen ei rasismiin auta, ihmisten herääminen rumaan todellisuuteen ehkä auttaakin. Videon alla olleet yli sata kommenttia (siinä vaiheessa kun mina katsoin) ja se herättämä tyrmistys ylipäätään oli yksi hyvä alku. Nyt se sitten tyssäsi.