Tuesday, October 23, 2007

Lokakuu

Lokakuu on asvaltille liiskautuneita lehtiä, märkiä puunrunkoja ja raakaa ilmaa.
Lokakuu on keltaista sähkövaloa, jäätyneitä vesilätäköitä ja palelevia korvia.
Lokakuu on alkavaa kaamosväsymystä, kinastelua perheenjäsenten ja ystävien kanssa ja harmaita aamupäiviä. Ensilumen odotusta. Pakkasaamuja. Pyörät viedään vajaan, syksyn viimeisenä mökkiviikonloppuna nostetaan laituri ja vedetään vene rannalle. Työmoraali heikentyy: syyskuussa on reippaasti aloitettu monta kurssia, joiden tehtävät ovat nyt myöhässä ja kirjat kasaantuvat tietokoneen viereen pinoksi, joka ei liiku kahteen viikkoon. Flunssakausi alkaa. Aivastuttaa, nenä vuotaa. Ne, jotka oikeasti kärsivät kaamosmasennuksesta, alkavat näihin aikoihin kaivata kirkasvalolampun ja mäkikuisman tuomaa helpotusta.

Olen elänyt tässä maassa 26 vuotta ja minun pitäisi olla hyvin varustautunut kohtaamaan syksyn pimeys. Ei siitä kukaan pidä, täälläkään, en ole vielä tavannut ihmistä jonka lempikuukausi olisi lokakuu. Saati marraskuu, mutta marraskuun pimeys on niin liioiteltua, absoluuttista, että se ei herätä samanlaista ankeaa oloa kuin tällainen masentunut hämärä. Marraskuussa pimeyteen on jo tottunut, silloin haluaakin hidastua, polttaa illalla kynttilöitä, olla vain. Joku arveli lehtikirjoituksessa aikaa sitten, että enemmän kuin syksyn pimeys häntä ahdistaa keinovalon tunkeutuminen joka paikkaan, se, että ihminen ei osaa levätä kun luonto lepää.

Niin vain minäkin olen ihan yhtä yllättynyt kuin joka syksy ennen tätä, miten synkkä on taivas ja harmaita kaupungin talot ja kadut ja miten se vaikuttaa mielialaan. Kirjoittaminen kuitenkin sujuu kun sen pistää sujumaan, sytyttää lampun ja istuu koneen ääreen ja antaa mennä. Yleensä parin horjuvan lauseen jälkeen pääsee vauhtiin ja saa kirjoitettua koko tehtävän loppuun yhdellä kertaa. Olen tyytyväinen siitä, että saan vaihteeksi käyttää kolme arkipäivää viikossa aamupäivät kirjoittamiseen, aamupäivisin olen terävimmilläni, lounaan jälkeen taas aivot ovat pelkkää puuroa. Rikun tehtävät ovat vaikeita, periaatteessa, mutta eivät mahdottomia jos niille ottaa kunnolla aikaa ja keskittyy. Joskus joutuu palauttamaan vähän hutaisten tehtyjä tekstejä, sille ei voi mitään, tosin joskus nopeasti ja tiedostamatta kirjoitettu teksti saa parhaan palautteen.

Toinen kysymys on, mitä tehdä kaikilla näillä kurssilla syntyneillä teksteillä!

Saturday, October 6, 2007

Parveilua

Blogin päivitysväli on harventunut viime keväästä, eikä tätä varmaan kukaan luekaan kun kaikki roikkuu vain facebookissa. Kalevassa on synkkää. Satakunta naakkaa on pysäköinyt vastapäisen talon katolle, toinen samankokoinen parvi kiertelee yläpuolella. Uskomatonta, että on jo lokakuu, tämän syksyn alku meni minulta näköjään kokonaan ohitse. Syksyn alku siis siinä mielessä, että on tunne siitä, että lukukausi on alkanut ja töitä jatketaan nyt jouluun saakka.

En viitsi postittaa harjoitustöitäni kursseilta tänne, niiden ansiosta tämä syksy tulee kuitenkin tallennettua edes jossakin kirjallisessa muodossa. Viita-akatemian toinen kokoontumiskerta oli tänään. Kävimme läpi puolet kurssilaisten ennakkotehtäviä, toinen puoli jäi huomiseksi. En viitsi postittaa ennakkotehtäväänikään tänne, mutta novellin nimi on Äiti ja susi ja se kertoo rutosta. Olen laiska kirjoittamaan novelleja, tänä vuonna olen kirjoittanut tasan kolme ja kaikki olen jo lähettänyt johonkin, ennakkotehtäväksi tai kilpailuun.

Nyt niitä naakkoja on katto mustanaan, niitä istuu piipuissa, antennissa ja katon harjalla kuin mustia shakkinappuloita. Välillä näyttää kuin tuuli lakaisisi naakat katolta, toisen puolen kattoa kokonaan tyhjäksi niin että toiselle reunalle jää vain rippeet. Välillä ne kaikki nousevat lentoon ja punainen tiilikatto taas kuin tyhjä taulu. Se on ihan uusi katto, tasainen ja tiilet suorissa riveissä.

Oli kiinnostavaa kuunnella toisten teksteistä annettua palautetta, vaikka ne käytiinkin aika rivakasti lävitse. Vähän yli puolet kirjoituksista oli proosatekstejä, vähän alle puolet lyriikkaa ja kaksi tekstiä oli draamaa. Tekstit olivat niin erilaisia, että missään vaiheessa ei kyllästyttänyt, vaikka niitä puitiin neljä tuntia putkeen.

Viita-akatemiaan saa tuoda omia tekstejä jaettavaksi ja kommentoitavaksi. Ne voi kopioda työväenopistossa, ja jotkut ovat jo tuoneet jotain. Minä olen taas vaihteeksi siinä vaiheessa, että kirjoitan irrallisia lauseita tyhjään tiedostoon, mitään ei voi viedä kommentoitavaksi vielä pitkään aikaan. Olen tehnyt salapoliisin työtä ja jäljittänyt vanhan draaman palasia. Minua nauratti lause: "Osaan tehdä itseni naurettavaksi ilman sinuakin. Sinun kanssasi se on vain hauskempaa."

Surullisempaa on se, että vanhoilla draamoilla ei lopultakaan ole mitään väliä. Vain sillä on väliä, että kun kaikki mahdollisuudet kommunikaatioon on kerran pilannut, niitä on hyvin vaikea saada enää takaisin.

Nyt ei näy enää kattoa eikä naakkoja, vain savupiippujen ääriviivat taivasta vasten. Menen lukemaan Niinan antamaa tekstiä huomiseksi.