Ilmestyneitä novelleja

Kuten blogissa on aiemmin kerrottu, olen osallistunut tänä vuonna novellistina muutamaankin kokoelmateokseen. Teoksista viimeisin eli Kuun pimeä puoli (toim. Juri Nummelin) ilmestyi Finnconin aikaan heinäkuun alussa. Mukana on monta taitavaa kertojaa. Hienoa olla mukana näin hyvässä seurassa!

Novellini Tehtaanpuiston hirviö sijoittuu 1800-luvun lopun Helsinkiin, fennomaanisen liikeen sekä toisaalta nousevan työväenyhdistyksen ympyröihin. Naisliikkeessäkin piipahdetaan. Idean sain gradustani, joka käsitteli porvarillisten ja työläisnaisten yhteistyötä yhdistyksissä 1900-luvun vaihteessa. Novellin päähenkilö Adelaide kohtaa iltamyöhällä petomaisen olennon matkallaan pahamaineisen Punavuoren halki... Tätä novellia oli hauska kirjoittaa ja sen varjolla tulin käyneeksi kävelyretkellä myös Kaivopuiston vanhoissa kortteleissa fiilistelemässä mennyttä aikaa.

Heinäkuussa ilmestyi myös peräti kaksi numeroa verkkolehti Usvaa. Novellini Merikuningas on luettavissa ilmaiseksi Usvan numerosta 3/2013. Merikuningas sijoittuu Veiksel-joen mutkaan nykyisen Puolan alueelle, noin vuoden 1000 tienoille. Eräänä hyvin kylmänä keväänä vierailin kukkulalla joen varrella, katedraalin varjossa, ja väistelin muiden turistien kanssa rakennustöitä. Keski-Euroopan katedraalit ja linnoitukset muistuttavat kristinuskon voittokulusta ja mahtimiesten teoista, mutta ympäröivät maisemat ovat kerran kuuluneet valloitetuille kansoille ja heimoille. Mahtavinkaan rakennus ei säily ilman ihmisen jatkuvaa kunnostustyötä, ja kun katedraalin viimeinen peruskivi on murtunut, joki on yhä jäljellä.

Käykäähän lukemassa!

Kirjailijan roolit

En minä kuvitellut, että tässä näin kävisi. Kun kirjoitin ensimmäisiä käsikirjoituksiani ja haaveilin loistavasta tulevaisuudesta, kuvittelin mielessäni kirjailijan elämää, johon kuuluisi yksinäistä luovaa työtä kotona tai vaihtoehtoisesti kirjoittamista ehkä kahvilan pöydässä, kannettavaa tietokonetta naputellen. Osa minusta ajattelee yhä, että todellinen kirjailija on sellainen, joka työskentelee yksin kammiossaan ja ilmestyy sieltä vain antaakseen haastatteluita, joissa kertoo uudesta teoksestaan. Kunnianhimo ja keskittyminen suunnataan omaan luovaan työhön.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana olen kirjailija yhdessä kustantamossa, kustannustoimittaja toisessa ja kustantaja kolmannessa. Paperilla olen tällä hetkellä apurahalla työskentelevä kirjailija sekä jäsen osuuskunnassa, joka kustantaa kirjoja. Käytännössä teen kaikkea mahdollista. Romaanini kustantaneessa Intossa olen kirjailijan roolissa, siellä minulla on myös korvaamaton kustannustoimittaja. Osuuskummassa saattelin maailmaan ensimmästä käännösteostamme, tutulle pienkustantajalle lupasin vastikään toimittaa toisen kirjailijan romaanin.

Nykytilanne ei voisi olla kauempana kuvitelmasta työhuoneensa rauhassa liuskoja rapistelevasta ja huonekasvin ruukkuun tupakantuhkaa varistelevasta kirjailijanerosta. Ehkä kehitys alkoi siitä, kun isot tytöt kioskin kulmalla kertoivat, että kirjailija joutuu nykymaailmassa itse lyömään rumpua omasta kirjastaan eli osallistumaan kustantajalle perinteisesti kuuluneeseen työhön, markkinointiin. Ehkä se alkoi siitä, kun osallistuin kirjoittajayhdistyksen toiminnassa julkaisujen tekemiseen ja kirjoittajapiirissä harjoittelin antamaan palautetta toisten teksteistä. Kirjoittajayhteisöllisyys vie aikaa, mutta kun se antaa niin pirusti. Etenkin kirjallisella kentällä, jolla huomiota tai julkisuutta riittää vain harvoille teoksille.

Ehkä en olekaan oikea kirjailija. Kirjan taipaleen seuraaminen ja prosesiin osallistuminen ideasta sivunvalmistukseen on vain liian hauskaa, että malttaisin pitää näppini siitä erossa. Eikä kaksois- tai kolmoisroolissa toimiminen ole millään muotoa ainutlaatuista. Suomessa on monta pienkustantajaa, jotka ovat myös toimittajia tai kirjailijoita, vai ovatko he kirjailijoita, jotka ovat myös toimittajia ja kustantajia? Itse olen heistä aloittelevin ja vähäisin.

Monet kirjailijat valittavat (oikeutetusti), että kustantaja ei tee tarpeeksi markkinoidakseen heidän kirjojaan. Itse ajattelen kuitenkin, että on hyödyllistä hankkia kokemusta molemmilta puolilta pöytää. Ei kirjailijaa vahingoita se, että hän tietää, miten vaikuttaa verokanta, mitä lakkapinnoite tekee kannen kuvalle tai mitä on ylikurssi. Tai ehkä se vahingoittaa, jos tarkoitus olisi todellakin keskittyä vain omaan kirjoittamiseen, mutta mikä muu olisi sitten kirjailijalle liikaa tai hänen arvolleen sopimatonta? Lastenhoito, siivoaminen?

Olen muutenkin alkanut suhtautua "valintoihin" vähän sillä tavalla, että sen sijaan, että haaveilisi tulevaisuudessa tekevänsä kaikki asiat jotenkin toisin, kannattaa pikemminkin katsoa, miten on hommat tullut tehneeksi tähän saakka. Epäsosiaalista puurtajaa minussa on yllin kyllin, muttei tarpeeksi, että kokopäiväkirjailija olisi minulle sopiva rooli. Rikastumisesta olen tuskin koskaan edes haaveillut. Mistään töistäni ei tule rahaa paljon, useimmista projekteista sentään vähän. Epävarmoihin apurahoihin en voi tukeutua, joten monta pientä puroa on hyvä olla olemassa oman ja lapsen leivänsaantia ajatellen.

Varsinaista koulutusta (luovan kirjoittamisen kurssien ja toimittajantyön) lisäksi alalle minulla ei ole. Kaiken olen kantapään kautta oppinut kymmenen vuoden aikana. Ainoa asia, mitä olen harmitellut, on se etten tullut lukeneeksi kirjallisuustiedettä aikanaan yliopistossa. Töitä riittäisi aamusta iltaan, mutta epämääräisen ja kaoottisen työtapani ansiosta työpäivien joukkossa on onneksi myös rentoja nollapäiviä.

Näillä mennään. Sellaisen asian olen huomannut, että olen alkanut suhtautua ihmetyksellä ja ihaillen niihin kirjailijoihin, joilla on kirjoittamisen lisäksi jokin aivan muu päivätyö, siis muu kuin toimittaja tai kirjoittamisen opettaja. Vaikka työpaikka it-alalla, tai myyjänä. Näillä ihmisillähän on kirjallisuuden lisäksi ihan oikea elämä!

Luettua: Playground Mafia

Niin siis minähän en lue chick litia, eli nuorten kaupunkilaisnaisten edesottamuksista kertovaa viihteellistä kirjallisuutta kuten Bridget Jonesin päiväkirja. Enää. Luen ainoastaan mommy litia ja siitäkin nykyään vain alagenreä, joka käsittelee kouluvalintoja ja vanhempainyhdistysten ihmissuhdekiemuroita. Harrastuksensa kullakin. Sitä paitsi kouluvalinnatkin ovat hauskempia Englannissa.

Sarah Tuckerin Playground Mafia osoittautui hienoiseksi pettymykseksi sen jälkeen kun sen poimin budapestilaisen Treehugger Danin, yhdistetyn kirjakaupan ja polkupyörävuokraamon(!) second hand -hyllystä. Asetelma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi tässä. Päähenkilö, viisivuotiaan Benin yksinhuoltaja Caroline Gray on muuttanut keskiluokkaiseen Frenchamin kaupunginosaan Lontoossa, sopivasti 400 jaardin päähän vanhempien himoitsemasta Sycamore-koulusta. Ne englantilaiset, joilla on varaa taktikoida mutta jotka eivät ole tarpeeksi rikkaita lähettääkseen lapsensa yksityiskouluun, pyrkivät ilmeisesti muuttamaan mahdollisimman hyvän valtion koulun läheisyyteen saadakseen lapsensa varmasti sisään.

Caroline on kuitenkin joidenkin vanhempien mielestä epäsopiva koulunpihan sosiaalisiin kuvioihin, joiden keskiössä ovat pikemmin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Yksinhuoltajana hän on epäilyttävä, eikä hän kotona työskentelevänä toimittajana istu muutenkaan kotirouvien joukkoon. Tucker hahmottelee näppärästi koulun porteilla odottelevien vanhempien (lue: äitien) heimot: Aasialaiset äidit, kakkosvaimot, kuntosalimammat. Stereotyypeistä saadaan irti muutamia hauskoja ja teräviä huomioita, mutta siihen kirjan vahvuudet valitettavasti jäävät.

Päähenkilö on minun makuuni vähän liian bimbo itsekin, edelleen paras kaveri omien kouluaikaisten ystäviensä kanssa ja kiinnostunut lapsensa lisäksi lähinnä omista kiloistaan. Pakollinen rakkausjuoni on tylsä. Tiukat sosiaaliset raja-aidat ja vanhempien loputon päteminen lastensa akateemisilla saavutuksilla ovat kuitenkin kiinnostava aihe. Caroline ja hänen ex-miehensä harkitsevat, pitäisikö heidän palkata tutor opettamaan heidän viisivuotiaalleen matematiikkaa. Miten aikaisin lapsen sparraaminen on aloitettava, jos kaikki muut ympärillä laittavat omansa karateen, tennistunneille, näytelmäkerhoon...

Joissakin asioissa suomalainen yhtenäiskulttuuri tuntuu helpottavalta. Toisaalta ilahduin, kun saimme paikkakuntamme englantilaisesta koulusta kutsun, että lapsi olisi tervetullut aloittamaan heidän kindergarten-ryhmässään, mutta toisaalta oli ehkä helpotus että lapsi ehdottomasti kieltäytyi vaihtamasta päiväkotiaan. Sama pätee Steiner-kouluun, joka minun mielikuvituksessani edustaa lähinnä vaihtoehtoa peruskoululle. Tampereen kokoisessa kaupungissa lähikoulussa on kuitenkin lapsia kaikenlaisista perheistä ilman sen kummempia kaupunginosasegregaatioita.

Ei minua haittaisi, jos vanhemmilla olisi enemmän vaihtoehtoja. Mutta johtaisivatko ne englantilaistyyliseen valikointiin ja lasten ja nuorten maailmoiden eriytymiseen liian kauaksi toisistaan, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että erilaisia painotuksia ei vielä viisivuotiaan kohdalla kannata kummemmin pohtia.

Sarah Tucker: Playground Mafia. Arrow Books. 2006.

Luettua: Kuoriaiskirjat

Minulla on nyt puolen vuoden verran ollut hyllyssä odottamassa useampi tieteiskirjallisuutta kansiensa väliin kätkevä antologia. Totta on, kun sanotaan, että novellikokoelmaan on romaania vaikeampi tarttua, sillä maailmat ja päähenkilöt vaihtelevat tarinasta toiseen. Hitaasti etenevän antologianlukemishaasteen välillä tartuin Tuomas Salorannan tuottamiin uutuuspokkareihin, jotka sain hankittua Finnconista. Lukaisin kaikki kolme samantien.

Kuoriaiskirjat ovat nimensä mukaisesti pieniä ja vikkeliä, nopeasti luettavia hyvässä ja pahassa. Onhan niin, että aina ei jaksa lukea ns. raskasta kirjallisuutta, varsinkaan kaikki mehut vieneen Finncon-tapahtuman jälkeen. Tylsien hetkien täyttämiseen pokkarit sopivat erinomaisesti ja viihdyttävää lukemista jää jopa odottamaan lisää - tästä tuonnempana.

Mutta kuitenkin. Kuoriaiskirjat ovat uusin aluevaltaus skenessä, joka tähän saakka on tuottanut novelleja sekä lehdissä (netissä ja printtinä) että antologiamuodossa julkaistuna. Science fiction on kirjallisuudenlaji, joka juhlii novellimuodossa. Sen parhaimmat ideat pääsevät usein esiin lyhyinä tarinoina, joissa kerrontakeinoilla voi leikkiä aiheen ja novellin kuvaaman tilanteen mukaisesti. Pokkari on novellimuodosta pidemmälle jatkettu teksti, yhden tarinan sisältävä painotuote, jolle voi ilmestyä jatkoa tai olla ilmestymättä.

Kauhua ja historiafantasiaa

Tuomas Salorannan kauhutarinassa Juuri sellainen yö it-alalla työskentelevä Markus Rantala palaa lapsuutensa maisemiin vanhojen kavereittensa kanssa. Yöllisellä metsäretkellä kaverukset kohtaavat menneisyyden haamut. Juuri sellainen yö saattaa olla juuri sellainen tarina, jonka kertomiseksi novellimuoto olisi riittänyt, tai sitten metsän uhkaa tai kauhukokemuksia olisi voinut päinvastoin jatkaa huomattavasti pidempään. Nyt tarina meni vähän Rantalan mietteiden seuraamisessa sen sijaan, että olisi keskitytty akuuttiin toimintaan.

Tuomas Salorannan lisäksi ensimmäisten Kuoriaskirjojen kirjoittajana debytoi Lucilla Lin historiallisella seikkailullaan Kuolema on ikuista unta. Salaperäinen vieras puuttuu Marotin suvun nuorten miesten kohtaloihin ja muokkaa ne mieleisekseen. Idea vuosisatojen ja vallankumousten pyörteissä etenevän seikkailun takana on vinkeä ja varsinkin pääpahis kutkuttaa mielikuvitusta. Euroopan eri aikakausien kulttuuristen ja poliittisten virtausten kuvaus on tämän tarinan parasta antia.

Historiallisten tarinoiden kompastuskivi on usein dialogi. Tässä tapauksessa tarinan vähäisemmän konnan Jehan Marotin suuhun kirjoitetut kömpelöt selitykset ja lupaukset muille henkilöille tökkivät. Minulle ei selvinnyt, miksi vaikka se 1800-luvun bimbonuorukainen olisi langennut seuraamaan häntä, kun hengestä ei kuitekaan ollut kysymys. Onneksi Jehan ei ole kuitenkaan mukana joka kohtauksessa ja jatkossa on lupa odottaa enemmän karismaattista pääpahista.

Ei yksi kerta homoa tee

Sokeri pohjalla: Tuomas Salorannan tieteishuumoripläjäys Diplomaattinen selkkaus on juuri sellaista sisältöä, jota tämäntyyppiseltä lukemistolta kaipaan. Hyvin kirjoitettu, sujuva seikkailu, jossa vastavoimat ovat kohdillaan ja toimivat. Lärpäkkeen päähenkilö Zargyn Tronnik, sotaisa gremadonilainen, saapuu vapaamieliseen ja rauhanomaiseen Dronillaan. Sukupuoliroolit ja -odotukset saavat kyytiä, kun Zargyn tutustuu dronillalaisiin kanssakulkijoihinsa. Sympaattinen vanha sotaratsu osoittaa suoriutuvansa myös rauhantöistä kunnialla.

Dialogi toimii erityisen hyvin ja tarina eteneekin paljon sen varassa. Kerronta on mehukasta ja rehevää. Tarinaa lukiessa silmissä vilisevät kuvat vanhoista tieteissarjoista ja elokuvista, mutta pahimmat kliseet väistetään reippaan huumorin ja asetelmien kääntämisen avulla. Eihän tässä kauheasti järkeä ollut, mutta viihdyin tarinan parissa niin kauan kuin sitä kesti. Ja lisää on lupa odottaa!

Kaikenkaikkiaan toivon, että Kuoriaispokkarit jatkavat hyvän alun jälkeen tällä saralla, jolla muita kyntäjiä ei todellakaan ole liiaksi saakka.